# Pieni elämäntarina ## Part 12 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/pieni-elamantarina-13023/index.md Hän oli alleviivannut, ja hänen piti kirjoittaa uudelleen ja samalla hän tahtoi tarkemmin selittää. Mutta sanat eivät vastanneet sitä, mitä hän niillä tarkoitti, eivät alleviivattuinakaan. Alleviivausta piti usein selittää, että se ei suinkaan tarkoita sitä, vaan sitä. Arkki oli jo täynnä ja sakeasti alleviivauksia, eikä hän ollut saanut vielä mitään sanotuksi. Hän repi tämänkin ja alkoi kerrassaan alusta kirjoittaakseen aivan avonaisesti ja aivan sen mukaan kuin sydämestä pulppuaa. Se kirje sai sellaisen lopun, että hän viimein kesken kaikkia sieppasi monet monituiset kirjoitetut arkit ja puristi ne käsiensä väliin rutistuksiin. »Tule, Lauri. Tule, niin kerron kaikki!» Hän heittäytyi maata ja ummisti silmänsä ajatellakseen, ei niin että hän olisi ajatuksiaan tahtonut johtaa, vaan antautuakseen niiden valtaan, minne vain veivät. Hän heräsi omaan nauruunsa. He olivat Laurin kanssa juosseet huoneesta huoneeseen, hän edellä paeten kädessä kirje, jota hän ei tahtonut Laurille näyttää. Ja hän sai kauan tapailla, ennen kuin pääsi selville, niissä hän on. Oli jo iso päivä, ruokatarjotin oli tuotu tuolille sängyn ääreen ja kakluunissa oli tuli. Hiin hypähti vuoteeltaan säikähtyneenä. »Yhden aikaan lähtee posti!» Hänen taskukellonsa oli pysähtynyt, ja hänet valtasi hätä ja tuska. Hän hypähti ylös ja pukeutui kiireellä kuin pakoon lähteäkseen Lauria ja aivan kuin tämä olisi jo lähtenyt matkalle, ollut jo tulossa ja kulkusen ääni jo kuulunut. Piikatytöltä, joka tuli pesää kohentelemaan ja rupesi huonetta siivoomaan, sai Esteri tietää, että oli vasta yhdentoista aika, niillä vaiheilla. Jumalan kiitos! »Herra Maisteri Lauri Holma!» alkoi hän kirjeensä. Tyhmää! Teatteria! Valhetta! »Lauri rakas, rakas, hupsu, hullu! Hyvä ystävä, ollaan järkeviä. Niin on parasta kuin nyt on, ja näin on hyvä. Minulla on ollut onnellisia hetkiä nykyään, onnellisimpia mitä koskaan olen elänyt. Mutta jos tulet, niin on onneni mennyt ja sinun onnesi. Olemme silloin kuin perhoset, jotka lentävät liekkiin ja polttavat siipensä pudoten kiemuroimaan maahan. Minä en kestä, jos tulet, en kestä. Minä sen tiedän. Minua pelotti kohdata sinua silloin kaupungissa, määräsin sen mukaan kohtauspaikan, kylmän ja kolkon, varustin itseni suruharsolla: muista kuolemaasi, syntinen! Mutta en osannut pelätä tarpeeksi. Olin sortua. Viimeisellä silmänräpäyksellä tuli pelastuksen enkeli: se issikka! Ja kuitenkin tulin seuraavana iltana juhlaan! Minut pelasti se, että sieltä kotia tullessani verannan oven suljettuani viskasin reikeliavaimen ikkunasta ulos lumihankeen. Sillä jo sisään tultuani selitin täti Smarinille että olin tullut vain vaihtamaan uudet jalkineet, kun olin menettänyt toisen kenkäni--menetin sen hevosella kotia ajaessani, viskasin kadulle, etten voinut palata juhlaan, jo käskettyäni ajajan kääntyä takaisin: Niin kuin näet, minä olen heikko, hyvin heikko. Usko minua, Lauri rakas, elä tule!» Esteri lopetti siihen. Hänen oli mahdotonta saada Lauria vakuutetuksi! Hän väänteli käsiään tuskassa. »Mikä pelastukseksi, hyvä Jumala, mikä?» Koputettiin oveen. Esterin mieleen johtui nimismies, joka oli taas leski. Ja hän pukeutui täyteen loistoonsa lähteäkseen nimismiehen luo eilisen kohtauksen johdosta. Eemeli Rautiainen! Hän oli yksinkertaisessa sarkapuvussa, enemmän herran näköinen kuin koskaan ennen. Mutta Esteri vetäytyi tuolin taakse karttaakseen, ettei Rautiainen tulisi kättelemään. »Meidän kotimme ovat lähimpiä naapureita», sanoi Rautiainen ja vaikeni kuin olisi odottanut vastausta kysymykseen: eikö niin? Esteri säästi vastaustaan. Naapureita he olivat olleet, vaan vieraita toisilleen, aivan kuin kumpikin heistä olisi asunut eri puolella maapalloa. Herra Rautiainen oli kulkenut hänen huomionsa ohi, niin että ennen eilistä päivää, jos olisi kysytty häneltä Rautiaisesta, ei hän omien tietojensa mukaan olisi voinut sanoa muuta kuin että olen tainnut nähdä hänet: muistaakseni tavallinen talonpoikaisylioppilas, puettu viimeisimmän kuosin mukaan. »Eilen», jatkoi Rautiainen, »kohtasimme toisemme kolmannen kerran elämässämme». »Mitä tarkoitatte?» kysyi Esteri hämillään. »Se on vähällä selitetty, vaikka ei kahdella sanalla. Suvaitsetteko minun istua hetkiseksi? Vakuutan, että kaikki pelkonne on turha, jonka todistaminen onkin asianani.» Esteri istahti ja osoitti tuolin Rautiaiselle, joka ei kovin pelottavalta näyttänyt lähemmäksikään tultua. Hänen leveä muotonsa näytti lempeältä, ja ainoa mikä vaivasi hänessä, oli toisella poskella punainen juova, kuin vanha arpi, joka raaisti muodon. »Ensi kerran kohtasimme toisemme», alkoi Rautiainen, »kun minä olin nuori lyseolainen, te pieni tyttö. Olimme silloin koko kesäajan joka sunnuntai yhdessä, milloin metsässä, milloin järvellä, milloin missäkin, te, Juho ja minä. Ja meillä oli suuri salaisuus. Juho oli opettanut teille kirjaimet, minun piti opettaa teitä tavaamaan ja 'kokosanalle', kun Juhon kieli ei siihen pystynyt.» Esteriä alkoi vieras huvittaa. »Kun minun sitten piti taas lähteä kouluun», jatkoi Rautiainen, »itkitte te ja--suutelitte minua. Seuraavana kesänä, kun tulin kotia, oli teillä variksenpoika, ettekä välittänyt minusta, vaikka minulla oli tärkätty kaulus ja taskukello.» He nauroivat molemmat. Rautiainen jatkoi sitten: »Toisen kerran kun kohtasimme toisemme, lausuitte halveksivanne taskukelloani. Muistatteko?» »En, en vähintäkään», vastasi Esteri. »Nimismiehen luona oltiin juhannusiltana. Olitte tullut kaupungista äsken.» Esteri pani käden silmilleen. Se oli se kirkas, huikaisevan kirkas juhannus! »Ei ole minulla koskaan ollut», sanoi Rautiainen, »niin pimeää juhannusta. Unelmani pölähtivät tomuna ilmaan. Huomasin, että oli jo viety teidät, jota varten minä olin ponnistellut katsellen teitä kaukaa. Innostuksestanne väittelyssä, joka siellä syntyi, näin että koko ajan tunsitte selkänne takana seisovan erään ja pitävän käsiä olkapäillänne.» Esteri nyökäytti päätään. Rautiainen jatkoi: »Mutta forstmestari kohotti tunnetun kämmenensä. Teitä uhkasi ukkos-ilma. Ja minä astuin esiin tunnettuine kelloineni.» Esteri naurahti ja ihmetteli, kun hän ei muistanut ollenkaan. »Minä siihen aikaan kaikessa koetin saavuttaa täydellistä herrasmaisuutta», selitti Rautiainen. »Mutta se ei ollut niin helppoa muussa kuin puvussa. Minä pelkäsin joka sanaani, joka liikettäni, olin niin arka, että en uskaltanut puolustaa, minkä minä oikeaksi tiesin, en vastustaa väärää, en pienintä pilaa singahuttaa takaisin. Minä jouduin narriksi. Mutta sitten, kun olin 'äitiini', niin kuin suvaittiin sanoa minusta, niin vaati luonto velkansa kaksinkerroin takaisin. Joilta vain muistin saaneeni hyppysellisenkään hienoa suolaa, niille syydin suun täyteen karkeita rakeita. Minä tunsin itseni voittamattomaksi. Silloin juhannusiltana te iskitte minut kumoon. Käskitte minun panna kellon taskuuni ja huomautitte, että siinä on törkeätekoiset viisarit.» Rautiainen naurahti ja lisäsi: »Herraksi pyrkivä talonpoikaisylioppilas, oikein ehta nousukkaan alku, makasi maassa tallukset taivasta kohden!» Hän kumarsi Esterille ja kiitti siitä. Sitten hän jatkoi: »Äänettömäksi jouduttuani tuli nimismies urhoollisesti ja käski minun poistua. Ryyppäsin kuitenkin ryyppyni ja söin illallisen päähän asti. En ole sittemmin herraspidoissa käynyt, ja nimismies huvittaa itseään ja muita sillä vahvalla uskolla, että hän se pitää minut shakissa. Aivan kuin ei minulla olisi yhtä vahva nyrkki kuin hänellä tahi en saisi niin pitkäkielistä pistokasta että samalla lyönnillä saisin makkarat nimismiehen ja hänen Jaskansa poskille tai aivan kuin en yhdellä tempauksella saisi kiskaistuksi virkatuolia hänen altaan.» Esteri katsoa tuijotti punaista juovaa Rautiaisen poskessa, jonka nyt huomasi olevan ruoskanjäljen eilisestä. »Eilen kun kohtasimme taas», jatkoi Rautiainen, »niin sanoitte minua raukaksi, kun olin ryöminyt nimismiestä syrjään». Naurahtaen lisäsi hän: »Minä olin luullut itseäni filosofiksi, mutta minä innostuin--innostuin liiaksi.» Hän oli hetken aikaa ääneti. »Innostuin teidän puolestanne. Te olette kyläläisten hampaissa. Minulle iski päähän ajatus puhdistaa tomu hännystakistani ja esiintyä heidän pidoissaan ja seuroissaan piristellen pikkuisen suolaa. Minun oli saatava suostumus teiltä, että ette ottaisi pahaksenne minun puolustustani. Sitä tarkoitin sanoillani. Te lähditte juoksemaan pakoon. Ymmärsitte puheeni törkeäksi pilaksi tai suorastaan hävyttömäksi rohkeudeksi.» Rautiainen nousi. »Olisin kulkenut sanaa sanomatta ohitsenne», lausui hän, »vaan te alotitte. Olen mielissäni, jos olen saanut teidät vakuutetuksi, että teidän ei tarvitse vähintäkään peljätä, jos toiste sattuu vastaanne maantiellä 'vapaaherra', joksi minua sanotaan. Neitoset täällä nauraa tirskuttavat vasten naamaani, kun kohotan heille hattuani. Olen vain ihmetellyt, etteivät he vielä ole pyytäneet lantin edestä laulamaan. Kai sekin tapahtuu joskus. Ja sen teen heidän huvikseen.» Hän kumarsi ja lähti. Kun Rautiainen oli sulkenut oven, yritti Esteri hänen jälkeensä kutsuakseen hänet takaisin, mutta pysähtyi ovelle ja painoi otsansa pihtipielen terävää särmää vasten. Siitä ponnahutti hän äkkiä itsensä pöydän ääreen ja kirjoitti kihlausilmoituksen lähetettäväksi pääkaupungin sanomalehtiin, laittoi valmiiksi kuoreen, ettei kuin sulkea ja viedä postiin. Ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki vaikeudet olleet voitetut. Tyynesti asteli hän naapuriin. Rautiainen oli vajassa rakentelemassa työrekeä. »Istutaan vain täällä», sanoi Esteri, kun hämmästynyt Rautiainen alkoi pyydellä häntä sisälle. »Minun asiani on lyhyesti toimitettu.» Hän istahti reen laidalle Rautiaisen istuessa matalalla pölkyllä toisella puolen rekeä. Ja hetkisen äänettömyyden perästä alkoi Esteri: »Kukatiesi meidän kummankin elämä olisi aivan toisin, jos ei minulla silloin olisi sattunut olemaan se variksenpoika, etten huomannut sinua. On hyvin uskottavaa. Näyttää väliin siltä kuin elämä olisi vain sattumain leikkiä.» Hän jäi aivan kuin sitä miettimään ja oli kauan ääneti. Eikä hän voinut enää jatkaa, vaan ojensi ilmoituskirjeensä Rautiaiselle ja nojaten lynkäpäisillään polviaan vasten peitti kasvonsa nenäliinaan itkien äänettömästi. Rautiainen luettuaan ilmoituksen pisti sen takaisin kuoreen ja istui ääneti. Esteri yhtäkkiä kohotti katseensa häneen ja kysyi: »Oletko väärin ymmärtänyt?» Rautiainen nousi, ojensi kihlausilmoituksen Esterille ja sanoi: »Anteeksi, Esteri, että pyydän sinua itseäsi viemään tämän postiin. Minä rupean hommautumaan kaupunkiin.» Kun Esteri palasi, näki hän Rautiaisen pihalla hevosen valjastettuna portaitten edessä. Eemeli Rautiainen puuhasi kammarissaan, jonka lattia oli täynnään papereita, hylkykirjoja ja tyhjiä paperossilaatikoita ja kaikellaista kamua. Kaksi kapsäkkiä oli selällään, joihin hän järjesteli vaatteita ja kirjoja. Hän oli lapsellisen iloinen ja puheli lakkaamatta Esterin tultua. Hän kertoi miten oli useasti ennenkin yrittänyt lähtemään, vaan miten aina oli jäänyt. Milloin oli aikonut Helsinkiin jatkamaan lukujaan, milloin taas kaupunkiin johonkin toimeen tahi virkaan. Mutta aina oli tullut jotakin, joka oli innostuksen sammuttanut. Nyt oli jo kauan ollut aivan lamauksissa kaikki sellaiset tuumat. »Nyt minä olen valmis uskomaan, että jos minun pitäisi jäädä tähän kammariini vielä huomiseen, niin yöllä kuolisin», sanoi hän. »Ja kuitenkin tuntuu ikävältä erota tästä. Monta hauskaa yötä olen tässä valvonut kirjojen ääressä syksyisten sateitten pieksäessä ikkunoita ja talvisten pakkasten jämäytellessä seiniin. Monta ajatusta ja haaveilua jää tuttuihin naulankantoihin katossa ja kuvioihin seinäpapereissa. Ja monta rekeä olen tehnyt, monta sarkaa kyntänyt, olen kylvänyt, olen niittänyt, olen ojiakin kaivanut, mieleni hyvikkeenä on monta tärkeää asiaa, joiden ratkaisu on minun vaikutustani. Mutta kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin päässyt sairashuoneesta ja ottanut pestin merelle.» Saatuaan kapsäkkinsä kiinni oikaisihe hän ja sanoi: »On aivan kuin lähtisin Italiaan ja Kreikkaan, vaikka horisontissani ei ole kuin kanslistin paikka lääninhallituksessa.» Hän puki kiireesti turkit ylleen, pyörähti kantapäillään kuin silmäten vielä pikaisesti ympärilleen, sieppasi kapsäkkinsä ja laittautui rekeen. Postihevonen ajoi juuri ohi, niin että Rautiainen tuli ihan sen jälkeen. Toisen heleä-ääninen kulkunen ja toisen aisakello sointuivat niin pahasti, että Rautiaisen pihalla lähtöä katsomaan kokoontunut väki nauroi. XVIII Forstmestari, vaikka ei paljoa puhunut, oli näinä viime päivinä näyttänyt niin leppyisältä, että fortsmestarinna alkoi odottaa kuin jotain hyvää tapahtuvaksi. Ja kun forstmestari kerran päivällisen jälkeen kuljeksi salissa edestakaisin, yrittäen silloin tällöin viheltämään, mikä oli merkki ja tarkka mittapuu hänen paremmasta mielialastaan, sanoi forstmestarinna yhtäkkiä: »Minä alan uskoa, ettei koko jutussa ole perää.» Forstmestari pysähtyi yhtäkkiä ja kätensä hajottaen virkkoi: »Juho nauroi minulle vasten naamaa ja sanoi: Tuumitaan siitä asiasta sitten, jos joskus maailmassa otan eron entisestä emännästäni. Sitä ennen en pääse uusiin naimisiin!» Forstmestari käveltyään pyörähti uudelleen forstmestarinnan eteen ja sanoi: »Minua hävetti enemmän kuin jos Juho olisi sanonut: Herra forstmestari on tyhmempi kuin minun saappaani!» Hän istahti sohvaan ja otti tuoreen pääkaupungin lehden kuin lukeakseen sitä, mutta hetkisen kuluttua viskasi hän sen pöydälle ja alkoi taas kävellä ja sanoi: »Mikä oikeastaan on syynä siihen, että Esteri on ja pysyy meille niin vieraana ja me hänelle?» Forstmestarinna otti sanomalehden ja levitti sen eteensä. Yritettyään lähtemään Esterin luo forstmestari palasi ovelta takaisin. Häntä alkoi pelottaa, että tulee taas joku arvaamaton asia, joka sysää heidät yhä kauemmaksi toisistaan. »Ja mikä on se kiro, joka estää Esterin ja minun lähestymästä toisiamme?» Forstmestarinna kohotti ylemmäksi sanomalehteä. Hyvä Jumala, milloin lakkaavat nämä puukonpistot hänen sydämeensä! Forstmestari karjaisi, että forstmestarinna ehdottomasti säikähti hänen saaneen jonkun taudinkohtauksen ja kaatuneen lattialle. Mutta forstmestari seisoi ja tuijottaen häneen viittasi häntä kohden kuin olisi sanonut: Sinä olet se kiro! Forstmestarinnalta putosi sanomalehti käsistä, jotka hervahtivat riippumaan sivuille. »Katso! Katso!» huusi forstmestari. »Elä minuun töllistä, vaan katso tuonne.» Ja hän viittasi lattialle. »Etkö näe? Oletko sokea? Kihloissa Esteri Kalm ja Eemeli Rautiainen!» Tämä merkitsi, että asia oli tosi! Ja forstmestari raivosi enemmän kuin koskaan ennen. »Ymmärrätkö nyt, mitä Juho nauroi?» sanoi hän forstmestarinnalle. »Et, tietysti et ymmärrä! Mutta minä ymmärrän: hän se on ollut puhemiehenä!» Forstmestarinnan mielestä ei asia nyt ollut niinkään paha. Rautiainenhan on lukenut mies ja kaikki kehuvat häntä erinomaiseksi lakimieheksi, ja väliin hän on siistinä miehenä viikkokausia jopa kuukausiakin, istuu kirjojen ääressä tai tekee mitä milloinkin. Hän voi siitä vakaantua kokonaan. »Olethan itsekin hänestä puhunut ja aikonut hänet toimittaa johonkin virkaan», sanoi forstmestarinna lopuksi. »Kysymys ei ole siitä, onko Rautiainen se tai tämä», sanoi forstmestari. »Vaan kysymys on viikunanlehti-avioliitosta. Esteri koettaa pettää ihmisiä ja Jumalaa! Ja se se minua raivostuttaa. Ja se minua inhottaa.» »Mikä olisi neuvosi?» kysyi forstmestarinna. »Parempi kärsiä kuin salata!» sanoi forstmestari. »Mitä merkitsee nauru ja iva? Niistä jotka nauravat toisen onnettomuudelle, voi se, joka makeimmin nauraa, jo huomenna itse olla pitämässä sutta korvista kiinni. Ja sitä, joka toista olkansa yli katsoo, saa huoleti painaa sormellaan ja sanoa: Sinä se olet! Ei kukaan ole mahdollisuuden ulkopuolella. Mutta tuollaiset avioliitot, ulkomaanmatkat ja muut törkeät keinot, ne juuri tekevät hairauksen rikokseksi.» »Hyvä ystävä, ne ovat viisaita ajatuksia. Mutta kenellä on sitä rohkeutta, jota vaadit Esteriltä?» sanoi forstmestarinna. »Siinäpä se, että minkä vuoksi hän ei kääntynyt vanhempiensa puoleen, minun puoleeni?» kiivastui forstmestari. »Minkä vuoksi hän ei tullut ja suoraan ja rehellisesti ja avonaisesti sanonut, että niin ja niin, mikä on neuvonne? Olisi luullut, että tällainen asia pakottamalla olisi pakottanut hänet lähestymään, vaan eipäs!» Forstmestari istahti ja jatkoi: »Esteri on piikain ja renkien kasvatti, niin kuin hän itse kerran kehui. Niiltä hän hakee apunsa ja lohtunsa. Mitä on nyt tuleva hänestä? Millä voimalla aikoo hän kohottaa itsensä ja kohottaa miehensä? Päätä pyörryttää ajatellessa kaikkia lähellä olevia mahdollisuuksia.» Hypähtäen äkkiä ylös forstmestari sanoi kuin olisi ehdottomasti auttavan keinon keksinyt: »Missä on hänen äitinsä kuva?» Forstmestarinna hämmästyi. »Esteri kerran sanoi äitinsä kuvan kuiskuttavan hänen korvaansa. Minä vetoan siihen!» selitti forstmestari. »Mutta, hyvä ystävä, tiedäthän missä asussa se kuva on», sanoi forstmestarinna, joka monastikin oli Esterin vuoksi itkenyt kuvalle sattunutta tapaturmaa. Sen oli palvelija kerran siivotessaan huoneita pudottanut seinältä. Vammat, jotka se oli saanut, eivät olisi aivan auttamattomia olleet, vaan vallattomat lapset olivat kenenkään huomaamatta päässeet sen kimppuun ja runnelleet pahanpilalle ennen kuin ehdittiin pelastaa. Forstmestarinnalle oli tuottanut alituista tuskaa pelko, milloin Esteri kysyy äitinsä kuvaa, eikä hän ollut rohjennut itse alkaa selittää. Mutta nyt sen näyttäminen Esterille tuntui forstmestarinnan mielestä kuin sanaa puhumatta taluttaisi äitiään kaipaavan ja lohdutusta tarvitsevan lapsen hänen äitinsä ruumiskirstun ääreen. Forstmestarinna vastusti forstmestaria. »Anna minun nyt toimia häiritsemättäsi», sanoi forstmestari. »Minä tahdon pelastaa lapseni, jota rakastan. Minä rakastan häntä!» Kun forstmestari sai ripustetuksi kuvan seinälle, peitti forstmestarinna kasvonsa vyöliinaan. Hänen sydämensä sanoi hänelle, ettei tuo kuva ollut itkenyt silmiänsä puhki Esterin hairahduksen vuoksi, vaan raukan äidittömyyttä! »Se on kuin olisi tätä tilaisuutta varten sattunut» sanoi forstmestari. »Elä sano niin, elä sano niin», itki forstmestarinna vyöliinansa takaa. Forstmestari istahti ja hänen äänensä värisi kun hän sanoi: »Esteri ei välitä minusta. Olen näinä päivinä koettanut muistella ja tarkoin muistella jotakin seikkaa, tapausta, asiaa, tekoa tahi sanaa, joka olisi osottanut Esterin rakkautta tahi edes hellyyttä minua kohtaan. Mutta ei pienintäkään merkkiä. Ja siinä on se kiro.» Hetken äänettömyyden perästä hän sanoi päättävästi: »Esterin ja minun välille täytyy tulla täysi selvyys ja avonaiset välit. Ja sen täytyy tapahtua tällä yrityksellä. Tätä ei saa jatkua!» Esteri juuri tuli kammariinsa, kun piikatyttö tuli sanomaan, että forstmestari kutsui luokseen. Sitä oli Esteri arvannut odottaakin. Hän oli pukeutunut somimpaan pukuunsa aikoen esiintyä pää pystyssä. Ja hänellä oli valmiina lyhyt ja selvä vastaus: Minä teen niin kuin minä tahdon. Omantuntoni ja sydämeni asiat ovat minun asioitani, joihin kenelläkään ei ole oikeutta sekaantua. Jo ennen kuin hän saliin tulikaan, näki hän avonaisesta ovesta vastaisella seinällä olevan kuvan, äidin kuvan. Hän pysähtyi tyrmistyen. Hän oli arvannut kuvalle sattuneen jonkun tapaturman, kun ei ollut tavannut sitä forstmestarin työhuoneessa. Ja hän oli aikonut kysyä siitä forstmestarinnalta saadakseen sen itselleen, tyytyen jos jäljellä olisi ainoastaan silmät ja otsa. Mutta tällä ei ollut silmiä. Kummankin silmän sijalla oli sormen mentävä reikä ja alla halkeama kuin kyynelura. Suu oli pahasti runneltu. Kuva näytti haikeasti itkevältä, kärsineeltä ja kidutetulta ihmiseltä. Esteri astui horjuen saliin. Forstmestari istui puolittain maaten sohvassa sanomalehden takana huomaamatta Esteriä. Forstmestarinna istui pöydän luona kalpeana ja liikkumattomana kuin vahakuva. Esteri istahti keinutuoliin itkevän äidin kuvan alle ja keikautti itsensä selkäkenoon. Forstmestarinnasta tuntui kauhealta äänettömyys, niin pitkä kuin iankaikkisuus. Se oli kiduttavan tuskallinen, mutta hän ei jäsentä liikauttanut ja varoi hengitystäänkin, peläten tulevaa räjähdystä, joka kuitenkin kasvoi sitä kamalammaksi hänen mielikuvituksessaan, kuta enemmän äänettömyys kesti. Esteri sanoi viimein: »Isä, pankaa pois se sanomalehti.» Forstmestari hätkähtäen nousi istumaan, ja hänet valtasi hämmästys nähdessään aivan toisen Esterin kuin oli odottanut: Esteri loistavassa, aistikkaassa puvussa, maaten keinutuolissa kädet pään takana, silmät puoliummessa, kaunis kuin lumous. Forstmestarinna jo hymyili ja oli aivan kuin hän olisi odottanut jotakin ilmestystä. Mutta forstmestarin kulmat kupristuivat, ja katse muuttui tuimaksi. »Puhutteko te, vai puhunko minä?» kysyi Esteri katsomatta forstmestariin. »Sitä parempi kun puhut itse. Mutta», forstmestari viittasi kuvaa, »katso ensin äitisi kuvaa. Se itkee! Ei siis petoksia eikä valheita.» Esteri hypähti seisomaan ja astui isänsä eteen katsoen häntä silmästä silmään. »Herra forstmestari!» huusi hän luonnottomalla äänellä, joka viilsi korvia. Hän tuijotti forstmestariin hetken aikaa äänettömänä ja sitten sortuneella ja käheällä äänellä ja raskaasti hengittäen jatkoi: »Etten minä kiroaisi kieltänne! Minulla on siihen sama oikeus kuin teilläkin, sillä kiilloitetuissa kengissänne sameat tahrat, joita aina ennen sadattelitte, olivat lapsenne, minun--minun huulteni jälkiä.» Forstmestari kuin olisi iskun saanut lysähti istumaan sohvaan. Esteri kulki kiihtyneenä edestakaisin. Sitten hän yhtäkkiä kääntyi ja meni forstmestarinnan luo, jolle sanoi tyynesti: »Aivan suotta te kidutatte itseänne. Te olette jo tarpeeksi saanut haavoja sydämeenne.» Hän saattoi forstmestarinnan salista ja veti ovet kiinni. Istahdettuaan taas keinutuoliin sanoi hän: »Puhukaa te, mitä teillä on puhuttavaa. Minä kuuntelen.» Forstmestari oli hetken aikaa ääneti, sitten sanoi: »Puhutaan kuin isä ja lapsi.» »Ei, ei!» huudahti Esteri hätäytyen. Forstmestari hämmästyi. »Minkä vuoksi ei?» Esteri pani kädet päänsä taakse ja alkoi puhella matalalla äänellä: »Siitä olisi seurauksena jotakin vielä pahempaa kuin mitä tähän asti on tapahtunut. Aina on ollut huono seuraus. Muistan erään syysillan, myrskyisen ja pimeän. Siitä on kauan. Olin vielä tyttönen. Te olitte tullut matkoilta. Muiden suudellessa teitä täällä salissa, olin minä hyväilemässä sadetakkianne, ja toisten lasten ollessa ympärillänne, mikä polvellanne, mikä kaulassanne, minä seisoin tuolla oven takana kurkistellen teitä ovenraosta ja kuunnellen ääntänne. Kun kuulin teidän sitten isän-äänellä kysyvän minuakin, niin purskahdin itkemään ja juoksin lastenkammariin piiloutuen sängyn alle. Te haitte minua. Tapasimme illallispöydässä. Kysyitte missä olin ollut. Sanoin olleeni lastenkammarissa--häpesin selittää olleeni siellä sängyn alla. Te kaikkien syyttäessä minua valehtelijaksi ajoitte minut ulos. Erään kerran istuimme tuolla työhuoneessanne keskellä kaunista kesäyötä, minä teidän polvellanne.» Esteri osoitti kuvaa. »Äidin kuva silloin hymyili meille. Seuraavassa näkemässä puhuitte minulle äänellä, joka tuntui hyytävän veren suonissani, ja määräsitte minut täti Smarinille kuin pahantapaisten lasten laitokseen vietäväksi. Muistatte itse kohtauksemme muutamia päiviä sitten. Te olitte kuin syliinne sulkeaksenne minut ja muutaman sekunnin kuluttua jyristen vyörytitte kirouksia päälleni. Samoin kuin minä äsken tähän tulin ja istahdin, oli mieleni herkimmillään, vaan heti olin valmis lennähyttämään kiroukseni. Rakastatte ja minä rakastan. Mutta kun lähestymme toisiamme syleilläksemme ja voimme ehkä syleilläkin, niin samassa sieppaammekin suurimman kiven, minkä löydämme, iskien toisiamme.» »No mikä on syynä siihen!» kysyi forstmestari. Esteri oli hetken aikaa ääneti.