Part 4

"Minä tahdon nyt ensin lausua, mitenkä minun tulee puhua, ja sitten puhua. Sillä minusta näyttää siltä, ettei kukaan niistä, jotka ovat tätä ennen puhuneet, ole ylistänyt jumalaa, vaan kaikki ovat kiittäneet ihmisiä onnellisiksi sen hyvän takia, jonka jumala on heille lahjoittanut. Mutta millainen hän oikeastaan on, joka nämä lahjat on antanut, sitä ei ole kukaan sanonut. Ainoa oikea tapa kuitenkin jokaisessa ylistyspuheessa ja jokaista ylistäessä on puheella koettaa esittää, millainen ja minkä aiheuttaja se on, josta on puhe. Siten tulee meidän Erostakin ylistää, ensinnä häntä itseään, millainen hän on, ja sitten hänen lahjojaan. Minä puolestani väitän, että niin onnellisia kuin kaikki jumalat ovatkin, Eros on, jos on luvallista niin sanoa joutumatta kenenkään kostonalaiseksi, onnellisin heistä, koska hän on kaunein ja paras. Kaunein hän on seuraavista syistä. Ensiksi hän on, Phaidros, jumalista nuorin. Painavan todistuskappaleen tälle väitteelle tarjoaa hän itse pakenemalla paetessaan vanhuutta, joka kuitenkin ilmeisesti on nopea. Ainakin se nopeammin kuin sen tulee, meitä lähenee. Tätä Eros luonnostaan vihaa eikä sitä kaukaakaan lähene. Nuorten parissa ja seurassa hän aina on. Sillä vanha sananparsi lausuu aivan oikein sanoessaan, että samanlainen aina liittyy samanlaiseen. Phaidrokseen minä yhdyn monessa muussa suhteessa, mutta en siinä, että Eros on vanhempi Kronosta ja Iapetosta,[19] vaan väitän, että hän on nuorin jumalista ja ikuisesti nuori ja että ne muinaiset jumalien keskuudessa sattuneet tapahtumat, joista Hesiodos ja Parmenides kertovat, ovat syntyneet Ananken[20] (Välttämättömyyden) eikä Eroksen vaikutuksesta, jos heidän kertomuksensa ylipäänsä on tosi. Sillä eivät jumalat olisi silponeet eivätkä sitoneet kahleisiin toisiaan eivätkä tehneet monenlaista muuta väkivaltaa, jos Eros olisi ollut heidän keskellään, vaan ystävyys ja rauha olisi vallinnut, kuten nyt, siitä asti kuin Eros on jumalia hallinnut. Nuori hän siis on, ja paitsi että on nuori, on hän hento; ja hän kaipaa runoilijaa sellaista kuin oli Homeros kuvailemaan jumalan hentoutta. Sillä Homeros sanoo, että Ate[21] on jumalatar ja hento; ainakin hänen jalkojaan hän kuvaa hennoiksi, sanoen:

"'Hennot jalkansa ei käy koskaan maan tämän pintaan. Ei, vaan miesten päitäpä myöten kulkunsa leijaa.'

"Hän näyttää minusta kauniilla todistuksella osoittavan hänen hentoutensa, sillä nimittäin, ettei hän kulje pitkin kovaa pohjaa, vaan pehmeätä. Samaa todistusta mekin tahdomme käyttää Eroksesta osoittaaksemme, että hän on hento. Hän ei näet kulje maan kamaralla eikä päälakia myöten, mitkä eivät ole erittäin pehmeitä, vaan hän sekä kulkee että asuu sellaisessa, mikä on kaikkein pehmeintä olevaisesta. Sillä hän on asettunut asumaan jumalien ja ihmisten mieliin ja sieluihin, ei kuitenkaan järjestänsä kaikkiin sieluihin, vaan aina kun hän tapaa sielun, missä on karkea mielenlaatu, hän väistyy, mutta asettuu sinne asumaan, missä on pehmeä mieli. Kun hän siis aina sekä jaloillaan että kaikin tavoin tarttuu sellaiseen, mikä on pehmeimmästä pehmeintä, niin täytyy hänen olla kaikista hennoin. Nuorin hän siis on ja hennoin ja sen lisäksi notkea vartaloltaan. Sillä ei hän olisi kykenevä hiipimään kaikkeen eikä salaa käymään sisälle jokaiseen sieluun eikä sieltä pois, jos hän olisi kova ja karkea. Mutta hänen tasasuhtaisesta ja notkeasta olennostaan on hyvänä todisteena jalo ulkomuoto, joka Eroksella kaikkien olentojen joukossa yleisen tunnustuksen mukaan erikoisesti on. Sillä muodottomuudella ja Eroksella on ikuinen keskinäinen sota. Hänen ihonsa kauneutta osoittaa jumalan elämä kukkien keskellä. Sillä kukoistamattomaan ja loppuun kukkineeseen ruumiiseen ja sieluun ja mihin muuhun tahansa ei Eros asetu, mutta missä on kukkea ja tuoksuva paikka, sinne hän sekä asettuu että siellä pysyy.

"Jumalan kauneudesta riittäköön tämä, vaikka paljon vielä on sanomatta. Eroksen hyveestä on tämän jälkeen puhuttava. Suurinta on se, ettei Eros tee vääryyttä jumalalle eikä ihmiselle eikä kärsi vääryyttä jumalalta eikä ihmiseltä. Sillä hän ei väkivaltaisesti koe mitään, jos hän jotakin kokee, koska väkivalta ei koske Erokseen. Eikä hän väkivalloin tee, mitä tekee. Sillä jokainen palvelee Erosta vapaaehtoisesti kaikessa, ja mihin joku vapaaehtoisesti myöntyy toisenkin puolen menetellessä vapaasta tahdosta, sen lait, valtion kuninkaat, julistavat oikeaksi. Paitsi oikeamielisyyttä on hänessä mitä suurin määrä kohtuullisuutta. Sillä kohtuullisuus on -- kuten tunnustetaan -- nautintojen ja halujen hallitsemista, Erosta voimakkaampi ei taas mikään nautinto ole. Mutta jos on heikompia nautintoja, hallitsee niitä Eros, ja hän siis on hallitseva. Ja hallitessaan nautintoja ja haluja lienee Eros erikoisen kohtuullinen. Urhoollisuudessa taas ei edes Ares vedä Erokselle vertoja. Sillä ei Ares omista Erosta, vaan Eros Areksen, Eros, rakkaus Aphroditehen,[22] kuten kerrotaan. Ja se, joka omistaa, on voimakkaampi kuin se, jota omistetaan. Mutta se, joka hallitsee muista urhoollisinta, on kai itse urhoollisin. Olen nyt puhunut jumalan oikeamielisyydestä, kohtuullisuudesta[23] ja urhoollisuudesta, mutta viisaudesta on minun vielä puhuminen. Niin paljon kuin mahdollista on minun koetettava olla tässäkään mitään laiminlyömättä. Ensiksi -- jotta minäkin antaisin kunnian meidän taiteellemme, kuten Eryximakhos omalleen -- on jumala niin viisas runoilija, että kykenee toisenkin tekemään runoilijaksi. Jokaisesta ainakin tulee runoilija, johon Eros vain koskee, vaikka hän ennestään olisikin epärunollinen. Tätä seikkaa sopii käyttää todistuksena siitä, että Eros on suuri taituri ylipäänsä kaikessa muusillisessa taiteessa. Sillä sitä, mitä jollakulla joko ei ole tai mitä hän ei tiedä, sitä hän ei kykenisi antamaan eikä opettamaan toiselle. Ja mitä taas tulee taitoon synnyttää kaikki elävät olennot, niin kuka väittää vastaan, ettei juuri Eroksen viisaudesta kaikki elollinen synny ja kasva. Mitä taas mestaruuteen muissa taiteissa tulee, niin emmekö tiedä, että se taide, minkä opetusmestariksi tämä jumala ryhtyy, se kehittyy kuuluisaksi ja loistavaksi, se taas, johon Eros ei koske, jää varjoon. Sillä jousella-ampumistaidon ja lääketaidon sekä ennustustaidon Apollon löysi kaipuun ja rakkauden opastamana, niin että hänkin kai on Eroksen opetuslapsi kuten Musat runoustaiteessa, Hephaistos takomistaidossa, Athena kutomataidossa ja Zeus taidossa hallita jumalia ja ihmisiä. Siispä on jumalienkin asiat saatu järjestykseen Eroksen asetuttua heihin, Eroksen, joka ilmeisesti on rakkautta kauneuteen. Sillä rumuuteen ei Eroksella voi olla mitään suhdetta. Tätä ennen sattui, kuten alussa sanoin, paljon pahaa jumalille Ananken (Välttämättömyyden) hallitusvallan kautta, kuten kerrotaan. Mutta kun tämä oli syntynyt, johtui kauneuden rakkaudesta kaikkea hyvää jumalille ja ihmisille. Niin minusta näyttää, Phaidros, Eros ensinnä olevan itse kaunein ja parahin, ja senjälkeen muissakin synnyttävän muita samanlaisia ominaisuuksia. Johtuu mieleeni sanoa jotain runomitassakin, nimittäin että tämä

"'Suo levon maailmalle ja tyyneyden ulapalle, tuulet vaimentaa, surut unten rauhalla poistaa.'

"Tämä vapauttaa meidät vieraudesta ja täyttää meidät tuttavallisuudella saattaen meille kaikkia tällaisia yhtymätilaisuuksia toistemme kanssa, ollen johtajanamme juhlissa, khooritansseissa ja uhritilaisuuksissa, jakaen lahjaksi lempeyttä ja poistaen viileyden, mielellään lahjoittaen hyväntahtoisuutta, estäen pahantahtoisuutta, ollen lempeä hyville, ihailtava viisaille, jumalille rakastettava, kadehdittava hänestä osattomille, omistamisen arvoinen hänestä osallisille, hempeyden, ylellisyyden, sirouden, sulouden, kaipuun ja ikävöinnin isä, hyvien huoltaja, huonoja huoltamaton, hädässä ja pelossa, ikävöinnissä ja ajattelussa paras ohjaaja ja seuralainen, auttaja ja pelastaja, kaikkien jumalien ja ihmisten koristus, ihanin ja paras johtaja, jota joka miehen tulee seurata kauniisti hänen ylistystään veisaten ja yhtyen ihanaan lauluun, jota laulaen hän hurmaa kaikkien jumalien ja ihmisten mielen.

"Tämä puhe, Phaidros", sanoi hän, "olkoon minun osani jumalalle, sisältäen osaksi leikkiä, osaksi soveliasta vakavuutta sen mukaan kuin kykyni sallii."

Agathonin puhuttua kertoi Aristodemos kaikkien läsnäolijoitten äänekkäästi osoittaneen suosiotaan sen johdosta, että nuorukainen oli puhunut tavalla, joka oli sekä hänelle itselleen että jumalalle sovelias. Sokrates katsahti silloin Eryximakhokseen ja lausui: "Näyttääkö sinusta, Akumenoksen poika, siltä, että minä olen turhaan jo kauan pelännyt? Vai eikö näytä siltä, että se, mitä äsken lausuin, sisälsi oikean ennustuksen, että Agathon puhuu ihmeteltävästi, mutta että minä jään sanattomaksi?" -- "Toiselta puolen", sanoi Eryximakhos, "näytät ennustaneen oikein, nimittäin että Agathon tulee puhumaan hyvin. Mutta siinä en usko ennustukseesi, että sinä joutuisit sanattomaksi." -- "Kuinka niin, miekkonen", sanoi Sokrates, "enkö minä joutuisi sanattomaksi, minä yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, jonka pitää puhua niin kauniin ja monivivahteisen puheen jälkeen kuin äsken lausuttu on? Muut puheen kohdat tosin eivät olleet yhtä ihmeteltäviä, mutta lopussa -- kuka ei olisi hurmaantunut kuullessaan sanojen ja sanankäänteiden kauneuden? Sillä minä ainakin, kun ajattelen, etten kykene lausumaan mitään kaunista, joka tulisi tätä lähellekään, häpeästä miltei karkaisin tieheni, jos minulla olisi, minne mennä. Sillä puhe muistutti minusta Gorgiasta,[24] niin että suoraan sanoen koin sellaista, mistä Homeros kertoo. Pelkäsin, että Agathon lopuksi viskaisi puheessaan minun puhettani vastaan Gorgiaan, suurpuhujan, pään ja tekisi minut mykkyydestä kiveksi. Ja minä huomasin silloin olevani naurettava, kun lupasin teille vuorostani pitää ylistyspuheen Erokselle ja vakuutin ymmärtäväni rakkausasioita, vaikken lainkaan tiennyt koko siitä asiasta, miten tulee ylistää mitä tahansa ylipäätään. Minä näet yksinkertaisuudessani luulin, että tulee puhua totta jokaisesta, jota ylistetään, että se muodostaisi perustan, ja että siitä sitten tulisi valita kauneinta ja kokoonpanna se niin taitavasti kuin mahdollista. Minä näet suurellisesti ajattelin tulevani puhumaan hyvin, minä kun muka tunsin totuuden minkä asian ylistämisessä hyvänsä. Mutta tämäpä ei ollutkaan, kuten näyttää, taitoa ylistää kauniisti mitä tahansa, vaan siihen sisältyy, että asiaan liitetään niin paljon ja niin kaunista kuin mahdollista, huolimatta siitä, onko sitä todellisuudessa olemassa vai eikö. Jos se on valheellista, ei se merkitse mitään. Sillä oli, kuten näyttää, sovittu, että jokainen meistä näyttäisi ylistävän Erosta, ei, että häntä ylistetään. Sen takia te luullakseni panette liikkeelle kaikki asiat omistaaksenne ne Erokselle ja sanotte hänen olevan sellaisen ja sellaisen ja saavan niin ja niin suurta aikaan, jotta hän näyttäisi niin kauniilta ja jalolta kuin mahdollista, tietysti niistä, jotka eivät häntä tunne; sillä niistä, jotka hänet tuntevat, hän tuskin siltä näyttää. Ja niin on ylistyspuhe kaunis ja jalo. Mutta minä en tuntenut tätä ylistämistapaa, ja sitä tuntematta lupasin teille minäkin vuorostani pitää ylistyspuheen. Kieli siis lupasi, mutta ei mieli. Jääköön se siis silleen, sillä en minä pidä tähän tapaan ylistyspuhetta; en näet sitä osaisi. Mutta totuuden minä tahdon sanoa, jos tahdotte, omalla tavallani, en teidän puheittenne mukaan, jotten joutuisi naurunalaiseksi. Katso nyt siis, Phaidros, haluatko kuulla tällaista puhetta, jossa Eroksesta sanotaan totuus, mutta sellaisin sanoin ja lauserakentein, jotka sattumalta tarjoutuvat!" Phaidroksen ja muiden kertoi Aristodemos kehoittaneen häntä puhumaan, sillä tavalla, millä hän luuli olevan velvollisuutensa puhua. "Phaidros", sanoi Sokrates, "salli minun vielä kysyä Agathoniita muutamia pikku asioita, jotta minä pääsisin yksimielisyyteen hänen kanssaan ja sitten puhumaan!" -- "Sallin kyllä", sanoi Phaidros, "kysy vain!" Senjälkeen hän sanoi Sokrateen alkaneen jotenkin tähän tapaan.

"Tosiaankin, rakas Agathon, näytti johdatus puheeseesi minusta oivalliselta, kun sinä sanoit, että ensin tulee osoittaa, millainen Eros itse on, ja sitten hänen työnsä. Tätä alkua minä ihailen suuresti. No niin, kun sinä muissakin suhteissa olet kauniisti ja oivallisesti esittänyt, millainen Eros on, niin sano myöskin tämä: 'Onko Eros sellainen, että se on rakkautta johonkin, vai eikö se ole rakkautta mihinkään?' Minä en kysy, onko hän rakkautta johonkin äitiin tai isään, sillä naurettava olisi kysymys, onko Eros rakkautta äitiin tai isään, vaan ikäänkuin minä kysyisin itse käsitteestä isä, onko isä jonkun isä vai eikö, sinä kai sanoisit, jos tahtoisit kunnollisesti vastata, että isä on pojan ja tyttären isä. Vai miten?" -- "Aivan niin", sanoi Agathon. -- "Eikö ole samoin äidin laita?" -- Tämänkin hän myönsi. -- "Vastaa vielä", sanoi Sokrates, "vähän useampiin kysymyksiin, jotta paremmin oivaltaisit, mitä minä tahdon! Jos minä kysyisin: Miten on, onko veli itse käsitteeltään jonkun veli vai eikös? miten vastaisit?" -- Hän vastasi myöntävästi. "Eikö hän siis ole veljen tai sisaren veli?" -- Hän myönsi. "Koeta nyt", lausui hän, "sanoa mielipiteesi -- Eroksestakin! Eikö Eros ole rakkautta mihinkään, vai onko se rakkautta johonkin?" -- "On varmasti." -- "Pidä nyt tämä mielessäsi", sanoi Sokrates, "ja muista, mihinkä rakkaus kohdistuu! Vastaa nyt sen verran, kaipaako Eros sitä, mitä kohtaan se on rakkautta, vai eikö!" -- "Kyllä varmasti", sanoi hän. -- "Omistaenko sen, mitä hän kaipaa ja rakastaa, hän kuitenkin kaipaa ja rakastaa, vai omistamattako?" -- "Omistamatta, todennäköisesti." -- "Mietippä", sanoi Sokrates, "ei onko todennäköistä, vaan onko välttämätöntä, että kaipaava kaipaa sitä, mitä tarvitsee, vai onko hän kaipaamatta, jos hän ei tarvitse! Sillä minusta se ihmeellisesti näyttää, Agathon, olevan välttämätöntä. Miten sinusta?" -- "Niin minustakin näyttää", sanoi hän. -- "Hyvin sanottu, sillä tahtoisiko joku, joka jo on suuri, olla suuri, tai joka on voimakas, olla voimakas?" -- "Se on mahdotonta sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisyyteen. Sillä hän ei saattaisi olla sen tarpeessa, mitä hän on." -- "Totta puhut. Sillä", sanoi Sokrates, "jos joku, joka on voimakas, tahtoisi olla voimakas, joka on nopea, olla nopea, ja joka on terve, olla terve -- kenties näet joku saattaisi uskoa tätä ja kaikkea tämäntapaista, että nimittäin ne, jotka ovat tällaisia tai omaavat näitä ominaisuuksia, myöskin kaipaavat sitä, mitä omistavat -- jottemme joutuisi erehtymään, sentakia minä tämän sanon -- näiden on -- jos vain ajattelet, Agathon -- välttämätöntä tällä hetkellä omistaa kaikki, mitä omistavat, joko he sitten tahtovat tai eivät. Ja kuka vielä voisi kaivata _tätä?_ Mutta joka kerta, kun joku sanoo: 'Minä, joka olen terve, tahdon myös olla terve, ja joka olen rikas, tahdon myös olla rikas ja kaipaan juuri sitä, mitä minulla on', sanoisin minä hänelle: Sinä, ihminen, joka omistat rikkautta, terveyttä ja voimaa, tahdot omistaa tätä myös vastaisuuden varalle, sillä nykyhetkellä sinulla tätä on, joko tahdot tai et. Mieti siis, tarkoitatko sinä sanoessasi: 'Haluan sitä, mitä minulla nykyään on' jotakin muuta kuin: 'Haluan, että se, mitä minulla nyt on, on myös vastaisuuden varalle tarjolla.' Eiköhän hän mahtaisi myöntää?" Agathonin kertoi Aristodemos vastanneen myöntävästi. Sokrates sanoi silloin: "Eikö siis se ole sen rakastamista, mikä ei vielä ole asianomaisella itsellään valmiina ja. mitä hän ei omista, että haluaa tämän olevan vastaisuudessakin itselleen varattuna?" -- "Aivan niin", sanoi hän. -- "Siis tämä ja jokainen muu kaipaava kaipaa sitä, mikä ei ole valmista eikä ole käsillä, ja mitä hänellä ei ole ja mitä hän ei itse ole ja mitä hän tarvitsee, sellaista suunnilleen on se, mihin on halua ja rakkautta." -- "Aivan niin", sanoi hän. -- "No hyvä", sanoi Sokrates, "kerrataanpa nyt vielä se, mitä on lausuttu. Eikö Eros ensinnä ole rakkautta johonkin, ja toiseksi siihen, mitä asianomaiselta puuttuu?" -- "Kyllä", sanoi hän. -- "Palauta tämän lisäksi mieleesi, mihin sinä puheessasi sanoit Eroksen olevan rakkautta! Jos haluat, muistutan minä sinua siitä. Minä näet luulen sinun sanoneen suunnilleen siten, että jumalien keskuudessa asiat saatettiin järjestykseen kauneuteen kohdistuvan rakkauden kautta; sillä rakkautta rumuuteen ei ole. Etkö sanonut jotenkin näin?" -- "Sanoin kyllä", vastasi Agathon. -- "Hyväksyttävästi sanoit, hyvä ystävä", sanoi Sokrates. "Ja jos asia on sillä tavoin, eikö Eros ole rakkautta kauneuteen, vaan ei rumuuteen?" -- Hän myönsi. -- "Eikö ole sovittu siitä, että rakastetaan sitä, minkä puutteessa ollaan ja mitä ei omisteta?" -- "Kyllä", sanoi hän. -- "Eros siis tarvitsee kauneutta eikä hänellä sitä ole." -- "Välttämättä", sanoi hän. -- "Miten siis? Senkö, joka tarvitsee kauneutta ja jolla ei sitä millään muotoa ole, senkö sinä sanot olevan kauniin?" -- "En millään muotoa." -- "Vieläkö nyt myönnät Eroksen olevan kauniin, jos näin ovat asiat?" -- Agathon vastasi: "Näyttää siltä, Sokrates, kuin en tietäisi mitään siitä, mitä silloin sanoin." -- "Taisit lausua aivan oikein, Agathon", sanoi hän. "Mutta sano vielä vähäisen! Onko hyvä sinun mielestäsi myös kaunista?" -- "On kyllä." -- "Jos Eros kaipaa sitä, mikä on kaunista, ja kaunis on hyvää, niin kaivannee hän myös hyvää." -- "Minä, Sokrates", vastasi hän, "en kyenne väittämään sinua vastaan, vaan olkoon niin, kuten sanot." -- "Niin, totuutta vastaan sinä et kykene väittämään, rakas Agathon, sillä Sokratesta vastaan väittäminen ei ole lainkaan vaikeata.

"Ja nyt minä jätän sinut rauhaan ja tahdon esittää puheen Eroksesta, jonka kerran kuulin mantineialaiselta vaimolta, Diotimalta,[25] joka sekä näissä että useissa muissa asioissa oli viisas, ja joka toimitti ateenalaisille heidän uhratessaan ennen ruttoa kymmeneksi vuodeksi taudin lykkäyksen, ja joka minulle opetti rakkausasioita -- sen puheen, jonka hän puhui, tahdon minä teille esittää lähtien siitä, mistä minä ja Agathon olemme tulleet yksimielisiksi, kokonaan omin voimin, mikäli minä osaan. Nyt tulee, kuten sinä Agathon selitit, ensin esittää Eros itse, kuka hän on ja millainen hän on, ja sitten hänen työnsä. Minusta näyttää nyt helpoimmalta käyttää samaa esitystapaa, jota tämä vieras nainen käytti, tehden minulle kysymyksiä. Sillä minäkin puhuin hänelle jotakin samansuuntaista, kuin Agathon nyt minulle, että Eros on suuri jumala, ja että hän kuuluu kauniiden joukkoon. Hän todisti minun olevan väärässä samoilla perusteilla, joilla minä kumosin tämän (Agathonin) väitteet, osoittaen, ettei hän minun väitteeni mukaan saattanut olla kaunis eikä hyvä. Ja minä lausuin: 'Kuinka sanot, Diotima? Onko Eros siis ruma ja huono?' -- 'Älä käytä syntisiä sanoja! Vai luuletko, että sen, mikä ei ole kaunista, välttämättä täytyy olla rumaa?' -- 'Luulen kyllä.' -- 'Tai että se, mikä ei ole viisautta, on tietämättömyyttä? Vai etkö ole huomannut, että on jotakin, joka on viisauden ja tietämättömyyden välillä?' -- 'Mitä se on?' -- 'Etkö tiedä', sanoi hän, 'että oikea arvelu[26] voimatta esittää todistusta, ei ole tietämistä? Sillä mitenkä tieto voisi olla jotakin, jota ei voi todistaa? Mutta se ei ole myöskään tietämättömyyttä. Sillä mitenkä se, joka koskee totuutta, voisi olla tietämättömyyttä? Jotakin sellaista on siis oikea arvelu, tietämättömyyden ja tietämisen väliaste.' -- 'Puhut totta', vastasin minä. -- 'Älä nyt siis pidä sitä johtopäätöstä välttämättömänä, että se, mikä ei ole kaunista, on rumaa ja että se, mikä ei ole hyvää, on huonoa! Niin myös mitä Erokseen tulee, niin älä sinä', sanoi hän, 'kun myönnät, ettei hän ole hyvä eikä kaunis, silti usko, että hänen tulee olla ruma ja huono, vaan jotenkin näiden ominaisuuksien välimailla!' -- 'Mutta', sanoin minä, 'kaikkihan tunnustavat, että hän on suuri jumala.' -- 'Tarkoitatko sinä', sanoi hän, 'kaikkia niitä, jotka eivät häntä tunne, vai niitäkin, jotka hänet tuntevat?' -- 'Kaikkia.' -- Hän hymyili ja lausui: 'Mitenkähän ne, Sokrates, voisivat tunnustaa häntä suureksi jumalaksi, jotka sanovat, ettei hän olekaan jumala?' -- 'Kutka ovat näitä?' sanoin minä. -- 'Yksi olet sinä', sanoi hän, 'ja toinen minä.' -- Minä sanoin: 'Kuinka voit sanoa niin?' -- Hän vastasi: 'Aivan hyvin. Sanoppa minulle, etkö väitä kaikkien jumalien olevan onnellisia ja kauniita! Vai uskaltaisitko sanoa, ettei joku jumalista ole kaunis ja onnellinen?' -- 'Kautta Zeun, en suinkaan!' lausuin. -- 'Etkö sinä kuitenkin kutsu niitä onnellisiksi, jotka omistavat hyvää ja kaunista?' -- 'Varmasti.' -- 'Mutta sinä olet myöntänyt, että Eros hyvän ja kauniin puutteesta kaipaa näitä ominaisuuksia, joita häneltä puuttuu.' -- 'Sen olen myöntänyt.' -- 'Kuinka siis se voisi olla jumala, joka ei ole osallinen hyvästä ja kauniista?' -- 'Ei mitenkään, kuten näyttää.' -- 'Näetkö nyt', sanoi hän, 'ettet sinäkään pidä Erosta jumalana?'