Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

PIENI HELMIVYÖ

Suomen runoja koulunuorisolle

Toim.

J. WÄÄNÄNEN

Werner Söderström, Porvoo, 1899.

"Ehkä saisit laulun innon Uutta tulta leimuumaan."

Säkenet.

RUNOJEN LUETTELO

1. Arinahan kulku. Kanteletar 2. Elkää ouostuko. Kanteletar 3. Enkeli ohjaa. Immy 4. Eriskummainen kantele. Kanteletar 5. Iltalaulu. Jooseppi Mustakallio 6. Isänmaalle. A. Oksanen 7. Isänmaani. J. H. Erkko 8. Joulukuusi. Z. Topelius 9. Jäänlähtö Kääpän joesta. A. Piirikivi 10. Kansalaislaulu. J. H. Erkko 11. Karjala. Arvi Jännes 12. Kelle ma sanon suruni. Kanteletar 13. Kevätlaulu. Uno v. Schrowe 14. Kirkkovenheessä. Juhani Hannikainen 15. Korpi kurjalla kotina. Kanteletar 16. Koululinna. J. H. Erkko 17. Kukat Pinciolla. J. H. Erkko 18. Kuluu ikä laulamattakin. Kanteletar 19. Kun voisin. J. H. Erkko 20. Kuva. Paavo Cajander 21. Kynälampi. A. Oksanen 22. Laki ja vapaus. Schillerin "Kellotaulusta" -- A. Oksanen 23. Lapsuuden muisto. Kust. Killinen 24. Laula, laula veitoseni. Kanteletar 25. Laulu Vuoksella. J. H. Erkko 26. Lintuin käräjät. Kanteletar 27. Lintuselle. J. L. Runeberg 28. Lumisateella. Suonio 29. Lumisilla. Olli Vuorinen 30. Maamme. J. L. Runeberg 31. Mirrin uni. Alli Nissinen 32. Mirri sairastaa. Samuli S. 33. Mässääjät. Hilda Käkikoski 34. Niittypuro. J. H. Erkko 35. Ohoh kultaista kotia. Kanteletar 36. Oi Herra, anna mulle. Kyösti --n 37. Oma maa. Kallio 38. Pieni mierolainen. Uno v. Schrowe 39. Pimeä isoton pirtti. Kanteletar 40. Punkaharju. Olli Kymäläinen 41. Repo ja jänis. Kanteletar 42. Runo Alkeisopiston vihkiäisissä. Paavo Cajander 43. Runolaulaja. " " 44. Salomaa. " " 45. Santavuoren tappelu. Kaarlo Kramsu 46. Savolaisen laulu. A. Oksanen. 47. Suksimiesten laulu. Suonio 48. Suomelle. Paavo Cajander 49. Suomen valta. A. Oksanen 50. Syksytoiveita. " " 51. Säkenet. " " 52. Tervehdys auringolle. Kalevala 53. Toisin ennen, toisin eilen. Kanteletar 54. Tunnon rauha. A. Oksanen 55. Tuo kerta rajalle rauha. Kanteletar 56. Varpunen. Suonio 57. Väinämöisen sanoja. Kanteletar 58. Väinölän lapset. Arvi Jännes 59. Väsyneen valitus. J. L. Runeberg 60. Äitini. Z. Topelius

Säkenet.

Syksyn kolkko, synkkä ilta kattaa kaupungin ja maan, raskahasti rannan aalto vastaa kuusten huminaan.

Kuusten alla seisoo suojus, sepä kattotorvestaan sukkelasti suitsuttavi säkeniä ilmahan.

Säkenet ne säihkyellen tuulen kanssa tanssivat, heloittavat hetken aian, tuikahtavat, -- sammuvat.

Lämmintä ei niistä lähde, valkene ei valju yö, mut ne kertoo, kuinka siellä ahkera on alla työ.

Kaikuvalla kalkkehella seppä rautaa kuonnuttaa, painavilla palkehilla taaskin tulta tupruuttaa.

Säkeniä uusi sarja lentää yöhön sankeaan, kylän lapset seisottuvat noita tuossa katsomaan.

Säkenell' ei pitkä kaari ole ilmamatkoaan, tulen vaan saa syttymähän käyden tulta-ottavaan.

Näinpä, lauluni, sä lennä säkenenä säihkyten, nuorten mieltä miellytellen, sytytellen, sammuen.

Ehkä saisit laulun innon uutta tulta leimuumaan sydämissä Suomalaisten yli kaiken Suomenmaan.

_A. Oksanen_.

Savolaisen laulu.

Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savonmaa, sen kansa kaikki kärsinyt ja onnehensa tyytynyt, tää armas, kallis maa!

Kuin korkeat sen kukkulat, kuin vaarat loistoiset! Ja laaksot kuinka rauhaisat, ja lehdot kuinka vilppahat, kuin tummat siimehet!

Sen salot kuin siniset on, puut kuinka tuuheat, ja kuin humina hongikon syv' on ja jylhä, ponneton, ja tuulet lauhkeat!

Ja kussa tähdet tuikkavat kovalla talvella, ja kussa Pohjan valkeat suloisemmasti suihkavat kuin Savon taivaalla?

Tok' yhtä vielä muistelen, sen suihke armaampi, se silmä on Savottaren, johonka taivas loistehen ja sinens' yhdisti.

Me emme liioin kerskuko, sanomme kumminkin: muu Suomi, ellös ilkkuko, jos meill' on hoikka kukkaro, jos köyhiks' keksittiin.

Useinpa pelto kultainen se sulla kellerti, kuin meidän vaivan, viljehen kumohon löi vihoillinen ja poltti tuhkaksi.

Ja monta kertaa sattui niin, kuin meitä vainot löit, kuin vaimot, lapset kaadettiin ja miehet sortui sotihin, sä rauhan leipää söit.

Jos kielin voisi kertoa näkönsä vanhat puut, ja meidän vaarat virkkoa, ja meidän laaksot lausua, sanella salmensuut;

Niin niistäpä useampi hyv' ois todistamaan: "täss' Savon joukko tappeli, ja joka kynsi kylmeni edestä Suomenmaan!"

Siis maat' en muuta tietää voi Savoa kalliimpaa, ja mulle ei mikään niin soi kaikesta, minkä Luoja loi, kuin: "armas Savonmaa!"

_A. Oksanen_.

Suomen valta.

Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan! Suomen kieli, Suomen mieli, niiss' on suoja Suomenmaan; yksi mieli, yksi kieli Väinön kansan soinnuttaa. Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

Suomalaisen kuokka, aura kyntäneet on Suomenmaan; kasvoi vehnä taikka kaura, maa on meidän perkamaa. Kelläs täss' ois äänen vuoro meidän maata johdattaa? Nouse siis sä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

Suomalainen yksin kesti ruton, näljän aikana, yksin miekallansa esti vihoillisen maastansa; Suomalain siis yksin käyköön käsin ohjiin onnensa. Nouse, nouse, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienansuu, siin on, Suomalainen, mahti, jok' ei oo kenenkään muun, sillä maalla sie oot vahti; älä ääntäs halveksu! Nouse, riennä, Suomen kieli, korkealle kaikumaan!

_A. Oksanen_.

Isänmaalle.

O isänmaa, sä kultainen ja kallis! Sä mainesi ja mantereinesi, ja lakines ja kaikin laitoksines, ja uskoines ja äidinkielines, kuin oma äiti armas, armahampi sä mielest' olet miehen vapahan!

Sun päältäs rasitusta poistaaksensa tuo Ruomin kelpo poika Gurtius -- ei auta muu! -- Manalan auenneesen kitahan syöksi nuoren itsensä.

Sun vapauttas varjellaksensapa Leonidaskin päänsä seppelöi ja juhlapuvun puki parhaan päälleen ja ryntäs sitten sankarjoukkoineen rivihin vihoillisen verrattoman ja kaatui itse kaikin miehineen.

Sun valtas suojana, sun sortajatas ja vihamiestäs voittaaksensapa Borckhusen, uros uljas suomalainen, kuin seinä seisoi miekkain melskeessä; ilolla, isänmaa, sun edestäsi mies mieheltä ain' asti viimeiseen he kamppailit, hän Karjalaisinensa, ja tervehtivät Tuonen tyttäret myhäillen morsiamikseen ja käärein lippunsa mustat morsiusliinoikseen!

[Tapahtui Lundin tappelussa 5 p. Jouluk. 1675.]

Som' on ja suloinen sotahan kuolla, ja kaunis kuolla miekankalskeesen, kuin sodan sytyttää maas vihoillinen, ja miekkas torjuu sortajata pois: O, ihana ja iloitkun väärti on kuolo kuolla edest' isänmaan!

Vaan kauniimpi kuin kuolla sille uhriks' on elämä sen etuin etehen: sen elämä, ken työssä ahkeroipi, lakia, lempeyttä noudattaa, velvollisuuksiansa täyttäessään ei katso puolelle, ei toiselle, vaan sitkeästi siinä kiinni riippuu, mi totuus on ja kohtuus, oikeus; ei hämmästy, kuin hätäpäivä päälle maan, kansan saa, on kaikki hävittää, vaan alkaa uudellensa hankkimahan, mink' otti onnettuus ja kohtalo, ei pyytäin pyrinnöstään parahinta ja mielenmukaisinta hedelmää, mut tyynin mielin tyytyen vaan siihen, mi saada mahdollist' on milloinkin.

_A. Oksanen_.

Syksytoiveita.

Poispäin, pois vaan siirtyvi päivä, ja yö yhä karttuu, lehto jo kellastuu, syys hopeoitsevi maan; talvea ennustaa tavienki ja telkkien lähtö, -- miekkoset pääsevät pois pakkasen alta ja yön!

Enpä mä kuitenkaan voi surra, jos talvikin tullee, kuin suvenaikainen työn' turha se ollut tok' ei: Aumoja on ahoviereni täynnä, ja purnuni paisuu, karjani karttunehen täyttävi rieska ja kuu; jonka ma maan povehen elon uuden siemenen kylvin, ei huku siellä se, ei, vaikka se nyt mätänee, mut suvi uus' kuni kirkastaa taas maita, se nousee uutena viljana vaan tuhvasta taivaasen päin.

Ihminen, näinpä se sunkin suhtasi on elämässäs, surras syyt' ole ei, vaikkapa vanhaksi käyt, vaikkapa vanhuuden lumi pääsi ja partasi niettää, hiljemmin suonesi lyö, jalkasi horjuen käy. Nuorra ja voimasi päivinä teit sinä miehenä työtä, kasvopa karttunut sen nyt isänmaallesi jää, tuo isänmaallesi jää, sekä jääpipä lapsesi hurskaat, joidenka mielihin myös kelvon ja kunnian loit. Itse sä kuolet pois, ja sun raajasi multahan pannaan, henkesi kuolematon kuoloa tunne tok' ei, vaan valo uus' kuin kirkastaapi jo uusia maita, uutena luomana myös nouset sa taivaasen päin.

_A. Oksanen_.

Tunnon rauha.

Ah, kellä puhdas tunto on ja kalvamaton mieli, jonk' ain' on retki polveton ja laittamaton kieli, jot' oikeast' ei luovuttaa, ja väärän puoleen horjuttaa voi vilpin viehätykset;

Sen silmä aina kirkas on ja otsa puhdas hohtaa, povess' on sydän pelvoton, jos kunka kumman kohtaa. Hän on kuin nuori neitonen, jokaisen mielitehtoinen, vaikk' olkoon vanhus harmaa.

Kuin yöksi maata painaksen ja luojanansa luottaa, hän kummitusten, peikkojen näköj' ei säiky suotta, vaan unittoman yön lepää ja riemullisesti herää hyvien töiden toimeen.

Jos korven syöntä yksinään hän kolkkoakin kulkee, tai meren aallot myrskyillään hätään jos häntä sulkee, hän hämmästy ei silloinkaan, hänell' on rauha rinnassaan ja turva tunnossansa.

Hän kaunis on kuin kukkainen, raitis kuin kevätaamu, vaan omantunnon-vaivainen se hoippuu niinkuin haamu, ja päivät sekä pitkät yöt sen entiset pahuuden työt hänt' aina ahdistavat.

_A. Oksanen_.

Kynälampi.

Pikku lampinen hietalietteines, joka rantoines minun lapsuen olit merenän': sua tervehdän!

Kaarnalaivojan' laskin laineilles. sinun saattaakses tuulen mukahan maihin kaukaisiin, merentakaisiin!

Taikka vallatoin poikaparvessa kesän kuumalla uida polskuroin haaleiss' aalloissas hietarannoillas.

Taikka kiitelin, talven tultua, jääsi kannella liukkain luistimin, niinkuin iloinen ilman leivonen.

Oi, ken muuttaa vois vielä kerrankaan lapsimaailmaan! -- Vaan se mennyt pois, pois on polvekseen, lapsuus rauhoineen!

_A. Oksanen_.

Laki ja Vapaus.

Laki kallis, viljavainen, Luojan luoma taivahainen, side yksi ylhäisille, hyville ja halvimmille; kansakunnat liität, laitat vallattoman mielen taitat; villit ihmistöille ohjaat, siveyden vallan pohjaat, itsekkään myös valjun saatat muistamahan isänmaataan!

Kaikki, toivoin työstä riistan, auttaat toinen toisiaan, koetella kilvan, kiistan saavat kaikki voimiaan. Isäntä ja palvelija vapaudessa suojan saa, kaikilla on varma sija vastustella sortajaa.

Työ on miehen kunnia, viljan vaivannähnyt saa; Ruhtinaalle arvo antakaa, arvo meille työmme vaivasta.

_Schiller'in "Kello"-laulusta -- A. Oksanen_.

Isänmaani.

Jos minne kuljen, mistä lähden, tää maani mulle kallis on, ja kallis on se vaan sentähden, sen kansa kun niin armas on. Sen kansa taas on armas siksi, se maansa kun tek' kallihiksi verellään, kärsimyksillään.

Salomme vaikk' ois täynnä kultaa, hopeita hyrsityis aaltomme; vaikk' ois meill' loistoa ja valtaa, vaan konnan töit' ois muistomme, kansamme kulkis hylkyteitä, -- ah! silloin maamme varjo meitä kuin musta haamu vainoais.

Vaan nyt ei synkkäin syiden hallat meit' isäin haudalta eroita, ei taistelut, eik' ilkivallat maasta armaasta vieroita, niin korvet synkät, kallioiset, kuin laaksot, järvet tuhatmoiset -- kaikk' ovat kalliit, rakkahat.

Takana soitten, kallioissa sai äidit piilon lapsineen, kun urhot kaatui taisteloissa, tai voiton toivat armailleen. Niin korpea kuin vainioita luut isäin peitti, veri noita kostutti kallis kaikkia.

Vakaana niinkuin vuoren seinä kansamme puolsi maatansa; ei huikennellut niinkuin heinä, säilytti pyhät tapansa. Parjatkoot tyhmät, ett' tää kansa hyljätty, halp' on tavoiltansa -- maan kalliin ostanut se on!

Muun riemun jos ken ryöstäis multa, maan' armahan kun muistot jäis: ne rinnassani voiman tulta ja innon liekin virittäis. Oi urhoin kehto, isänmaani! Suojelkoon Herra armastani, siunatkoon hautaa urhojen!

_J. H. Erkko_.

Kansalaislaulu.

Olet maamme, armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa. Joka niemeen, notkohon saarelmaan kodin tahtoisin nostattaa.

Kodin ympäri viljavat vainiot kalarantoja kaunistais, jalon kansan kuntoa laulelmat yli aaltojen kuljettais.

Saisi kuulla maailma kummakseen miten täälläkin taistellaan, pyhän, kauniin, oikean voitollen ilojuhlina riemuitaan.

Kuinka kansa, pieni ja köyhäkin, edistyksellen uhria toi, ihanteen, jalon aatteen alttariin rovon viimeisen kantaa voi.

Kuinka uskaltaa sekä toivoa tämä kansa on tohtinut, vaikka vallitsi nälkä, kuolema, valo maast' oli sammunut.

Tohti toivoa sekä voittaakin, valon temmata soihdukseen; omat laulunsa nostaa kuultaviin, ihanimmaksi oppaakseen.

Ja se kuinka nyt kuohuu nuoruuttaan kuni kihlattu morsian. Vapautta se häiksensä valmistaa, tulevaisuuden juhlahan.

Sitä varten kansa nyt kilvan käy isänmaallensa uhraamaan, valon liedellä nuoriso valmistuu toivon-aikoja ohjaamaan.

Nosta, nosta jo henkesi kahleistaan, satavuosia sortunut! Kansa yksi on Suomessa, yhdellen voiton-arpa on langennut.

Työhön, työhön yhtenä kansana siis rehellisehen, arvoisaan! Saman maan, saman kansan onnellen joka korsikin kannetaan.

Kuka kurja hylkien silmäilee suuriarvoinen alhempaan? Saman arvon, kunnian ansaitsee, joka mies on paikallaan!

Kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt Suomen onnea valvomaan! Hetken työ tuhatvuosihin vaikuttaa, isänmaahan ja maailmaan.

_J. H. Erkko_.

Laulu Vuoksella.

Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa Vuori nostaa poikiaan veden voimaa kiusaamaan, synnytellen salakaria. Leikitenpä hypähtää niistä aalto kuohupää. Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Virran raisun mahti paisuu, vuoren vastuksista vimmastuu. Jäykkäpäisen kallion kylki vastassa nyt on -- ahdistettu aalto rajustuu! Kuohut uppiniskoissaan eespäin työntää toisiaan. Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Aaltoin vimman kiukkuisimman tieltä särkyy voimat kallion: kas, kuin ähkymähän jää vuori jyrkkä, härkäpää, syrjin katsoo virran voittohon. Metsä, äänetön kuin yö, näkee aaltoin ihmetyön. Mahtavasti, voimakkaasti Saimaan aallot vyöryy Vuoksessa.

Maalle sulle, kiusatulle, voitonvirttä laulaa Imatra. Saimaan aallot uneljaat Vuoksessa on voimakkaat, kalliot niit' ei voi kahlita. Niinp' on kansa Suomenmaan herättyään, noustuaan, mahtavasti, voimakkaasti ilkivaltain muurit murtava.

_J. H. Erkko_.

Koululinna.

Nyt kova kuulkaa sotakäsky ja selkään ottakaatte väsky ja linnaan astukaa! Se linna kylässä on tuolla mäen rintehellä, päivän puolla, hei, sinne astukaa!

Se Suomen kivist' on ja puista, isien töistä siunatuista se linna noussut on. Ei tykkien ja luodin kauhu sielt' uhkaa eikä ruudin sauhu, tok' on se pelvoton.

On linnan muoto kirkas, jalo, sen ikkunoista paistaa valo ja mieli lämpöinen. Sen linnan uljas komentantti on opettaja, ei kersantti, -- on koulu linnanen.

Siis kova kuulkaa sotakäsky ja selkään ottakaatte väsky ja kaikki tarpehet: ne kynät, vihkot, muste, taulut ja kirjat sekä Suomen laulut ja olkaa urhoiset!

Ken kestää linnan harjoitukset, hän suuret voiman ilmaukset voi kerran osoittaa. Hän näyttää, ett' on suomalainen jokainen, vankka muuri vainen, jot' ei voi kukistaa.

Jokainen oppii aikanansa, ett' on myös luotu Suomen kansa aseeksi korkeimman. Ja kukin yksityinen meistä ei syntynyt lie turhan eistä, vaan syntyi valtahan:

Me itseämme vallitsemme edistykseen; mut orjaks' emme suo Suomen henkeä. On maassa paljon murtuvaista, mut mikä meiss' on suomalaista, on aina säilyvä.

Siis, kaunis koululinna, loista ja hengen velttoutta poista, vapaiksi meitä tee! Kun kukin meistä kohdastansa on vapaa, silloin koko kansa vapaana työskelee.

_J. H. Erkko_.

Kukat Pinciolla.

Ah, te kukat helmikuun, kukat Pinciolla! Suomehen jos voisin teidät tuoda, -- toisin, että maamme pohjoinen aina kantais keväimen, toisin tuoksun kiihkeän, vuoren aina vehreän, -- ah, te kukat helmikuun, kukat Pinciolla!

Vaan te hennot kukkaset, kukat Pinciolla, ette kestä noita pohjan taisteloita. Kotianne varten vaan synnyitte te kukkimaan. Eihän viinirypäleet pohjanmaille eksyneet, eikä kukat helmikuun, kukat Pinciolla.

Vaan jos henki kukkimaan puhkee Pinciolla, sen ei kukkain kuolla tarvis pohjan puolla. Kesken talvipakkasta voipi kansa kukkia, kesken hankien ja jään kantaa henki tähkäpään, kantaa kukat helmikuun, niinkuin Pinciolla.

_J. H. Erkko_.

Kun voisin.

Ylhäinen metsästäjä näin lauloi kulkeissaan: "Oi teitä laakson lehdot, kanervat kangasmaan, puut pienet, puolan varret ja korven mökkinen! Teilt' ei vie myrskyt rauhaa, ei tuiske tuulien; teill' aina kaste kirkas otsalla loistelee, luonanne perhot pyörii ja linnut laulelee. Niin tyyness' aina oisin kun voisin."

Vaan köyhä mieron poika tien varrell' lauloi näin: "Te hongat uljaslatvat, taivaasen käytte päin; palatsit teistä paisuu valoisat aina vaan -- mit' on nuo laakson lehvät pimeessä piilossaan! -- Te tuulten juhlavirttä synnyitte laulamaan, saleina loistollisna soitollen kaikumaan. -- Näin ylhäinen ain' oisin, kun voisin."

Vaan paimen huiluhuuli polulla soitti noin: "Kuin raittis kevättuuli, vapaana laulaa voin: Kun kuuset huokaa, silloin hartaammin laulelen, ja myrskyll' entis-aikain murheita muistelen. Ja kosken pauhu kertoo kuink' ennen taisteltiin, vaan laakso tuolla kutsuu iloihin nykyisiin. Tällaisna aina oisin, kun voisin.

Kas täällä lintu laulaa ilonsa, huolensa, ja kukka armas kuiskaa suloimmat toivonsa. Ma rinnassani tunnen purojen helkkehen, ja aamukaste kirkas mik' on, sen tuntenen: on paimentytön silmä, jok' etsii kukkia laaksossa -- poika poimii aholla marjoja. -- Tällaisna aina oisin, kun voisin."

_J. H. Erkko_.

Niittypuro.

Näin moititaan: voi kuink' on murheinen ja synkän musta niittypuron juoksu, vaikk' onkin niityn metsä lehväinen ja partahilla kukkain tuhat tuoksu.

Ei muisteta: tuo puro kotoisin on synkältä ja hallaiselta suolta, ja korven kautta juosten, kuulikin se näljänhätää, itkua ja huolta.

Nyt, kukkaniityn läpi kulkeissaan, vilkastui puro, iloisammin hyppii, vaan murhe kuvastuupi muodossaan, kun rinnassa viel' entismuistot sykkii.

_J. H. Erkko_.

Suomelle.

Sinua, kultainen ja kallis maamme, sinua kaikki työmme tarkoittaa; elomme, onnemme me sulta saamme, sa ihanteemme, kaunis Suomenmaa. Jo pienoisista saakka meille kannoit, kuin äiti lapsillensa kaikki annoit, ja tyhjiks usein rintas imetit, ja usein kärsit nälkää saadaksesi paremman toimeentulon lapsillesi, ja usein vilussa sä värjähdit.

Mut huolet' ollos! Viel' on lemmen tulta, mi jäät ja lumet poluiltasi luo, ja työmme harras poistaa nälkäs sulta ja elon sulle huolettoman tuo. Ja innon, jonka kätkit sydämeemme, sill' erämaasi viljaviksi teemme, näin vaivannäkös palkiten ja työs. Ja vaikka nääntyisimme alla säiden, kun hyvä vaan on olla meidän äiden, niin silloin hyv' on olla meidän myös.

Ja mitä -- vaikk'ei työmme suuremp' oisi kuin kipunan, mi syntyy sammumaan, ja verrata vaikk' eloamme voisi meressä yksityiseen pisaraan? -- Sun tähtes vaan me käymme riemahdellen, kuin aalto kosken kuohuun hyppiellen, ja katoamme tuimaan taisteloon. Mut sinä, Suomenmaamme, tulet rikkaaks ja suureks, mahtavaks ja mainehikkaaks. Jumala synnyinmaata siunatkoon!

_Paavo Cajander_.

Runolaulaja.

Isossa hovilinnass' on pidot uljahat, kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat, hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää, ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.

Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen; jotakin sieltä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken. Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, vaan tavan vuoks' on kaikki ja teeskeltyä vaan.

Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen: siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen, ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin... Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.

Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa, ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa: "Paraimmat laulus, ukko, nyt laske soimahan, kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"

Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan, olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan, hopeelta hohtaa parta, hivukset pitkät sen, ne lumivalkeoina valuvat harteillen.

Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus, "mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus, ja yli otsain lentää pimeät varjot yön, ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.

Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan, vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan, kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin, säveltään visertääpi sydämin tykkivin.

Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää, ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää, ja ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa, ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.

Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan, ja valon taistelusta pimeyttä vastahan, hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.

Ja huonehess' on niinkuin salainen tenho ois kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa, ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.

Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää, punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää, ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat, ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen, ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden; iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan, ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.

Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän, hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän, ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.

_Paavo Cajander_.

Runo.

Suomalaisen alkeisopiston vihkiäisissä v. 1878.

Ja kesä oli parhaillaan, koin säteet mailla väikkyi, ja linnut lauloi laulujaan, ja lammin laineet läikkyi; mut kolkolta, kuin viety pois tulonen kodin liedest' ois, niin tuntui kolkolt' aamu.

Elämän ehdot riistänyt taas oli hyinen halla. Ja huuto kansaan lensi nyt ja kaikui kaikkialla. Ja mieliin syttyi innostus, ja harvoin nähty rakkaus nyt hehkumaan sai tunteet.

Ja pelastukseks' isänmaan varansa kansa kantoi, ja rikas uhras aarteitaan ja köyhä ropons' antoi, ja niinkuin vaimot Kartaagin helynsä riisti naisetkin ja kullat kulmiltansa.