Part 3

Tämä leskirouva oli syksyllä muuttanut kaupunkiin ja perustanut koululaisille pensionaatin. Erimielisinä kasvatus-asioissa olivat he joutuneet väittelyihin aina kun olivat toisensa tavanneet seurassa missä hyvänsä. Lopulta oli unohdettu tyyneyden rajat. Neiti Smarin oli suoraan sanonut, että pastuurska Levonin tiedot ja ymmärrys kasvatus-asioista olivat yhtäläistä sekamelskaa kun se saksankieli, joka on hänen pensionaatissaan muka puhekielenä ja jonka parhaimpana tukena on joskus maailmassa Virosta tänne eksynyt piika. Pastuurska Levon oli pyytänyt anteeksi, että oli ollenkaan avannut suutansa, sillä silloin kun kaikkitietävät vanhatpiiat puhuvat lastenkasvatuksesta, pitää äitien olla hiljaa, minkä hänenkin, joka oli kasvattanut kaksi omaa lasta. Pastuurska Levonin ei tarvinnut selittää, miten nämä hänen lapsensa olivat kasvatetut, sillä se tiedettiin: hovioikeudenauskultantti Alfred Levonista sanottiin, että hän olisi valmis aateloitavaksi, ja neiti Levon oli ensimäinen sulotar juhlakuvaelmissa ja kutsuvieras ylhäisissä piireissä.

Nöyrtyneenä ja hyvän neuvon toivossa neiti Smarin kertoi asiansa ihan alusta alkaen ja seikkaperäisesti.

»Tiedättekö», sanoi pastuurska Levon kuin lohduttavan varmalla äänellä, »ei ole vähintäkään pelkoa siitä, että Esteri rupeaisi lahkolaiseksi. Mutta...», keskeytti hän lauseensa pudistaen päätään arveluttavasti.

Neiti Smarin odotti jatkoa henkeä pidättäen.

»Esteri on yhä kiintynyt renkeihinsä.»

Neiti Smarin ei tahtonut sitä uskoa.

»Minä kerron teille muutaman tällaisen tapauksen. Tunsiko neiti Smarin Laura Sorvon?»

»En.»

»Hän on tämän kaupungin lapsia, äitinsä oli ollut arvokasta sukua ja isänsä joku pieni virkamies täällä. Mutta luultavasti hänkin oli jo haudassa ja Laura poissa täältä silloin kun neiti Smarin tuli kaupunkilaiseksi.»

»Varmaankin, koska minulla ei ole aavistustakaan.»

»Tämä Laura Sorvo tuli kasvattityttäreksi eräälle kapteeni Hannellille», jatkoi pastuurska Levon. »Kapteeni Hannell on äärettömän rikas. Suuri summaton maatila siellä miesvainajani kotipitäjässä, osakkeita tehtaissa, oma huvila ulkomailla. Lapseton pariskunta. He pitivät Lauraa kuin prinsessaa. Ja Laura oli kaunis kuin prinsessa oikea sadun prinsessa!»

»Kapteeni Hannell! Lyhyt tukeva mies, tuuheat ja hyvin pitkät punaiset viikset?» kysyi neiti Smarin yhtäkkiä.

»Niin on!» tunsi pastuurska Levon heti.

Neiti Smarin muisti kerran matkustaessaan laivalla sellaisen miehen seurassa nähneensä nuoren naisen, jota oli ensin luullut joksikin ulkomaalaiseksi ylimysneidiksi, vaan oli väitetty hänen olevan suomalainen. Ja hän oli sitten puhellutkin hänen kanssaan.

»Ihana olento», ihasteli neiti Smarin parin vuoden vanhaa muistoa kuin eilisenpäiväistä näkyä. »Somassa, keveässä kesäpuvussa hän oli kuin vasta auennut valkolumme.»

»Arvatkaa, missä hän nyt on!»

»Jumala armahtakoon, millä äänellä te sanotte!»

»Naimisissa renkimiehen kanssa!»

Huone alkoi vilistä neiti Smarinin silmissä.

»Hän karkasi rengin kanssa ja kuuluu asuvan täällä lähellä kaupunkia jossakin metsämökissä.»

»Voi armias Jumala!»

»Jos se renki olisi ollut kaunis, niin olisihan voinut asian jotenkin ymmärtää, mutta niin ruma, niin ruma, että niin rumaa on vaikea kuvitellakin.»

Neiti Smarin hätäytyi ja hän alkoi pyydellen esittää, että pastuurska Levon ottaisi Esterin pensionaattiinsa, vaan pastuurska käsillään teki poistavia liikkeitä ja äänellä kuin olisi pelännyt tarttuvaa tautia sanoi:

»Jumala varjelkoon!»

Sinä päivänä neiti Smarinin sija päivällispöydässä oli tyhjä. Miina ilmoitti hänen olevan pahoinvoivana ja omana lujana uskonaan selitti, että neiti Smarin oli tullut sairaaksi pastuurska Levonin kahvista. Sellaista saksalaista sotkua suomalaisista rukiista. Sitä kun aamusydämelleen juo, niin se pitää tietää, että on tuska sydämessä! Ja Miina hyppäsi neiti Smarinin luona kouransilmässä pullo tanskankuninkaantippoja, joita tyrkytti kuin kiusanhenki, kunnes neiti Smarin raivostui ja talosta ajamisen uhalla kielsi Miinan tulemasta hänen kammariinsa muulloin kuin soitettaessa ja silloinkin ilman pulloa!

Neiti Smarinilla oli pitkät puheet itsekseen. Pastuurska Levon oli ollut oikeassa. Oikeassa vastoin kaikkea luuloa. Neiti Smarinilla oli kädessä todistuskappale: Juhon kirje! Ja häntä suututti, että hän oli hävennyt ja punastunut Esterin katsetta ja ummistanut valvovan silmänsä. Suututti, että hän oli luullut olleensa liian ankara ja ehkä sillä saattaneensa Esterin muka vaaralliselle uskonhoureiden tielle. Häntä hävetti ajatellessaan, että hän oli pyörinyt Esterin edessä kuin kananpojan hautonut hanhi, joka parastaan koettaa saadakseen sen veteen houkutelluksi. Mutta nyt hän aikoikin panna toimeen uuden suunnitelman, ja se oli rautainen!

Hän lyö Esterin eteen Juhon kirjeen. Mikä tämä on, hyvä neiti? Olkaa hyvä ja tulkitkaa minulle tämä epäselvä kirjoitus, kai ymmärrätte sen yhtä hyvin kuin epäselvän puheenkin! Mutta tulkitkaa se tietäen, että minä voin saada koko kirjeestä selvän, niinkuin olen saanut nimestä »Juho», ja toisesta sanasta--»humalassa»!

Hän pudisti kirkkaaksi silmälasinsa, asetti ne varmasti nenälleen ja yritti lähtemään Esterin kammariin. Mutta yhtäkkiä hän pysähtyi.

Jos se ei olekaan »humalassa», vaan »Jumalassa»?

Mitä tehdä? Mitä tehdä!

Neiti Smarin parka! Hänellä oli tähän asti ollut pykälät niin itselleen kuin muille selvillä kuin kymmenen sormeaan. Nyt hän ne kymmenen sormea liitti ristiin ja suuntasi kirkastetut silmälasit kattoon tunnustaen mitättömyytensä, kykenemättömyytensä.

Miina pisti päänsä oven raosta.

»Neiti Esterin luona oli vieraana se Neitsy-Maria!»

Neiti Smarin luuli että pastuurska Levon ystävällisesti oli toimittanut tyttärensä tulemaan Esterin luo kehoituksella ruveta seurustelemaan Esterin kanssa ja koettaa vaikuttaa häneen hyvää. Ja kuin varmana pelastuksesta hän huudahti riemastuneena:

»Rakastettava neiti Levon!»

»Neiti Levon?» sanoi Miina huiskauttaen halveksivasti kättään. »Kaikkipa sitten Neitsy-Marioita, kun riikinkukotkin!»

»No kukas sitten?» tiuskaisi neiti Smarin.

»Enhän minä nimeä muista, sehän on tietty asia! Mutta se--kyllä neiti Smarin hoksaa. Eihän täällä muita ole niin Neitsy-Marioita. Se jolla on tukka kammattu näin poskia myöten, se ylhäinen neiti, joka usein ajelee vaunuissa.»

Merkit olivat selvät, vaan neiti Smarin kysyi sellaisella Hänellä, kuin Miina olisi hullutuksia puhunut:

»Neiti Holmako?»

»No juuri justiin!»

Esterin luona kaikkialla harvinainen neiti Holma, joka valitsi toverinsa kuin neulalla? Niihin kaikkien ihmeeksi ei itse Levonilla ollut vielä kunnia kuulua. Ja Esteri, hänen tietääkseen, ei ollut neiti Holmalle hyvänpäiväntuttukaan. Mahdotonta!

»Neiti Holma on hakenut ompelijatarta, joka asuu toisella puolen porttia», sanoi neiti Smarin.

»Saattoipa olla silläkin asialla», myönsi Miina ja lisäsi: »Mutta vieraana hän oli neiti Esterillä ja niin neiti Esteriä pussasi että oikein.»

Esteri tuli neiti Smarinin kammariin tuulenpuuskana, sieppasi silmälasit tädin silmiltä ja viskasi ne rapisten menemään, istutti hänet sohvaan itse istuen viereen. Hänen poskensa hehkuivat ja silmänsä paloivat. Neiti Smarin katsoi aivan kuin ei olisi tuntenut häntä eikä kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hänen pienet, punaiset silmänsä venyivät suuriksi renkaiksi ja otsansa kapeni kahdeksi viiruksi, kun hän kuuli neiti Holmalla olleen asianaan tuoda terveiset äidiltään, että äitinsä olisi mielissään saadessaan tutustua Esteriin. Se meni yli kaiken ymmärryksen, että itse ylhäinen konsulinna Holma erityisesti kutsuttaa Esterin luokseen. Tunnettu asia kyllä oli, että hän kutsutti luokseen taiteilijoita ja muita merkillisyyksiä, joita sattui käymään paikkakunnalla, ja silloin tällöin jonkun edustavista työmiehistä, joskus jonkun lahkolaissaarnaajankin. Mutta...?

»Minä sanon teille, täti, vaan se on salaisuus!» Esteri katsoi neiti Smarinia silmiin kuin vannottaen. Sitten hän painoi päänsä pöytään ja sanoi:

»Se ylioppilas, se Lauri--hän on minun kanssani kihloissa.»

Neiti Smarin veti ja puhalsi henkeä nipistettyjen huultensa välitse aivan kuin olisi koettanut viheltää, vaan siitä kehittyikin valtava itku.

Sillä aikaa kuin Esteri oli Holmalla, neiti Smarin istui leveässä, hiljaa keinuvassa kiikkutuolissa ihmetellen yhä tätä tapausta, joka tuntui uskomattomalta, vaikka hän itse Esterin pyynnöstä oli ollut Esteriä saattamassa konsuli Holmalle eteiseen saakka ja Esterin pakottamalla seisonut hänen vieressään, kunnes hän soitti ovikelloa, ja tultiin avaamaan ovi.

Sellainen onni Esterille!

Miina tuli kammariin kouransilmässä pullo ja itkien moitti ihmisten uskottomuutta. Neiti Smarin anteeksi pyytäen päivällistä kiivastumistaan lohduttaen vakuutti, että hän aivan täydellisesti uskoi Miinan lääkkeet hyviksi ja auttaviksi, mutta hän on nyt aivan terve. Miina tuippasi kourastaan pullon neiti Smarinille ja sanoi käskevästi:

»No koettakaa saada neiti Esteri ottamaan näitä!»

»Esteri?»

Miina selitti, että ovikelloa oli soitettu kuin hengen edestä. Hän oli mennyt avaamaan, siellä oli neiti Esteri, joka oli rynännyt huoneeseensa päällysvaatteineen päivineen niin kuin ulkoa tuli ja--

»Herra siunaa!» ja joutumatta kuuntelemaan enempää neiti Smarin syöksyi Esterin kammariin.

Esteri makasi sohvalla ja itki. Neiti Smarinin hätäileviin kysymyksiin hän vastasi kieltelevillä liikkeillä ja sai viimein sanotuksi:

»Odottakaa vähän.»

Neiti Smarin istahti syrjään, ajatellen mahdollisia ja mahdottomiakin.

Esteri viimein nousi istumaan ja kutsui tädin viereensä sohvalle. »Alussa oli hyvin hauska», sanoi hän. »Mutta sitten tuli konsulinna, täti Holma.»

Neiti Smarin oli ihmeissään. Konsulinna Holma oli tosin kaupunkilaisille suuri arvoitus. Hän ei käynyt vieraissa eikä pitänyt kotonaan vieraspitoja eikä hänellä ollut erityisiä ystäviä. Ei tiedetty varmuudella onko hän uskonnollinen vai uskoton, ei tiedetty oliko hän miesvainajansa kanssa ollut hyvissä vai huonoissa väleissä. Huhuiltiin niin ja huhuiltiin näin. Mutta kunnioituksella ja suurella ihastuksella puhuivat hänestä aina hänen lastensa valitut toverit, jotka siellä kävivät kuin kotonaan ja joitten seurassa konsulinna oli sieluna.

»Minulla oli kuin hirveä hätä ja itku kurkussa», jatkoi Esteri. »Heittäydyin iloiseksi ja vallattomaksi, kerroin toisen hassun jutun toisensa jälkeen, ja koetin olla katsomatta täti Holmaa, mutta en voinut.»

Esteri oli ääneti ja tuijotti yhteen kohtaan.

»Ja sitten?» kysyi neiti Smarin uteliaana, vaan sai uudistaa kysymyksensä, ennen kuin Esteri havahtui.

»Minä olin unohtunut katsomaan täti Holmaa ja olin kai katsonut kauankin aikaa. Nyt vasta huomaan, että hän huiskutti nenäliinaansa häiritäksensä katsettani. Mutta kai kun se ei auttanut, tuli hän minun luokseni ja suuteli minua. Silloin näin ainoastaan hänen otsansa ja silmänsä.»

Esteri alkoi uudelleen itkeä.

»Äitini otsan ja silmät...»

V

Toisen kerran tullessaan Holmalta Esteri syöksyi neiti Smarinin kaulaan.

»Hän pitää minusta, rakastaa minua!»

Sen neiti Smarin sittemmin sai omin silmin nähdä, kun Esterin sairastuessa konsulinna Holma kävi hänen luonaan. Hänen mentyään neiti Smarin suu hymyssä ja silmät vesissä sanoi Esterille:

»Sinulla on nyt äiti!»

Esteri kohosi vuoteellaan istumaan ja sanoi pelästyneenä:

»Mitähän jos joskus, kun minä menen Holmalle, täti Holma itse tulisi avaamaan minulle ovea, sanoisi 'mene pois!' ja painaisi oven kiinni!»

»Herra siunaa, miten sellaista mieleesi johtuukaan!»

Esteri laskeutui maata ja painoi silmänsä umpeen. Mutta kun hän ne avasi, norahti kyyneliä ohimoille.

»Te erehdyitte lohdutellessanne minua ja käskiessänne lääkärin vakuttamalla vakuuttaa, ettei tautini ole ollenkaan vaarallista, sillä juuri sitä itkin. Minä sydämeni pohjasta toivoin kuolevani. Ehkä se olisi sittenkin onnellisinta ollut.»

Neiti Smarin meni kammariinsa ja itki:

Mikä isku Esterille, jos Laurin tunteet eivät kestäisi. Armahda Jumala!

Aivan kuin tätä peläten hän sitten aina tuskallisella jännityksellä odotteli Esteriä Holmalta ja pani huolekseen pienimmätkin seikat. Levottomaksi sai hänet huomionsa, ettei Esteri koskaan puhunut Laurista. Unen ja viimeisenkin rauhan vei häneltä viimein »vanhan ja nuorten akademikkojen rekiretki». Siitä puhuttiin kaikkialla ja pukuja laiteltiin, vaan Esteri oli aivan kuin ei olisi asiasta tiennyt mitään, vaikka Lauri Holma oli hommamiehenä. Neiti Smarin odotti päivästä toiseen uskaltamatta kysyä, teetätti Esterille uuden puvun tekosyillä ja koetti pönkittää horjuvaa toivoaan vielä rekiretken edellisenä iltana, jolloin Esteri oli Holmalla käymässä.

Tapansa mukaan Esteri sieltä palattuaan tuli suoraapäätä neiti Smarinin kammariin, vaan oli pitkät minuutit sanaa sanomatta, maaten lepotuolilla kädet pään takana. Neiti Smarinista oli tuskallista, ja arvellen, että Esteri halusi hänelle puhella asiasta, vaan oli vaikea alkaa, rupesi hän johtamaan keskustelua siihen. Aivan kuin ei olisi sitä itse hyvin tiennyt Ellin jokapäiväisistä käynneistä Esterin luona tämän sairastaessa, kysyi hän ensimmäisekseen:

»Elli taitaa paljon pitää sinusta?»

»Jumaloipi» sanoi Esteri ja vääntelihe.

»Ihme, ettei hän ole vielä kihloissa?

Pitkäveteisesti ja hiljaisella äänellä Esteri sanoi:

»Hänen rakastettunsa on hänet hyljännyt.»

»Epäkelpo!» huudahti neiti Smarin sellaisella kiivaudella kuin olisi tahtonut syöstä mokoman kimppuun, ja katsoi minkä vaikutuksen se tekee Esteriin.

Esteri painoi kädet kasvoilleen.

»Ken lieneekin, mutta mitätön mies, sanon minä!» Ja neiti Smarin sanoi paljon muuta tuomiten ankarasti sellaisen ja kaikki sellaiset--kaikki!--joitten tunteet eivät ole vakavia ja kestäviä. »Elli tietysti rakastaa häntä vielä?»

Esteri myöntävästi nyökäytti verkalleen päätään.

»Niin niin, ja kärsii!» ymmärsi neiti Smarin, kiihtyi ja teki äkkirynnäkön. Pistäen silmälasit silmilleen, toinen käsi puuskassa, toinen pöydällä hän katsoi Esteriä kuin että: no nyt meidän sopii puhua siitäkin, ja hän sanoi:

»Mutta kuulehan sinä. Entäs Lauri?»

Esteri punastui. Hän katsoi neiti Smarinia suoraan silmiin kuin apua anoen ja sanoi:

»Minkä vuoksi minä en Lauria rakasta? Hyvä Jumala, minkä vuoksi!»

»Sinä et Lauria rakasta!» Neiti Smarin huusi, ja hänen äänensä mutkitteli.

Sitten syntyi hiljaisuus.

Esteri istui lynkäpäisillään pöytää vasten, nyrkit ohimoilla. Hän vavahti säikähdyksestä, kun yhtäkkiä johtui mieleen, että täti Holma on varmaan sen huomannutkin. Puristaen päätään hän veti henkeä kuin kovaa tuskaa kärsien.

Miten hän ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi? Hän ei voinut mennä enää Holmalle. Ei, ei, ei! Mieluummin hän vaipuisi maanrakoon...

Neiti Smarin ompeli ompelustaan kädet täristen, kuuli kadulta hälinää kuin olisi ollut tulipalo ja kellon naksuttavan kiireesti ja kovasti.

Esteri painoi päänsä pöytään. Mutta hetken kuluttua hän hypähti seisomaan.

»Minä tahdon rakastaa! Minä tahdon!»

Hän istahti kirjoituspöydän ääreen kirjoittamaan Laurille kirjelipun ja ilmoitti täti Smarinille, että hän lähtee huomenna rekiretkelle.

Laurin häntä rekiretkelle pyydellessä oli Esteri lähtönsä välttämättömäksi ehdoksi asettanut sen, että Ellikin lähtee. Mutta kun hän, heidän tultuaan maataloon, minne retkeläiset kokoontuivat, odottamattaan näki Ellin, hämmästyi hän sanattomaksi.

»Kun Lauri sai kirjeesi syntyi minussa vastustamaton halu tänne, minulle hankittiin kavaljeeri, ja niin olen tässä sinun suureksi hämmästykseksesi, niinkuin näen, ja sinun tueksesi ja turvakseksesi, niinkuin vaatimukseksesi kuului», selitti Elli nauraen.

Esteri tunsi suunsa olevan teeskennellyssä hymyssä, ja kun Lauri, jolla oli puuhia heti alkavan ohjelman vuoksi, jätti heidät kahden kesken, punastui hän Ellin katsetta, ja hänet valtasi omituinen hätäilevä tunne. Tuntui turvalliselta, kun heidän luokseen tuli neiti Levon, joka aina ennen oli hänestä muistuttanut havukkaa ja jota hän suorastaan oli pelännyt. Tämä riensi riemulla ja jo kaukaa ja äänekkäästi lausui äärettömän ilonsa nähdessään neiti Holman pitkistä ajoista, ja otti hänet haltuunsa molemmin käsin unohuttaen Esterin silkkisen selkänsä taakse, jonka suojassa Esteri hiipi pois.

Elli hakemalla haettuaan löysi hänet sitten muutamasta pienestä syrjäisestä kammarista, jonne oli ahdettu liikoja huonekaluja. Ja kun neiti Levon, joka Elliä yhä seurasi kuin varjo, kysyi Esteriltä, mitä hän piti herra Holman runoista, oli hän kuin puusta pudonnut.

»Kumpi teitä enemmän miellytti, 'Hänen katseensa' vai 'Kun hän nauroi?» Ja vastausta odottamatta neiti Levon hehkuvalla innostuksella alkoi selittää, että hän oli äärettömän ihastunut molempiin. »Hänen katseensa» oli ihana runo, ihana runo! Vertaukset olivat kauniita ja lennokkaita ja vaikuttavasti oli kuvattu nuorukaisen tulinen halu vielä kerran nähdä tuo tuhansien tähtien lento. Ja sitten runo »Kun hän nauroi». Mikä rohkea loppu! Tuolla puolen haudan ilo olisi puutteellinen, jollei hän kuulisi hänen nauruaan, mutta tuska tenhoton sitä muistellessaan, ainoan kerran sen kuultuaan.

»Sinä et ollut kuulemassa Laurin runoja?» kysyi Elli, kun he Esterin kanssa olivat päässeet kahden kesken.

Esteri katsoi Elliä silmiin vastaamatta. Hän odotti että Elli kysyy: »Rakastatko sinä Lauria?» Ja hänen mielensä teki langeta Ellin eteen polvilleen.

»Esteri, miten kaunis sinä olet!» huudahti Elli. »Sinun katseesi! Sinun katseesi!»

Esteri riensi pois kuin pakoon, haki Laurin ja tarttui häneen.

»Ole minun kanssani, olethan, hyvä Lauri!»

Sen jälkeen hän ei huomannut Elliä ennen kuin illallisen aikana, jolloin näki hänet toisessa päässä pöytää, vaan unohti pian hänen läsnäolonsa kiintyessään seuraamaan väittelyä, joka oli kehittymässä Laurin ja herra Levonin välillä.

Herra Levon, josta Esteri oli kuullut usein puhuttavan, oli varhaisesta syksystä ollut poissa paikkakunnalta ja saapunut kotia juuri tänään, parhaiksi, että oli saanut frakin ylleen ja tullut tänne. Ja hänen tulonsa oli, niinkuin joku nainen oli sanaksi keksinyt, paras numero illan ohjelmassa. Neitoset keskenään taputtivat käsiään ja rouvat muuttuivat hymyksi.

Päinvastoin kuin sisarensa, herra Levon oli vaalea. Hänen muotonsa oli kapea, piirteet hienot, silmät hymyilevät. Vartalonsa oli solakka ja ryhdikäs, kumarruksensa kuin koivun tuulessa. Aina kun Esteri siirsi katseensa hänestä Lauriin, näytti Lauri oudolta, toisennäköiseltä kuin ennen, hipiä karkealta, otsa liian korkealta. Eikä Esteri ennen ollut huomannut, että Laurin jalat olivat vähän väärät.

Heidän väittelyään seurattiin yleisellä huomiolla, suosio herra Levonin puolella. Hän oli tyyni ja hymyilevä, puhui sujuvasti, monijaksoisin ja taidokkaasti rakennetuin lausein ja hyvin väritetyllä äänenpainoilla, ja hänen ilmeensä ja liikkeensä, joita hän käytti säästäen, tekivät aina pettämättömästi vaikutuksen.

»Me ikävystytämme arvoisaa seuraa», sanoi herra Levon, »ja sen vuoksi minä puolestani lopetan tämän hyödyttömän keskustelumme, hyödyttömän sen vuoksi, että kaikki ne kauniit ja ylevät sanat, joilla herra Holma tässä on tulkinnut rajatonta ihastustaan niin sanottuun 'kansaan' ja 'kansan pyhään tahtoon', eivät saa minua luopumaan arvossa ja kunniassa pitämästä kulttuuria, jota herra Holma on koettanut meille uskottaa halveksivansa--mitä me emme kuitenkaan usko, koska herra Holma ei ole vielä päässyt edes siihen saakka, että olisi luopunut, ja uskallamme epäillä ettei herra Holma koskaan luovukaan käyttämästä näitä!» Puhuja kauniilla kädenliikkeellä nosti nähtäväksi veitsen ja kahvelin.

Naiset taputtivat käsiään kiihkeästi.

Holma kohosi seisomaan painaltaen rystysensä pöytään, vaan aivan kuin peruuttaen mitä oli aikonut sanoa, astui hän askeleen taaksepäin ojentaen vartalonsa, siitä siirtyi askeleen sivulle pannen kädet selkänsä taakse tyynen näköisenä, mutta taas astui kiihkeänä pöydän ääreen, vaan jäi yhä sanattomaksi, ja lopuksi sukasi molemmin kourin tukkaansa, joka siitä nousi pystyssä törröttämään, levitti sitten kätensä ja jäi seisomaan yhteen kohti epätoivoisen näköisenä.

Esteri ojensi Laurille kätensä ja nauroi.

Hänen katsahtaessaan ympärilleen, oli kuin kaikki ihmiset olisivat olleet häneen tuijottavia vahakuvia, palvelijatarkin, joka oli ovella menossa kädessä pinkka lautasia seisoi kuin Lotin vaimo katse taaksepäin.

Esteri luuli Laurille huudahtaneensa:

»Minun ruma prinssini!»

Aamulla heti noustuaan Esteri sai Elliltä kirjeen hän aukaisi sen repäisten, mutta luettuaan jonkun matkaa ojensi sen neiti Smarinille ja istahti pöytänsä ääreen jossa kauniissa kehyksissä oli Laurin valokuva.

Neiti Smarin tarttui kirjeeseen vapisevin käsin kuin pahaa aavistavaan sähkösanomaan. Pastuurska Levon, jonka hän oli jo aamusella tavannut, oli tyttärensä kertomuksen mukaan antanut viittauksia, että rekiretkellä oli tapahtunut suuri skandaali: Esteri oli keimaillut ja nauranut niin, että neiti Holma häveten veljensä puolesta oli lähtenyt pois kesken illan: Mutta kirje oli alusta loppuun rajatonta ihastusta! Elli käski Esterin heille tullessa pitää varansa, ettei hän Esteriä tukehduta. Senhän olisi voinut tehdä helposti eilen illalla rekiretkellä kuullessaan Esterin hurmaavan nauru. Mutta oli sen verran jäänyt hänelle järkeä, että pääsi itseltään karkuun. Onnellinen Lauri, joka oli löytänyt semmoisen aarteen, minkä runsaista rikkauksista he oppivat joka päivä tuntemaan aina jonkun uuden. He kaikki odottavat näkevänsä pian Esterin, heidän aina kaivatun auringonpaisteensa.

»Sinä et lukenut tätä!» huudahti neiti Smarin.

»Voi hyvä Jumala!» huudahti Esteri sillä äänellä kuin että täti Smarininkin olisi pitänyt ymmärtää: »Minä olen onnettomin ihminen maailmassa!» Rutistaen Ellin kirjeen yhdellä kourauksella hän sanoi uhkaavasti: »Minä menen karkuun, menen johonkin korpeen. Elänpä siellä tai kuolen, olen paljon onnellisempi.»

Neiti Smarin lysähti istumaan kuin olisi jalat alta lyöty.

»Itkekää tekin minun kurjan puolesta», sanoi Esteri heittäytyen neiti Smarinin eteen polvilleen. »Itkekää minun kurjan puolesta, joka en ymmärrä onneani! Voi jos minä jotenkin ymmärtäisin. Selittäkää minulle!» Hän tarttui neiti Smarinia käsistä puristaen suonenvetoisesti. »Selittäkää minulle, että minä ymmärtäisin!»

»Sinä ehkä rakastat jotakin toista!» sai neiti Smarin sanotuksi itkultaan.

»Jotakin toista!»

Esteri sanoi sen niin paheksuvalla äänellä, että neiti Smarinin itku tyrehtyi siihen paikkaan, ja viskaten täti Smarinin kädet käsistään Esteri katsoi häneen niin tuomitsevasti, että neiti Smarin häpesi sanojaan. Laura Sorvo rumine renkineen ja Juho, jotka olivat kauhun kuvina tulleet hänen silmiinsä, katosivat äkkiä kuin kummitukset valossa.

»Minä onneton olen kai jotenkin kieroon kasvanut raukka. Eikö niin, täti?»

Neiti Smarin vavahti kuin olisi piston saanut ja alkoi hätäillen vakuuttaa:

»Et rakkaani, et».

»Minä olen. Minä olen. Minä itse tiedän, ja te tiedätte. Ja te kuulitte, kun isä minulle jääkylmästi hyvästiä jättäessään käski minun opetella oikeaksi ihmiseksi. Voi rakas täti, ohjatkaa minua, ojentakaa, neuvokaa ja opettakaa minua.»

Neiti Smarin istui hartiat syvälle kumarassa kuin luhistavan painon alla ja tuijotti äänettömänä Esteriin, joka itkien oli painanut päänsä hänen syliinsä.

Tuohon äidittömään, orpoon tyttö raukkaan hän oli tarttunut kiinni kylmällä sydämellä kuin vanginkuljettaja. Tunnotonta julmuutta! Oli temmannut hänet toisaalle suunnatulta tieltään lyöden rintaansa ylpeänä tiedostaan ja taidostaan. Pöyhkeilevää typeryyttä! Kaikkivaltias Jumala! Käännä se tuon viattoman hyväksi.

Esteri pukeutui mustiin ja lähti Holmalle valiten ajan, jolloin tiesi Laurin olevan poissa kotoa. Hän lähti tyynenä ja päättäväisenä. Hänen tuli ja täytyi avonaisesti tunnustaa täti Holmalle ja Ellille, että hän ei ansaitse heidän rakkauttaan. Mutta tultuaan eteiseen hän pysähtyi. Mielensä kouhuili kuin olisi hänet sieltä karkotettu saamatta heille sanotuksi, miten hän rakastaa ja voi rakastaa. Sen he voisivat nähdä, jos Lauri olisi onneton, kaikkien hylkäämä, ruma, niin ruma, että he itsekin kauhistuisivat.

Hän juoksi ylös rappusia. Soitti ovikelloa ja sanoi avaamaan tulleelle palvelijalle, että hän käy nuoren herran kammarissa kirjoittamassa kirjelipun.