Part 5

"'Mutta', sanoin minä, 'mitä Eros siis saattaa olla? Kuolevainenko?' -- 'Ei mitenkään.' -- 'Mutta mitä hän sitten on?' -- 'Edelläsanotun mukaan', sanoi hän, 'on hän kuolevaisen ja kuolemattoman väliaste.' -- 'Mitä siis, Diotima?' -- 'Hän on suuri haltia, Sokrates. Sillä kaikki, mikä on haltiaolemusta, on jumalan ja kuolevaisen välillä.' -- 'Mikä valta-asema on hänellä?' -- 'Hän tulkitsee ja saattaa jumalien tietoon sen, mikä tulee ihmisiltä ja ihmisten tietoon sen, mikä tulee jumalilta, ihmisten rukoukset ja uhrit ja jumalien määräykset ja uhrien vastalahjat, hän täyttää molempien välitilan, niin että kokonaisuus on itsessään muodostunut yhtäjaksoiseksi. Ja tämän kautta kulkee kaikki tietäjätaito ja pappistaito, sekä uhreja koskeva, että juhlamenoja että manauksia että kaikenlaista ennustusta ja loihtimista. Sillä jumala ei yhdy ihmisen seuraan, vaan kaikki yhteys tapahtuu tämän välityksellä, ja kaikki keskustelu jumalien ja ihmisten välillä niin hyvin valveilla ollessa kuin unessakin. Ja se, joka tällaisissa asioissa on viisas, hän on haltioitunut ihminen, mutta se, joka on viisas muussa, joko joissakin taiteissa tai käsitöissä, hän on arki-ihminen. Näitä haltioita on useita ja monenlaisia, ja yksi heistä on Eros.' -- 'Kuka on hänen isänsä', sanoin minä, 'ja kuka hänen äitinsä?' -- 'Se käy tosin pitkälliseksi selittää, mutta kuitenkin kerron sen sinulle. Kun Aphrodite syntyi, viettivät jumalat pitoja, ja muitten muassa myös Metiksen poika Poros. Kun he olivat syöneet, tuli sinne Penia,[27] kuten ainakin kemuihin, kerjäämään ja seisoi oven ulkopuolella. Nyt Poros, joka oli juopunut nektarista -- viiniä ei silloin vielä ollut -- lähti Zeun puutarhaan ja väsynyt kun oli, vaipui uneen. Penia keksi silloin köyhyytensä takia ovelan tuuman synnyttää lapsen Poroksen kanssa, asettui lepäämään hänen viereensä ja tuli raskaaksi Eroksesta. Sentähden Eroksesta on tullutkin Aphroditen seuralainen ja palvelija, koska hän on siinnyt hänen syntymäjuhlanaan ja koska hän luonnostaan on kauniin rakastaja, koska Aphroditekin on kaunis. Koska Eros on Poroksen ja Penian poika, on hänen tilansa seuraavantapainen: Ensiksi on hän ikuisesti köyhä ja kaukana siitä että hän olisi hento ja kaunis, millaiseksi useimmat häntä luulevat, hän päinvastoin on karkearakenteinen ja likainen, paljasjalkainen ja koditon sekä makaa aina paljaalla maalla ja ilman peitettä ja nukkuu vapaan taivaan alla ovien edessä ja kujilla. Hänellä on äitinsä luonto ja puute on hänellä alituisena seuralaisena. Mutta isänsä mukaan hän tavoittelee hyvää ja kaunista, on urhoollinen, rohkea ja voimakas, mahtava metsästäjä, punoo aina juonia, pyrkii tietoon, on kekseliäs ja filosofoi kautta koko elämänsä, on mahtava noita, myrkynsekoittaja ja sofisti. Luonnostaan hän ei ole kuolematon eikä kuolevainen, vaan samana päivänä hän milloin kukoistaa ja elää, kun hänellä on menestystä, milloin taas kuolee, mutta elpyy uuteen eloon isänsä luonnon voimasta. Mitä hän hankkii itselleen, se häviää alituisesti, niin ettei Eros koskaan ole varaton eikä rikas ja hän on viisauden ja tietämättömyyden välitilassa. Asianlaita on näet seuraava: Jumalista ei kukaan harrasta filosofiaa eikä pyri tulemaan viisaaksi, jokainen heistä kun jo on viisas. Eikä myöskään, jos on joku muu viisas olemassa, tämä harrasta filosofiaa. Eivät toiselta puolen myöskään tietämättömät harrasta filosofiaa eivätkä halua tulla viisaiksi. Sillä juuri siinä suhteessa tietämättömyys on pahaa, että se, vaikkakaan se ei ole kaunista, hyvää eikä viisasta, pitää itseään täydellisenä. Se, joka ei luule olevansa puutteellinen, se ei halua sitä, mitä hän ei luule tarvitsevansa.' -- 'Kutka siis, Diotima', sanoin minä, 'ovat filosofian harrastajia, jos niitä eivät ole viisaat eikä tietämättömät?' Hän lausui: 'Sehän on lapsellekin selvää, että niitä ovat ne, jotka ovat molempien välimailla, ja näihin kuuluu myös Eros. Sillä viisaus kuuluu kaikkein kauneimpaan, Eros taas on rakkautta kauniiseen, niin että Eroksen välttämättä täytyy olla filosofi ja filosofina olla viisaan ja tietämättömän välimailla. Siihen on hänellä syynä hänen syntyperänsä. Sillä hänen isänsä on viisas ja varakas, äiti taas ymmärtämätön ja varaton. Tällainen on, rakas Sokrates, haltian luonto. Siinä, että luulit Eroksen siksi kuin sen luulit, ei ole mitään ihmeteltävää. Sillä sinä luulit, kuten minusta näyttää, kun teen johtopäätöksiä sinun puheestasi, että Eros on se, jota rakastetaan, eikä se, joka rakastaa. Sentakia Eros luullakseni näytti sinusta ihmeen kauniilta. Sillä rakastettava on todellisuudessa kaunista, hienoa, täydellistä ja onnelliseksi ylistettävää. Mutta rakastavalla on toisenlainen olemus, sellainen, jommoisen olen esittänyt.'

"Minä sanoin: 'Hyvä, muukalainen! Hyvin puhuttu! Mutta jos Eros on tällainen, niin mitä hyötyä hänestä on ihmisille?' -- 'Sen koetan minä, Sokrates', sanoi hän, 'tämän jälkeen sinulle osoittaa. Tällainen on Eros ja täten syntynyt, ja hän on, kuten sinä sanot, rakkautta kauniiseen. Mutta jos joku kysyisi meiltä: Miten Eros on rakkautta kauniiseen, Sokrates ja Diotima? tai sanoakseni tämän selvemmin: Mitä rakastaa se, joka rakastaa kaunista?' -- Minä sanoin: 'Sitä, että se tulisi hänen osakseen.' -- 'Mutta', sanoi hän, 'tämä vastaus kaipaa vielä seuraavaa kysymystä: Mitä tulee sen osaksi, jolle lankeaa se, mikä on kaunistat?' -- Minä sanoin, etten ole aivan valmis vastaamaan tähän kysymykseen. 'Mutta', sanoi hän, 'jos joku vaihtaisi sanan 'kaunis' sanaan 'hyvä' ja tiedustelisi ja kyselisi: Kuule, Sokrates, mitä rakastaa se, joka rakastaa hyvää?' -- Minä sanoin: 'Sitä, että se tulisi hänen osakseen.' -- 'Mitä sitten tulee hänen osakseen, joka saa osakseen hyvää?' -- 'Siihen voi helpommin vastata', sanoin minä: 'hän tulee onnelliseksi.' -- 'Hyvän omistamisen kautta nimittäin', sanoi hän, 'ovat onnelliset onnellisia. Eikä enää tarvitse tehdä uutta kysymystä, minkä takia se tahtoo olla onnellinen, joka niin tahtoo, vaan vastaus näyttää täydelliseltä.' -- 'Puhut totta', vastasin minä. -- 'Luuletko siis, että tämä tahto ja tämä rakkaus on yhteistä kaikille ihmisille, ja että kaikki tahtovat, että heillä aina olisi hyvää, vai mitä tarkoitat?' -- 'Sitä tarkoitan', vastasin, 'että se on yhteistä kaikille.' -- 'Miksi siis, Sokrates', lausui hän, 'emme sano kaikkien rakastavan, kun kaikki rakastavat samaa ja lisäksi aina rakastavat, vaan sanomme toisten rakastavan, toisten ei?' -- 'Sitä minä itsekin ihmettelen', vastasin. -- 'Älä toki ihmettele!' sanoi hän. 'Sillä me erotamme rakkaudesta jonkun lajin ja nimitämme sitä, antaen sille kokonaiselle kuuluvan nimen, rakkaudeksi, muita nimitämme toisilla nimityksillä.' -- 'Kuten esimerkiksi?' sanoin minä. -- 'Esimerkiksi seuraavasti: Tiedät, että sepittäminen[28] on jotakin monenlaista. Sillä kaiken olemattomasta olevaiseen siirtyvän koko syynä on sepittäminen, niin että toiminta kaikkien taiteitten alalla on sepittämistä ja näitten harjoittajat kaikki sepittäjiä.' -- 'Se on totta.' -- 'Mutta kuitenkin', sanoi hän, 'tiedät, ettei heitä kutsuta sepittäjiksi, vaan on heillä toisia nimiä, mutta sepittämisestä kokonaisuudessaan on eroitettu yksi osa, joka käsittää sävel-, runo- ja rytmitaidon, ja sitä kutsutaan kokonaisuudelle kuuluvalla nimellä. Sitä näet yksinään kutsutaan sepittämiseksi (runoudeksi) ja sitä taidetta hallitsevia sepittäjiksi (runoilijoiksi).' -- 'Oikein puhuttu', sanoin. -- 'Samoin on myös rakkauden laita. Ylipäänsä on kaikki hyvän ja onnellisuuden kaipuu jokaiselle suurinta ja korkeinta rakkautta. Mutta niiden, jotka kääntyvät moneen muuhun suuntaan sen tavoittelussa, joko rikkauden hankkimiseen tai ruumiinharjoituksiin tai tieteen harjoittamiseen, ei sanota rakastavan eikä heitä kutsuta rakastajiksi, ne, jotka kääntyvät sen yhteen puoleen innostuksella, saavat kokonaisuuden nimen: rakkaus, rakastaa, rakastaja.' -- 'Näytät puhuvan totta', sanoin minä. -- 'Sellainenkin väite esitetään, että ne, jotka etsivät omaa puolikastaan, ne rakastavat. Minun mielipiteeni mukaan rakkaus ei kohdistu puoleen eikä kokonaiseen, jollei se, ystäväni, ole jotakin hyvää. Sillä ihmiset tahtovat jalkansa ja kätensä leikattaviksi pois, jos nämä -- niin heidän omiaan kuin ne ovatkin -- näyttävät olevan heille haitallisia. Sillä ei jokainen ole kiintynyt siihen, mikä on hänen omaansa, lukuunottamatta sitä tapausta, että joku kutsuu hyvää omaisuudekseen ja omakseen, ja pahaa vieraaksi. Siis eivät ihmiset rakasta mitään muuta kuin hyvää. Vai näyttävätkö he sinusta rakastavan?' -- 'Kautta Zeun, eivät minusta!' sanoin minä. -- 'Käykö siis', lausui hän, 'näin yksinkertaisesti sanominen, että ihmiset rakastavat hyvää?' -- 'Kyllä', sanoin. -- 'Kuinka?' sanoi hän. 'Eikö ole lisättävä, että he rakastavat myös sitä, että heidän omanaan olisi se, mikä on hyvää?' -- 'On kyllä.' -- 'Ja ettei se vain olisi', sanoi hän, 'vaan että se aina olisi?' -- 'Sekin on lisättävä.' -- 'Rakkaus on siis, lyhyesti sanoen', lausui hän, 'halua alituisesti omistaa se, mikä on hyvää.' -- 'Aivan oikein lausuttu', sanoin minä.

"Kun siis rakkaus kohdistuu tähän', sanoi hän, 'niin millä tavalla ja mitä tehden ne sitä etsivät, joiden intoa ja ponnistusta voidaan kutsua rakkaudeksi? Mikä tämä teko on? Voitko sinä sanoa?' -- 'Minä en silloin', sanoin minä, 'ihailisi sinua viisautesi takia, enkä kävisi luoksesi saadakseni sinulta juuri tätä tietää.' -- 'No niin', sanoi hän, 'minä sanon sinulle. Se on synnyttämistä kauniissa, sekä ruumiin että sielun puolesta.' -- 'Tarvitaan tietäjälahjaa', sanoin minä, 'jotta voisi käsittää, mitä sinä sanot, enkä minä sitä ymmärrä.' -- 'Minä sanon', lausui hän, 'sen sinulle selvemmin. Kaikki ihmiset näet, Sokrates, ovat raskaita sekä sielun että ruumiin puolesta, ja kun he ovat tulleet vissiin ikään, pyrkii luontomme synnyttämään. Mutta se ei voi synnyttää rumuudessa, vaan kauneudessa. Sillä miehen ja naisen yhtyminen on synnyttämistä. Ja tämä on jumalallinen asia ja elollisessa olennossa, joka on kuolevainen, on tämä kuolematonta, raskaaksitulo ja synnyttäminen. Epäsuhtaisessa tämä ei voi käydä päinsä. Epäsuhtaista taas on se, mikä on kaiken jumalallisen kannalta rumaa, kaunis taas on sopusuhtaista. Kauneuden jumalatar (Kallone) on siis kohtalon ja kirvoittamisen jumalatar (Moira ja Eileithyia) synnyttämiseen nähden. Sentakia nimittäin, että kun se, joka on raskaana, lähenee kaunista, niin se ilosta ja riemusta laajenee ja synnyttää, mutta kun se lähenee rumaa, niin se harmistuneena ja surullisena vetäytyy itseensä, kääntyy pois ja kiertyy kokoon, eikä synnytä, vaan kantaa vaivaloisesti sikiötä. Siksipä se, joka on raskas ja valmis synnyttämään, tuntee kaipuuta kauniiseen sentakia, että se voi vapauttaa hänet suuresta tuskasta. Sillä, Sokrates', sanoi hän, 'rakkaus ei kohdistu kauniiseen, kuten sinä luulet.' -- 'Mihinkä sitten?' -- 'Kauniissa siittämiseen ja synnyttämiseen.' -- 'Olkoon niin', sanoin. -- 'Varmasti', sanoi hän, -- 'Kuinka juuri synnyttämiseen?' -- 'Koska synnyttäminen on ikuista ja kuolevaiseen verrattuna kuolematonta. Pyrkimyksen kuolemattomuuteen täytyy kuitenkin sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisiksi, tapahtua yhdistettynä hyvään, jos rakkaus kerta tavoittaa hyvän alituista omistamista. Tämän todistelun perusteella rakkauden täytyy kohdistua myöskin kuolemattomuuteen.'

"Kaikkea tätä hän opetti minulle, kun hän puhui rakkauden luonteesta ja toisella kertaa hän kysyi minulta: 'Minkä sinä, Sokrates, luulet olevan tähän rakkauteen ja kaipuuseen syynä? Vai etkö huomaa, mitenkä voimakkaan kiihoituksen valtaan kaikki eläimet joutuvat, kun he tuntevat synnyttämisen halua, sekä siivettömät että siivekkäät, kuinka he ovat sairaita ja kuinka rakkauden vaistot heitä kiihoittavat ensiksi yhtymään toisiinsa, ja sitten pitämään huolta synnytetyn elättämisestä, kuinka ne ovat valmiit, heikoimmatkin väkevimpiä vastaan näiden puolesta taistelemaan ja kuolemaan, kuinka ne antautuvat kärsimään nälkää elättääkseen näitä ja tekevät kaikkea muuta. Ihmisten voisi arvella näin tekevän järjellisen harkinnan perusteella, mutta mikä on syynä siihen, että eläimet siinä määrässä joutuvat rakkauden valtaan? Taidatko sanoa?' -- Minä vastasin jälleen, etten tiennyt. Hän sanoi: 'Ajatteletko joskus tulevasi rakkausasioissa taitavaksi, jollet tätä käsitä?' -- 'Mutta senhän tähden, kuten jo äsken sanoin, olen tullut luoksesi Diotima, että olen tuntenut tarvitsevani opettajia. Selitä siis minulle syy tähän ja muuhunkin, joka koskee rakkautta!' -- 'Jos sinä siis uskot', sanoi hän, 'että rakkaus luonnostaan kohdistuu siihen, mistä jo useasti olemme päässeet yksimielisyyteen, niin älä ihmettele. Sillä samoin kuin siinä, koettaa tässäkin kuolevainen luonto mikäli mahdollista olla ikuinen ja kuolematon. Mutta se voi olla sitä vain tällä tavalla, synnyttämisen kautta, koska se jättää toisen uuden olennon vanhan sijaan. Sillä kun jokaisen elollisen olennon sanotaan elävän ja olevan saman, kuten jokaista lapsuudesta vanhuuteen asti kutsutaan samaksi, niin hänessä, vaikka häntä kutsutaan samaksi, ei kuitenkaan ole itsessään samaa olemusta, vaan hän syntyy aina uutena, ja kadottaa toisia osia, sekä hiuksista, että lihasta, luista, verestä ja koko ruumiista. Eikä niin ole vain ruumiin laita, vaan myöskin sielun: luonteesta, tavoista, mielikuvista, haluista, hyväntunteesta, suruista, pelosta, kaikesta tästä ei koskaan ole jokaisella kaikissa suhteissa samaa sielussa, vaan osa syntyy, osa häviää. Paljoa ihmeellisempää on, että meidän tietomme eivät ainoastaan osaksi synny, osaksi häviä ja ettemme tietoihimme nähden koskaan ole samoja, vaan että jokainen yksityinenkin tietomme joutuu saman kohtalon alaiseksi. Sillä se, mitä me kutsumme mietiskelyksi, se tapahtuu tiedon kadotessa. Sillä unohdus on tiedon häviämistä, mietiskely taas synnyttää katoavan sijasta uudestaan muiston ja säilyttää tiedon, niin että se näyttää olevan sama. Tällä tavalla kaikki kuolevainen säilyy, ei siten, että se kauttaaltaan aina olisi sama, kuten jumalallinen, vaan siten, että katoava ja vanheneva jättää toisen uuden kaltaisensa luoman sijalleen. Tällä keinoin, Sokrates, on kuolevainen osallinen kuolemattomuudesta sekä ruumiin että kaiken muun puolesta. Mahdotonta on sen olla sitä muulla tavalla. Älä siis ihmettele sitä, että jokainen olento luonnostaan pitää arvossa jälkeläistään, sillä kuolemattomuuden vuoksi on jokaisessa olennossa tämä into ja tämä rakkaus.'

"Kuultuani tämän puheen minä ihmettelin ja sanoin: 'Hyvä, viisahin Diotima! Onko tämän laita nyt todellakin niin?' -- Hän vastasi, kuten aito sofisti: 'Ole varma siitä, Sokrates! Sillä jos tahdot kiinnittää huomiosi ihmisten kunnianhimoon, niin ihmettelet heidän mielettömyyttään, jollet käsitä, mitä olen sanonut, ajatellessasi, kuinka voimakkaasti rakkaus heitä kiihoittaa saamaan nimeä itselleen ja jättämään ikuisiin aikoihin kuolemattoman kunnian jälkeensä, kuinka he sen puolesta ovat valmiit antautumaan kaikille vaaroille alttiiksi vielä ennemmin kuin lapsien puolesta, uhraamaan varoja, kärsimään mitä vaivoja tahansa ja vieläpä kuolemaankin. Sillä luuletko sinä, että Alkestis olisi kuollut Admetoksen puolesta, tai Akhilleus seurannut Patroklosta kuolemaan, tai teikäläinen, Kodros[29] kuollut ennenaikaista kuolemaa hankkiakseen lapsilleen kuningasvallan, jolleivät he olisi uskoneet, että heidän hyveestään säilyisi kuolematon muisto, joka meillä siitä nyt on. Kaukana siitä että näin olisi', jatkoi hän, 'minä päinvastoin luulen, että kaikki hyveen kuolemattomuuden ja sellaisen loistavan maineen saavuttamiseksi tekevät kaikkensa, sitä enemmän, mitä parempia he ovat. Sillä he rakastavat kuolemattomuutta. Ne, jotka ruumiiltaan ovat raskaita', sanoi hän, 'kääntyvät etupäässä naisten puoleen ja ovat tällä tavalla rakastuneita, he kun lasten synnyttämisen kautta uskovat hankkivansa itselleen kuolemattomuuden, muiston ja onnellisuuden kaikeksi jälkeentulevaksi ajaksi. Toiset taas ovat raskaita sielultaan[30] -- sellaisia näet on, jotka ovat hedelmällisempiä sielullisesti kuin ruumiillisesti, nimittäin siinä, mitä sielun sopii siittää ja synnyttää. Mitä siis sen sopii synnyttää? Viisautta ja muuta hyvettä; niiden synnyttäjiä ovat sekä kaikki runoilijat että kaikki ne taiteilijat, joita kutsutaan keksijöiksi. Mutta kaikkein tärkein ja kaunein laji viisautta on', sanoi hän, 'se, joka koskee valtion ja yksityistalouden järjestelyä, minkä nimenä on kohtuullisuus ja oikeamielisyys. Se, joka nuoruudesta asti sydämessään kantaa näitä hyveitä, ollen jumalallinen, se haluaa myöskin sopivan iän saapuessa synnyttää ja käy luullakseni ympäri ja etsii kaunista, missä voisi synnyttää. Sillä rumassa hän ei milloinkaan synnytä. Kauniita ruumiita hän rakastaa enemmän kuin rumia, hänessä kun elää halu synnyttää, ja jos hän kohtaa kauniin, jalon ja hyvin muodostuneen sielun, niin hän armastaa molempia yhdessä, ja tälle ihmiselle on hänellä heti valmiina runsaasti sanoja hyveestä ja siitä, millainen tulee hyvän miehen olla ja mitä hänen tulee harrastaa, ja hän ryhtyy opettamaan tätä. Sillä luulen, että hän, tullessaan kosketukseen ja yhteyteen kauniin kanssa, synnyttää ja elävöittää sen, jota hän kauan on kantanut, sekä läsnä- että poissaollen häntä muistellen, ja kasvattaa synnyttämänsä yhdessä sen kanssa. Sentähden on näillä paljon suurempi keskinäinen yhteys kuin se, joka syntyy lasten kautta, ja lujempi ystävyys, koska heille ovat yhteisiä kauniimmat ja kuolemattomimmat lapset. Sentähden halunneekin jokainen itselleen mieluummin sellaisia lapsia kuin ihmislapsia, jos hän luo silmänsä Homerokseen ja Hesiodokseen ja muihin hyviin runoilijoihin kateudella ajatellen, millaisia jälkeläisiä he ovat jättäneet, jälkeläisiä, jotka tuottavat heille kuolematonta kunniaa ja muistoa, koska ne itse ovat kuolemattomia; tai jos haluat, millaisia lapsia Lykurgos jätti Lakedaimoniin, Lakedaimonin ja lyhyesti sanoen koko Hellaan pelastajia. Meidän keskuudessamme taas on Solon arvossapidetty lakien synnyttämisen takia ja muut miehet monella muulla taholla, sekä hellenien että barbarien keskuudessa, miehet, jotka ovat tehneet monia kauniita tekoja ja synnyttäneet kaikenlaista hyvettä. Näille onkin jo rakennettu useita temppeleitä tällaisten lasten takia, mutta ei kenellekään inhimillisten jälkeläisten tähden.'

"'Tähän rakkauden tuntemiseen voidaan sinut, Sokrates, kenties vihkiä, mutta en tiedä, kykenetkö pääsemään kaikkein täydellisimpiin ja korkeimpiin salaisuuksiin, joihin tähänastinen esitykseni tähtää, jos päätelmäin tekoa vain oikein jatketaan. Kuitenkin', sanoi hän, 'tahdon ne sinulle esittää, jottei minulta ainakaan puuttuisi hyvää tahtoa. Koeta seurata, jos siihen kykenet! Sillä sen, joka oikealla tavalla käy tähän asiaan käsiksi, tulee nuoruudessa etsiä kauniita ruumiita, ja ensinnä tulee hänen, jos häntä oikein ohjaa hänen ohjaajansa, rakastaa yhtä ruumista ja siinä synnyttää kauniita ajatuksia, mutta sitten tulee hänen huomata, että missä ruumiissa tahansa oleva kauneus on sisarkauneutta toisessa ruumiissa olevalle, ja että jos tulee seurata sitä, mikä käsitteeltään on kaunista, on aivan järjetöntä olla pitämättä kaikissa ruumiissa olevaa kauneutta yhtenä ja samana. Ja tämän huomattuaan tulee hänen esiintyä kaikkien kauniiden ruumiiden rakastajana ja hellittää tuosta tulisesta rakkaudesta yhteen ainoaan ja pitää sitä halpana ja vähäarvoisena. Senjälkeen tulee hänen pitää sielun kauneutta suuremmassa arvossa kuin ruumiin kauneutta, niin että, jos jollakulla on oivallinen sielu, hän tyytyy siihen, vaikkakin tällä olisi ruumiillista kukkeutta vähäisessä määrässä, rakastaa tätä ja pitää tästä huolta ja synnyttää ja etsii sellaisia ajatuksia, jotka tekevät nuoret ihmiset paremmiksi, jotta hän tulisi pakotetuksi katselemaan inhimillisissä harrastuksissa ja laeissa esiintyvää kauneutta ja huomaamaan, että se kaikkialla on itselleen läheisesti sukulaista, ja pitäisi ruumiillista kauneutta vähäarvoisena. Harrastuksista tulee hänen kulkea eteenpäin tietojen piiriin, jotta hän huomaisi niiden kauneuden ja jo luoden silmänsä kauneuteen sen moninaisuudessa ei enää orjan tavoin palvelisi yksityisessä olevaa kauneutta eikä rakastaisi poikasen kauneutta, tai jonkun miehen tai yksityisen harrastuksen kauneutta eikä olisi matala pikkusielu, vaan kääntyen kauneuden aavalle ulapalle ja katsellen sitä synnyttäisi moninaisia kauniita ja ihania sanoja ja ajatuksia rajattomassa pyrkimyksessään viisauteen, kunnes hän tästä voimistuneena ja kehittyneenä käsittäisi yhden ainoan tällaisen tiedon, joka koskee tätä kauneutta. Koeta nyt', sanoi hän, 'olla niin tarkkaavainen kuin mahdollista!'

"'Sillä se, joka tähän asti on saanut opetusta rakkaudessa ja joka katsoo kauneuden eri asteita järjestyksessä ja oikealla tavalla, hän on käyden kohti rakkauden tuntemisen täydellisyyttä yhtäkkiä havaitseva jotakin luonnostaan ihmeellisen kaunista, juuri sitä, Sokrates, jota edelläkäyneet ponnistukset tarkoittivat, ja joka ensiksi on ikuista, syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä, joka ei ole toiselta puolen kaunista, toiselta taas rumaa, eikä milloin kaunista, milloin ei, eikä toiseen verraten kaunista, toiseen rumaa, eikä toisessa paikassa kaunista, toisessa rumaa, ikäänkuin se olisi toisille kaunista, toisille rumaa. Eikä tämä kauneus näyttäydy hänelle kasvoina tai käsinä tai minään muuna ruumiiseen kuuluvana, ei myöskään puheena tai tietona, eikä liioin toisessa olevana, kuten elollisessa olennossa, maassa, taivaassa tai muussa, vaan itsestään ja itsessään aina yhtenäisenä, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siitä osallisia, jotenkin siihen tapaan, että muiden syntyessä ja hävitessä se ei mitenkään enene eikä vähene eikä joudu minkään muutoksen alaiseksi. Kun nyt joku muusta kauneudesta oikean poikarakkauden kautta kohoten ylöspäin alkaa havaita äskenmainittua kauneutta, on hän miltei saavuttanut päämäärän. Sillä se on oikea tie rakkauden tuntemiseen, joko sitä itse kulkee tai antaa toisen johdattaa, että alkaen yksityisistä kauneuden ilmiöistä tuon mainitun kauneuden takia aina nousee ylöspäin ikäänkuin portaita myöten, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin kauneihin ruumiisiin, kauniista ruumiista kauneihin harrastuksiin, kauniista harrastuksista kauneihin tietoihin, kunnes kauniista tiedoista päätyy siihen tietoon, joka ei ole tietoa muusta kuin tuosta täydellisestä kauneudesta itsestään, ja lopulta oppii tuntemaan itse kauneuden.'

"'Tässä kohdassa elämää, rakas Sokrates', jatkoi tuo vieras Mantineian nainen, 'on, jos missään, elämä ihmiselle elämisen arvoista, kun hän katselee kauneutta itseään. Ja jos sen kerran näet, et ole vertaava sitä kultaan etkä vaatteisiin, et kauneihin poikiin etkä nuorukaisiin, joitten näkemisestä nyt olet hurmaantunut, ja olet valmis useitten muitten tavoin heidät nähdessäsi ja aina ollessasi yhdessä heidän kanssaan, jos se vain kävisi päinsä, olemaan syömättä ja juomatta ja aina vain heitä katselemaan ja olemaan heidän seurassaan. Mitä siis', sanoi hän, 'ajattelemme, jos jollekulle onnistuisi nähdä itse kauneus kirkkaana, puhtaana, sekoittamattomana ja vapaana inhimillisestä lihasta ja väreistä ja monenlaisesta muusta katoavasta turhuudesta, jos joku voisi nähdä jumalallisen kauneuden sen omassa yhtenäisessä muodossa? Luuletko', sanoi hän, 'että sen ihmisen elämä muodostuu alhaiseksi, joka siihen luo silmänsä, katselee sitä oikeilla katseilla ja elää sen yhteydessä? Vai etkö luule, että jos hän oikealla tavalla katsoo kauneutta, hänelle vain silloin käy mahdolliseksi synnyttää, ei hyveen harhakuvia, koska hän ei ole tekemisissä harhakuvan kanssa, vaan todellinen hyve, koska hän on saavuttanut totuuden? Mutta sen, joka on synnyttänyt todellisen hyveen ja sitä kasvattanut, on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja kuolemattomaksi, jos kuolemattomuus kerran on jollekin ihmiselle suotu.'