# Pieni elämäntarina ## Part 2 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pieni-elamantarina-13023/index.md Parahiksi niille sanoille forstmestari saapuikin matkaltaan kotia. Ja kun hän oli saanut suudelluksi vaimonsa ja muun perheensä sen mukaan kuin kukin suu tuotiin suudeltavaksi, tervehdityksi kälyään ja sadatellessaan sateista ilmaa ryypätyksi kupillisen kahvia, joka hänen halunsa ja tavan mukaan ehätettiin kiireellä hänen eteensä, vei neiti Smarin hänet hänen työhuoneeseensa. »Rakas lanko. Asia on niin vakava, että minun pitää saada langon lupaus, että lanko pysyy tyynenä, muuten on kaikki auttamattomasti hukassa.» Forstmestarissa ei ollut miestä pitämään lupaustaan. Hetken perästä molemmat ovenpuoliskot paukahtivat auki ja forstmestari ryntäsi saliin, käsipuolessa riippuen tukeva kälynsä. Salissa forstmestarinna säikähti pyörryksiin, lapset parahtivat huutamaan. Forstmestari pysähtyi, ja samassa neiti Smarin oli hänen edessään kuin seinä. »Eikö lanko tiedä, mikä minä olen!» Hän neiti Smarin oli tosin vain vanhapiika, mutta vanhapiika, joka ei rakasta kissoja, vaan ihmislapsia, joka on harrastanut kasvatusasiaa, uhrannut koko elämänsä sille, pitänyt hoidossaan kaupungissa koululaisia puolikymmentä vuotta, saavuttanut jo tällä lyhyellä ajalla maineen ja kaikkien luottamuksen ja tunnustuksen. Ja sitten neiti Smarin selitti, miten lapsi on kasvatettava, puhui varmasti ja vakuuttavasti, syyttäen niin forstmestaria kuin forstmestarinnaa. Forstmestarinna itki, forstmestari istui kädet kasvoilla, äänetönnä, vaan lopuksi kädestä puristaen ja vesissä silmin pyysi neiti Smarinia ottamaan Esterin ojennettavakseen. Seuraavana päivänä neiti Smarin ja Esteri lähtivät kaupunkiin. Piiat seisoivat pihalla itkien. Hupi haukkui ja ulvoi telkeitten takana. Viljo, Esterin pieni suosikki veli, joka oli uhannut teettää sepällä suuren puukon ja leikata täti Smarinilta kaulan poikki, karkasi ulos ja rääkkyen kurkun täydeltä juoksi jälkeen kujalle asti, ennenkuin kiinni saatiin. Renki Kalle, joka oli pellolla kyntämässä, hevosta leväyttäessään vihelsi kuin huilua soittaen, surullista säveltä laululle: Voi äiti parka ja raukka, Kun minut synnytit-- Sillä sävelellä oli Kalle saanut Esterin itkemään milloin hyvänsä. Ja nyt kaukaisuuteen katoavat sävelet ahdistivat sydäntä, ettei tahtonut saada henkeä vedetyksi. Istuessaan perällä oli hän suojassa neiti Smarinilta, joka renki Juhon vieressä keulaistuimella oli niin ahtaalla, ettei voinut kääntyä taakseen katsomaan. Mutta Esteri tunsi että mielensä ei tyydy hiljaisiin kyyneliin, se pyrki ryöstäytymään äänekkääseen itkuun. Hän pisti sormet korviinsa ja painoi päänsä Juhon selkää vasten. Siinä asetellessaan mieltään, silmät ummessa, hän näki hopeatukkaisen ukon, joka tuli kuin pitkän pimeän kujan päästä, tuli kiireesti ja ojensi hänelle kätensä. He seisoivat keskellä salia suudellen. Esteri kohotti äkkiä päänsä mieli kirkkaana. Isä sittenkin rakastaa häntä! Ei ollut unta, vaan totta se kesäyön ukko, jonka sylissä hän oli istunut, joka oli suudellut häntä. Hän kirjoittaa isälle kaupungista, avaa sydämensä. Kirjoittaa onkin helpompi kuin puhua. Esteri oli iloinen, aivan kuin odottamaton onni olisi kohdannut häntä. Hän alkoi puhella Juhon kanssa. Ja neiti Smarinin naama oli soikea poikkipäin. Hän oli taipunut talon hevosella lähteinään ensimmäisen taipaleen kuultuaan, että kyytimieheksi renki, joka on niin pahasti änkyttäjä, ettei hänen puheestaan selvää saa, ja omin silmin ensin nähtyään ettei mies muutenkaan ole vaarallinen: pitkä ja luisevan laiha, olkapäät ruman jyrkät, kaula hieno ja pitkä, posket kuopalla, parta harva, jonka läpi paistoi punakka iho, nenä korkea, suuret harmajat silmät, eivät rumat, vaan eivät erityisesti sievätkään. Puhuessaan hänellä takertui kieli joka kerakkeeseen ja väliin niin lujasti, että pää painui syvälle olkapäitten sisään ja silmät ummistuivat pitkäksi aikaa, ennenkuin kieli laukesi. Oli syvä sääli häntä kuulla ja nähdä. Miesraukan ponnistukset saivat ensin neiti Smarinin silmiin kyyneleen, sitten hän ilahtui, kun Esteri ymmärsi vastata, ja lopuksi hämmästyi, kun heidän välillään kehittyi yhtämittainen keskustelu, josta hän ei ymmärtänyt muuta kuin Esterin sanat sanoina. Juho änkytti tavallista pahemmin. Hänelle oli tapahtunut sanomaton onni: Piika Katri oli nyt hänen morsiamensa. Sitä ei ollut Juho koskaan uskaltanut toivoa, ei ajatellakaan, niin nähtävää kuin se toisillekin oli, että Juho Katria rakasti. Mutta eilen illalla Katrin isä, käydessään Katrin luona, otti asian puheeksi heidän kolmin istuessaan tuvassa. Vaikka Juho ei ollut herännyt uskoon, niinkuin hän ja Katri, arveli hän kuitenkin, että Jumala oli Juhon ja Katrin toisilleen tarkoittanut, koska Katri oli ainoita, joka Juhoa ymmärsi. Juhon elämästä ei ollut sanottavana kenelläkään muuta kuin hyvää, ehkäpä Katri oli oleva Jumalan kädessä välikappale saattamaan Juhon elävään Jumalan tuntemiseen. Juho oli itkenyt kuin lapsi. Ilmoitettuaan iloisen asiansa, josta kukaan syrjäinen ei vielä tiennyt, oli Juholla paljon kyseltävää Esteriltä: Miten hän Katrin vanhempia, jotka olivat köyhiä, saisi autetuksi niin ettei heidän tarvitsisi kiitellä, sitä parempi etteivät tietäisikään häneltä avun tulleen? Hän tuumi ostaa heille hevosen ja lehmän ja toimittaa ne heidän mökilleen joskus, kun koko väki on poissa. Luuleeko Esteri, että Katri pitäisi syntinä kultasormusta? Hän antaisi Rautiaisen tuoda kaupungista. Uskoiko Esteri, että forstmestari ja forstmestarinna suostuisivat siihen, että Katri nyt heti pääsisi irti palveluksesta, kun hän hankkii sijaisen? Eikö Esterinkin mielestä ollut sievällä paikalla se Puna-Mikon mökki siinä järven rannalla? Hän ostaa sen ja laitattaa kuntoon. Se on lähellä taloa ja senkin vuoksi mukava, sillä hän aikoo pysyä renkinä forstmestarilla edelleen niin kauan kuin pidetään. Oli ollut talossa kasvavasta pojasta. Tuntuisi oudolta, jos pitäisi erota. Oudolta tuntui ajatella, ettei Esteriä nyt näe kuin kuukausien päästä, jota tähän asti oli nähnyt joka päivä. Juho naurahti. Esteri oli vielä ollut pieni, kun oli ollut kerran häneltä vähällä hengen ottaa. Oli ollut pidot, forstmestarin syntymäpäiväjuhlat. Esteriä oli jostakin syystä rangaistu, pistetty kyökineteisen konttoriin. Juho ei ollut tiennyt siitä mitään, kun hän ohi kulkiessaan kuuli jostakin kiihkeää itkunnyyhkytystä ja supatusta: Hyvä Jumala, lähetä Juho tänne. Juho avasi konttorinoven, sieltä tuli kissa ja supatus taukosi. Luuli kuulleensa väärin, vaan kun yritti sulkea oven, niin kuuli taas samaa. Hän etsi ja löysi Esterin kyyristyneenä konttorin loukosta, otti syliinsä ja vei kyökkiin. Siellä piiat säikähtyneinä käskivät heti viedä Esteri takaisin, sillä forstmestari itse oli hänet vienyt sinne. Mutta silloin Esteri oli puristanut kaulasta Juhoa niin, että Juho jo tunsi kuolevansa, ja olivat kasvot olleet mustana, kun piiat ehtivät hätään. Juho omalla uhallaan ei vienytkään enää Esteriä, joka ei lähtenyt lattiallekaan hänen sylistään, vaan nukahti siihen, Juhon kertoessa Esterin omasta äidistä. Esterin mielessä siitä väikkyi vain hyvin hajanainen muisto: paljon väkeä ja valoa, josta hänet temmattiin äkkiä pimeyteen, missä näki kaksi suurta keltaisena palavaa silmää. Mutta tämän hajanaisen muiston vaikutus oli kuin kamalan unen. Ja se oli vallannut hänen mielensä aina, kun kotona olivat jotkut pidot, tullut sellainen henkeä ahdistava hätä ja tuska, joka poistui, kun sai tavat Juhoa edes pikimältään ja puhella muutaman sanan äitivainajasta. Esterin äitivainaja oli ollut heidän keskusteluissaan melkeinpä a ja o. Siihen kumminkin aina lopuksi olivat tulleet. Ja Juholla vuosien kuluessa riitti aina jotakin uutta. Uutta Esterille nyt, kun taas siihen johtui puhe, oli tieto, että niinkuin oli viejänä kirkkomaahan, niin oli Juho ollut taloon noutajanakin. Hän oli, forstmestarin tuodessa ensimmäistä rouvaansa, ollut hevosella vastassa tässä samassa kievarissa, johon nyt Esterin saattoi hänen ensimmäisellä retkellään avarampaan maailmaan. Ja omituista oli, että Juho ei ollut käynyt sen jälkeen täällä kuin nyt ensi kerran. Juho muisti kuin eilisen päivän. Hän osoitti pihalla portaitten edessä paikan missä oli hevosineen seisonut, kun vainaja oli tullut sisään, katseeltaan lempeä ja kaunis kuin enkeli. Oli tervehtinyt Juhoa kättä ojentaen ja kysynyt nimeä. Kun Juho oli änkyttänyt, niin oli hän katsonut hyvin läheltä ja sanonut: Ystäväni, katso minuun ja sano rauhallisesti. Ja aivan puhtaasti oli silloin tullut suusta: Juho Anttonen. Siinä samassa paikassa seisoi Juho lähtiessään palaamaan takaisin, ojensi kätensä Esterille, yritti sanomaan jotakin, vaan kieli tarttui niin lujaan, että seisoi pitkän aikaa kuin olisi tupehtunut. Hän heitti sanottavansa sikseen pudistaen päätään, puristi Esterin kättä kyynelten vieriessä silmistä, nousi kärryihin ja lähti ajamaan. Esteri jäi seisomaan jalkainsa sijoihin tuijottaen Juhon jälkeen. Tuntui kuin nyt vasta olisi koti kadonnut näkymättömiin metsän taakse. Hänen teki mieli lähteä juoksemaan Juhon jälkeen, niinkuin oli tehnyt lapsena, jolloin hänellä oli aina ja kaikessa turvansa ja lohduttajansa Juhossa. Mutta Juho meni jo kaukana maantiellä tomupilvenä. Ja kun sekin katosi, seisoi Esteri päivänpaisteisella kievarin pihalla kuin pimeällä aavikolla ypö yksinään. »Esteri!» kuului lempeä ääni. Esteri vavahti. Hyvä Jumala! Äiti? Hän kääntyi katsomaan taakseen, näki neiti Smarinin suuret silmälasit ja purskahti itkemään. III Esteri oli kirjoittamassa isälle syntymäpäiväksi. Ukolle hopeatukalle nuori neiti pyysi saada tunnustaa rakkautensa. Sitä hän oli yrittänyt jo kymmeniä kertoja ja kirjoittanut lukemattomia hameentaskullisia rutistettuja kirjeitä. Mutta riittääkö nytkään loppuun asti rohkeus, että saisi avatuksi sydämensä? Hyvä Jumala! Minkä vuoksi häneltä temmattiin äiti, joka pienestä asti olisi häntä pitänyt isän läheisyydessä, opettanut valloittamaan isän polven, anastamaan häneltä suudelmia, pakottamaan isän rakastamaan. Esteri äkkiä herkesi kirjoittamasta. Aivan muutahan hän oli aikonut kirjoittaa: Onnestaan, jota hän tunsi hopeahapsisen kesäyön ukon sulkiessa hänet syliinsä. Ovi avattiin hiljaa, hyvin hiljaa. Hän luuli, että se on täti Smarin, joka tuli hänen kammariinsa aina kuin avaimen reijästä ja kulki kuulumattomasti kuin vierivä samettipakka, että usein ei tiennytkään, ennen kuin näki suuret silmälasit olkapäällään. Esteri oli ennen pysynyt rauhallisena ja vähääkään pelkäämättä, vaikka täti Smarin oli ankara, tarkasti kaikki, nuuski ja haisteli, penkoi laatikot, aukoen liinavaatteetkin laskoksiltaan, selaili kirjat yksin lehdin, puhui pienimmästäkin tahrasta kuin kuolemansynnistä, luki määräyksiä ja sääntöjä kuin loppumattomalta rullalta. Mutta nyt Esteri säikähti kuin olisi tavattu hänet jostakin luvattomasta teosta, rutisti kirjeen taskuunsa ja istui kyyryssä kuin odottaen jonkun pedon syöksyvän niskaansa. Vaan kun hän kuuli outoa, kummallista ääntä takaansa, kääntyi hän katsomaan. Miina? Miina, neiti Smarinin palvelija, oli suuriluinen ihminen ja kuuluisan kömpelöliikkeinen. Hän väliin sai sellaisia maanjäristyksiä aikaan, että talo tärisi, päänsä oli kuhloja täynnä ja ruumiinsa aina kirjavana mustelmista. Sen kolmisen vuoden kuluessa, minkä hän oli ollut neiti Smarinin palveluksessa, melkein koko palkkansa oli mennyt rikkomiensa esineiden maksamiseen, vaikka neiti Smarin oli hänelle hänen uskollisuutensa ja ahkeruutensa vuoksi antanut puolet anteeksi. Niin yksinkertaisessa asiassa kuin oven avaamisessa hän piti meteliä, joka muille ihmisille olisi ollut mahdotonta parhaalla tahdollakin. Mutta nyt hän tuli hiljaa. Ja hän kulki astuen päkiäisillään, varpaat vain napsahtaen joka askeleella, jota koetti karttaa vääntelemällä leukapieliään niin että hampaat kalisivat. Niin hassulta kuin Miinan liikkeet näyttivätkin, Esteri katsoi häntä säälien. Raukka joka päivä sai emännältään toria, ja talossa asuvat lyseolaiset, sydämettömät, käyttivät Miinan kömpelyyttä huvikseen, laittaen hänet kaikilla vippakeinoilla kaatamaan milloin jonkun suuren vaatekaapin, milloin muun mahdottoman esineen, pöydistä ja muista keveämmistä kapineista puhumattakaan. Miina raukka uskoi kaikki syykseen ja aina uudistuvalla hartaudella koetti opetella liikkumaan »ihmisten tavoin». Vasta aivan lähelle päästyään Miina kuiskasi käheällä äänellään: »Siellä on Rautiaisen isäntä. Toi kotoanne voipytyn ja vasikanpaistin. Käski sanoa neiti Esterille paljon terveisiä.» Ja vilaisten taakseen Miina veti vyöliinansa alta esiin kirjeen, jossa ei ollut mitään osoitetta, ja tuippasi sen Esterin käteen kiireellä kuin olisi se poltellut hänen hyppysiään. Se polttelikin. Hän oli Esterin taloon tullessa saanut määräyksen, ettei hän saa Esterille tulevia kirjeitä viedä Esterille eikä Esterin kirjeitä viedä postiin, vaan ne oli ensin annettava neiti Smarinille itselleen. Miina oli tehnyt työtä käskettyä aavistamatta, että siinä oli mitään pahaa. Mutta sitten hän oli saanut uuden määräyksen, että jos talonpoikia Esterin kotipuolesta tulee käymään kuka tahansa, ja tahtoo tavata Esteriä, niin pitää sanoa, että Esteri ei ole kotona. Juuri silloin oli käynyt tämä sama Rautiainen, joka nytkin, ollut vähän kaupunkituulella niinkuin nytkin, ja kyökissä kahvia juodessaan selittänyt Miinalle, niinkuin nytkin, että hänellä on poika Eemeli, joka käy Helsingissä koulua ja meinaa tätä Esteriä. Miinalle oli asia selvinnyt: Esteri ja Eemeli ovat mieltyneet toisiinsa, vaan Esteriä ei tahdota antaa. Miina oli itkenyt heidän puolestaan ja rukoillut Jumalaa auttamaan Eemeliä rovastiksi. Nyt hän oli saanut päähänsä, että kirje oli salainen kirje Eemeliltä. »Rautiaisen isäntä antoi sen ja sanoi että se on neiti Esterille», kuiskasi Miina ja selitti että Rautiaisen isäntä on kortteeria Luokkisella: viimeinen talo laitakadun päässä, maantien suussa, aivan erillään muista. Ja tämän selityksen annettuaan hän lähti pois, mennessään kaataen tuolin ja sitä pystyyn nostaessaan pienen pöydän. Kirje oli suurelle paperille piirrettyjä koukeroita. Esteri ensin otaksui sen olevan pikku Viljolta, vaan tarkastellessaan hän sai selville Juhon nimen, mutta muuta ei. »Rakas Juho! Parhaalla tahdollanikaan en saanut selvää kirjeestäsi. Arvaan, että se on joku salaisuus Katrille, kun et ole hänen antanut kirjoittaa. Kirjoituta jollakin muulla. Kirjeesi saatuani tuntui kuin olisin siellä kotona, aivan kuin nuo kadulla soivat kulkuset soisivat kotikujalla. Hengessä tulen teidän onnellisten luo vieraaksi tämän kirjeen mukana, jonka tähän lopetan jouduttaakseni Rautiaiselle.» Rautiaisen mukaan hän kirjoitti toisenkin kirjeen, joka suullisen määräyksen mukaan oli annettava forstmestarille ja jonka osoitteena oli »Isälle, syntymäpäivänä». »Tässä muuan lapsista, joka tahtoo olla läsnä isää herätettäessä laululla ja kaikkien sitten keräytyessä kuka miksikin puettuna ripsimään koristetuilla varpuvastoillaan kylvettäen kaiken vanhuutesi pois. Ja hän on läsnä ja lähellä, vaikka ei kukaan huomaa, sillä hänellä on hame hämystä, vaippa varjosta tehty. Hänen varpuvastansa on onnenpuun oksista, jotka ovat hienoja kuin päivänsäteet. Hän laulaa laulun, jonka sanat ovat kastehelmiä ja sävel orvokin värejä. Ja hän suutelee katseesi aamuruskoksi ja mielesi lintujen viserrykseksi.» Esteri sulki kiirellä kirjeen kuoreen ja heittäytyen tuolillaan puoleksi makaavaan asentoon kädet pään takana katseli lamppunsa kohdalla väräjävää valopyöryläistä. Hän oli jo kesässä ja menossa kotia syöksyäkseen isälle syliksi. Mutta yhtäkkiä hän oikaisi kuin säikähtäen ja tuijotti yhteen kohtaan. Hyvä Jumala! Hänen silmissään oli forstmestari, jonka katse oli tuima, käsi ojennettu ja sormi viittasi ovea ulos, ääni kuin ukkosen jylinä: Mars! Ja hän näki itsensä aivan kuin jonkun toisen tytön, kun hän henki salpauksissa syöksyy pihalle myrskyisen syys-illan pimeyteen. Yrittäessään tupaan päin hän lyö ohimonsa johonkin. Kun hän tointuu, tuntuu hänestä kuin makaisi hän äärettömän kuilun pohjassa. Päästyään jaloilleen hän näkee kirkkaasti valaistun salin ikkunat ja muutamassa ikkunassa forstmestarin, kasvot painettuna lasia vasten, katsoa tuijottavan pimeään käsien lomitse... Hän hapuilee tupaan. Siellä piika Katri istuu paikkaamassa risaista hamettaan, hänen edessään seisoo kylin uunin kuvetta vasten renki Juho, ja Kalle istuu pienellä rahilla lynkäpäisillään roihuavan takkavalkean ääressä viheltäen säveltä lauluun: Voi äiti parka ja raukka, Kun minut synnytit... Hän heittäytyy tuvan lattialle. Hupi tulee nuoleksimaan hänen käsiään ja kasvojaan. Juho nostaa hänet syliinsä ja koettaa lohduttaa, kun hän itkee, itkee, itkee... Esteri heittäytyi sohvaan kasvot patjaa vasten. Hän koetti pidättää itkuaan pelottelemalla itseään, että täti tulee! Mutta itku purkautui kuitenkin, ja hän antoi sille täyden vallan. Tulkoon täti! Sanoo, että täti ja forstmestarinna ovat ryöstäneet häneltä hänen isänsä, koko hänen onnensa ja elämänsä. Kuului kova ryske, aivan kuin seinä olisi luhistunut. Hän ei välittänyt. Mutta sitten hän arvasi, että se oli viereisessä huoneessa asuvain lyseolaisten temppuja, jotka pitkin aikoja olivat harjoitelleet kaikenmoista vallattomuutta oven takaa, tirkistelleet reikeliavaimenreijästä, tunkien siitä kirjeitä ja runolippuja. Hän nousi suuttuneena. Lyseolaisten kammarin molemmat ovenpuoliskot olivatkin auki, mutta hänen edessään seisoi Lauri Holma, »kaunis ylioppilas». He olivat olleet muutamia kertoja samassa seurassa. Ja Esterin koko huomio oli aina ollut kiinnitettynä Holman omituiseen olentoon. Hän ei ollut hetkeäkään rauhallisesti, istuipa tahi seisoi, vaan teki yhtä vaihtelevia kuin äkillisiä liikkeitä. Hänen katseensa siirtyi suurilla hypyillä paikasta toiseen aivan kuin ei olisi löytänyt mitään kiinnekohtaa, mutta yhtäkkiä se saattoi iskeytyä johonkin voimalla kuin siinä ijankaikkisesti pysyäkseen. Puheensa oli avomielistä ja rohkeaa, vaan tuntui kuin kieli ei olisi ehtinyt lähimainkaan täyttää tehtäväänsä ja usein jäi kerrassaan liikkumattomaksi, jolloin hän puhui kasvoillaan, käsillään ja koko ruumiillaankin. Hän oli aivan kuin joka silmänräpäys vaarassa tehdä kompastuksen liikkeissään ja puheessaan. Se oli kiinnittänyt Esterin huomion aina niin tarkoin, että Holman muoto oli jäänyt hänen mieleensä hyvin hämärästi. Nyt kun he katsoivat toisiaan silmästä silmään, Esteri hämmästyi hänen kauneuttaan. Punastuen väisti hän katseellaan ja yritti lähtemään pois kammaristaan. Mutta samassa hän huomasi, että Holma, joka seisoi oudostuttavasti jäsentä väräyttämättä, oli lakki päässä, palttoo päällä, sukkasillaan ja kengät kädessä, onnettoman näköisenä kuin kiinni saatu varas. »Herra Holma!» sanoi Esteri luoden panttivankiinsa rohkaisevan katseen, otti pöydältä kirjeensä ja antoi ne Holmalle. »Rangaistukseksi saatte lähteä minua saattamaan!» Heidän tultuaan kadulle, Holma ensimmäisiksi sanoiksi äänellä, joka oli nuhteleva, kysyi minkä vuoksi Esteri ei ole luistinjäällä, jossa on koko kaupunki, nuoret ja vanhat, suuri juhla soitoin, kokoin ja ilotulituksin. Mutta sitten hän kulki harvasanaisena, parahiksi vastaten Esterin kysymyksiin, joita useinkaan ei ymmärtänyt yhdellä kertaa aivan kuin ne olisivat olleet hyvinkin mutkikkaita tahi epäselviä. Kun he olivat tulleet laitakadulle, jonka toisella puolen ei ollut rakennuksia, ja kulkeneet sitä hyvän matkaa, hän yhtäkkiä pysäytti Esterin ja hämmästyneenä kysyi: »Herran nimessä! Missä me olemme? Ja mihin me menemme?» »Maailman loppuun!» oli Esterin valmis vastaus. Holma katselihe. Kaukana heidän takanaan oli viimeinen katulyhty ja kulkusissa soiva kaupunki, edessäpäin jostakin ikkunasta kuin salaperäisestä aukosta kuumotti himmeä valo ja sen takana oli maasta taivaaseen äänetön pimeys. Holma huitoi käsillään, sitten kuiskaten sanoi: »Maailman loppuun! Todellakin!» Esteri nauroi. »Tekö nauroitte?» huudahti Holma tarttuen Esteriä käsistä. »Pelkäättekö?» kysyi Esteri yhä nauraen, vaan samassa tyrmistyi naurunsa kaikua, joka kuului kaukaa pimeydestä. Oliko se hän, vai joku toinen, joka oli nauranut? Miten oli hän voinut sillä tavoin nauraa keskellä tätä mustaa synkkyyttä! Hän lähti astumaan kiireesti kuin jotakin pakoon ja pysähtyi viimein muutaman lauta-aidalla ympäröidyn pihan portille, mistä sekavina haamuina häämötti kuormia ja hevosia ja kuului yhtämittaista tiukujen kilinää ja heiniään pureksivien hevosten hampaanrousketta. Pihan muutamassa laidassa näkyi jostakin rakennuksesta valaistu ikkuna. Pahaisen kattolampun valossa ja tupakansavussa hääri huoneessa joukko miehiä. Hän tunsi Rautiaisen ja muita isäntiä, mutta jäi seisomaan neuvottomana. Mitä varten hän oli tänne lähtenyt? Mitä varten? Hän oli ottanut kirjeet näön vuoksi, ainoastaan näön vuoksi! Ja oli muka lähtenyt hakemaan Rautiaisen kortteeritaloa toivomatta löytävänsä ja tahtomatta löytää. Hävetti, hävetti! Hän meni sisään. Holma, joka jäi pihalle odottamaan Esteriä, asteli äkillisillä liikkeillä sinne tänne koiran vihaisesti muristessa joltakin kuormalta. Ja hän sadatteli saakelin Santtua, joka oli hänet töytännyt kammariin ovea vasten, kun hän pahaa aavistamatta oli kurkistamassa. Porsaaksi sanoi Santtua ja puiden nyrkkiä vannoi, että hän olisi hirttänyt hänet, jos ei näin hyvin olisi käynyt. Mutta kun Esteri ilmestyi huoneeseen, jossa oli miehiä, jotka ihastuen kävivät tulijaa tervehtimään, tarttuivat Holman jalat maahan ja hänen katseensa silmää räpäyttämättä Esteriin. Hän seisoi kuin patsas koko ajan, minkä Esteri oli huoneessa. Sitten kirposi hän äkkiä irti ja puhkesi ääneen: »Minä rakastan! Ja minä tahdon saada sinut omakseni!» Koira syöksyi kuormaltaan ja ryntäsi haukkumaan käsillään huitovaa ja yksinään puhelevaa kaupungin herraa. Holma kääntyi päin: »Minä vannon!» Koira pyrki ihan kiinni käymään. Holma sanoi sille: »Ja se tapahtuu tänään!» Esteri hapuili ulos pimeässä eteisessä, isän kirje rutistettuna taskussa, itku kurkussa. Rautiainen oli kertonut forstmestarin syntymäpäivänä olevan suuret pidot. Ja Esterin mielessä häämötti se sekava muisto kuin kamalasta unesta. Muistamatta Holmaa olevaksikaan hän portaille päästyään jähmettyi liikkumattomaksi, kun sysimustassa pimeässä edessään näki vain raivostuneesti haukkuvan koiran liekehtivät silmät. Joku tarttui häntä kiihkeästi käsistä ja veti hänet luokseen. »Minä rakastan!» Ikkunasta pimeyteen tunkevan valonhämyssä Esterille selvisi Holman kaunis muoto, johon hän tuijotti ajatuksensa risteilleen salamoina. Luistinjäältä kuului etäinen soitto, ja kokkotulien romotus punersi taivaan. IV Neiti Smarin oli kuin kaatuneen kuorman alla. Hän oli pitkin syksyä kirjoittanut Esteristä hänen kotiaan ylisteleviä kirjeitä vakuuttaen ylpeydellä, että Esteri kesällä palaa kotia toisena ihmisenä kuin sieltä lähti: hän on taipuisa kuin keväinen vitsa, herttainen ja rakastettava. Mutta nyt oli tapahtunut arveluttava käänne. Esteri kieltäytyi lähtemästä mihinkään huveihin tai kylään ja pysyi itsepintaisesti kotona, istuen kirjojensa ääressä. Pelolla ja kauhulla neiti Smarin ajatteli miten muuan tyttö viime vuonna oli samalla tavalla yhtäkkiä luopunut kaikesta heittäytyen yksinäisyyteen, sitten kenenkään aavistamatta ruvennut kiihkoisaksi lahkolaiseksi, lopettanut koulunsa, hyljännyt kotinsa, lähtenyt kiertelemään maata saarnaillen ja aivan äsken oli jollakin salaperäisellä tavalla kuollut jossakin sydänmaalla. Silmissään forstmestari ja mielessään tälle antamansa lupaus, neiti Smarin yöt unetonna vyöryi sängyssään. Viimein meni hän pastuurska Levonin luo.