Part 7

Kaikista salissa olijoista oli tämä kaunis elävä taulu: »isä ja tytär». Mutta aina valmiilla arvostelulla oli kuitenkin sijaa. Tytär olisi saanut olla parempi! Hänen tanssinsa oli kaunista, ja koko ulkonainen olentonsa, mutta ... pastorin Sandralle oli joku hänen tuttavansa kaupungista kirjoittanut jotakin jostakin ylioppilaasta ja Esteristä, ja juuri Esteristä sitä jotakin. Sitä paitsi jo ilman tätä jotakin olisi Esteri ollut epäonnistunut kauniissa taulussa. Johan yksi ja toinen oli itsekseen pudistanut arveluttavasti päätään ennen Esterin kaupunkiin menoa, ja nythän oli nähty hänet tänä kesänä. Mutta sitä vaikuttavampana esiintyi taulussa forstmestari, mieltäylentävänä »tuhlaajapojan» isänä.

Mutta forstmestarinna katsoi isää ja tytärtä suu hymyssä ja silmissä kostea kiilto, onnellisempana kuin jos tytär olisi ollut hänen omansa.

Hän oli Esterin kaupunkiin mentyä alkanut tuta raiskan kaivavan silmäänsä. Piparkakut nimittäin olivat sittenkin tietämättömällä tavalla vähenneet, ja marjahillossa hän oli tavannut sormenjälkiä, jotka hän aina ennen kumoamattomilla seikoilla oli todistanut Esterin sormien tekemiksi. Margaretha ja Pauli, jotka yhdessä olivat syyttäneet Esteriä, syyttivät nyt toisiaan. Ja Esteri oli hyvän kuukauden ollut kaupungissa, kun salissa tavattiin pöytälamppu lattialla särkyneenä, ja kysyttäessä kuka oli syyllinen, pieni Einar lapsen viattomin katsein vastasi: Esteri. Lasten ja imeväisten suusta saatte totuuden kuulla, ja se totuus oli katkera, minkä forstmestarinna ymmärsi Einarin vastauksesta. Hän ei voinut enää salata itseltään, että hänkin yhtä umpimähkäisesti, mutta yhtä lujalla uskolla oli syyttänyt Esteriä. Hän oli luottanut omien lastensa pienimpäänkin sanaan, vaan Esterin puolustaessa itseään hän oli häntä häväissyt Jumalan ja ihmisten edessä. Ja kylmäkiskoisessa taistelussa, joka Esterin jäykän vastustuksen takia oli vain kiihtymistään kiihtynyt heidän välillään, oli hän kaiken syyn lukenut Esterille. Mutta kun hän pitkinä viime talven iltoina, muitten töitten loputtua, nukkuvien lastensa keskellä valmisteli varustuksia tulevaa pienokaista varten, joka ehkä ei ollut näkevä häntä, äitiään, kostutti hän kyynelillään pienet paidat ja myssyt ajatellessaan omille lapsilleen äitipuolta. Ja se raiska hänen silmässään näkyi malkana. Silloin hän olisi ollut valmis nöyrään ja avonaiseen tunnustukseen Esterin edessä, että hän oli paljon rikkonut. Mutta sitten se tuntui tarpeettomalta, ja hän päätti korvata kaikki entiset puutteellisuutensa teoilla. Hän valmistautui Esteriä vastaanottamaan äidillisellä rakkaudella. Vaan Esteri olikin kasvanut yli hänen päänsä, ei tarvinnut hänen äidillistä rakkauttaan eikä kaivannut. Kun Esteri ei ollut sitä saanut, niin ei hän ollut siitä velkaakaan, ja forstmestarinnan kaikki osoitukset hän otti kohteliaisuutena ja maksoi ne heti kohteliaisuudella. Forstmestarinnalle ei ollut pienintäkään lohdutuksen pisaraa tuskansa lievittämiseksi, jota tunsi, kun isä ja tytär pian joutuisivat vihollisina vastatusten. Heidän sanansa toisilleen olivat puukonpistoja hänen sydämeensä, sillä hän heidät oli vuosien kuluessa vieroittanut toisistaan. Sitä hän ei voinut itseltään tinkiä millään. Jos ei ollutkaan ennen tiedoin ja tahdoin väärin todistanut Esteristä, oli hän sen kuitenkin tehnyt. Mutta oliko hän koskaan Esteriä pienenä lapsena sylissään juoksuttanut isän syliin hypiteltäväksi ja suudeltavaksi? Enintään oli opettanut Esteriä noudattamaan mitä hyvä tapa vaati: Sinäkin, Esteri, mene sanomaan hyvää yötä. Eikä hän ollut siitä niin välittänyt, jos Esteriltä oli jäänyt hyvä tapa noudattamatta.

Kun forstmestarinna nyt oli saanut Esterin lähtemään pitoihin isän vuoksi ja näki isän kuin kaikki unohtaen tanssissa vievän tytärtään, toivoi hän hartaasti, että nyt alkaisi onnellisempi aika ja iloinen aika, jota totta puhuen vielä tähän asti tuskin oli ollut. Hän uskoi, että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa.

Mutta pihalla Juho seisoi, sydämessään hätä ja tuska, aivan kuin Esteri olisi ollut hukkumassa ja hän avutonna seisonut siinä sitä katsomassa. Salissa syntyi yhtäkkiä hälinä, tanssi keskeytyi, soitto herkesi ja pihalla varpaillaan seisovassa joukossa kiihtyi uteliaisuus niin suureksi, että muuan nousi toisten olkapäille seisomaan nähdäkseen ja kertoakseen mitä tapahtuu siellä lattialla, jonne kaikki kumartuvat katsomaan. Tähystäjä ei kuitenkaan voinut mitään nähdä, kun salissa olivat ihmiset sankkana parvena ympärillä. Mutta sitten kaikki näkivät, kun forstmestarin ryökkynää kannettiin pyörtyneenä kuin kuollutta.

»Eipä kestänyt tyttären pää pyöriä!» huudahti Jaska, jonka silmissä forstmestari kohosi yhä vain.

Juho meni pirttiin, istahti penkille rauhallisesti lynkäpäisilleen ja lausui mielessään:

Jumalalle kiitos!

X

Yöllä kotia päästyään Juho ryhtyi kirjoittamaan Esterille kirjettä.

»Rakas lapsi», alkoi hän. Mutta jo näitä sanoja kirjoittaessaan hän joutui epätoivoiseksi kynänsä hitautta. Hänellä olisi ollut niin paljon sanottavaa ja olisi halunnut sanoa! Oli aivan kuin Esterin äiti-vainaja olisi istunut hänen ääressään ja katsoen häntä läheltä silmiin kehoittanut: Juho, neuvo lasta, neuvo. Sinä osaat ja sinä tiedät, olet itse kokenut. Hän on nuori ja kaunis, ja tulevaisuus vielä edessä, vaan sinä näet, että hän päivänsä pilveen mentyä voi epätoivossaan surmata sielunsa. Neuvo ja lohduta!

Ja Juho istui kyyryssä pöytää vasten kuljettaen luisevalla suurella kädellään kynää, joka yön hiljaisuudessa parkui raskaan painon alla vitkalleen liikkuessaan paperilla. Päivä oli noussut ja ihmiset nousivat, kun hän lopetti.

Hän ei sitten Esteriä nähnyt moneen päivään ollenkaan. Mutta kun hän oli talon pellolla ruista kylvämässä, kuului talosta pianonsoittoa, lakkaamatta.

»Niin!» sanoi Juho itsekseen päätään nyökäyttäen ja aivan kuin vielä kehoittaakseen. »Tee työtä, tee työtä! Mitä työtä tahansa, kunhan teet! Mutta elä huumaa itseäsi tanssilla. Se on viinaa, se on viinaa! Ja se on suruun ja murheeseen myrkkyä! Se sielun tappaa.»

Soitto kuului taukoamatta. Ja Juho sirahutteli siemeniä silmät ja suu hymyssä kuin olisi omaa peltoaan kylvänyt satakertaisen sadon toivossa.

Esteri oli pyytänyt saada jäädä kotia luvaten luopua kaikesta, mikä isän mieltä loukkaa. Ja hän ryhtyi opettamaan siskojaan ja muun aikaa istui pianon ääressä.

»Kas niin, kas niin», sanoi forstmestari vaimolleen. »Näetkös nyt? Näin se kävi! Ja näin se pitää olla.»

Oli onnellisempi aika alkanut. Sovinto ja rauha vallitsi, ja forstmestari innostui niin, että etsi esiin viulunsa, jonka ääntä forstmestarinna ei ollut kuullut kuin avioliittonsa varhaisimpina vuosina. Oli alkanut iloisempikin aika.

Ja kuitenkin forstmestarinna istui surullisena, kosteissa silmissä Margaretha, joka oli lähtenyt Helsinkiin Esterin sijasta, lähtenyt riemumielellä.

Kuka tietää, jos hänkin, Margaretha, joskus tulee kotia sydämessä tuska ja kenenkään sitä aavistamatta tanssii ja pyörtyy. Ehkä ei ole hänelle silloin äitiä, ei edes äitipuoltakaan, joka aukoessa hänen vaatteitaan ja tavatessaan hänen poveltaan nuorukaisen valokuvan salaisi sen vierailta silmiltä, ja pelastaisi hänen sydämensä salaisuuden joutumasta kyläjuoruksi. Ei osaa tietää, ei arvata ihminen lyhyen elämänpolkunsa moninaisia mutkia!

Esteri ponnisteli kuin hukkuva. Ja väliin hän näki maan aivan lähellä, vaan toisinaan taas toivottoman kaukana. Joskus hänestä aivan yhtäkkiä alkoi tuntua, että kaikki oli vain unta, pahaa unta, ja että tapahtuu jotakin iloista. Ja soittaessaan hän väliin oli pitkät ajat Holmalla. Mutta siitä selvittyä hänen halutti, niin hurjasti halutti lähteä johonkin, mihin hyvänsä.

Kun olisi saanut edes itkeä! Tahi puhua jollekin. Mutta kenelle? Kuka ymmärtäisi? Ainoa olisi täti Smarin! Ainoa! Hyvä Jumala, kun hänellä oli ikävä häntä.

Hän sai täti Smarinilta kirjeen. Siitä jäi hänen mieleensä vain, että konsulinna Holma kaikkineen oli muuttanut Helsinkiin. Siinä nyt hänen viimeinenkin toivonsa!

Mitä oli hän toivonut?

Hänen silmissään oli ollut täti Holma, joka oli katsonut häneen sanoen: Sellainenko sinä oletkin! Sitä juuri Esteri oli niin monta kertaa pelännyt. Kerran kun konsulinna Holma ihmetteli, mihin oli joutunut markanraha, joka juuri oli hänellä hyppysissä, Esterin valtasi kauhea tuska. Ja hän seisoi toimettomana kädet ylhäällä toisten hakiessa rahaa. Kun se löytyi, hän kaikkien nauruksi huudahti: Jumalalle kiitos!

Hän oli Laurin viimeisen kirjeen jälkeen joka postipäivä jännityksellä kuunnellut tulevan postin aisakellon ääntä maantieltä, vaan toisellaisella jännityksellä kuin sitä ennen. Ja kun posti oli tuotu, ei hän uskaltanut mennä katsomaan, oliko hänelle kirjettä. Mutta jokaisen kirjeen, minkä hän sai, keneltä hyvänsä, avasi hän aivan kuin toivoen markanrahan löytyneen.

Nyt, saatuaan tiedon, että Holmat olivat muuttaneet Helsinkiin, oli Esteristä kuin olisi täti Holma sanonut hänelle: »Mene pois!» ja vetänyt oven kiinni.

Hän alkoi taas soittaa, tietämättä suuntiakaan mitä soitti.

»Esteri soittaa erinomaisen hyvin, paremmin kuin pastorin Flora,» tuli nimismies Esteriä kiittelemään.

Hän oli kesän aikana käynyt forstmestarin luona hyvin ahkerasti shakkia pelaamassa, vaan puhuttiin että hän käy Esterin vuoksi. Jotkut nauroivat hänelle vasten naamaa, että Esteri oli jo saanut hänet pieksusaappaissa käymään, ja kehottivat häntä teettämään hyvin hienopohjaiset tohvelit Esterille. Nimismies otti mielellään tällaisen pilan vastaan. Hän oli mielistynyt Esteriin. Esterissä oli kaikki hyvät puolet, mitä oli erikseen Alicessa, Sandrassa, Sigridissä, Ainassa ja Florassa, joilta yhdeltä puuttui yhtä, toiselta toista, ja joista hän ei ollut voinut varmasti päättää. Ja se varsinkin oli hänestä mainio asia, että Esteri pystyi tukkimaan Rautiaisen suun, joka oli kerrassaan painajainen hänelle. Niin että kun hän ensi kerran lähti käymään forstmestarin luona, hän sanoi Jaskalle, joka häntä kyyditsi:

»Nyt mennään siihen taloon, josta ehkä piankin noudat minut rouvineni. Mutta elä nyt vielä puhu kenellekään.»

Nyt, kun Jaska oli hänet tuonut, oli hän luvannut jo sanoa muillekin. Hän oli asiasta varma. Oli puhunut forstmestarille, joka puolestaan oli suostunut, semminkin kun nimismies oli käynyt kumartamassa kruununvoudinvirkaa ja saanut hyviä toiveita. Esterinkin suhteen nimismiehellä oli hyvät toiveet, sillä forstmestari puolestaan oli varma, Esterin nyt luovuttua lapsellisista houreistaan.

»Hän on kuin sula vaha», oli forstmestari sanonut. Ja nyt nimismiehen tultua frakkipuvussa hän mielessään valmisteli tämäniltaiseen perhejuhlaan puhetta, jossa runollisen kauniisti kuvaisi sitä, että Esteri tuli takaisin siihen säätyyn, johon Esterillä oli äitinsä kautta kunnia kuulua.

Nimismiehen lähestyessä Esteriä, joka istui edelleen pianon ääressä, etsien uutta soitettavaa kappaletta, poistui forstmestari. Mutta forstmestarinna, joka oli kyökkihommissa, tuli käymään saliin ja kuin jotakin kiireellistä asiaa varten kutsui Esterin kyökkiin. Vaan kyökistä hän juoksutti hänet vinttikammariin.

»Esteri, minä olen äitipuoli», sanoi hän ruveten itkemään. »Ja minä tiedän mitä on olla äitipuolena. Sinä olet kyllä järkevämpi ja parempi kuin minä raukka, mutta veri on vettä sakeampi. Ja sinä olet niin järkevä tyttö, että minun ei tarvitsisi sinua neuvoa, miten tehdä, vaan minä pelkään, että sinä nyt voit tehdä, mitä sitten katuisit. Ja sinä olet nuori ja kaunis, ja sinulla on vielä onni omissa käsissäsi. Ole täällä, elä tule alas kuin vasta illallisen jälkeen.»

Jo ennen illallista forstmestarinna tuli vinttikammariin ja sanoi:

»Pane kapsäkkiin, mitä ehdit ja välttämättömimmin tarvitset. Huomenaamulla varhain lähdet kaupunkiin täti Smarinin luo. Minä lähetän jälestäpäin muut tavarasi, mitä tarvitset. Harjoittele soittoa siellä. Minä pidän huolen rahatarpeistasi ja kirjoitan, milloin sinun sopii tulla takaisin kotia.»

Täti Smarinin luo!

Oli taas kuin olisi toivonut, että raha löytyy. Ja hän alkoi kiireellä puuhata tavaroitaan kokoon ajattelematta ja tajuamattakaan oikein, mistä oli ollut kysymys. Mutta kun hän meni saliin hakemaan nuottejaan, kuuli hän forstmestarin työhuoneesta kova-äänistä ottelua isän ja forstmestarinnan välillä. Ja hän pysähtyi kuuntelemaan hämmästyneenä.

Forstmestarinna, joka ennen oli vähimmästäkin vapissut miehensä edessä ja aina kuin pelolla asettanut kaikki vain forstmestarin mielen mukaan eikä koskaan ollut vastustanut, vaan aina pitänyt parhaana alistua ja kärsiä, silloinkin kun varmasti tiesi olevansa oikeassa, tämä arka olento nyt antoi sanan sanasta pelkäämättä toista, jonka ääni jyrisi kuin ukkonen.

»Esteri ei ole sinun lapsesi, vaan minun!»

»Esterin omasta suusta olet kuullut, mikä olet hänelle.»

Forstmestari iski jalkansa lattiaan.

»Sinä et saa sekaantua enää meidän väleihimme, sanon minä!»

»Sinun on tehtävä, niinkuin tekisit omalle lapsellesi, niin sanoo minulle tuo Esterin äidin kuva tuossa seinällä, jonka edessä minä nyt seison varma tunne rinnassani, että tässä asiassa olen tehnyt oikein!» Forstmestarinna tuli saliin ja huomattuaan Esterin seisovan alla päin ja kuin tietämättä mistään, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

»Mene, lapseni, mene, ja tee niin kuin käskin.»

Aamulla kun hän seisoi pihalla ja katsoi Esterin jälkeen, joka katosi kujalle syysaamun sakeaan sumuun, että kuului vain kärryjen etenevä jyrinä, hän puristi päätään ohimoilta:

»Olenko tehnyt oikein vai väärin?»

Esteri istui kärryissä ja mietti, mitä on tämä elämä.

Sumua, usvaa!

Ja Antti puheli minkä ehti. Kertoi, että Juholle oli syntynyt tyttö viime yönä ja että Kallesta on tullut uskovainen, niin ettei se vihellä enään. Se oli Kalle kuullut pirun törähyttävän vastaukseksi hänen vihellykseensä. Ei ollut ensimmäisestä kerrasta välittänyt vielä, vaikka hyvin oli säikähtänyt. Mutta sitten oli taas jonkun ajan kuluttua kuullut toisen kerran, ja silloin oli alkanut jo mietityttää. Ja kolmannen kerran kun kuuli, niin pelosta oli maailma silmissä pimennyt, kun oli luullut, että nyt se tulee häntä noutamaan.

Antti kaivoi taskustaan piipun, Kallen vanhan piipun, vaan uuden Antille, joka vasta nyt opetteli polttamaan. Saatuaan siihen panoksen ja tulen hän istui selkäkenossa selkälautaa vasten ja savujensa välistä puhui harvasanaisesti:

»Siellä kaupungissa taitaa olla lysti. Se räätäli-Pekan poika Matti, joka oli ryökkynän koulussakin ja joka tässä kesällä meni kaupunkiin oppiin, kirjoitti minulle, että eri lysti on siellä. Karusellilla ajetaan ja tyttöjä on aina tarjolla kumpaankin käsikynkkään. Ja siinä oli huutomerkki perässä!»

XI

Hirveä maanjäristys kyökissä.

Neiti Smarin uskoi varmasti, että mitä vain rautaa löyhempää siellä oli, se oli nyt tuhannen sirpaleina.

Miina kuitenkaan ei ollut kaatanut kuin kyökin pöydän. Mutta näky oli kuitenkin kamala: marjasoppaa, maitoa, munankeltuaista, jauhoja, sokuria, astioita, sanalla sanoen, mitä hyvin varustetun kyökin pöydällä on sen rikkaimmalla hetkellä, se kaikki sekasortona lattialla!

»Kun edes osaisin ymmärtää, miten tuo oli mahdollista!» huudahti neiti Smarin enemmän ihmeissään kuin suutuksissaan.

Varsin yksinkertainen asia!

»Minä yritin», selitti Miina, »kurkistamaan ikkunasta, kun minun silmääni yhtäkkiä vilahti, kuin olisi neiti Esteri tullut».

»Miina näkee näkyjä!»

Miina ilahtui siitä.

»No silloin tämä on neiti Esterin häiksi», sanoi hän ja lyöden käsiään yhteen jatkoi: »Ja hän saa sen--sen--niin mikä ihme se olikaan?--sen senaattorin! Pankaa mieleen, että Miina on sen sanonut!»

Ovikello soi. Ja niin mahdottomalta kuin neiti Smarin oli pitänytkin ja piti Esterin tuloa, riensi hän itse avaamaan ja sai syliinsä Esterin, ei niinkään enää hämmästyksekseen kuin ilokseen ja riemukseen.

Mitä olisi ollut tähän verraten, jos olisi saanut vaikka ahdinkoon asti täyteen tyhjät huoneensa koululaisia!

Niitä ei ollut hänellä kuin yksi ainoa, muuan pellavatukkainen köyhä maalaispoika, joka viime vuonna oli käynyt pari kertaa viikossa armopäivällisellä neiti Smarinin luona ja nyt saanut koko hoidon maksuttomasti.

»Minulle piti tulla kaksi sisarusta, muutaman kruununvoudin tyttäriä», selitti neiti Smarin, kun Esteri ihmetteli huoneitten tyhjyyttä. »Mutta lukukauden alettua sain heidän mammaltaan kirjeen, että tyttäriään kaupunkiin tuodessaan hänen oli onnistunut saada heidät sellaiseen paikkaan, jossa oppivat saksaa, nimittäin pastuurska Levonin pensionaattiin. Siellä he olkoot ja oppikoot, niin he kuin muutkin, ajattelin. En välitä!»

Eikä neiti Smarin todella välittänytkään. Paitsi pientä turvattoman lapsen eläkettä entisen ja edesmenneen majurin naimattoman tyttärenä oli hänellä sievä pääoma, jonka hän, samoin kuin hänen sisarensakin, forstmestarinna, oli muutamia vuosia sitten saanut lähempien sukulaisten puutteessa perintönä joltakin äidinpuoleiselta tädiltä. Tosin tämä Jumalan siunaus olisi hänelle ollut mieluisempi jo aikoja ennen, silloin kun vanhempain varattomuuden takia täytyi opintonsa jättää keskeneräisiksi vastoin harrasta haluaan ja sitten suureksi surukseen, kun kotipaikallaan lastentarhaa pitäessään tuli huomaamaan ja huomautetuksi, että hänellä oli harvinaiset taipumukset pedagogiikkaan, jota intohimoisella hartaudella luki ja tutki. Mutta hyvä oli saamansa perintö näinkin, sillä eläke yksinään olisi ollut niukka. Nyt oli toimeentulonsa turvattu, ja koululaisia hän perinnön saatuaan piti enemmän hänelle rakkaan asian harrastuksesta kuin ansioikseen. Hänen erimielisyytensä kasvatus-asioista pastuurska Levonin kanssa, joka tuli saksalaisine piikoineen, voittaen heti suosiota, ei ollut kateutta kalavedestä, vaan vakaa luottamus omaan etevämmyyteensä. Hän oli pastuurska Levonia ja hupsuja ihmisiä nauranut ivallisesti. Nyt hänen puolestaan olisi pastuurska Levon saanut vaikka suurilla kirjaimilla seinäänsä maalata: Maailman paras pensionaatti. Hän olisi sille hymyillyt, mutta itseään tarkoittaen: olihan hän itsekin lyönyt yhtä suuriäänistä rumpua itsestään. Ja mikä hän oli?

Siitä hän oli tehnyt tunnollista tiliä itsensä kanssa. Se ei ollut juuri hauskinta työtä, mutta ei hän koskaan ollut niin tyytyväinen ja iloinen ollut kuin nyt tuntiessaan ja tunnustaessaan, että hän on yksi tyhmimmistä.

Hän oli usein muistanut entisiä ottelujaan Esterin kanssa, kamppailua sanoin ja katsein. Ja elävimpänä kaikista oli hänellä muistossa muuan tapaus, kun he seisoivat vastatusten, hänellä kädessä Esterin kirje, jonka Esteri oli kirjoittanut isälleen ja sulkenut näyttämättä hänelle ja kysymättä neuvoa häneltä! »Minkä vuoksi sinulle ei kelpaa, niin kuin muille, minun neuvoni, miten kirjoitetaan isälle?»--

»Sen vuoksi, että se olisi teidän viisaasta päästänne eikä minun sydämestäni.»

Kun he illalla, vanhan tapansa mukaan, nyt istuivat neiti Smarinin kammarissa puhellen yhtä ja toista johtuen muistelemaan viimesyksyisiä asioita, nauroi neiti Smarin ja sanoi:

»Sinä, Esteri, mahdoit ajatella minusta, että parempaa idioottilaitoksen tirehtöörskaa kuin minun tätipuoleni ei maa päällään kanna!»

Esteri hämmästyi yhtä suuresti sitä, että hän todellakin oli niin voinut ajatella, kuin sitä, että täti arvasi melkein sanalleen.

»Minulla oli itselläni heikko kätkeytynyt tunne siitä, että niin minä olen, ja minä näin tuomioni sinun katseestasi ainakin joskus. Muistatko otteluamme isällesi kirjoittamastasi kirjeestä? Minä pelkäsin, että sinä siinä kirjoitat: Jos olette tahtonut lapsestanne ulkokullaisen silmäinpalvelijan, valehtelijan ja vähintään pienen varkaan, niin olette osannut sijoittaa hänet juuri oikeaan paikkaan ja voitte siis olla täysin tyytyväinen!--Niin luin silmistäsi ja minua hävetti ja suututti ja hyppyseni repivät kirjeesi pieniksi silpareiksi.»

Neiti Smarin rupesi itkemään. Ja kun Esteri kävi häntä lohduttamaan, sanoi hän:

»Anna minun itkeä, minä itken ilosta. Minullakin on ketä minä rakastan, jos saan tyydyttää sydämeni janoa, sillä minullakin on sydän. Se on ollut kuolluksissa, tyhmyyden vankina. Se alkoi sykkiä silloin kun kotoasi lähtiessä istahdimme kärryihin. Isäsi oli antanut sinut täydellisesti sinut minun valtaani, ja minä tunsin kuin jonkunlaista omistusoikeutta sinuun. Minä tahdoin olla äidittömälle äiti. Ja kun rengin lähtiessä kotia ajamaan sinä kievarin pihalla seisoit niin yksinäisen ja jätetyn ja hyljätyn näköisenä, sykki sydämeni ja minä halusin, voi miten sydämeni paloi halusta saada sinut sulkea syliini omanani. Mutta kun minä sinua kutsuin tulemaan, niin sinä käännyttyäsi minua katsomaan näytit pelästyvän ja purskahdit itkemään. Silloin nousi tyhmyys ja sanoi--»

Neiti Smarin keskeytti. Ja syntyi pitkä äänettömyys.

Viimein neiti Smarin taisteltuaan ajatuksissaan niinkuin taistelee se, jolla on rikos tunnustettava, haluten puhdistaa tuntonsa, sanoi:

»Minä luulin, että sinä olit rakastunut tuohon renkiin, ja olit kieroon kasvanut, pahantapainen, jonka ojentamiseen vaadittiin muka ankaruutta ja kaikenlaisia erityisiä toimenpiteitä.»

Esteri katsoi hämmästyneenä. Ei sen vuoksi että täti oli sellaista hänestä luullut. Vaan oli kuin olisi laskettu rautaristikko heidän välilleen, juuri kun hän oli kätensä kiertämäisillään tädin kaulaan, itkeäkseen sydämensä keveämmäksi ja sanoakseen lohdutuksekseen, että hän rakasti ja rakastaa Lauria, vaan Lauri, hänen äitinsä ja hänen sisarensa ovat hyljänneet hänet--rengeille! Mutta nyt? Kertoa se tädille olisi sama kuin pistää puukko hänen sydämeensä.

Ja niin joutui Esterin sydämen-asia heidän välillään sellaiseksi, johon ei kajottu. Neiti Smarin oli sitä ajatellut paljon ja ajatteli. Ja hän selitteli sen itselleen niin, että Esterin sydämessä oli ehkä ennen kuin hän Lauri Holma tapasi itsetiedottomana, kätkeytyneenä rakkaus johonkin lapsuudentoveriin--jotakin perää täytyi Miinan puheessa olla--ja tämä rakkaus nousi vastustamaan tunteita, jotka olivat syttyneet Lauri Holmaa kohtaan. Miten Esteri nyt oli tästä ristiriitaisuudesta selvinnyt vai oliko vieläkään selvillä, ei neiti Smarin osannut päättää. Hän ei osaisi antaa mitään neuvoa, arveli hän, jos Esteri siitä hänelle puhuisikin, sitä enemmän oli syytä olla tunkeilematta, kun hän ei sitä itse puheeksi ottanut. Ja joka kerta kun he illoin istuivat neiti Smarinin kammarissa puhelemassa ja johtuivat lähelle tätä asiaa, niin jäivät molemmat sitä äänettöminä mietiskelemään, kunnes kummankin katse kohtasi toisensa, jolloin he aivan kuin tahtoen salata ajatuksensa toisiltaan alkoivat puhella taas uudella vauhdilla.

Esteri puheli kotioloista paljon enemmän kuin ennen, enimmäkseen sisaristaan ja veljistään, joista neiti Smarin sai varsin elävän mielikuvan niin heidän ulkonäöstään kuin luonteestaan. Mutta forstmestarista ja forstmestarinnastakin sai neiti Smarin runsaasti pikkupiirteitä ja hyvin myötätuntoisia. Niin että neiti Smarinilta pian oli haihtunut epäilys ja pelko, että Esterin kotona ehkä oli tapahtunut joku yhteentörmäys, kun Esteri niin äkkiarvaamatta tuli. Hän oli lyhyesti selittänyt tulleensa harjoittelemaan pianonsoittoa.

Ja sitä hän tekikin ihmeteltävällä innolla ja hämmästyttävällä kestävyydellä. Jo aamulla varhain hän istahti pianon ääreen, soitti, soitti lakkaamatta, usein vain kiireimmiten söikin. Kotoa hän ei liikkunut muuta kuin mitä kävi opettajansa luona soittotunnilla tai silloin tällöin lähti omasta halustaan neiti Smarinille toveriksi tämän mennessä kaupungille ostoksille tai joskus illoin pyysi häntä kävelylle.

Näillä heidän yhteisillä retkillään neiti Smarin huomasi sen omituisen seikan, että Esteri karttoi menemästä entisen Holman talon sivuitse, löytäen syytä tahi toista kierroksen tekemiseen, jos lyhinkin matka sattui sen kautta. Näytti kuin hän olisi tahtonut välttää vähintäkin aihetta, joka saattoi ajattelemaan Lauri Holmaa. Lapsuudentoveri siis oli vallannut hänen sydämensä!

Mutta sitten sai neiti Smarin aihetta uskoa, että Lauri Holma oli Esterin sydämen onnellinen asukas, kunnes tämän varman uskon taas tuhosi muuan kumoamaton tosiseikka, jonka mukaan Lauri Holma ei voinut tulla kysymykseenkään. Ja se iski äkkiä kuin salama pilvettömältä taivaalta, eräänä iltana, kun Santtu oli hakemassa Esteriä Kansallisseuran iltamaan.