Part 14

»Kernaasti, jos et ole vedolle arka!» sanoi Esteri ja avasi molemmat ikkunat. »Sinä näytät niin rintatautiselta.»

Esteri istahti syrjempään, mutta nousi äkkiä ja siirtyi toiselle puolen, sillä häntä vaivasi Levonin ohimolla lähellä silmää pieni punertava luoma, jota oudon silmä ei olisi huomannutkaan. Mutta istuttuaan toiselle puolen alkoi Esteriä vaivata vielä enemmän. Hänen mieleensä kuvasti, että se luoma oli suuri ja hyvin punainen.

Syntyi hetkiseksi aikaa äänettömyys. Esteri oli suutuksissa itseensä, että hiin oli kiihtynyt. Levonin kanssa puhellessa piti olla tyyni ja varovainen, tiesi hän, muuten saa ansan kaulaansa omista sanoistaan. Hän päätti, että hän Levonin nolaa.

»Olisi minulle suuri apu ja huojennus», sanoi hän, »jos olisit asiasi, joka sinulla on minulle, puhunut miehelleni. Pyydän, käänny hänen puoleensa, minä olen siitä sinulle varsin kiitollinen.»

»Minä tulin pyytämään apua», sanoi Levon.

»Ohoo! Kun herra pormestari näin matalasta majasta tulee apua pyytämään, niin voi olla varma ettei ole kysymys kassanvajauksista.»

»Niistä juuri.»

»Vai niin. Sinä vain annat valjastaa itseäs yhä edelleen. Onko jo revolveri taskussa?»

»On.»

»Olisi hauska nähdä!»

Levon näytti.

»Totisesti. Alanpa melkein luulla, että sinuun voi luottaa», sanoi Esteri halveksivasti. »No miten voisin sinua auttaa?»

»Sen olet jo tehnyt.»

»Mitä tarkoitat?»

»Salaisuutesi ei ole enää minun yksinäni, ja miehesi on v.t. viskaali.»

»Raukka!» huudahti Esteri. »Minunko pitäisi olla ilmiantajasi?»

»Samaan tehtävään pyysit äsken sinä puolestasi minua.»

Esterin täytyi väistää Levonin katsetta.

»Sinä, Esteri, teit väärin minua kohtaan, jättäessäsi minut», sanoi Levon.

»Kuka se jätti? Minäkö vai sinä?» sanoi Esteri. »Sinä aloit puhua velvollisuudestasi mennä naimisiin minun kanssani.»

»Sinä katosit, ei kukaan tiennyt mihin», sanoi Levon.

»Olisit kysellyt kiviltä ja kannoilta, olisit etsinyt, kunnes olisit löytänyt minut syrjäiseltä paikalta, yksinäisestä mökistä, jossa olin kauheassa tuskassa.»

»Mutta palattuasi et laskenut minua puheillesi, vaikka pyrin», sanoi Levon.

»Sinä pyrit sitten, kun minä olin tullut ja toreilla ja kaduilla puolialastomana osoittanut, ettei sinulla ole mitään velvollisuuksia minua kohtaan.»

»Mutta sinulla oli minua kohtaan», sanoi Levon. »Minä olin, käyttääkseni äskeistä sanaasi rintatautinen, hyvin sairas. Sinä olit ottanut minut parantaaksesi. Sinä olit kuin kainalosta väkivallalla nostanut minut jaloilleni ja sitten jätit minut yksin kaatumaan pääni kiveen. Ainoa lääkkeeni oli sinun voimasi ja rohkeutesi. Ja minusta lopulta olisi tullut terve, tosin hitaasti, vaan varmasti.»

Syntyi hiljaisuus.

Esterille muistui mieleen, kun he olivat purjehdusretkellä kaukaiseen saareen meren ulapalla. He kumpikin loistoon, kunniaan, imarteluihin ja elämän turhuuteen kyllästyneinä olivat kuvanneet itselleen uuden elämän ja puhtaan onnen, tuulen suhistessa aution saaren puissa, läikän loiskiessa rantaa vasten ja auringon laskiessa mereen. Levonen katse oli ollut niin rehellinen ja nöyrä, ja hän oli ollut kaunis niinkuin nytkin.

»Eikö ole sinulla mitään keinoa?» kysyi Esteri aivan tietämättään.

»Rikas avioliitto?» sanoi Levon. »Sitäkö tarkoitat? Mitä se auttaisi? Maksaisin kaikki, entäs sitten?»

»Minä en tiedä», sanoi Esteri.

»Sinä tiedät», sanoi Levon, tuli ja polvistui Esterin eteen. Hän oli avuttoman näköinen, hänen rukoileva katseensa lapsellisen avonainen. Esteristä tuntui aivan kuin joku olisi pakottanut hänet ojentamaan kätensä Levonille. Mutta samassa hän hypähti istualtaan ja kysyi:

»Sinunko kanssasi Amerikkaan?»

»Niin».

»Valehtelet!» huudahti Esteri sysäten Levonia jalallaan, niin että tämä horjahti. »Tulit liian lähelle, että aloit ketulle haista!»

Levon nousi.

»Minua ilahuttaa», sanoi hän. »Pelkäsin tullessani, että olet välinpitämätön minusta.»

»Elä ilahuta itseäsi väärillä laskuilla! Minä jo tunnen sinut.»

»Minä myös sinut», sanoi Levon katsoen Esteriin, aivan kuin olisi kysynyt: Eikö kaksi kertaa kaksi ole neljä? »Sinä rakastit Lauri Holmaa yli kaiken. Lähdit häntä pakoon ja kiiruhdit kihloihin ja naimisiin Rautiaisen kanssa, joka oli rappiolle joutunut herrasmies.»

»Yläpuolella sinun aina!» sanoi Esteri.

»Siinäpä se onkin onnettomuutesi», sanoi Levon. »Minun mielestäni hän on yläpuolella Lauri Holmankin--miehekseen.»

Esteri katsoi pitkään Levonia, ivasiko hän vai oliko hän lukenut hänen sisimmät tunteensa, joita hän ei ollut uskaltanut itselleen selittää.

»Erehdynkö laskiessani», jatkoi Levon, »että sinä et ole päässyt niin lähelle Rautiaista kuin tahtoisit, et ole voinut kietoa käsiäsi hänen kaulaansa, et ole voinut nauraa onnenkirkasta nauruasi? Et ole voinut vaikka sydämestäsi olet halunnut.»

»Mefisto!» huudahti Esteri.

»Joka omaksi kukistamisekseni tulin tuomaan aseet sinun käsiisi», vastasi Levon, »ja huomasin että voin olla sinulle pelastukseksi».

Levon kumarsi.

»Muista minua!»

Esteri jäi seisomaan ja hän katsoi kauhulla, kun Levon meni ikkunan ohi kiirehtimättä, aivan kuin olisi ollut vain huvikseen kävelemässä, astui hitaasti, hyvin hitaasti ja päätään kääntämättä kuin herra Store.

Muista minua!

Esteri vaipui istumaan eikä tiennyt, missä hän oli.

Ovikello soi.

»Mitä kuuluu?»

»Kiitoksia, hyvä herra, rouva on kotona, iloinen ja terve», vastasi Miina totuttuun tapaansa.

Rautiainen tuli peräkammariin.

»Eihän hän ole kotona», lausui hän itsekseen ihmeissään. Aina hän tähän aikaan kotia tullessaan oli tavannut Esterin kammarissa, seisomassa kuin olisi odottanut häntä. Ja Rautiainen, aivan kuin ei olisi uskonut todeksi tätä, katseli ympärilleen. Hänen silmänsä sattuivat kuvastimen sirpaleet lattialla, ja niiden seassa oli nimikortti.

»Mitä tämä on? Alfred Levon!»

Esteri makasi lattialla sängyn takana.

Rautiainen syöksyi hänen tykönsä, nosti hänet käsivarsilleen kuin pienen lapsen ja istutti syliinsä.

»Esteri! Esteri! Aukaise silmäsi ja katso minuun. Aukaise silmäsi.»

Esteri makasi hervottomana hänen sylissään, kalpeana ja silmät ummessa. Hän nosti Esterin kädet kaulalleen.

»Aukaise silmäsi ja katso minuun. Kas niin. Nyt tulee hyvä. Ei ole enää mitään hätää, eihän!»

»Anna minun olla vielä näin vähän aikaa», sanoi Esteri. »Minä kerron sitten sinulle kaikki.»

»Ei sinun tarvitse kertoa», sanoi Rautiainen. »Emme voi koskaan täydellisesti selittää itseämme toisillemme. Tekoihimme ja koko elämäämme vaikuttavat monet erilaiset asiat yhtäaikaa ja usein valtavasti ja ratkaisevasti pieni, mitätön niin sanoakseni mikroskoopillinen seikka. Toistemme ymmärtämiseen tarvitsemme pitkät, hienon hienot ja herkät tuntosarvet.»

»Minkä vuoksi olet ollut niin kaukana minusta?» sanoi Esteri.

»Olemme nyt sitä lähempänä», vastasi Rautiainen.

»Ja nyt minun pitää kuolla», sanoi Esteri ja purskahti itkemään.

XXI

Tyttö, niinkuin Esteri oli toivonutkin.

»Minä olen onnellinen», lausui hän väsyneellä äänellä ojennettuaan kätensä Rautiaiselle. »Minä en sittenkään ole koskaan päässyt niin lähelle kuin olen tahtonut. On ollut aina jotakin, joka on erottanut. Nyt on, joka meidät yhdistää aivan, aivan, aivan lähelle. Eikö niin? Minä aina tuon hänet sinulle, sinun hypiteltäväksesi, sinun polvellesi, ja hän juoksee sinua vastaan ja hänestä tulee minulle uusi nuoruus, puhdas ja kirkas ja onnellinen. Eikö niin?»

»Niin, niin, ystäväni», sanoi Rautiainen. »Mutta sinä et saa puhella nyt niin paljon. Se on sinulta kielletty.»

»Hän on terve ja kaunis, eikö niin? Hänellä on kaunis leuka ja kaunis hiusmarto niin kuin sinulla ja kirkkaanvalkoiset, puhtaat ohimot, eikö niin?»

Rautiainen tuli peräkammariin.

»Kultaseni, eihän pikkuraukasta vielä tiedä kenen hänellä on mikin. Ja sinun täytyy olla nyt ääneti. Meidän on toteltava lääkäriä. Lupaa nyt minulle, että olet tottelevainen sillä aikaa kuin minä olen poissa.»

»Vaan enkö minä saa häntä nähdä? Pikimmältään vain. Tuo sinä hänet tänne, kanna käsissäsi ja näytä.»

»Tottele nyt minua, Esteri. Lääkäri on sanonut, että sinä olet heikko ja sinun pitää levätä rauhallisesti.»

»Mutta hän on minun lapseni ja minulla on oikeus saada nähdä hänet», huudahti Esteri. »Tuo hänet tänne, minä vaadin!»

Rautiainen laski kätensä Esterin otsalle rauhoittavasti ja sanoi:

»Nyt ei puhuta sanaakaan enää. Sinä olet minun suuri lapseni, se on nyt ja aina tärkeintä kaikista, ja minä vaadin tottelevaisuutta nyt.»

»Anna minulle kätesi», sanoi Esteri. »Sinä olet minun isäni, äitini, veljeni, ystäväni. Minä en kaipaa koskaan ketään, kun sinä olet lähellä. Enkä pelkää mitään. Miten olimme ennen niin outoja?»

»Hyvä ystävä». sanoi Rautiainen pyytävästi.

»Yksi lause vain enää. Sinä olet niin kaunis, ja minä olen sinun suuri lapsesi ja saan sinulle palkituksi kaikki ja sinulla on nyt kaksi lasta ja sinä ja tuo ilkeä neiti ja paholaislääkäri olette tyhmiä ja julmia, kun ette näytä minulle minun lastani ja anna minun puhella ja nauraa.»

»Esteri!»

»Anna minulle toinenkin kätesi», pyysi Esteri ja painoi sitten silmänsä kiinni.

Kun hän heräsi, oli Rautiainen poissa.

»Missä mieheni on?» kysyi Esteri neidiltä, joka häntä hoiti.

»Tietysti virastossaan», vastasi neiti.

»Missä lapsi?»

»Toisessa huoneessa, vaunussa nukkua tuuhottaa», sanoi neiti ja alkoi puhella niin, ettei Esteri saanut sanan vuoroa. Ja mitä hän puhui? Lörpötteli kaikkea, joutavia seikkoja, tuulta ja taivasta! Aivan kuin se olisi ollut jotakin hyvin harvinaista ja merkillistä, että on täysi syksy, puut varistaneet lehtensä ja pian tulossa talvi. Neiti oli aivan mahdoton. Ja hän oli aivan kuin vähäkuuloinenkin, että ei vastannut siihen, mitä häneltä kysyi, tahi jos vastasikin, niin vastasi aivan hassusti. Mutta silloin hän kyllä kuuli, kun täti Smarin oli käymässä ja Esteri tältä kyseli lapsesta. Täti Smarin ei ehtinyt koskaan vastata Esterin kysymykseen, ennen kuin neidillä oli joku sukkeluus sanottavana. Mutta mikä ilo ja onni, kun neidin piti mennä pistäytymään kotonaan viideksi minuutiksi, ja siksi aikaa tuli Miina istumaan toveriksi.

»Onko se pieni Miinan mielestä kaunis?» kysyi Esteri.

»Kaunis, kaunis! Kaunis kuin äitinsäkin», sanoi Miina.

»Minkälaiset silmät?»

»Suuret, kauniit, kirkkaat silmät.»

»Minkälaiset sillä on ohimot?»

Miina pyörähti selin ja teki eleitä, aivan kuin olisi joku häntä korvasta nipistänyt.

»Minkälaiset ohimot?» uudisti Esteri.

»Nehän sillä ovatkin kauniit», alkoi Miina yhä selin ollen puuhaavinaan jotakin.

Esteri oli ääneti. Hetken kuluttua sanoi hän:

»Miina! käykääpä minulle hakemassa lasi oikein raitista vettä.»

Kun Miina palasi kyökistä vesilasi kädessä, näki hän lapsenvaunun yli kumarruksissaan valkoisen haamun. Hän silmänräpäyksen ajaksi muuttui liikkumattomaksi kauhun ja säikähdyksen patsaaksi, vaan sitten viskasi lasin kädestään syösten vaunun luo. Siihen kun hän ehti paikalle, oli vaunu kumossa, rouva makasi lattialla lapsi vieressä hervottomalla käsivarrella, kuolleilta näyttäen kumpikin.

Miina nosti vaunut pystyyn, nosti hengettömän lapsen sinne, tempasi rouvan käsivarsilleen ja kantoi hänet sänkyynsä.

Samassa tuli neiti.

»Mitä on tapahtunut?»

»No minä onneton, joka olen niin kömpelö, minä kaadoin lapsen vaunut ja rouva säikähti.»

Rautiainen, joka oli haettu heti kotia, tutki sitten kahden kesken, miten Miina oli kaatanut vaunut. Ja Miina selitti ja näytti hyvin toimessa aivan kuin kunnioikseen. Ja lopuksi rupesi itkemään ja sanoi:

»Minkä vuoksi ei herra voi uskoa minua?»

Herra sanoi uskovansa.

Yötä päivää Rautiainen istui hourivan sairaan vuoteen ääressä, ja milloin poistui vähäksi aikaa levähtämään, uudisti hän määräyksensä, että jos sairas näyttää hetkisenkään tulevan tajuunsa, on hänet heti kutsuttava. Mutta sitä hetkeä ei näyttänyt tulevan, sairas vuoroon houraili rajusti, vuoroon makasi raukeana kuin kuollut. Lääkäri käydessään pudisti aina arveluttavammin päätään, kunnes viimein julisti varmasti tuomionsa. Oli vain hetken kysymys enää.

»Tunnetko minua?» kysyi neiti Smarin kerran, kun oli vuorostaan istumassa sairasvuoteen ääressä ja näki Esterin katsovan häntä pitkään.

»Tunnen toki», vastasi Esteri. »Ottakaa pois silmälasit.»

»Sinä tunnet», ilahtui neiti Smarin, viskasi silmälasinsa tietämättä mihin.

»Äiti», sanoi Esteri.

»En, rakkaani», selitti neiti Smarin. »Olen vain sinun täti raukkasi.»

Esteri hymähti ja sanoi:

»Ei olla nyt niin virallisia.»

Hän ojensi kätensä.

»Rukoilkaa minun puolestani», sanoi hän puristaen lujasti neiti Smarinin kättä. »Rukoilkaa!»

Hän karkasi istualleen.

»Rukoilkaa, että näen hänet.»

Kun neiti Smarin sai hänet makuulleen ja rauhoittumaan, alkoi hän itkeä.

»Minä surmasin hänet, ettei hänen tarvitsisi kärsiä. Panin pään kivelle ja löin halolla päähän. Ja se katsoi niin luottavasti minuun.»

Hetken aikaa levättyään rauhallisesti Esteri avasi taas silmänsä ja kysyi:

»Onko Lauri kotona?»

Neiti Smarin oli ääneti.

Esteri huiskautti kädellään, aivan kuin olisi jotakin karkoittanut silmiensä edestä.

»Ettekö ymmärrä, täti?»

»Tarkoitatko Eemeliä?»

»Tietysti.»

Neiti Smarin kutsui Rautiaisen.

»Tunnetko?» kysyi Rautiainen.

»Tunnen, tunnen, tunnen.»

Rautiainen viittasi neiti Smarinin poistumaan.

»Minä olen nähnyt sinut vuoteeni ääressä, vaan minua on alinomaa viety ja kuljetettu, että minulla ei ole ollut rauhaa puhella sinun kanssasi. Ja aina kun sinä olit poissa, tuli herra Store. Ethän mene nyt enää pois?»

»En mene, en», sanoi Rautiainen ja otti Esterin molemmista käsistä. »Olemme nyt kahden.»

Esteri painoi silmänsä kiinni, aivan kuin olisi nukkunut. Mutta yhtäkkiä hän ne avasi ja sanoi:

»Kuule, elä sano forstmestarille, että pienellä raukalla on punainen ohimo.--Missä sinä olet? Missä on minun mieheni?»

»Tässä minä olen, hyvä ystäväni, tässä minä olen», sanoi Rautiainen puristaen sairaan käsiä.

»Niin, siinähän sinä olet», sanoi Esteri hymyillen. »Onko se meidän pikku raukka minun äitini tykönä?»

»On.»

»Minä suutelin sitä raukkaa.--Kuule, käske mennä pois tuon herra Storen. Hänellä ei ole minun kanssani mitään tekemistä. Minä olen puhunut Jumalan kanssa. Jumala sanoi, että tyhmästi teit Esteri ja että sinä Esteri raukka olet elämässäsi tehnyt vain paljaita tyhmyyksiä. Mutta hän nauroi. Totisesti hän nauroi!»

Esteri nousi istumaan ja väitti:

»Sinä et usko että Jumala nauroi, mutta hän nauroi!»

»Uskon, uskon», vakuutti Rautiainen rauhoittaen hourivaa ja laski hänet makuulleen.

Esteri vaipui uneen. Iltapäivällä odotettiin lopun tulevan. Hän vielä avasi silmänsä ja katseli ympärillä olevia ja kysyi:

»Kuka puhui Juhosta?»

Ei ollut kukaan puhunut.

Hän käski täti Smarinin ja Miinan tulla lähemmäksi ja Rautiaisen ottaa hänen molemmat kätensä.

»Nyt ruskottaa. Näettekö? Ruskottaa niin kauniisti. Ja näin loppuu satu Esteristä, jota te niin vilpittömästi ja niin paljon olette rakastaneet.»

Hän nauroi kirkkaasti.

* * * * *

Lauri Holma, maatilanomistaja ja innokas jäsen koolla olevilla maamiespäivillä, luopui puheenvuorostaan ja jätti puolestaan sikseen tärkeän kysymyksen kuultuaan hautauskellojen alkavan soida.

Hän kiersi hautuumaalle pienen syrjäportin kautta, joka vinkui pahasti saranoissaan, kulki varpaillaan hautapaikan läheisyyteen pysähtyen muutaman puun suojaan.

Joukko haudan ympärillä oli pieni. Hän tunsi heidät kaikki, Rautiaisen, neiti Smarinin, Miinan, kunnallislautakunnan esimiehen Juho Anttosen, joka myös oli maamiespäivillä, ja vanhan valkotukkaisen, kumaraharteisen herran hän arvasi Esteri-vainajan isäksi.

Aivan kuin sekin olisi ollut liikaa, että hän näin syrjästä katseli, alkoi sataa sakeasti suuria lumihiuteita peittäen hänen näkyvistään haudan seudun ja joukon sen ympärillä. Hän kuuli vain lukkarin laulun ja papin luvut ja sitten mullan kumun arkkua vasten, kun hautaa alettiin luoda umpeen.

Kun hän viimein hiipi haudalle, oli korkeaksi luotu hautakumpu valkoisen lumen peitossa, kaikki jäljet ummessa, ja ympärillä syvä hiljaisuus.

Hän otti puukkonsa, katkaisi muutamasta kuusesta lehvän ja astui kummun ääreen.

»Muut muistot haihtuu, katoaa, yks säilyy yksinään...»

Joku nauroi.

Hän katseli hurjistuneena ympärilleen ja keksi naurajan puusta.

Harakka!

Hän viskasi sitä puukollaan. Se nauroi yhä makeammin, räkätti hirveästi. Kooten multakokkareita alkoi hän viskellä sitä ja lähti ajamaan sitä jäljestä.

Kun hän palasi haudalle, oli siinä kukkalaite, suuri ja loistokas. Hän potkaisi sitä niin että se katosi korkealle sakeaan ilmaan, mistä sitten värikkäitä kukkia laskeutui suurten valkoisten lumiperhosten mukana haudalle ja sen ympärille.

Kaukaa kuului harakan nauru.

Häneltä putosi kuusenlehvä kädestä, ja maahan tuijottaen hän lähti astumaan haudalta, vaan kuuli jostakin äänen.

»Auta minua.»

Hän pysähtyi katselemaan ympärilleen.

»Auta minua.»

Muutaman puun juurella sen runkoa vasten nojaten istui Alfred Levon, keskellä otsaa punainen reikä, josta valui veri pitkin nenänvartta.

»Aa, sinä!» huudahti Holma. »Sinäkö kurja raukka se olit?»

»Kurja olen ollut ja raukka, olen ja aina pysyn», sanoi Levon. »Mutta et sinäkään mikään sankari ole ollut.»

Holman tukemana Alfred Levon kulki hoippuen kaupunkiin.