Chapter 2

Ja itse kylmään kivehen se lempi sijoittuupi, ja paasi liittyy paatehen ja holvit muodostuupi, ja ylös, ylös pilvihin kohoopi lailla temppelin nyt Suomen kansan huone.

Ja kotipaikan valo saa, jot' äsken uhkas halla, ja lämmin liesi kohoaa nyt helläin kätten alla ja valaisee ja lämmittää, kun synkkää on ja pimeää ja elo kolkoks käypi.

Mut näin kun yö taas peittää maan, niin saman lieden luota uus joukko lähtee sotimaan ja puoltamahan tuota. Ja aseet: rakkaus ja työ ne taaskin vihamiehen lyö ja uusi saadaan voitto.

_Paavo Cajander_.

Salomaa.

Yht' ihanaisena kuin sinut kerran näin, olet tuossa tai'an luomana taas, kaunoinen salomaa. Taas näen sun, mökin tyynen tuon, kukat, varjovat pensaat, lammen välkkyävän, vaarat korkeat nuo. Nään sinut, ennellään, nään taas tutut, lempeät kasvot, joit' olen kaivannut kuin kesä lämmintään. Kaikki ma taasen nään: lukemattomat, armahat muistot kuin kukat kirren alt' elpyvät taas elohon.

Tuolla ma lammellas olen soudellut useasti, salmia kierrellyt, kaikua kiusannut; katsellut sylissäs olen Wellamon neitosen maata hurmaavan ihanaa, luokseen viettelevää; taikkapa, keinuen laineillas, vetes välkkyvän karjan kietonut verkkoihin, nostanut venheesen.

Tuoll' olen vuorellas sen louhistot kapuellut, noussut kotkan laill' ain' yhä korkeuteen, noussut ja nähnyt mun pyhän, armaisen isänmaani niinkuin morsiamen tyynenä loistossaan: nähnyt auringon alas vaipuvan salmien helmaan, kultia lähteissään heitellen yli maan, tai punottain, ujostellen kuin salon impyen nähnyt Kuuttaren kehräävän rihmaa häähamoseen; tuon olen nähnyt ja siin' useast' olen istunut yöhön, ääneti istunut vaan, aatoksiss' uneksuin.

Mut unohtaisinko nuo suloiset, ikimuistoiset hetket tuolla sun helmassas, seurass' ystävien! Muistoja tuo joka puu, joka kukkainen, joka pensas, polkusi mutkikkaat, viirisi salkoineen. Istunut tuoll' usein lakan all' olen, hartahin mielin kuunnellut tarinaa ai'an muinoisen, nähnyt valtavat hahmot sen, sekä rohkeudella taas tulevaisuuden verhoa nostellut; nähnyt kaunoiset unet maalleni, toivonut sille, toivonut taivasten antimet runsaimmat, toivonut sille kuun hopeoita ja kultia päivän, teilleen valkeuden, rauhoa rannoilleen... Niin, mitä toivoinkaan, mitä aattelinkaan, mitä näinkään tuolla sun helmassas, kukkainen salomaa!

Kaikki kun taasen nään, on sielullain pyhäpäivä, valkaistu tupa sen, työn tomut laastut pois, kaikki on tyyntä ja rauhaisaa, vaan rinta se sykkää, muiston kellot kun kaukaa kaikuen soi.

_Paavo Cajander_.

Kuva.

Mun huonehessani seinäll' on yks kuva halpa ja koruton, se siinä ollut on monta vuotta, ja aina ihaelen ma tuota.

En tiedä mi siinä viehättää, lumenko peittämä harmaa pää, vai surun uurtamat vaot nuoko, vai silmän lempeä tuike tuoko.

En tiedä; mutta niin lämmin on sen läheisyys, kuin auringon, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan.

Ma tuntikausia ihaillen kuvoa tuot' yhä katselen, ei sulho kultoaan punastuvaa niin tyystin katso kuin minä kuvaa.

Ja kun ma katson, niin vähittäin herääpi muistoja mielessäni niin armahaita, niin ihanoita ja kaivatessani katkeroita.

Ma poies mennehen polvekseen nään lapsuusmaailman riemuineen, nään kynttilöitä ja joulupuita ja ystävyksiä hymysuita.

Ja ompa kuin kuva elon sais ja mua hellästi katsahtais, ja ompa kuin hänen katsannastaan heloittais taivahan rauha vastaan.

Ja senhän vuoksi niin lämmin on sen läheisyys kuin auringon. Mut ken se ompi se armahainen? Mun oma äitini on se vainen.

_Paavo Cajander_.

Suksimiesten laulu.

"Ylös, Suomen poijat nuoret, ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, hyv' on meidän kiikuttaa! Jalka potkee, suksi notkee sujuileevi sukkelaan!"

Heräs tuuli tuntureilla, lehahtihe lentämään. -- "Sukkelat on sukset meillä lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa kumpi voittaa, eikö tuulta saavuttais!"

Koti kontion on tuossa, siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa vanhus nukkuu röhöttää. -- "Kuules ukko, oves lukko miehissä jo murretaan!"

Kohoaapi kämmenille metsän kuulu kuningas. -- "Lähtään, otso, painisille, tässä löydät vertojasi" -- Hammasluske, keihäsruske kaikuttavi korpea.

Jo on karhu kaatununna; -- keihäs sattui rintahan; -- ukko nukkuu uupununna sikehintä untahan. -- "Riemuellen, soitatellen viekää saalis kotihin!"

Vaan kun verivainolainen Suomellemme rynnättää, silloin saalis toisellainen, veikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, toinen raudan teräväisen tempoaa.

Verihinsä kohta nääntyy kuka meitä vastustaa, kenpä pakosalle kääntyy, senkin suksi saavuttaa. Pelastettu, rakastettu kohta ompi kotimaa.

_Suonio_.

Varpunen.

Jos ruikutella voisin ma kielin sataisin tai kiurusena oisin kohoova pilvihin, --

Niin aina kiitteleisin suloista Suomea, ja Jumalalle veisin ma huokauksensa.

Hän silmät ehkä loisi myös meihin raukkoihin ja päivän paistaa soisi saloihin synkkihin.

Ei ääni mulle suotu oo satakielisen; heikoksi siipi luotu ei kanna taivaasen.

Vaan laulustani kuiten en huoli vai'eta, kun ääni lintuin muitten ei kuulu talvella.

Paremmat laulu-äänet keväällä ehtinee, niin kuunnellessaan noita jo varpu vaikenee.

_Suonio_.

Lumisateella.

Lumia lentää ristin ja rastin leikkiä lyöden ja taistellen; vaan väsyneinä vaipuvat viimein, etsien rauhaa, povehen maan. Mutta kun päivä keväinen kutsuu, pilviks ilmahan haihtuvat taas!

Ihmiset myöskin, maailman lapset, raatavat, lempivät, taistelevat; vaan väsyneinä horjuvat hautaan, töistähän, teistään lepäjämään. Kerran kun kutsuvi Jumalan ääni, henkinä nousevat taivahasen.

_Suonio_.

Karjala.

Kuss' aallot Laatokan vuoriin lyö, kuss' Imatran innot raukes, kuss' uurtaa vaaroja Pielisvyö, siell' ensin silmäni aukes, siell' leikin lasna ma rantamalla, siell' lepää heimoni nurmen alla, ja siellä neitonen Karjalan sai lempeni leimuamaan.

Siell' elää kansa niin sitkeä kuin vaahteren latva nuori! se kyllin saanut on itkeä, mut vankkana on kuin vuori; se orjana ollut on ounaan herran, se vaivaa nähnyt on toisen verran kuin Suomi muu, mut murtumaton ja hilpeä vielä se on.

Se soittaa vieläkin kanneltaan -- sit' usein lasna ma kuulin -- ja vanhoja Väinön-laulujaan se laulavi partahuulin; ja urhoot astuvat kumpuin yöstä ja kertovat muinaiskansan työstä ja neuvovat polvea nousevaa -- Oi Karjala, muistojen maa!

Siell' ensin lempimähän mä sain tätä Suomen kansoa oivaa, ja puolueetuutta Ruotsin lain, jok' orpoisintakin hoivaa, ja puhdast' uskoa Lutheeruksen, mi mielen vaativi uudistuksen, ei tyydy paastohon, tuohuksiin, ei suitsutus-uhreihin.

Ja siell' opin ensin kammoamaan sit' inhaa oppia uutta, ett' ihminen on vain muodos maan, ett'ei ole kuolottomuutta: se tarjovinaan on tiedon kultaa eik' anna muuta kuin kalman multaa ja ympäristönsä saastuttaa -- Ole valpas, Karjalan maa!

Ja siellä näin minä murheeksen', kuin kärsiä kansa saapi, jok' ei ole vaan sopusointuinen, vaan kahtia raukeaapi: kuink' alla kauhean veljesvainon ja alla vierahan vallan painon oot, Karjala, kauvan värjyillyt -- Yksmielinen olkosi nyt!

Kun oikeuttasi, uskoas ja Väinön-kieltäsi hoidat, ei pelkoa sull' ole kateistas, ei voittaa voi sua noidat: sä keväin kukkiva vanha tuomi, sä jälleen nuortuva vanha Suomi, sä talvet vihreä vanha kuus, sä Suomi Vanha ja Uus!

_Arvi Jännes_.

Väinölän lapset.

Kas Suomenlahdella hyrskyt ja laajat Laatokan ve'et ja vuolaan Tornion tyrskyt ja Maanselän harjanteet ne halkoo Suomea suurta, ne pilkkoo kansaa sen, ne katkovat Sammon juurta, ei juurru se uudelleen:

Vaan kaikki Wäinölän lapset jo eksyi toisistaan, kuin tuulispäässä hapset ne kaikk' ovat hajallaan: ei Aunus, Vepsä tunne, kust' Eestein kulkee tie, ei Karjala tiedä, kunne jo Kainuu häipynyt lie.

Mut "jäljet Väinämön laivan" halk' aaltojen haimentaa, ja "viikatteens'" yli taivaan hän vieläkin kuljettaa; yli Maanselän kaskein sauhun hän nostavi harmajan pään, ja kautta kuohujen pauhun ikitietäjän kuuluu ään'.

Ja vanhan Wäinämön haamu se silloin laulavi noin: vois sullekin koittaa aamu, sä kansani onnetoin; ei viel' ois aikas ilta, jos heimoushenkeä ois, vaan syntyä voisi silta, mi kansani yhteen tois.

_Arvi Jännes_.

Jäänlähtö Kääpän joesta.

Kauvan kattoi rantoasi lunten laajat peittehet, kauvan kietoi aaltojasi jäiden kylmät kytkyet. Usein päälle peittehesi uhkuit, hanget hautoen, mut sait kelpo harteillesi katteen kaksinkertaisen. Valtoas on vaimennellut talvi, vanha vainomies. Ootko suotta ponnistellut, suotta mereen käynyt ties?

Ukko pilvivaippahansa kätkee armaan auringon; tuul' vie pilvet helmassansa hajalleen ja roukkohon. Ukon ään' käy korkealla, pilvist' ampuu Pitkäinen. Maassa hirmu-hirnunnalla kulkee myrsky raivoten, paljon turmaa aikaan saapi, sade maahan virtoaapi.

Puro pieni lainehtiipi, mäeltä rientää notkoon päin; läpi tien ja maan se hiipii, Kääpän puoleen käännähtäin. Tuuli vinkuu, lumi sinkuu, oksat ohkaa, veet ne vohkaa täyttäin Kääpän tupo tulvilleen: vesi nousee valkovaahtoineen.

Kauvas kuuluu Kääpän roiske, vetten loiske, jäiden jyske, rantain ryske: jää jo lohkee -- lohkee lähtien! Huimast' huudan sille riemuiten: riennä, lennä, joesta ennä, kahle lauhain lainehien, kate kaunorantasien! Pauvanne kun pauhoaa, voiman, voiton Kääppä saa.

Niin sun kylmän kahlehista kevät päästi kaunoinen; läpi surun sulkusista jouduit riemujuhlallen. Nyt sä uhkut uusin toimin, nouset vapauden voimin, rannan hanget hajoovat, vetten vaahtoon vajoovat. Nouse, mutta muista taas: äyrään all' on armas maas!

Äärihinsä astuu hyrsky, laine heittää loiskunnan, möyryynnästä taukoo myrsky, päivyt paistaa rauhaisaan. Kas, mi tuolla veessä väikkyy kaikuvasti kalskaten? Kalevaisten kalpa läikkyy läpi laineen hiljaisen.

_A. Piinkivi -- Arvi Jännes_.

Maamme.

Maa, isänmaamme, Suomenmaa, soi sana kultainen! Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa, kuin kotimaa tää pohjainen, maa kallis isien.

On Suomi köyhä, siksi jää, jos kultaa kaivannet. Sen vieras kyllä hylkäjää, vaan meille kalliin maa on tää, sen salot, saaret, manteret ne meist' on kultaiset.

Ovatpa meille rakkahat koskemme kuohuineen, ikuisten honkain huminat, täht'yömme, kesät kirkkahat, kaikk', kuvineen ja lauluineen mi painui sydämmeen.

Täss' auroin, miekoin, miettehin isämme sotivat. Kun päivä piili pilvihin tai loisti onnen paistehin, täss' Suomen kansan vaikeimmat he vaivat kokivat.

Tään kansan taistelut ken voi ne kertoella, ken? Kun sota laaksoissamme soi, ja halla näläntuskan toi, ken mittasi sen hurmehen ja kärsimykset sen?

Täss' on sen veri virrannut hyväksi meidänkin, täss' iloaan on nauttinut ja tässä huoltaan huokaillut se kansa, jolle muinahin kuormamme pantihin.

Tääll' olo meill' on verraton ja kaikki suotuisaa; vaikk' onni mikä tulkohon, maa, isänmaa se meillä on. Mi maailmass' on armaampaa ja mikä kalliimpaa?

Ja tässä, täss' on tämä maa, sen näkee silmämme; me kättä voimme oientaa ja vettä, rantaa osoittaa ja sanoa: kas tuoss' on se, maa armas isäimme.

Jos loistoon meitä saatettais vaikk' kultapilviä, miss' itkien ei huoattais, vaan tähtein riemun sielu sais, ois tähän köyhään kotihin halumme kuitenkin.

Totuuden, runon kotimaa, maa tuhatjärvinen, miss' elämämme suojan saa, sa muistojen, sa toivon maa, ain' ollos, onnees tyytyen, vapaa ja iloinen.

Sun kukkas vielä kuorestaan vapaaksi puhkeaa; viel' lempemme saa hehkullaan sun toivos, riemus nousemaan, ja kerran laulus, synnyinmaa, korkeemman kaiun saa.

_J. L. Runeberg_.

Väsyneen valitus.

Jo hetken oon nyt heilunut mä, kirves käissäni, ja hongan oisin kaatanut, vaan vaipui voimani.

Ol' ennen mulla kuntoa, en silloin uupunut, vaan vehkaleivän syötyä on ruumis riutunut.

Jos kurja muunne muuttaisin jo tästä seudusta, niin leivän ehkä löytäisin ja palkan vaivasta.

Vaan vaikka siellä saisinkin ma ruuan runsahan, niin vaikea on kuitenkin mun mennä matkahan.

Sill' oisko seudut, maisemat niin siellä herttaiset? Ja oisko kummut, kukkulat kuin meillä metsäiset?

Ja tuoksuisiko tuomikko niin siellä laaksossa? Ja laulu kullan soisiko noin mulle lehdossa?

Kuin lehti kuiva lentävi, min tuuli tempasi, niin raukka hänkin eksyvi, ken maansa hylkäsi.

Vaan ehkä Herra kuulevi jo köyhän kansansa, ja syksyn tullen siunaavi sen vielä vuoronsa.

_J. L. Runeberg -- Eero Salmelainen_.

Lintuselle.

Oi lausu, pikku lintu, lehvissä jalavan, kuink' aina voinet laulaa, iloita ainian? Sun laulus kuulen aamuin, sit' illoin kuuntelen, vaan kirkas ain' on äänes ja sointus suloinen.

Sun aittas on niin köyhä ja ahdas asuntos, tok' aina lauleskellen silmäilet kotohos. Et kylvä, etkä niitä, et korjaa latoihin, et huomispäivää tiedä -- ja tyydyt kuitenkin.

Monelle kyllä suotu on riistat, aartehet, on maat ja valtakunnat ja linnat kultaiset; ja huolin, kyynelsilmin he päivää alkavat, jon koille kiitosvirtes sä soitat riemuisat!

Kyll' ihmislapsi hylkäis sun halvan olentas; ei kiittele hän Luojaa, vaan ain' on vaateljas. Sun hento henkes sortaa on hänen vallassaan -- tok' onneas sä kiität, hän kiroo onneaan.

Miks nurkuin taivahille hän kylmän silmän luo? Häll' onko vaatimista, jolle Luoja kaikki suo? Kun maailman riemut ratki hänelle tarjoutuu, miks lisää vaan hän itkee ja orjaa halveksuu?

Ei! laula, lintu pieni, ain' autuudesta vaan! lauluusi vaikerrusta en sekaa milloinkaan. Kesäisin pesäs laadi majani vierehen, mua neuvo aamuin, illoin olemaan iloinen.

_J. L. Runeberg -- Kaarlo Forsman_.

Joulukuusi.

Tuo tumma vuorten valtija mun oli isänäni, ja kankaan kaunis kanerva armaana äitinäni. Vaahtoisa virta -- veikkonen, ja sisko -- taivaan tähtönen, puut metsän -- ystäväni.

Ja kainalossa korpimaan ma kasvoin korkeaksi, ja metsälampi laineissaan loi kuvan kauniimmaksi. Mun tuikki tähti latvassain ja kuuhut paistoi oksallain, kun lepäs tyynnä lahti.

Ma olin korven kaunistus ja uljuus metsämailla, ei haitannunna ahtaus, en ystäviä vailla: mun lauloi peippo latvassain, söi oravainen oksallain, kun oli rauha mailla.

Niin talvipäivän puhteella sai poika juurelleni, hän iski minuun katseensa, löi kirveen kuoreheni: ma kaaduin nuorna mättäällen, ma kaaduin riemuks' toisillen -- siks' kaaduin mielelläni.

Mä herrastaloon vietihin -- se mulle outo retki -- ja käärittihin silkkihin, sain kulta-kukkasetkin. Nyt olin metsän morsian, sain kynttilöitä latvahan. Nyt oli juhlahetki.

Ja joulu-illan iloihin ma saatettihin sitten. Oi, kuinka siellä riemuittiin, soi sävel laulajitten! Ma silloin muistin peippoain ja korpimaista kotiain -- oi -- luulen, että itkin.

Vaan hetken kesti tepastus ja leikki juurellani. Tuon lapsilauman riemastus vei huolen rinnastani. Ma ulos sitten heitettiin, pois silkit, kukat karsittiin ja kullat oksiltani.

Pois, pois on kaikki ystävän', oi, nyt on kaikki toisin. Jos juureheni metsähän mä jälleen päästä voisin! Ma kaaduin nuorna mättäällen, ma kaaduin riemuks' toisillen... -- Ken kyynelhelmen soisi? --

Ei, lapsikullat, riemuitkaa! Sain teille hengen antaa. En saanut suurta kunniaa, en valtikkata kantaa. En saanut kasvaa pilvihin, vaan sainhan kaikki kuitenkin ma teille uhriks' antaa.

Ei löydy riemun vertaa sen, mi mieleen heijastuupi, kun kaikki uhraa toisillen, vaan itse unhottuupi. Tää riemu onkin taivainen, vaan lapset Luojan ylhäisen ne siihen valmistuupi. --

_Z. Topelius -- J. Hellén_.

Äitini.

Mi lempi kaikissa vaiheissamme kuin enkel' armias puolestamme alati valvoo ja huolta kantaa, ei mitään vaadi, vaan kaikki antaa? On joukossa ihmistunteiden vain äidinrakkaus sellainen.

Kaikk' itsekkyyttä on lemmen luomat: niin kuumat suutelot sulhon suomat, hyväilyt hellimmät sisartenkin kuin maire tirskunta pienosenkin, ja parhain ystävä palkkojaan uneksii, äiti ei milloinkaan.

Ei sure viettäissä vuosiansa hän kyyneleitään ja murheitansa, ei nuoruuttansa, min vaivat kalvoi, vuoks' lapsen, jok' on sen rakkaampi, ei öitä, jotka hän huollen valvoi mit' enemmän sille hän uhraavi.

Niin harvoin lahjojaan muistelemme. On hältä aikaisin aatoksemme ja ensi rukous hennon kielen ja ensi rakkaus nuoren mielen, ens neuvo totehen, oikeaan, hyveesen, lempehen synnyinmaan.

Ja mitkä lahjat hän meiltä saapi? Murheita, jotka hän unhottaapi, ja kylmän lemmen, min monet jakaa, ja hoivaa hiukkasen aikain takaa; hän meit' ei nää edes lohtunaan, kun yksin viettävi vanhuuttaan.

Mut teillä maailman liukkahilla hän seuraa lastahan aatoksilla, ja eksyksissa kun harhailemme, hän huutaa taivasta turvaksemme ja onnen polkuja ikuisen valaisee uskolla Kristuksen.

Oi äiti, siunattu on sun virkasi se murhan yössä on tähti kirkas ja lohtu aikojen vaihteluissa, kun itsekkäiss' elon taisteluissa sun sydämmehesi saa liittyä, sen rakkaudesta saa lämmintä!

Sä, Herra, palkitse äidin vaivat! Sun taimes hoitoa hältä saivat; Sun suuren lempesi kirkkaudesta nään säteen äitini katsehesta; siks tuntuu, päivä kuin maillaan ois, tään silmän loiste kun sammuu pois.

_Z. Topelius_ -- Alpo Noponen_.

Pieni mierolainen.

Armas päivä paistaa, kohta lämpimäks jo muuttuu sää, hanki loisteessansa hohtaa, sulain kiteet kimmeltää.

Poika repaleissa vallan saloss' yksin kuljeksii. Hongat, kuuset huminallaan häntä täällä tervehtii.

Pieni mierolainen aina yhä rientää eteenpäin, eipä murhe mieltä paina, rallatellen laulaa näin:

"Hopsis, jalat! Väsymystä tunnetteko? Talohon kohta päästään, siellä kystä minullekin kyllin on.

Hongat, kuuset, vaiheitani tahdotteko tietää te? Kuulkaa, tässä kulkeissani, nyt mä teille kerron ne!

Aina muistan riemuin vielä isän armaan mökkiä, viisi meit' ol' lasta siellä, vanhin niistä olin mä.

Muistan kuinka kotikaski tähkäpäin jo kellerti; noro hallan irti laski, julma viljan runteli.

Talvi tuli, loppui leipä, petäjäistä syötihin -- äitiin tarttui tauti, veipä hänet kohta hautaankin.

Häntä multaan saatoin, itkin haudallaan ma hetkisen, kyynel poskipäätä pitkin vieri, jääksi hyytyen.

Siitä asti tepastellut olen mieron tietä ain'... Jopa sulle kertoellut olen, metsä, muistelmain.

Hopsis, jalat, joutukaa jo muuten yövyn korpehen. Varjot synkät lankeaa jo, tuolla päivä laskeiksen." --

Yhä kiitää, vaan ei vielä ihmisasuntoa näy. Metsän haamut poikaa tiellä uhkaa, mustaks yö jo käy.

Kylmä yltyy. Tähtein valo syttyy taivahalle jo, leimuelee pohjanpalo, huokaa synkkä hongisto.

Kohta aamun koittehessa öinen jylhyys häviää -- vaan, ken tuolla kinoksessa kalvenneena lepäjää?

Pieni mierolainen siellä lepoon vaipui viimeiseen, jäätyneenä kiiltää vielä kyynel silmän sammuneen.

_Uno von Schrowe_.

Kevätlaulu.

Jo kinos sulaa, katoaa pois noron ouruvesiin ja roudatonna taasen maa käy hangen alta esiin, jo päivän silmä keväinen taas paistaa meille myhäillen -- jo kevät tullut on!

Jo riutuu ulapalla jää ja laineen kahle irkoo, taas tantereella nukkapää jo kohta nurmi virkoo, jo koivun urvut aukeaa ja vihannaksi lehto saa -- jo kevät tullut on!

Taas taivaan alla kiurusen soi ääni korkealla, ja tuttavamme käkönen taas kukkuu kankahalla, ei malta pieni perhokaan nyt uinailuaan jatkamaan -- jo kevät tullut on!

Siis mielen routa, murhe pois! sen kevään lämmin voittaa -- ken kaihon orja olla vois, kun riemun aika koittaa? Siis kevään laulu raikas vaan nyt kaikkialla kaikukaan! Jo kevät tullut on!

_Uno von Schrowe_.

Oma maa.

Vallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan. hyljätty onnensa kanss' urhoin haudoilta pois. Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; mutta mun syömmeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, nousevat silmiini nyt vieläkin viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla lasna ma kuuntelin, kuin sampo ja kantelo soi; siell' eli toimessa mies ja Väinöstä lausuivat urhoot, poiat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon-tult' oli taivahat täynnä, kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa myötään, päilyen veen vienossa taivahan kans'! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun mieleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, sinne mun kultani jäi, sinne mun ystävän' myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymä-maa!

_Kallio_.

Kirkkovenheessä.

Hei! soutakaamme poiat, ja norjat neitoset! Me kilvan soutakaamme, ett' aallot vaahtoiset vierellä venehemme hilpeinä hyppelee ja kokka mahtavasti edessä kohisee.

Ah, kaunis ompi ilma, tää Herran päivä on! Vienosti vedet välkkyy, on taivas sumuton, ja metsät vehreässä on juhlaverhossaan, ja vakavina vaarat nostaapi rintojaan.

Ja uutta ihastusta vaan nousee mielehen, kun venhe viilettääpi välitse niemien, ja joka salmen suulla meit' yhä tervehtää taas uudet rannat, saaret -- oi, hausk' on retki tää!

Me airokkahat, kelvot olkaamme soutajat; pois joukostamme veltot ja -- turhan-kiskojat! Ken voimat taiten käyttää ja, harras toimessaan, mies ompi kestämähän -- se meistä miesi vaan!

Mut kunnon perämiesi täss' ensi arvon saa, hän kaikki karit tuntee ja suunnan suuntoaa, hän, hänpä meidät saattaa vakaasti valkamaan, siis kiitoksemme hälle nyt ensin kaikukaan!

Ja nyt me laulakaamme, oi siskot, veikkoset, tään Suomen suloutta, mi hurmaa sydämet! Ja niinkuin mieli puhdas nyt kirkkomatkall' on, niin työssä tälle maalle se puhdas olkohon!

Ah, herttainen on hetki, tää Herran päivä on! Ja kirkon torni nousee tuolt' yli kuusikon. Ja aamupaistehessa se noin kun hohtelee, totuuden, pyhän tietä se meille viittailee.