# Pieni elämäntarina ## Part 9 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pieni-elamantarina-13023/index.md »Herran nimessä!» sanoi Esteri. »Mitä minä olisin osannut heille kirjoittaa? Ja miten olisi täti Holma yhtäkkiä syyttänyt minua valehtelemisesta tai vaikka varastamisestakin, niin mitä minä olisin osannut sanoa? Kun forstmestarinna ennen minulle näytti nisuleipää, josta oli pala haukattu, ja syytti minua, niin oli minulla rohkeutta ja röyhkeyttä puolustaa itseäni. Mutta kun kuulee syytöksen sen suusta, jota rakastaa ja kunnioittaa, niin äänettömänä laskee päänsä alas ja antautuu epätoivon kyyneliin. Vaan jos olisin tiennyt, että tässä muilla oli osansa, niin olisin huutanut: valhe!» Esteri lähti kiireesti kammariinsa. Mutta salissa hän pysähtyi keskilattialle, kuin olisi siinä ollut oveton seinä edessä, ja hän heittäytyi salin sohvalle. Mitä se merkitsi? Sehän oli ollutta ja mennyttä aikoja sitten. Silloin oli toisin, toisin nyt. Voi hyvä Jumala! Jos olisikin sellaisena pysynyt. Mutta kenen syy? Hän nousi ja meni ja istahti kirjoituspöytänsä ääreen. Vaan ennen kuin kastoi kynänsä, viskasi hän sen menemään, että se pöydältä kirposi lattialle. Lauri on Pariisissa. Siellä on kesä ja ruusut kukkivat. Tämä on hänelle vain vähäpätöinen idylli korkeitten kinosten keskeltä. On vain pieni tapaus keltanokka-ylioppilaan ajoilta, pieni kädenpuristus, jonka muistaa korkeintaan silloin kun kuulee harakan nauravan, ja nauraa sille itsekin! »Mutta minä myös tahdon nauraa!» sanoi Esteri ääneen. Kun hän palasi neiti Smarinin kammariin, istahti hän keinutuoliin, äänettömänä, uhka mielessä. Neiti Levon oli kihloissa Santun kanssa. Santtu oli Helsingissä kulkenut ja miettinyt, miten hän hämmästyttäisi koko maailman ja Esterin. Yhdessä viikossa hän oli kirjoittanut paksun runovihkon, vaan ei ollut saanut kustantajaa. Pöllöjä ne kustantajat! Eivät ymmärtäneet tosi runoutta. Yksi ainoa oli ollut vähän viisaampi, joka oli sanonut, että huonompia julkaistaan, vaan silloin pitää olla tunnettu nimi. Tunnettu nimi! Kun Santtu juuri siihen pyrki. Sitten Santtu nähdessään Ida Aalbergin oli keksinyt, että ensimmäiseksi rakastajaksi teatteriin. Sehän oli hänen alansa! Vaan onnettomuushan oli Santun osa elämässä. Hän oli sattunut menemään tirehtöörin puheille ja juuri kun tällä oli hirveä kiire. Santtuun katsomatta oli hän sanonut, että teatterissa on jo liiaksikin naisia. Synkkämielisenä saavuttuaan kotikaupunkiinsa hän vihdoin tapasi Julian, neiti Levonin, joka myös oli joutunut harhailemaan yksinään. He olivat kihloihin tulleet niin, ettei kumpikaan heistä tiennyt, milloin se oikein oli tapahtunut, kertoi Santtu kaikille onnestaan. Esteristä tuntui ilkeälle, että mieleen oli vilahtanutkaan jotakin sellaista, että saattaisi aikaan sydämentuskan näille rakastaville. Jos olisi joku parempikin ollut kuin Santtu, niin ei sittenkään! Mutta! Herra Alfred Levon! Aristokraatti kiireestä kantapäähän. Äitinsä ylpeys. Sisarensa Jumala. Sitten koko naisväen ihannekuva miehestä. Kihloissa Esteri Kalmin kanssa. Silloin sopii nauraa pastuurskalle, Harakalle ja--Laurille. Paras todistus kumoamaan hänen syytöksensä! Herra Levonia Esteri ei ollut tavannut sitten kuin tuolla rekiretkellä, jossa Lauri ja herra Levon väittelivät. Silloin oli herra Levon tahtonut anastaa hänet väkisin Laurilta. Ja tunsihan Esteri nyt valtansa tanssisalissa ja kaikkialla herrain seurassa. Herra Levon oli ilmoittanut avaavansa täällä asianajotoimiston piakkoin, häntä odotettiin kaupunkiin. Esteri asettui odottamaan kuin hämähäkki. Tämähän oli jotakin uutta, vähän vaihtelua yksitoikkoiseksi käyneeseen elämään. He tapasivat toisensa Kansallisseuran iltamissa. Esterillä oli ollut tieto hänen tulostaan, ja suuremmalla mielenkiinnolla kuin koskaan ennen oli hän nyt lähtenyt iltamaan. Mutta oli vähän nolostuttavaa ollut, kun pettyikin laskuissaan. Herra Levon ei tanssinut ollenkaan eikä näyttänyt välittävän Esteristä sen vertaa, että olisi edes katsonut. Hän oli aivan kuin ei olisi tuntenut eikä Esteriä huomannut toisia paremmaksi. Esteri oli kiihdyksissään. Sitten loppupuolella iltamaa muutamalla tanssinväliajalla tuli herra Levon tervehtimään ja puhelemaan Esterinkin kanssa. »Te ette tanssi, olen huomannut», sanoi Esteri. »Minä olen siihen jo liian vanha», vastasi herra Levon. »Se ei minua huvita enää.» Esteri joutui sanattomaksi. Herra Levon oli sanonut sen, mitä Esteri oli ajatellut itsestään. Häntä ei tanssi ollut aikoihinkaan enää huvittanut, päinvastoin. Ja hänestä usein oli tuntunut, että hän on jo vanha, aivan liian vanha. Uh, kun se oli tuntunut pahalta ja pelottavalta. Ja hän oli kadehtinut nuorempia. »Siitä on jo kauan, kun me olemme viimeksi tavanneet toisemme», sanoi herra Levon. »Ei sitten kuin siellä muutamalla rekiretkellä», sanoi Esteri. »Aivan niin. Ja siitä on jo kolmatta vuotta», muisteli herra Levon. »Niin se aika kuluu.» »Herranen aika! Onko siitä niin kauan? huudahti Esteri aivan ehdottomasti ja aivan kuin pikapikaa muisteli, mitä hän sen aikaa on tehnyt. »Ei kiitos, ei, minä en enää jaksa», sanoi hän herralle, joka tuli pyytämään häntä juuri alkavaan tanssiin. Mutta kun hän silmäsi herra Levoniin, niin suututti häntä, että oli kieltäytynyt. Herra Levon saattoi luulla, että hän hänen vuokseen ei enää tanssinut. Tämä hermostuttava tunne hävisi heidän jatkaessaan keskustelua. Herra Levon oli kokonaan muuttunut entisestään. Silloinen kulttuurin ihailija ja taitavasanainen puolustaja ja ylistäjä nyt yhtä taidokkain sanoin esitti ihan vastakkaista kantaa. »Katsokaa nyt täälläkin ympärillenne», johtui herra Levon esimerkiksi ottamaan. »Ihmiset teeskentelevät toisilleen, nauravat ja hymyilevät ilman aikojaan, valehtelevat kohteliaisuudesta. Me herrat hännystakeissa olemme suuria narreja, naiset alastomin hartioin vielä suurempia.» Esteri katsoi häntä pitkään. Herra Levon sanoi: »Te aiotte kysyä: mutta minkä vuoksi te, herra Levon, sitten olette täällä? Vastaus: sen vuoksi, että olen sivistynyt, se on: minä annan niin sanotun sivistyksen valjastaa itseni, niin kuin hevonen antautuu isäntänsä valjastettavaksi, ja sivistys ajaa minua, niin kuin isäntä ajaa hevostaan markkinoille.» He innostuivat keskustelussaan, väittelivätkin, mutta niin kuin väittelivät ne, joitten ajatuksilla yleinen suunta on sama. Esteristä tuntui kuin hän, istuttuaan ummehtuneessa huoneessa, olisi saanut hengittää muutaman siemauksen raitista ilmaa. Kun he tapasivat toisen kerran, niin alkoi heti keskustelu heidän välillään kuin jatkuen siitä, mihin olivat lopettaneet. Ja missä koolla oltiin, tapausivat he aina yhteen. Herra Levonin mielipiteet olivat Esteristä vähän liian radikaaliset, vaan sitä suurempi viehätys niillä oli kaiken hengettömyyden jälkeen. Sillä hengettömyyttä itse asiassa oli ollut Pereniuksen sanoissa kuohuva isänmaallisuus, Kaireniuksen ruikuttava pessimismi, Väänäsen ihanteellinen utumaailma, puhumattakaan muista. Ikävystyttäviä herroja aina kuohuvine rakkaudentunnustuksineen kielin ja katsein ja kädenpuristuksin! Herra Levonille oli kaikki se vierasta. Ja mitä Esteri ennen oli huomannut hänen katseessaan kuin pelottavaa, oli kadonnut, niin kuin hänen koivunlatvainen kumarruksensakin. Hän oli kuin itse tyyneys, joka liikkeessään ja sanoissaan. Oli oikein nautinto nähdä hänen sytyttävän ja polttavan paperossinsa: jokainen liike oli kuin olisi tarkin huomio ollut siihen kiinnitetty, vaan se kaikki kuitenkin tapahtui aivan kuin hänen tietämättään. Esteri oli aikonut jo toukokuun lopussa lähteä maalle kotia, vaan oli sitten vielä tädin pyynnöstä siirtänyt lähtöänsä viikon ja sitten toisenkin. Ei hänellä ollut kiirettä, niin kuin täti sanoikin, eikä hän niin kovin halunnutkaan lähteä, vaan hänestä oli hyvin rauhatonta olonsa. »Huomenna minä jätän hauskan kaupunkini», sanoi Esteri ollessaan herra Levonin ja joittenkin toisten kanssa Meripaviljongissa. »Siitä ei tule mitään!» huudahtivat toiset ja alkoivat selittää, että pian ovat suuret arpajaiset ja ne ja ne juhlat ja kaikin puolin niin hauska kesä tulossa. »Sen helpompi on minun lähteä, kun tiedän teille jäävän hauskuutta», sanoi Esteri. Herra Levon ei puhunut sanaakaan, loi vain häneen tyynen katseensa, aivan kuin jotakin sanoakseen, vaan samalla kuin olisikin ajatellut jotakin aivan toista asiaa. Esteri oli vielä arpajaisissa. Hän oli suureksi iloksi tädilleen sanonut olevansa syksyyn asti, vaan yhtäkkiä hän lähtikin johonkin maalle, kotiopettajaksi. Sinne kirjoitteli neiti Smarin ahkerasti hänelle saamatta vastausta. Se ihmetytti lopuksi ja hän pyysi pyytämällä Esterin vastaamaan edes muutamalla rivillä. Pari riviä hän saikin, vaan siihen taas loppui. Syksyllä forstmestarinna kirjoitti sisarelleen ja pyysi häneltä tarkempia tietoja Esteristä, joka oli hyvin niukoilla sanoilla ilmoittanut vain missä hän on ja pyytänyt rahoja. »Herra siunaa!» Neiti Smarin hätäytyi kerrassaan. Mutta vasta hän hätäytyi, kun Miina kerran tuli kotia ja takoi nyrkkiä pöytään ison aikaa eikä sittenkään saanut sanaa suustaan, vaan purskahti itkemään ihan huutaen. Mutta saatuaan Miinan suusta vihdoin kuulla, mistä oli kysymys, neiti Smarin istui tyynesti pöytänsä ääreen kirjoittamaan Esterille. »Rakas lapseni!» alkoi hän ja jatkoi, että se on äiti, joka nyt puhuu. Ja hän määräsi, että Esterin täytyy heti tulla tänne kaupunkiin. Mutta jos hän ei voi tai tahdo, niin hän tulee Esterin luo ja sitten puhutaan ja neuvotellaan ja päätetään asioista. »Minä en sinua jätä, muista se. Et niin onnettomaksi voi tulla, sinua ei niin voida häväistä, etkä sinä sitä häpeää tee, vaikka sitten miten olisi, että minä sinusta luopuisin. En odota kirjettäsi, vaan jos et kolmen päivän kuluttua ole täällä, niin lähden luoksesi. Ja sinä tottelet nyt minua!» Vastaukseksi neiti Smarin sai itsensä Esterin. Ja koko päivän iltamyöhäiseen asti oli yhtämittaista maanjäristystä. Kaikkialla kolisi ja paukkui, kaatuili ja putoili, missä vain Miina liikkui. Neiti Smarin itsekseen vuodatti ilon kyyneliä ja väliin meni Miinan luo, jonka kanssa vastakkain takoivat nyrkkiä pöytään vuoronperään huudahtaen: »Eivätkö ihmiset ole kelvottomia!» Esteri heti ryhtyi kiireeseen ompelutyöhön. Kansallisseurassa oli seuraavana päivänä naamiaiset. Hän valmistautui esiintyäkseen siellä vedenneitona! Hämmästys oli suuri, kun Esteri astui saliin. Hän tuli, näki ja voitti. Kauniimpi ja kateellinen sukupuoli sihisi ja suhisi, ja näytti että vahvempi sukupuoli olisi ollut valmis suutelemaan Esterin kenkää, jos hän vain olisi sormensa päällä viitannut. Hän kulki kuin tarkastusta pitäen ja poistui. Sali jäi kuin tyhjilleen, seinämillä tyhmistyneitä ihmisiä. Viimein herrain joukossa nousi ihastuksen sorina, naisten joukossa raivoisa paheksumisen myrsky, ja tanssimusiikki soi hukkaan. Seuraavana päivänä puhui koko kaupunki Esteri Kalmista. Mitä sitten puhuttiinkin, vaan se oli nyt nähty, että se, mikä oli varmana pidetty, olikin ollut valhetta. »Se oli oikein!» sanoi neiti Smarin. Esteri makasi sohvalla silmällään ja itki. Miina tuli ilmoittamaan herra Levonin. Esteri nousi kiihkeänä. Mutta istahti sitten tyynesti ja sanoi neiti Smarinille: »En ota vastaan. Tästä lähtien en ketään, olkoon minkänimellinen hyvänsä.» Ja tästä lähtien Esteri istui päivät pianon ääressä, illat neiti Smarinin kammarissa. Hän istui avoimin silmin, vaan puhui vähän, tuskin enempää kuin sen, minkä neiti Smarin kysyi. Eikä hän ajatellut mitään, ei tahtonutkaan ajatella. Jos jotakin mieleen pyrki, tukahdutti hän se pianon ääressä. Oli kuin elämä olisi kulkeva näin hautaan asti, samaa suoraa linjaa. Niin heidän istuessaan eräänä iltana neiti Smarinin kammarissa Miina toi kirjeen Esterille ilmoittaen että kirjeen tuoja odottaa vastausta. Katsahtamattakaan osoitetta Esteri ojensi kirjeen neiti Smarinille. »Avatkaa.» Neiti Smarin pikimmältään silmättyään kirjettä punastui ja hänen kätensä alkoivat täristä. Esteri katsoi häntä jonkun aikaa ja huudahti: »Lauri Holma?» »Niin. Hän on kaupungissa ja pyytää saada tavata sinua.» »Ei tule vastausta», sanoi Esteri Miinalle. Mutta kun tämä jo oli menossa, huusi Esteri hänet takaisin. Istuttuaan lepotuolissa hyvän aikaa kädet pään takana ja avoimin silmin hän nousi ja kirjoitti Lauri Holman kirjeeseen. »Huomis-iltana kello 9 sillalla.» Mutta vastauksen mentyä valtasi hänet tuska ja hätä. Hän syöksyi kammariinsa, jossa vuoroin kulki kiireesti edestakaisin, vuoroin heittäytyi maata tai istumaan väännellen käsiään. »Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! Mahdotonta! Aivan mahdotonta! Minä en voi tavata häntä!» Hän kirjoitti kirjelipun ja soitti Miinaa tulemaan. Mutta kun Miina seisoi hänen edessään, hän repi kirjeen ja sanoi Miinalle: »Menkää ostamaan mustaa harsoa, suruharsoa, hyvin tiheää, tiheintä mitä on.» Miinan mentyä Esteri heittäytyi maata hervottomana ja kyyneleet juoksivat ominvaltoinsa. Nyt oli tapahtunut se, jota hän oli koko ajan odottanut, ensin toivoen sitten peläten. Nyt! Miksei vuosi sitten? Tai puoli? Tai muutamia kuukausia sitten? Mitä on tämä elämä? XIV Holma asteli edestakaisin sillalla, lumi narskui hänen jalkainsa alla ja siltapalkit paukahtelivat silloin tällöin. Teräskylmältä taivaalta paistoi täysikuu. Lumipeittoisesta kaupungista kohosi kohmettunut savu kankeannäköisinä patsaina kuulakkaan pakkasilmaan, jossa ne latvoillaan liittyivät liikkumattomaksi laeksi kaupungin päälle. Meri nuoren jään peittämänä lepäsi kuoleman tyynenä. Koski lumisten rantojensa välissä näytti elottomalta kuin olisi juoksunsa pysäyttänyt, ja huokui huurua ilmaan kuin puhaltaen viimeisen henkensä. Metsä sen takana oli kuin taivaanrannalle poimuteltu musta vaate. Ei näkynyt liikkuvaa olentoa, ei kuulunut elävää ääntä. Tuntui kuin olisi hän yksinään jäätyneessä maailmassa kohmettuakseen vähitellen. Minkävuoksi Esteri oli määrännyt tämän paikan heidän kohtaukselleen? ihmetteli hän. Näin yksinäisen kolkon! Tämä oli aivan vieras heidän muistoilleen. Mutta kun hän pysähtyi ja nojaten kaidepuuta vasten katseli kaihoiseen kuutamoon, niin heräsivät muistot, tulivat hänen mieleensä hänen tietämättään, niin kuin olivat tulleet vuosien vieriessä joka päivä, tiesi minkä johdosta milloinkin, vierailla seuduillakin yhtäkkiä ja omin valtoinsa. Kuinka monta kertaa hän olikaan mielessään sulkenut Esterin syliinsä sanoen: »Rakkautta janoan. Muuta en pyydä. Älä puhu, katso minuun!» Yhtä monta kertaa hän oli hänet sysäissyt luotaan. »Sinä ummistat silmäsi ja tarjoat suusi suudeltavaksi. Mene, hekumoitsija!» Kesken kaikkea hän viime talvena oli lähtenyt ulkomailta matkustaakseen suoraa päätä Esterin luo ja oli päässyt ohi Helsingin, mutta noussutkin sitten ensimmäiseen vastaantulevaan junaan. Sen jälkeen oli tehnyt samanlaisia yrityksiä. Ja nyt oli hän päässyt perille sitouduttuaan puhujaksi joutavanpäiväiseen juhlaan! Holma ponnahutti itsensä sillan kaidepuusta kuin olisi sitä sysännyt luotaan ja yritti lähteä kävelemään, vaan hänen edessään oli suruharsolla hunnutettu nainen, jota hän peräytyi kuin olisi se ollut koskesta noussut musta aave. Aave nauroi. Ja se nauru oli kuin olisi keskelle tyyntä kirkasta ulappaa yhtäkkiä kohonnut kangastus kaukaisista kaihotuista onnenmaista. Holma yritti tarttumaan ojennettuun käteen, vaan nauru samassa katkesi kuin kesken, loppui särkyneellä säveleellä, ja oli kuin kaikki olisi kadonnut sysimustaan pimeyteen. Hän astui kohti aavetta kuin uhaten. Esteri tulee peitetyin kasvoin! Tulee nauraen, kun tietää naurunsa olevan hurmaavan. Tulee valehdellen. Mutta hän vaatii hänet ankaralle tilille. Ei, vaan hän kiduttaa häntä, kiduttaa kuoliaaksi! Holma sanoi: »Tuletko jonkun omaisesi hautajaisista?» »En, vaan hautajaisiin», oli vastaus. Syntyi äänettömyys. Esteri kulki penkin kohdalle ja istui siihen pää kumarassa. »Puhu», sanoi Holma, sen sijaan että itse oli aikonut puhua. »Minä puhun», kuului hunnun takaa, vaan seurasi vielä hetken aikaa äänettömyys. Sitten viskaten hunnun silmiltään hän pystypäin katsoi Holmaa. »Esteri!» huudahti Holma, aivan kuin ei olisi tiennyt ja tuntenut häntä jo ennemmin. Hän ojensi molemmat kätensä kuin tervehtiäkseen. Esteri istui liikahtamatta kädet puuhkiossa, katsoi yhä silmää räpäyttämättä ja sanoi: »Minä kiitän teitä.» »Minkä vuoksi teitittelet?» »No olettehan jo maisteri.» Holma kohautti olkapäitään ja levitti kätensä. »Niin», sanoi siihen Esteri. »Ei se ole niinkään järjetöntä, päinvastoin.» »Se merkitsee, että tahdot pitää minut kaukana itsestäsi?» »Se merkitsee, että me olemme kaukana toisistamme minun tahtomattanikin. Me olemme vain kuin kaukaisia omaisia niille, joita me ennen olimme. He ovat olleet ja menneet. Ja me, me saattakaamme kunnialla hautaan nuo lapsukaiset, jotka elivät vain yhden talven.» Tornikello soi yhdeksää kumealla äänellään harvatahtisesti kuin hautakello. Sen vaiettua Esteri jatkoi: »Yhden ainoan talven, pimeän kylmän talven, joka kuitenkin oli kirkkaampi kuin mikään kevät, lämpöisempi kuin mikään kesä. Kauan, kauan sitten.» »Esteri! tahdon kuulla suustasi yhden sanan.» »Minä sanon kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa», keskeytti Esteri, ja hänen äänensä oli niin varma, että Holma vaikeni ja seisoi kuin tuomiotaan odottaen. »Istukaa!» sanoi Esteri osoittaen paikan Holmalle ja sitten jatkoi: »Minä koetan olla mahdollisimman lyhytsanainen. Jätän erikseen kumoamatta jutun rakkaasta rengistäni. Se oli niin hyvin perusteltu ja todistettu syytös, että se kelpaisi aiheeksi jännittävään komediaan.» Holman käsiliikkeiden johdosta sanoi Esteri: »Huomatkaa, maisteri Holma, että nyt ei ole puhumassa lapsi raukka. Hän otti sen traagillisesti, hyvin traagillisesti.» Esteri oli hetken aikaa ääneti ja sanoi sitten: »Silmätysten ollessa hän olisi nauranut!» »Nauranut?» »Hän nauroi ensin lukiessaan tuota surmankirjettä. Mutta hänen naurunsa katkesi, kun kirjeessä sanoit, että olit saanut vakuutetuksi äitisi ja sisaresi.» Holma yritti tekemään huomautuksen, vaan Esteri otti häneltä sananvuoron: »Ei ole kysymystäkään epäritarillisuudesta. Pitää heitä tietämättöminä olisi ollut kauheaa kiduttamista, sillä niin he minua rakastivat. Äitisi oli rakastanut minua lapsenaan, sisaresi sisarenaan, sanoit kirjeessäsi. Minua onnellista, jos olisivatkin ainoastaan rakastaneet, vaan he minua jumaloivat! Ei voi selittää, ainoastaan tuntea, mitä äidittömälle oli sellainen äiti, sisarettomalle sellainen sisar. Lapsiraukalle oli helpoin asia maailmassa kääntää heille itsensä nurin, niinkuin käännetään tasku tarkkaan puhdistaissa. Ja kuitenkin hän sisimmässään vapisi heidän edessään. Heidän pieninkin huono ajatuksensa hänestä olisi ollut myllynkivi hänen kaulaansa.» »Esteri!» huudahti Holma nousten äkkiä seisomaan. »Mitä oletkaan saanut kärsiä!» »Istukaa, maisteri Holma!» huudahti Esteri käskevästi ja jatkoi sitten kylmällä äänellä: »Mikä on kärsitty, se on kärsitty. En ole tullut puhumaan siitä.» Hän vaikeni, ja kun hän taas alkoi puhua, oli hänen äänensä kuiskaavan hiljainen kuin itsekseen, katse käännettynä pois Holmasta. »Mitä varten olen tullut? Otaksuin teidän pyytäneen saada kohdata minua aivan muuta varten, kuin mitä ensimmäiset myrkylliset sananne ja hyinen äänenne ilmaisi.» »Anteeksi, Esteri.» »Luulin teidän tahtovan tavata minua koettaaksemme--jos ei muuten, niin miten kuten--liittää yhteen katkenneen onnemme päät.--Istukaa, istukaa!» sanoi Esteri kesken kaikkea ja laski kätensä penkille, niin kauas kuin ylti, pakottaen siten Holman istumaan ulohtaalle. Hän jatkoi sitten. »Tehdessänne tiliä itsenne kanssa siitä, mitä on mielessänne liikkunut jo tällä vähällä aikaa, minkä olemme vastatusten olleet, huomaatte että haaveilut ovat haaveiluja.» »Sano vain, oletko rakastanut ja rakastatko minua!» Esteri oli hetken aikaa ääneti. »Tuntuu ehkä proosalliselta», sanoi hän, »kun vertaan rakkauttani variksenpoikaan, joka minulla oli kerran lapsuudessani elättinä. Me rakastimme toisiamme, variksenpoika ja minä. Sen luota navetasta minut väkivallalla aina noudettiin nukkumaankin, ja kerran kätkeysimme yhdessä navetan ylisille heinien alle. Sitten siltä katkesi jalka. Auttamaton onnettomuus. Variksenpoika sylissä, halonkapula kädessä astuin metsään, asetin rakastettuni pään kivelle. Muistan sen katseen vieläkin. Minä itkin tuskasta ja löin halolla päähän.» Holma tuskin kertomusta kuulikaan, hän kiihkeästi sanoi: »Minkä vuoksi et vastaa suoraan?» »Olen velvollinen vastaamaan kysymykseesi, olenko rakastanut. Minä olen velvollinen sen vuoksi, että olin lempesi esine siihen aikaan, jolloin sinun silmissäsi taivas oli niin runollisen sininen ja maailma helmeilevä ja mielesi kuin lähteensilmä. Ja minä kerron, käännän itseni nurin, niin kuin tuo lapsi äidillesi ja sisarellesi ennen. Hän ei kuitenkaan koskaan saanut heille ilmaistuksi kauheaa tuskaansa siitä, ettei tuntenut rakastavansa sinua.» Holma hypähti penkiltä ja nosti pystyyn kätensä: »Siis totta!» Esteri aivan kuin mitään huomaamatta jatkoi tyynesti: »Hän oli orpotyttö kotoa lähtenyt, salaa suudellen isänsä kalosseja, kulki ypö yksinään pimeätä aavikkoa tietämättä mihin mennä. Yhtäkkiä tulee kaunis prinssi ja kantaa hänet häikäisevän onnen linnaan. Sanotaan, että kun nälistyneelle annetaan yhtäkkiä runsaasti ruokaa, hän kuolee. Kunpa orpotyttö olisi edes kuollut! Muistanet tuon pimeän syysillan »maailman lopussa» ja sieltä palattuamme? Minun muistossani se on sekaisin sitten seuranneen tautivuoteen houreiden kanssa. Mutta näen selvästi tytön, joka vapisten valvoi yönsä ja odotti varmasti kuolevansa ennen aamua. Aamu valkeni ja alkoivat tuskalliset, toivotonta pelkoa ja raivoavaa riemua vaihtelevat hetket, päivät, yöt. En uskaltanut liikkua kammaristani kuin kouluun, kiertäen ja kiiruhtaen kuin varas pelätessäni että sinä vastaan satut. Sinä viimein lähetit luokseni herttaisen sisaresi noutamaan minut äitisi luo. Minä olin kuin pieni kerjäläistyttö, joka talossa vietiin pöytään korkean leipäpinkan ja suuren piimähaarikon ääreen, hän rupesi sydämestään itkemään: en jaksa syödä kaikkea! Minullekin oli yli voimieni. En jaksanut mielestäni sinua rakastaa niin kuin olisin tahtonut. Minä hekumoitsin hyväilyistäsi ja suudelmistasi painaen silmäni umpeen ja kuvittelin sinua niin onnettomaksi, niin rumaksi, ettei kukaan muu sinua voisi rakastaa kuin minä. Ja minä tunsin ääretöntä onnea. Mutta istuessani kammarissani valokuvasi ääressä, oli mieleni synkkä, omatuntoni kuin tuo musta huutava koski tuossa ja suudelmasi polttivat huuliani vihansalamoina. Tuntui kuin olisi ollut syvä tyrmä valmiina auki rikokseni rangaistukseksi. Ja kuitenkin heti kun teille tulin, tai näin sinut, olin valmis uudistamaan rikokseni. Minä olin onnellinen nähdessäni sinut rumempana jonkun kauniimman rinnalla tai neuvottomana, tai hämilläsi, tai suutuksissa tai milloin olit vaarassa joutua naurettavaksi liikkeissäsi tai häviölle väittelyssä.» »Mutta sehän oli rakkautta! Puhdasta, jaloa suurta!» syyti Holma sanoja suustaan ja kiivastuneella äänellä, kuin olisi väittänyt Esteriä vastaan. »Hän piti sitä rikollisena», jatkoi Esteri. »Ja hän riensi maalle kotiaan kuin nunnaksi luostariin. Mutta lapsiraukka tuli kotia tyhjyyden tunne sielussaan. Ei värähtämäänkään saanut hänen sydäntään isän odottamaton rakkaus, jonka puutteessa hän oli sairastanut poskien kalpeutta ja huulien hymyttömyyttä hamasta lapsuudestaan. Ei ihmetyttänyt äitipuolen osoittama tavaton kunnioitus, ei kenenkään ilo ilahuttanut, ei liikuttanut mieltä kenenkään suru, ei kärsityt vääryydet. Hän oli kuin kuollut kaikelle. Mutta pieni, sinun aatteitasi halveksiva sana herätti hänet, ja hän oli valmis taistelemaan kaikkia vastaan ja kaiken uhalla. Hän tunsi rakastavansa ja rakastaneensa. Ja hän itki ilosta.» »Esteri! Sinä rakastat minua vieläkin!» Esteri oli ääneti, kiersi käsiään puuhkiossa. »Minä olen tehnyt tilini teille», sanoi hän viimein ja yritti nousemaan lähteäkseen. Samassa Holma oli hänen edessään polvillaan, tarttuen hänen käsiinsä. »Esteri! minä olen nyt onneton Rumaprinssi, onneton ja ruma, Esteri! Katso minuun! Katso!» Esteri hypähti seisomaan, astui syrjään ja nostaen kätensä pystyyn, kuin varoen Holman enää tarttumasta niihin, hän parkaisi. »Lauri!»