Part 1
PIDOT
(Symposion)
Kirj.
PLATON
Suom. Niilo Lehmuskoski
WSOY, Porvoo, 1919.
JOHDANTO.
Viisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitään muuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaa itsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tai lausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniita nuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuva Platon ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajan filosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovat kuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates se suuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän tahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa ja ohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syvä Sokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaiten Alkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksi voimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa, tietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidros dialogissa, näin myös Symposionissa.
Eros -- niin kertoo _Sokrates_ Diotiman, viisaan mantineialaisen vaimon hänelle opettaneen -- on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseen omistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu ilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät synnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoin säilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua vain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missä kauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sitten osoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus on sukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita, että sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tulee tajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhä ylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojan eteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.
Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea -- Platon ei tässä käytä tätä sanaa -- on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton, riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään olevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.
Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan, mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen on saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen. Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään, kuolemattomaksi.
Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan. Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman välillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään aistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä osallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän yritäkään sitä ratkaista.
Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu -- kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta -- kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää hänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden rinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille yhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden asetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.
Siihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta, sisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän antaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä sivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin kannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla keskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan filosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä henkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja esitystavan tulkkeja -- ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti Gorgiaan -- kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja Sokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi antavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa ja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin henkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman karakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on kotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi saattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin jäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me tiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa sekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.
Erikoista ihmettelyä herättää _Aristophaneen_ esiintyminen pidoissa täydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten Aristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa esineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin oli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti Sokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa Platon Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.
Muut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja Sokrateen aikalaisia. _Agathon_, pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä murhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota Aristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa. _Pausanias_ kuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös ammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa. _Phaidros_ kuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin teräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs tämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä. _Eryximakhos_ mainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen isänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.
Aivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu, missä juopunut _Alkibiades_ tuodaan näyttämölle. On niitä, jotka arvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja etusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä Sokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka tapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on kirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme, myöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen kuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.
Koko dialogin Platon esittää kertomuksena. _Apollodoros_, eräs Sokrateen uskollisimpia oppilaita -- Phaidron dialogissa hän on yksi niitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan -- kertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä Aristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole onnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva "hän sanoi" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse dialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi. Päinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se paljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen ilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen mukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen haltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki sulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin syvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa on Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän taiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.
Myöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen välillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa, kumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa kuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin, jotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen -- ideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema historiallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä Mantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja luultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa muistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska Sokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin murhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin, tapahtui v. 417.
_Suomentaja_.
PIDOT.
Vuoropuhelun henkilöt:
Apollodoros Apollodoroksen ystävä Glaukon Aristodemos Sokrates Agathon Phaidros Pausanias Eryximakhos Aristophanes Diotima Alkibiades
APOLLODOROS: En luullakseni ole valmistumaton siihen, mitä te minulta kyselette. Satuin näet hiljattain kulkemaan kaupunkiin kotoani Phaleronista,[1] kun muuan tuttavistani, joka minut takaapäin huomasi, huusi minua kaukaa nimeltä ja puhutteli minua leikillisesti: "Kuule, sinä Phaleronin[2] mies, Apollodoros, odotahan toki!" Minä pysähdyin ja jäin odottamaan. Hän sanoi: "Apollodoros, minä olen todenteolla äsken etsinyt sinua haluten saada tietoja Agathonin, Sokrateen, Alkibiadeen ja muitten silloin pidoissa läsnäolleitten keskustelusta, nimittäin siitä, mitä rakkaudesta lausuttiin. Muuan toinen on näet minulle siitä kertonut kuultuaan siitä Phoinixilta, Philippoksen pojalta, mutta hän mainitsi sinunkin siitä tietävän. Hänen oma esityksensä ei ollut ollenkaan selvä. Kerro siis sinä minulle, sillä sinä olet eniten oikeutettu esittämään ystäväsi sanoja. Mutta", lausui hän, "sano minulle ensin, olitko sinä läsnä tuossa kohtauksessa vai etkö." Minä vastasin: "Eipä sinun kertojasi esitys tosiaankaan näytä olleen ollenkaan selvä, jos luulet tuon kohtauksen, jota kyselet, tapahtuneen äskettäin, niin että minäkin olisin ollut läsnä." -- "Niin minä todella luulen", sanoi hän. -- "Mutta", sanoin minä, "mistä sinä olet tullut siihen käsitykseen, Glaukon? Etkö tiedä, ettei Agathon moneen vuoteen ole asunut täällä? Siitä taas, jolloin minä olen alkanut viettää aikaani Sokrateen seurassa ja pitää huolenani joka päivä tietää, mitä hän puhuu tai tekee, ei ole vielä kolmea vuotta. Sitä ennen minä juoksentelin ympäri missä milloinkin ja luulin toimittavani jotakin, vaikka olin kurjempi kuin kuka tahansa, yhtä kurja kuin sinä nyt arvellessasi, että tulee tehdä kaikkea mieluummin kuin harrastaa filosofiaa." -- "Älä pilkkaa", sanoi hän, "vaan kerro, milloin tuo kohtaus tapahtui." -- Minä sanoin, että se tapahtui meidän vielä ollessamme lapsia, kun Agathon sai voiton ensimäisellä murhenäytelmällään, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän ja hänen khoorinsa jäsenet viettivät uhrijuhlaa voiton kunniaksi. -- "Siis, kuten näyttää, kauan sitten", sanoi hän. "Mutta kuka on siitä sinulle kertonut; itse Sokratesko?" -- "Ei, kautta Zeun", sanoin minä, "vaan sama kuin Phoinixillekin, muuan Aristodemos, Kydathenalainen,[3] pieni mies, joka aina kulki avojaloin. Hän oli ollut kohtauksessa läsnä, hän kun minun nähdäkseni oli Sokrateen innokkaimpia silloisia ihailijoita. Kuitenkin olen myös Sokrateelta kysellyt muutamia kohtia siitä, mitä häneltä kuulin, ja hän on myöntänyt tämän kertomuksen oikeaksi." -- "Miksi siis et tahdo kertoa asiata minulle? Onhan kaupunkiin vievä tie sitä kulkeville erittäin sovelias sekä puhumiseen että kuulemiseen." -- Niin me kuljimme ja keskustelimme asiasta. Siksipä en ole, kuten alussa sanoin, aivan valmistumaton. Jos tekin siis vaaditte minua kertomaan, niin täytyy kai tehdä niin. Sillä muutenkin minä puolestani, kun joko itse puhun filosofiasta tai kuulen muiden puhuvan, paitsi sitä että pidän sitä hyödyllisenä, nautin siitä tavattomasti. Kun taas kuulen muita puheita ja erittäinkin teidän rikkaiden ja rahamiesten, niin ne toiselta puolen tympäisevät minua, toiselta puolen säälin teitä, ystävät, sentakia, että luulette jotakin tekevänne, vaikka ette tee mitään. Te puolestanne pidätte ehkä minua onnettomana ja uskon, että luulonne on oikea. Minun mielipiteeni teistä taas ei perustu luuloon, vaan varmaan tietoon.
YSTÄVÄ: Sinä olet aina samanlainen, Apollodoros. Sillä aina sinä moitit sekä itseäsi että muita ja näytät minusta yksinkertaisesti pitävän kaikkia itsestäsi alkaen kurjina olentoina, Sokratesta lukuunottamatta. Minä en tiedä, mistä olet saanut tuon liikanimen kiihkoilija, jota sinusta käytetään, mutta puheissasi olet aina sellainen. Sinä olet raivoissasi sekä itsellesi että muille paitsi Sokrateelle.
APOLLODOROS: Hyvä ystävä, selväähän on, että jos minä ajattelen sillä tavoin sekä itsestäni että muista, minä olen kiihkoilija ja mielipuoli.
YSTÄVÄ: Ei kannata nyt riidellä tästä, Apollodoros. Äläkä tee vastoin pyyntöämme, vaan kerro mitä silloin esitetyt lausunnot sisälsivät.
APOLLODOROS: Ne sisälsivät suunnilleen seuraavaa. -- Mutta mieluummin koetan esittää kaiken alusta alkaen niinkuin hänkin.
Hän kertoi kohdanneensa Sokrateen, joka tuli kylvystä ja oli sitonut kengät jalkoihin, mitä hän harvoin teki. Hän oli kysynyt häneltä, minne hän menee niin juhlakunnossa. Hän oli vastannut: "Päivällisille Agathonin huoneeseen. Sillä eilen voitonjuhlassa minä pakenin hänen luotaan peläten vierasten paljoutta, mutta suostuin täksi päiväksi saapumaan hänen luokseen. Sentähden olen näin siistinyt itseäni, ollakseni hieno mennessäni hienon miehen luo. Mutta", sanoi hän, "mitä tuumit siitä, että kutsumatta lähtisit päivällisille?" "Minä vastasin", kertoi hän: "kuten sinä käsket." -- "Tule siis mukaan", sanoi hän, "jotta voisimme tehdä korjauksen sananlaskuun ja muuttaa sen seuraavantapaiseksi: 'Hyvien miesten pitoihin saapuvat hyvät miehet kutsumatta'.[4] Homeros taas ei näytä ainoastaan korjanneen tätä sananlaskua, vaan tykkänään väärentäneen sen ajatuksen. Sillä vaikka hän on esittänyt Agamemnonin erittäin eteväksi soturiksi ja Menelaoksen taas veltoksi peitsimieheksi, on hän kuvannut, Agamemnonin valmistaessa juhla- ja uhriateriaa, Menelaoksen kutsumatta saapuvan juhlaan, huonomman miehen paremman pitoihin." -- Tämän kuultuaan kertoi Aristodemos sanoneensa: "Mutta kenties en minä menekään sinne niin kuin sinä sanot, Sokrates, vaan Homeroksen mukaan kehnona miehenä viisaan miehen juhlaan kutsumatta. Voitkohan esittää mitään puolustukseksi, jos viet minut mukaasi? Sillä minä en tule myöntämään sitä, että olen saapunut kutsumatta, vaan sanon, että sinä olet minut käskenyt." -- "Kulkiessamme kahden", sanoi Sokrates, "neuvottelemme me yhdessä, mitä vastaamme. Mutta lähtekäämme matkaan."
Tähän tapaan suunnilleen hän kertoi heidän matkalla keskustelleen. Mutta kulkiessaan Sokrates vaipui omiin ajatuksiinsa ja jättäytyi jälkeen, ja kun hän jäi odottamaan, käski tämä hänen jatkaa matkaa. Kun hän oli tullut Agathonin talolle, havaitsi hän oven olevan avoinna ja siellä kertoi hän kokeneensa jotakin hullunkurista. Häntä vastaan tuli näet heti sisältä muuan orjapoika, joka vei hänet sinne, missä muut lepäsivät, ja hän yllätti heidät juuri ryhtymässä aterioimaan. Niinpiankuin Agathon oli hänet nähnyt, lausui hän: "Kas, Aristodemos, tulet juuri parhaaseen aikaan syömään päivällistä kanssamme. Jos taas olet tullut jonkun muun asian takia, niin lykkää se toiseen kertaan. Sillä eilenkin minä haeskelin sinua, kutsuakseni sinut, mutta en voinut sinua löytää. Mutta miksi et tuo Sokratesta meidän luoksemme;1" -- Minä käännyn ympäri, kertoi hän, mutten näe missään jälempänä Sokratesta. Minä sanoin silloin, että olin juuri tullut Sokrateen seurassa ja että hän minut oli tänne päivällisille kutsunutkin. "Siinä teit aivan oikein", sanoi Agathon. "Mutta missä on tuo mies?" -- "Hän tuli juuri äsken jälessäni sisään ja itsekin ihmettelen, missä hän saattaa olla." -- "Katsoppas poika, missä Sokrates on", sanoi Agathon, "ja tuo hänet sisälle. Sinä, Aristodemos", sanoi hän, "asetu sinä Eryximakhoksen viereen."
Poika pesi sitten hänet, kertoi hän, jotta hän saattaisi asettua aterialle. Muuan toinen poika oli tullut ja ilmoittanut, että Sokrates oli poistunut ja seisoi nyt naapurin eteispihalla eikä hänen kutsustaan tahtonut tulla sisälle. "Sinähän kerrot kummia", sanoi Agathon. "Kutsu häntä, äläkä päästä häntä menemään." -- Mutta Aristodemos kertoi sanoneensa: "Älä millään muotoa tee niin, vaan antakaa hänen olla. Hänellä on näet sellainen tapa, että hän toisinaan pysähtyy ja jää seisomaan minne sattuu. Kyllä hän luullakseni kohta tulee. Älkää siis häiritkö häntä, vaan antakaa hänen olla." -- "Täytyy tehdä niin, jos sinusta siltä tuntuu", sanoi Agathon. "Mutta kestitkää meitä toisia, pojat. Tarjotkaa aivan kuten haluatte, koska teitä ei ole kukaan komentamassa, mikä milloinkaan ei ole kuulunut tapoihini. Kuvitelkaa nyt mielessänne, että te olisitte kutsuneet minut ja nämä muut päivällisille ja palvelkaa meitä niin, että voimme teitä kiittää."
Senjälkeen kertoi hän heidän aterioineen. Mutta Sokrates ei tullut sisälle. Agathon käski monta kertaa mennä Sokratesta noutamaan, mutta Aristodemos ei sallinut. Sokrates oli kuitenkin tullut, viipymättä tapansa mukaan kovin pitkää aikaa, kun he juuri olivat keskellä ateriaa. Agathonin, joka lepäsi äärimäisenä yksinään, kertoi Aristodemos lausuneen: "Asetu tänne viereeni, Sokrates, jotta minäkin saisin nauttia siitä viisaudesta, joka sinulle tuolla eteispihassa ilmestyi. Sillä varmasti sinä sen löysit ja nyt se on sinulla." Sokrates istuutui ja lausui: "Hyvin olisivat asiat, Agathon, jos viisaus olisi sellaista, että se saattaisi, meidän tullessamme lähelle toinen toistamme, virrata täysinäisemmästä tyhjempään, kuten maljoista vesi, joka villalankaa myöten juoksee täysinäisemmästä tyhjempään. Jos näin on viisauden laita, pidän paikkaa vieressäsi suurenarvoisena. Sillä luulen, että sinä täytät minua paljolla kauniilla viisaudella. Minun viisauteni näet lienee kehnoa ja kiistanalaista ollen kuin unta, sinun taas loistaa ja kasvaa valtavasti. Sillä niin nuori kuin oletkin, on se niin voimakkaasti säteillyt sinusta ja käynyt niin ilmeiseksi äsken enemmän kuin kolmenkymmenentuhannen helleenin ollessa sen todistajana." -- "Sinä pilkkaat, Sokrates", sanoi Agathon. "Mutta me saamme vähän myöhemmin ratkaista tämän kysymyksen viisaudesta, kun meillä on tuomarina Dionysos. Nyt pitää sinun ensiksi käydä aterialle."
Tämän jälkeen, kertoi Aristodemos, asettui Sokrates leposijalle ja aterioitsi. Niin tekivät toisetkin. Kun he olivat uhranneet juomauhrin, laulaneet jumalan kunniaksi ja täyttäneet muut tavalliset menot, olivat he käyneet juomiin käsiksi. Pausaniaan kertoi Aristodemos silloin alkaneen puhua jotenkin seuraavaan tapaan: "Hyvät miehet, millähän tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana. Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia kysyväksi." -- Aristophanes sanoi tähän: "Sinä puhut aivan oikein, että kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä sisäänsä." -- Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen poika Aristodemoksen kertoman mukaan: "Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon on?" -- "En kerrassaan missään kunnossa", vastasi tämä. -- "Olisi suuremmoinen voitto meille", jatkoi Eryximakhos, "nimittäin minulle, Aristodemokselle ja Phaidrokselle sekä näille tässä, jos te, jotka kestätte enimmän, nyt annatte perään. Sillä mehän emme koskaan kestä mitään. Sokrateen minä kuitenkin luen pois joukosta, sillä hän kykenee kumpaankin, niin että hänestä on samantekevää, kumman teemme. Koska siis minusta näyttää, ettei kukaan läsnäolevista ole halukas juomaan paljon viiniä, niin kenties en ikävystytä seuraa, jos selitän todenperäisesti, millaista juopumus oikeastaan on. Sillä luulen lääketieteestä tulleeni selville siitä, että juopumus on ihmisille jotakin vahingollista. Itse puolestani en minä, jos vain itse saisin määrätä, tahtoisi jatkaa juomista, enkä neuvoisi ketään toistakaan niin tekemään, etenkin jos häntä eilispäivän jälkeen vaivaa kohmelo." -- Nyt kertoi Aristodemos myrrinusilaisen[5] Phaidroksen puuttuneen puheeseen: "Minä puolestani olen tottunut sinua tottelemaan ja erittäinkin milloin puhut lääketaidosta. Tällä kertaa tottelevat sinua toisetkin, jos ajattelevat järkevästi." -- Tämän kuultuaan myöntyivät kaikki siihen, etteivät viettäisi yhdessäoloa juopottelussa, vaan noin vain nautinnoksi maistellen.
"Koska nyt siis on päätetty", sanoi Eryximakhos, "että jokainen saa juoda niin paljon kuin häntä haluttaa ja ettei mitään pakkoa ole olemassa, niin ehdotan minä tämän jälkeen, että äsken sisään tulleen huilunsoittajattaren annettaisiin mennä tiehensä ja soittaa itselleen tai -- jos häntä haluttaa -- tuolla sisällä oleville naisille, ja että me tänään keskustellen viettäisimme aikaamme. Jos haluatte, tahdon ehdottaa teille keskusteluaiheen." -- Kaikki sanoivat haluavansa, ja käskivät hänen tehdä ehdotuksen. Eryximakhos lausui nyt: "Alan puheeni Euripideen Melonippen[6] mukaan. 'Sanani, jotka aion esittää eivät ole omiani', vaan tämän Phaidroksen tässä. Phaidros puhuu näet aina kiukuissaan minulle: 'Eikö ole ihmeellistä, Eryximakhos, että runoilijat ovat sepittäneet hymnejä ja ylistyslauluja kaikille muille jumalille, mutta ettei koskaan kukaan runoilijoista, niin monta kuin heitä onkin, ole tehnyt yhtään kiitosrunoa Eroksen kunniaksi, joka kuitenkin on niin suuri ja mahtava jumala? Jos taas tahdot ajatella meidän kelpo sofistejamme, niin kirjoittavat he suorasanaisesti Herakleen ja muitten kiitospuheita, kuten mainio Prodikos.[7] Tämä ei vielä ole niin ihmeellistä; mutta äsken sain käsiini kirjan, jossa oli suolalle sen hyödyn takia suitsutettu ihmeellinen ylistys. Ja paljon muuta tämäntapaista saattaisit nähdä kiitetyn. Huomauttaessaan siitä, että he tällaisten asioitten takia näkevät paljon vaivaa, mutta ettei Erosta ole kenkään ihmisistä tähän päivään saakka rohjennut hänen arvonsa mukaisesti ylistää, vaan että siten on laiminlyöty niin mahtava jumala, on Phaidros minusta aivan oikeassa. Sentähden tahdon minä toiselta puolen tehdä hänelle palveluksen ja olla hänelle mieliksi, toiselta puolen pidän minä sopivana, että me läsnäolevat tässä tilaisuudessa ylistämme jumalaa. Jos te olette samaa mieltä, niin olisi meillä puheista kyllä riittävästi ajanvietettä. Minä siis ehdotan, että jokainen meistä, puheenvuoron siirtyessä aina oikealle, pitää Eroksen kunniaksi niin kauniin puheen kuin vain taitaa, ja että Phaidros alkaa, koska hän sekä lepää ensimäisenä että on koko asian isä." -- "Kukaan ei tule äänestämään sinua vastaan, Eryximakhos", sanoi Sokrates. "Sillä minä, joka väitän, etten mitään muuta ymmärrä kuin rakkausasioita, en mitenkään tahtoisi kieltäytyä, eikä kai Agathon eikä Pausanias eikä suinkaan Aristophanes, jonka koko harrastuspiiri liikkuu Dionysoksen ja Aphroditen ympärillä, eikä kukaan muu näistä, jotka tässä näen. Kuitenkaan emme me, jotka lepäämme äärimäisinä, ole yhtä hyvässä asemassa. Mutta meille on kylliksi, jos ne, jotka ovat meidän edellämme, puhuvat tarpeeksi laajasti ja kauniisti. Mutta hyvällä onnella alkakoon Phaidros ja ylistäköön Erosta."
Kaikki muutkin yhtyivät näihin Sokrateen sanoihin ja toivomuksiin. Mutta kaikkea sitä, mitä kukin lausui, ei Aristodemos tarkoin muistanut enkä minäkään muista kaikkea, mitä hän puhui. Mutta kaikkien niiden lausunnot, joitten sanat minusta näyttivät enimmin muistamisen arvoisilta, minä kyllä esitän teille.