Part 45

Pian olivat salmet täynnä ruskeita ja harmaita purjeita ja veneestä veneeseen sateli iloisia huudahduksia ja kysymyksiä. Nuoria tyttöjä seisoi kalliolla tupien takana heiluttamassa lähteneille hyvästiksi huivejaan. Luotsit seisoivat tähystämässä ja olivat niin varmoja siitä, että heitä kohta kutsutaan lähtemään, että jo olivat vetäneet merisaappaat jalkaansa ja laittaneet purtensa kuntoon. Vuonoista tuli pieniä höyrylaivoja kuljettaen tyhjiä tynnöreitä ja laatikoita. Talonpojat olivat heittäneet perunakuokkansa menemään ja laivanrakentajat olivat rientäneet tiehensä veistämöiltään. Vanhat ahavoituneet merikapteenit eivät olleet voineet jäädä kotiin, vaan olivat lähteneet höyrylaivoissa etelään saadakseen olla edes näkemässä sillinpyyntiä.

Ei kestänyt kauan, kun villihanhet jo olivat Marstrandissa. Silliparvet tulivat lännestä päin ja kulkivat Hamneskärin majakan ohi maata kohti. Marstrandin ja Pater-Noster-karien välisellä vuonolla liikkuivat kalastajaveneet kolmisin. Kalastajat tiesivät, että missä vesi tummeni ja pieniä, lyhyitä laineita alkoi väreillä, siinä sillit liikkuivat, ja siihen he varovasti laskivat pitkät nuottansa, soutivat ne ympyrälle, lappoivat sisään ala-ainan niin että sillit olivat kuin äärettömän suuressa haavissa, vetivät ja lappoivat uudelleen, kunnes kehä pieneni ja välkkyvät kalat tulivat näkyviin nuotan pohjasta.

Toiset venekunnat olivat ehtineet niin pitkälle, että niillä oli veneet laitoja myöten kalaa täynnä. Kalastajat seisoivat polviaan myöten kaloissa ja kiiltelivät sillin suomuksissa sadelakista öljytakin liepeisiin.

Sitten oli vastatulleita nuottueita, jotka purjehtivat edestakaisin ja etsivät sillejä, ja toisia, jotka suurella vaivalla olivat saaneet nuotan lasketuksi, mutta joiden täytyi nostaa se tyhjänä. Kun veneet olivat täynnä, menivät toiset kalastajat suurten vuonolla olevien höyrylaivain luo ja möivät saaliinsa, toiset lähtivät Marstrandiin ja purkivat kuormansa laivasillalle. Siellä olivat sillinsiivoojat jo aloittaneet työnsä pitkien pöytien ääressä, sillit pantiin tynnöreihin ja laatikkoihin, ja koko katu oli sillinsuomusten peitossa.

Oli siinä elämää ja liikettä. Ihmiset olivat kuin huumauksissaan tästä meren hopeasta, jota he ammensivat aalloista, ja villihanhet lensivät monta kertaa Marstrandin ympäri, jotta poika oikein saisi kaikkea katsella.

Pian hän kuitenkin pyysi, että lähdettäisiin pois. Hän ei sanonut, miksi hän tahtoi pois, mutta sitä ei kai ollut vaikea arvata. Kalastajien joukossa oli paljon kaunista ja komeaa väkeä. Siellä oli rotevia rohkeasilmäisiä miehiä ja ne olivat pelottoman ja uljaan näköisiä, jommoisia kaikki pojat tahtoisivat olla suuriksi tultuaan. Sentähden heitä ei ollut kovinkaan hauska katsella sen, jolla ei itsellään ollut koskaan toivoa kasvaa silliä pitemmäksi.

LII

SUURI HERRASKARTANO

Vanha herra ja nuori herra

Muutamia vuosia sitten oli eräässä Länsi-Göötanmaan pitäjässä tavattoman kiltti, pieni kansakoulunopettajatar. Hän oli taitava opettaja ja osasi pitää erinomaista järjestystä, ja lapset rakastivat häntä niin, etteivät he koskaan tahtoneet tulla kouluun osaamatta läksyjään. Hänellä oli vain yksi vika, vaikk'ei ehkä ole oikein sanoa sitä viaksi, se oli oikeastaan vain pieni omituisuus: kun hän sattui joutumaan aikaihmisten seuraan, hän muuttui niin ujoksi ja saamattomaksi, ettei tahtonut saada sanaa suustaan. Se johtui ehkä siitä, että hän aina oli asunut ja elänyt hiukan yksin ja että hän tuskin koskaan oli seurustellut muiden kuin lasten kanssa. Mutta eihän ollut juuri tarpeellistakaan osata puhella vanhojen kanssa. Riittihän sekin, että vain osasi sanoa, mitä oli sydämellä silloin, kun lapset olivat ympärillä.

Kun opettajatar oli ollut virassaan muutamia vuosia, ehdotti kouluneuvosto, että hän suorittaisi oppijakson Näsin käsityöseminaarissa, jotta hän tästä lähin voisi opettaa lapsia tekemään työtä ei ainoastaan päällä, vaan myöskin käsillä. Ei kukaan voi uskoa, kuinka hän pelästyi saatuaan tämän kehoituksen. Näs oli melko lähellä hänen kouluaan. Hän oli kulkenut monta kertaa tämän kauniin ja komean laitoksen ohi, ja hän oli kuullut kehuttavan veistokursseja, joita pidettiin tuossa suuressa, vanhassa herraskartanossa. Mies- ja naisopettajia koko maasta kokoontui sinne oppiakseen käyttämään käsiään, niin, tulipa sinne ulkomaalaisiakin. Mutta ainoastaan aikaihmisiä, ei ainoatakaan lasta. Hän tiesi jo edeltäpän, kuinka kauhean ujona hän siellä esiintyisi. Hänestä tuntui, ettei hän mitenkään jaksaisi sitä kestää.

Mutta hän ei myöskään uskaltanut antaa kieltävää vastausta kouluneuvostolle; hän lähetti anomuksensa menemään. Hänet otettiin oppilaaksi, ja eräänä kauniina kesäkuun iltana hän pani vaatteensa pieneen matkalaukkuun ja lähti astelemaan Näsiin, jossa kesäkurssien oli määrä alkaa seuraavana päivänä. Monta kertaa hän pysähtyi matkalla, ja kaukana hän toivoi täältä olevansa, mutta perille hän kuitenkin lopulta tuli.

Näsissä oli hyörinää ja pyörinää, kun eri tahoilta tuleville kurssilaisille oli toimitettava asuntoja suureen kartanoon kuuluvista huviloista ja torpista. Kaikki olivat hiukan pyörällä päästään uusissa oloissa, mutta pikku opettajatar käyttäytyi mielestään kömpelömmin ja hullummin kuin kukaan muu. Hän oli pelästynyt niin, ettei nähnyt eikä kuullut mitään. Hänelle olikin tapahtunut hirmuisia asioita. Hän oli saanut huoneen kauniista huvilasta, hänen oli asuttava muutamien nuorien tyttöjen seurassa, joita hän ei ollenkaan tuntenut, ja hänen täytyi syödä illallista seitsemänkymmenen vieraan kanssa. Toisella puolella häntä istui pieni keltaihoinen herra, joka kuului olevan Japanista, ja toisella jokmokilainen kansakoulunopettaja. Pitkien pöytien ääressä oli iloista puhelua kestänyt katkeamatta heti alusta alkaen. Kaikki olivat puhelleet ja tehneet tuttavuuksia. Hän yksin ei ollut osannut sanoa mitään.

Seuraavana aamuna alkoi työ. Niinkuin tavallisessakin koulussa oli täälläkin päivä alettu aamurukouksella ja laululla; sitten seminaarin johtaja oli puhunut hiukan käsitöistä ja antanut lyhyitä ohjeita, ja sitten oli pieni opettajatar, oikein tietämättä, miten se oli tapahtunut, huomannut joutuneensa höyläpenkin ääreen, toisessa kädessä puupalanen ja toisessa puukko, ja muuan vanha veistonopettaja koetti neuvoa häntä vuolemaan kukkakeppiä.

Semmoista työtä hän ei koskaan ennen ollut tehnyt; eikä hän päässyt alkuunkaan. Hän oli niin sekaisin, ettei käsittänyt mitään. Kun opettaja oli mennyt, pani hän puukon ja puupalan höyläpenkille ja jäi seisomaan ja tuijottamaan eteensä.

Ympäri huonetta oli höyläpenkkejä, ja kaikkien niiden ääressä hän näki ihmisiä, jotka reippaasti kävivät työhönsä käsiksi. Joku toinenkin tuli tarjoamaan hänelle apuaan. Mutta hän ei kyennyt vastaanottamaan ainoatakaan neuvoa. Hän seisoi ja ajatteli, että nyt ne kaikki katsovat ja huomaavat, kuinka hullusti hän tekee, ja tästä hän tuli niin onnettomaksi, että oli ihan kuin kivettynyt.

Tuli aamiainen, ja sen jälkeen alkoi työ uudelleen. Johtaja piti esitelmän, sitten voimisteltiin ja sitten ruvettiin taas veistämään. Sen jälkeen seurasi päivällisloma, joka päättyi kahvinjuontiin suuressa, iloisessa kokoushuoneessa, ja iltapäivällä oli veistoa ja lauluharjoituksia ja lopuksi karkeloa ulkona. Opettajatar oli koko päivän liikkeessä, kulki muiden mukana, mutta tunsi kaiken aikaa olevansa yhtä onneton.

Kun hän sittemmin ajatteli ensimmäisiä Näsissä viettämiään päiviä, oli hänestä niinkuin hän olisi kulkenut sumussa. Kaikki oli ollut pimeää ja sekavaa, eikä hän ollut nähnyt eikä ymmärtänyt mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui. Sitä oli kestänyt kaksi päivää, mutta toisen päivän iltana oli hänen ympärillään yht'äkkiä ruvennut valkenemaan.

Aamiaista syötäessä oli muuan vanha kansakoulunopettaja, joka oli ollut Näsissä useita kertoja tätä ennen, kertonut eräille ensikertalaisille, kuinka tämä käsityöseminaari oli syntynyt, ja kun opettajatar oli sattunut istumaan ihan lähellä, oli hän tullut kuunnelleeksi hänen puhettaan.

Hän oli kertonut, että Näs oli hyvin vanha kartano, mutta se oli ollut jokseenkin samanlainen kuin mikä muu suuri ja kaunis herraskartano tahansa, ennen kuin se vanha herra, joka sen nyt omisti, oli sinne muuttanut. Hän oli rikas ja ensimmäisinä vuosinaan hän oli omistanut suurimman osan aikaansa linnan ja puiston kaunistamiseen ja alustalaistensa asumusten korjailemiseen.

Mutta sitten hänen vaimonsa oli kuollut, ja kun hän oli lapseton, oli hänen aikansa suuressa talossa alkanut käydä hänelle pitkäksi. Hän kehoitti silloin nuorta sisarenpoikaansa, joka oli hänelle hyvin rakas, muuttamaan Näsiin.

Alussa oli ollut aikomuksena, että nuori herra ryhtyisi enonsa apuna hoitamaan kartanoa, mutta kun hän sitä varten kävi alustalaistensa luona ja näki, millaista elämä oli köyhien matalissa majoissa, olivat kummalliset ajatukset täyttäneet hänen mielensä. Hän oli huomannut, että useimmissa perheissä eivät miehet eivätkä lapset, eivätpä edes naisetkaan tehneet minkäänlaisia käsitöitä pitkinä talvi-iltoina. Ennen vanhaan oli ihmisten täytynyt ahkerasti käyttää käsiään valmistaakseen vaatteita ja taloustarpeita, mutta nyt niitä sai ostaa, ja sentähden he olivat vieraantuneet semmoisesta työstä. Ja nyt luuli nuori herra ymmärtävänsä, että siitä tuvasta, jossa ei tehty käsityötä, oli viihtymys ja hyvinvointi väistynyt.

Joskus hän sattui tulemaan tupaan, jossa isä nikkaroi tuoleja ja pöytiä ja äiti kutoi kangasta. Oli helppo huomata, että nämä ihmiset eivät olleet ainoastaan varakkaampia, vaan myöskin onnellisempia kuin muualla.

Hän oli puhellut tästä enonsa kanssa, ja vanha herra oli älynnyt, että olisi suuri onni, jos ihmiset voisivat antautua käsitöihin joutohetkinään. Mutta heidän siihen tullakseen oli varmaan välttämätöntä, että he oppisivat käyttämään käsiään pienuudesta pitäen. Herrat arvelivat voivansa parhaiten edistää asiaa siten, että perustavat käsityökoulun lapsia varten. Näitä oli opetettava valmistamaan koruttomia puukapineita, koska kuka tahansa voi tehdä semmoista työtä. Joka kerran on totuttanut kätensä puukkoa hyvin käyttämään, hän oppii helposti pitelemään sepän moukaria ja suutarin vasaraa. Mutta se, joka ei nuorena ollessaan ole saanut kättään tottumaan työhön, hän ei ehkä koskaan pääse perille siitä, että hänen kätensä on työkalu, jolla ei ole vertaistaan. He olivat siis alkaneet Näsissä opettaa lapsille käsitöitä ja huomanneet pian sen olevan niin hyödyllistä ja hyvää pienokaisille, että he toivoivat Ruotsin kaikkien lasten saavan samanlaista kasvatusta.

Mutta kuinka se voisi toteutua? Ruotsissa kasvoi vuosittain satoja tuhansia lapsia. Eihän niitä kaikkia voinut koota Näsiin käsityöopetusta saamaan. Sehän oli kerrassaan mahdotonta.

Silloin nuori herra oli saanut uuden aatteen. Ajatella, jos he, sen sijaan että opettavat lapsia, perustaisivat käsityöseminaarin näiden opettajia varten. Ajatella, jos opettajat, miehet ja naiset, koko maasta tulisivat Näsiin oppimaan veistotöitä ja sitten antaisivat veistonopetusta kaikille oppilailleen. Sillä tavalla ehkä jokainen Ruotsin lapsi oppisi käyttämään kättään yhtä hyvin kuin päätäänkin.

Kun tämä ajatus oli heihin juurtunut, eivät he siitä luopuneet, vaan koettivat sitä toteuttaa.

Molemmat herrat auttoivat uskollisesti toisiaan. Vanha herra rakensi veistosaleja, kokoushuoneita, voimistelusaleja ja piti huolta siitä, että kouluun tulijat saivat ruokaa ja asuntoja. Nuoresta herrasta tuli seminaarin johtaja. Hän järjesti opetuksen, valvoi työtä ja piti luennoita. Eikä sillä hyvä. Hän oleskeli aina kurssilaisten seurassa ja otti selkoa kunkin oloista; ja hänestä tuli heidän lämpimin ja uskollisin ystävänsä.

Oppilaita tuli tulvimalla alusta alkaen. Joka vuosi pidettiin neljät kurssit ja niihin kaikkiin ilmoittautui oppilaita enemmän kuin voitiin ottaa vastaan. Koulu oli pian tullut tunnetuksi ulkomaillakin ja kaikista maailman ääristä tuli opettajia ja opettajattaria Näsiin oppimaan käden kouluttamista. Ei ollut mitään Ruotsin paikkakuntaa, joka muualla maailmassa olisi ollut niin tunnettu kuin Näs, eikä kenelläkään ruotsalaisella kautta koko maapallon niin monta ystävää kuin Näsin veistokouluseminaarin johtajalla.

Pieni ujo opettajatar istui ja kuunteli tätä kaikkea, ja kuta enemmän hän kuunteli, sitä enemmän valkeni hänen ympärillään. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt, mistä syystä Näsissä oli olemassa veistokoulu, ei ollut ajatellut, että sen perustajat olivat tahtoneet hyödyttää kansaansa, hän ei ollut aavistanutkaan, että he tekivät sen ilman palkkaa, että he uhrasivat kaikki minkä voivat auttaakseen ihmisiä onnellisemmiksi ja paremmiksi.

Kun hän nyt ajatteli sitä suurta hyväntahtoisuutta ja ihmisrakkautta, joka heitä tähän elähdytti, niin heltyi hän siitä niin, että hänen olisi tehnyt mielensä itkeä. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut eikä nähnyt.

Seuraavana päivänä hän ryhtyi työhönsä aivan toisella mielellä. Kun kaikki tuo annettiin hyvästä tahdosta, niin täytyihän siitä ottaa vaarin paremmin kuin tähän saakka. Hän unohti ajatella itseään ja omaa arkuuttaan ja ajatteli vain veistotyötä ja sen avulla saavutettavaa suurta tarkoitusta. Ja siitä alkaen hän teki tehtävänsä hyvin, sillä hän kykeni kaikkeen, kunhan ujous ei vain häntä herpaissut.

Nyt kun hänen silmänsä olivat avautuneet, hän näki kaikkialla ilmauksia tuosta suuresta, ihmeellisestä hyväntahtoisuudesta. Nyt hän huomasi, kuinka suurella rakkaudella kaikki oli järjestetty seminaarissa kävijäin hyväksi. Kurssilaiset saivat paljon muutakin kuin käsityön opetusta. Johtaja luennoi heille kasvatuksesta, he voimistelivat, lauloivat, ja melkein joka ilta oli illanviettoja, joissa soitettiin ja luettiin, ja sitä paitsi heitä varten oli kirjoja, veneitä, uimahuoneita ja piano. Tarkoitus oli, että heidän olisi hyvä olla ja että he viihtyisivät ja olisivat onnellisia.

Hän alkoi ymmärtää, mikä mainio etu oli saada kesän kauniina aikana oleskella suuressa ruotsalaisessa herraskartanossa. Linna, jossa vanha herra asui, oli korkealla kukkulalla, järven saaressa, jonka yhdisti mantereeseen kaunis kivisilta. Ei koskaan hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin olivat linnan edustalla olevat kukkapenkereet, kuin olivat vanhat tammet sen puistossa, kuin sen rantatie, jossa puut taipuivat veteen, tai kuin näköalahuone järven kalliosaaressa.

Kouluhuoneet olivat mantereessa vastapäätä linnaa vihreillä, varjoisilla niityillä, mutta hän sai vapaasti käyskennellä linnan puistossa silloin, kun hänellä oli siihen aikaa ja halua. Hänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi tiennyt, kuinka suloinen kesä on, ennen kuin oli saanut nauttia sitä näin kauniissa paikassa.

Eihän hänessä tosin ollut mitään ihmettä tapahtunut. Puheliasta hänestä ei tullut, mutta hän tunsi olevansa onnellinen ja iloinen. Hän lämpeni kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta. Hän ei enää voinut ujostella ja hätäillä paikassa, jossa kaikki toivoivat hänen parastaan ja koettivat auttaa häntä. Kun opintoaika oli lopussa ja heidän täytyi lähteä Näsistä, kadehti hän kaikki niitä, jotka osasivat oikein kiittää vanhaa ja nuorta herraa ja sanoa kauniin sanoin, mitä tunsivat. Niin pitkälle hän ei koskaan päässyt.

Hän palasi kotiin, ryhtyi koulutyöhön niinkuin ennenkin ja iloitsi siitä niinkuin aina. Hän asui niin lähellä Näsiä, että voi vapaana iltapäivänä mennä siellä käymään. Ensi aikoina hän menikin sinne tuon tuosta. Mutta siellä oli aina uusia kursseja ja uusia ihmisiä, arkuus sai hänet taas valtaansa ja yhä harvemmin hän kävi veistokoululla. Mutta se aika, jonka hän itse oli viettänyt Näsissä, oli aina hänen mielestään hänen elämänsä parasta aikaa.

Eräänä kevätpäivänä hän sai kuulla, että Näsin vanha herra oli kuollut. Silloin hän ajatteli sitä suloista kesää, jonka oli saanut viettää hänen maatilallaan, ja hänen mielensä kävi murheelliseksi siitä, ettei hän koskaan ollut häntä oikein kiittänyt. "Kyllä kai vanha herra on ilmankin saanut tarpeeksi kiitosta sekä ylhäisiltä että alhaisilta, mutta minä tuntisin itseni onnellisemmaksi, jos muutaminkaan sanoin olisin tullut sanoneeksi, kuinka paljon hyvää hän on minulle tehnyt."

Näsissä annettiin opetusta edelleenkin niinkuin vanhan herran aikana. Hän oli näet lahjoittanut koko kauniin talonsa koululle, ja hänen sisarenpoikansa johti ja hoiti kaikkea entiseen tapaan.

Joka kerta kun opettajatar kävi opistolla, oli siellä aina jotakin uutta nähtävää. Nyt ei siellä ollut vain veistokursseja, vaan johtaja tahtoi myöskin herättää henkiin kansan vanhat tavat ja vanhat ilonaiheet ja pani toimeen laululeikkikursseja ja monenlaisia muita leikkejä. Mutta siellä oli entisensä laista siinä suhteessa, että ihmisiä niinkuin ennenkin lämmitti hyväntahtoisuus ja että he tunsivat, kuinka täällä toimittiin ja johdettiin kaikki niin, että he olisivat onnellisia ja etteivät veisi mukanaan vain tietoja, vaan myöskin työn iloa, palatessaan pienten koululasten luo ympäri maata.

Ainoastaan muutama vuosi vanhan herran kuoleman jälkeen opettajatar sai eräänä pyhänä kirkolla kuulla, että Näsin johtaja oli sairastunut. Hän tiesi, että johtajalla viime aikoina usein oli ollut sydäntaudin kohtauksia, mutta mitään hengen vaaraa hän ei ollut tiennyt olevan olemassa. Mutta nyt arveltiin niin olevan.

Kuultuaan tämän ajatteli opettajatar vain sitä, että johtaja ehkä kuolee, hän niinkuin vanha herrakin, ennen kuin hän saa sanotuksi tälle kiitoksensa. Ja opettajatar mietti ja tuumi, millä tavoin saisi viedyksi kiitoksensa perille.

Sunnuntaina iltapäivällä kävi opettajatar naapurien luona pyytämässä, että heidän lapsensa saisivat lähteä hänen kanssaan Näsiin. Hän sanoi kuulleensa johtajan olevan sairaana ja arveli, että tämä ehkä ilostuisi, jos lapset tulisivat ja laulaisivat hänelle jonkin laulun. Olihan jo jotenkin myöhä, mutta kun nyt oli niin kirkas kuutamo, niin ehkä sentään voisi lähteä. Opettajattaresta tuntui siltä, kuin hänen olisi mentävä Näsiin juuri tänä iltana. Hän pelkäsi, että huomenna olisi jo liian myöhäistä.

Taru Länsi-Göötanmaasta

Sunnuntaina lokakuun 9. p:nä.

Villihanhilta oli jäänyt selän taakse Bohuslän ja he seisoivat ja nukkuivat eräässä suossa, joka oli Länsi-Göötanmaan läntisessä osassa. Pikku Niilo Holgerinpoika oli kömpinyt märkyyttä pakoon maantielle, joka kulki suon poikki. Hän etsi juuri makuupaikkaa, kun näki parven ihmisiä tulevan tietä myöten. Siinä oli nuori opettajatar ja toistakymmentä lasta. He tulivat tiheässä ryhmässä, opettajatar keskellä ja lapset hänen ympärillään. He juttelivat niin hauskasti ja tuttavallisesti, että pojan teki mieli seurata vähän matkaa mukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen.

Sen hän voi helposti tehdä, sillä kun hän juostessaan tiepuolessa pysyttelihe varjossa, ei häntä kukaan huomannut. Ja kun viisitoista ihmistä oli liikkeellä, niin syntyi siitä semmoinen töminä, ettei kukaan voinut kuulla soran narskahtelua hänen pienten puukenkiensä alla.

Pitääkseen lapsia matkan kestäessä hyvällä tuulella oli opettajatar kertonut heille vanhoja tarinoita. Hän oli juuri lopettanut yhden silloin, kun poika liittyi seuraan, mutta lapset pyysivät heti, että hän kertoisi vielä lisää.

"Oletteko kuulleet tarinaa Länsi-Göötanmaan jättiläisestä, joka oli muuttanut kaukaiseen pohjoismeren saareen?" kysyi opettajatar. -- "Emme ole kuulleet!"

Ja opettajatar alkoi.

"Tapahtuipa kerran pimeänä ja myrskyisenä yönä, että laiva joutui haaksirikkoon pienen karin luona kaukana pohjoisessa meressä. Laiva pirstoutui rantakallioita vasten ja koko miehistöstä pelastui maihin ainoastaan kaksi miestä. He seisoivat karilla liejuisina ja kylmän kangistamina: ja kyllähän sen ymmärtää, että he ilostuivat nähdessään suuren nuotiotulen leimuavan rantatöyräällä. He riensivät tulta kohti aavistamattakaan vaaraa. Mutta kun olivat ihan lähellä, huomasivat he, että tulen ääressä istui hirmuinen, vanha soturi, niin suuri ja karkeatekoinen, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että heidän tapaamansa mies oli jättiläisten sukua.

"He pysähtyivät ja olivat kahden vaiheilla, mutta jäätävä pohjoismyrsky vinkui karin yli. He tiesivät paleltuvansa kuoliaaksi, elleivät saisi lämmitellä jättiläisen nuotion ääressä, ja rohkaisten mielensä he menivät hänen luokseen. 'Iltaa, taatto', sanoi miehistä vanhempi. 'Saako kaksi haaksirikkoutunutta merimiestä lämmitellä tulenne ääressä?'

"Jättiläinen säpsähti ajatuksistaan, kohottihe vähän ja veti miekan tupestaan. 'Mitä te olette miehiänne?' kysyi hän, sillä hän oli vanha ja huonosilmäinen eikä tiennyt, mitä olentoja puhuttelijat olivat.

"'Me olemme länsigöötalaisia', sanoi merimiehistä vanhempi. 'Laivamme joutui haaksirikkoon tämän saaren lähellä ja me pelastuimme maihin kohmeisina ja puolialastomina.'

"'Ei ole tapani sietää ihmisiä saarellani, mutta jos te olette länsigöötalaisia, niin se on eri asia', sanoi jättiläinen ja pisti miekkansa tuppeen. 'Saatte istua lämmittelemään, sillä minä itsekin olen Länsi-Göötanmaalta ja olen asunut Skalundan kummussa monta vuotta.'

"Merimiehet istahtivat kivelle. He eivät uskaltaneet puhutella jättiläistä, vaan tuijottivat häneen mitään sanomatta. Ja kuta kauemmin he häntä katselivat, sitä suuremmalta hän heistä näytti ja sitä pienempiä ja voimattomampia he olivat omasta mielestään.

"'Minulla on nyt huonot silmät', sanoi jättiläinen. 'Tuskinpa näen teistä hahmoakaan. Olisipa muuten ollut hauska tietää, miltä länsigöötalainen näyttää tähän maailman aikaan. Mutta ojentakoonpa toinen teistä minulle edes kätensä, että saan tuntea, onko ruotsalaisissa vielä lämmintä verta.'

"Mutta he katselivat vuoroin jättiläisen kämmeniä, vuoroin omiaan. Ei kumpaakaan heistä haluttanut mennä hänelle kättä paiskaamaan. Mutta he huomasivat, että jättiläiseltä oli unohtunut tuleen rautatanko, jolla tämän oli tapana liikutella kekäleitä nuotiossa. Se oli tulikuuma toisesta päästään. He kävivät siihen käsiksi yhteisin voimin ja ojensivat sen jättiläistä kohti, joka tarttui hiilihankoonsa ja puristi sitä niin, että sula rauta valui sormien lomitse. 'Hyvä on, näkyypä vielä olevan lämmintä verta Ruotsin miehissä', sanoi hän tyytyväisenä, merimiesten katsellessa häntä suu selällään.

"Syntyi taas hetken hiljaisuus nuotion ympärillä, mutta kun jättiläinen oli tavannut maanmiehiään, niin kulkivat hänen ajatuksensa takaisin Länsi-Göötanmaahan. Muistoja toisensa perään sukelsi esiin hänen mielessään. 'Minkähänlainen mahtanee Skalundan kukkula olla tätä nykyä?' kysyi hän merimiehiltä.

"Miehet eivät olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta kummusta, mutta toinen heistä vastasi kuitenkin kuin koetteeksi: 'On se aika tavalla luhistunut kokoon.' Hän ikään kuin tunsi, ettei käy laatuun olla vastaamatta tuommoiselle kysyjälle. -- 'Jopa joo, kyllä, kyllä', sanoi jättiläinen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. 'Niin kai, niin kai, sillä tuon kummun kantoivat siihen eukkoni ja tyttäreni esiliinoissaan yhdessä aamurupeamassa.'

"Taas hän istui ja tuumi ja koetti koota muistojaan. Siitä oli jo kulunut aikaa kotvanen, kun hän oli ollut Länsi-Göötanmaassa, ja kesti vähän aikaa, ennen kuin hän oikein pääsi syventymään muistoihinsa.

"'Kinnekulle ja Billingen ja ne muut pikkuvuoret, jotka olivat hujan hajan suurella tasangolla, ne ovat kai vielä jäljellä?' kysyi jättiläinen. 'Ovathan ne', sanoi länsigöötalainen, ja ilmaistakseen jättiläiselle, että hän ymmärsi, mimmoinen mies tämä oli, lisäsi hän: 'Te olitte rakentamassa jotakin noista vuorista, taatto?'