Part 39

Olihan merkillistä, että meidän päivinämme piti tuleman kaksi lasta, jotka vaelsivat halki maan kovan ja vaarallisen taudin tähden. Mutta nämä lapset eivät säikytelleet ihmisiä haravalla eikä luudalla, he sanoivat sen sijaan: "Teidän ei pidä tyytyä ainoastaan pihan haravoimiseen ja lattian lakaisemiseen. Teidän on vielä otettava huosian ja harja ja saippuaa ja suopaa. Meidän on puhdistettava oviemme ulkopuolella ja oviemme sisäpuolella ja meidän on puhdistettava myöskin oma itsemme. Sillä tavalla me viimein voitamme taudin!"

Pikku Matin hautajaiset

Pikku Matti oli kuollut. Se tuntui ihan uskomattomalta kaikista niistä, jotka olivat nähneet hänet terveenä ja iloisena muutamia tunteja sitten, mutta totta se sittenkin oli. Pikku Matti oli kuollut ja hänet oli haudattava.

Pikku Matti oli kuollut eräänä aamuna varhain, eikä huoneessa ollut ketään muita kuin hänen sisarensa Oosa; ainoastaan hän näki hänen kuolevan. "Älä hae ketään muita", oli Pikku Matti sanonut, kun loppu läheni, ja sisar oli totellut häntä. "Minä olen iloinen, etten kuollut 'tautiin', Oosa", sanoi Pikku Matti. "Etkö sinäkin ole?" Ja kun Oosa ei vastannut mitään, hän jatkoi: "Minusta ei tee mitään, vaikka kuolenkin, kunhan ei tarvitse kuolla samalla tavoin kuin äiti ja siskot. Jos minäkin olisin kuollut siihen, niin en luule, että olisit milloinkaan saanut isää uskomaan, että se oli vain tavallinen tauti, joka heidät vei, mutta nyt se onnistuu, saat nähdä."

Kun kaikki oli ohi, istui Oosa pitkän aikaa ja muisteli, mitä hänen veljensä Pikku Matti oli saanut kokea eläessään maailmassa. Hänen mielestään Matti oli kantanut kaikki onnettomuudet kuin aikaihminen. Hän ajatteli hänen viimeisiä sanojaan. Noin rohkea hän oli aina ollut. Ja hänelle selvisi, että kun Matti lasketaan maahan, pitää hänet haudata yhtä suurella kunnialla kuin aikaihminen.

Hän ymmärsi kyllä, että se olisi vaikeaa, mutta hän halusi niin hartaasti. Hänen piti tehdä, mitä voi Pikku Matin tähden.

Oosa hanhityttö oli siihen aikaan kaukana Lapissa suurella kaivoksella, jota nimitetään Malmivaaraksi. Se oli kummallinen paikka, mutta ehkä oli hyvä, että se oli sellainen kuin oli.

Pikku Matti ja hän olivat kulkeneet suurien, äärettömien metsien halki, ennen kuin olivat joutuneet tänne. Moneen päivään he eivät olleet nähneet ei peltoja eikä taloja, vaan ainoastaan pieniä kurjia kyytiasemia, kunnes yht'äkkiä tulivat isoon Jellivaaran kirkonkylään. Siinä oli kirkko ja rautatieasema ja käräjätalo ja pankki ja apteekki ja hotelli korkean vuoren juurella, jonka rinteillä oli lunta vielä juhannuksen aikana, jolloin lapset saapuivat sinne. Melkein kaikki Jellivaaran talot olivat uusia, mutta ne olivat huolellisesti ja siististi rakennettuja, ja ellei vuorella olisi ollut lunta ja elleivät koivut olisi olleet ilman lehtiä, niin eivät lapset olisi uskoneet olevansa kaukana Lapissa. Mutta he eivät etsineet isää Jellivaarasta, vaan Malmivaarasta, joka oli kappaleen matkaa pohjoisempana, ja siellä ei ollutkaan niin järjestetyn näköistä.

Nähkääs, asia oli nyt niin, että vaikka ihmiset hyvin kauan olivat tienneet, että lähellä Jellivaaraa oli suuri rautamalmialue, oli louhiminen oikein aloitettu vasta muutamia vuosia sitten, kun rautatie valmistui. Silloin oli sinne yht'aikaa tulvannut useita tuhansia ihmisiä, ja työtä niille kyllä oli ollut, mutta ei asuntoja, ja niin he olivat saaneet kyhätä itselleen sellaisia kuin osasivat. Toiset olivat rakentaneet itselleen majoja veistämättömistä hirsistä, toiset olivat tehneet itselleen hökkeleitä tyhjistä dynamiittilaatikoista, joita he olivat latoneet päällekkäin kuin tiiliä. Nyt oli kyllä ennätetty rakentaa monta oikeaa taloa, mutta koko seutu oli kuitenkin hyvin merkillisen näköinen. Siellä oli suuria alueita, joissa oli kauniita, valoisia asuntoja, ja niiden välissä törrötti metsää kantoineen ja kivineen. Siellä oli suuria, kauniita johtajien ja insinöörien huviloita, ja siellä oli matalia, kummallisia hökkeleitä, jotka olivat vanhaa perua. Siellä oli rautatie ja sähkövalo ja suuria konehuoneita, ja raitiotietä pitkin voitiin ajaa syvälle vuoren sisään tunnelin läpi, jota pienet hehkulamput valaisivat.

Joka paikassa oli suurenmoista liikettä, ja malmijuna toisensa jälkeen lähti asemalta. Mutta ympärillä oli suuri erämaa, jossa ei peltoa kynnetty eikä taloja rakennettu ja jossa ei ollut muita kuin lappalaisia, jotka kuljeskelivat siellä porolaumoinensa.

Nyt Oosa istui ja ajatteli, että elämä oli samanlaista kuin tämä paikka. Yleensä kyllä kulki kaikki rauhallisesti, mutta hän oli nähnyt yhtä ja toista, joka oli villiä ja kummallista. Hänestä tuntui, että täällä ehkä voisi helpommin kuin muualla saada aikaan semmoista, joka ei ollut aivan tavallista.

Hän muisteli, mitä silloin oli tapahtunut, kun he tulivat Malmivaaraan ja kysyivät Jon Assarinpoika nimistä työmiestä, jolla oli yhteenkasvaneet kulmakarvat. Yhteenkasvaneet kulmakarvat olivat merkillisintä isän ulkomuodossa. Niistä ihmiset muistivat hänet helposti. Lapset saivatkin heti kuulla, että isä oli ollut useita vuosia työssä Malmivaarassa, mutta että hän nyt oli kulkusalla. Hänen oli tapana aina toisinaan lähteä liikkeelle, kun levottomuus sai hänet valtaansa. Eikä kukaan tiennyt, minne hän oli mennyt, mutta kaikki olivat varmoja, että hän tulisi muutamien viikkojen kuluttua takaisin. Ja koska he olivat Jon Assarinpojan lapsia, niin asukoot häntä odottaessaan siinä hökkelissä, jossa hän oli elänyt. Joku oli kopeloinut avaimen rapun alta ja päästänyt lapset sisään. Ei kukaan ollut ihmetellyt heidän sinne tuloaan, eikä kukaan näyttänyt kummastelevan, että isä toisinaan vetäytyi erämaahan. He olivat tottuneet täällä pohjolassa siihen, että kukin teki mielensä mukaan.

Oosan ei ollut vaikea kuvitella, minkälaiseksi hän tahtoi hautajaiset. Hän oli nähnyt, miten eräs kaivosmies oli haudattu viime pyhänä. Tehtaan johtajan omat hevoset olivat vetäneet hänet Jellivaaran kirkolle ja pitkä saattojoukko työmiehiä oli kulkenut arkun jäljessä. Haudalla oli soittokunta soittanut ja laulukuoro laulanut. Ja hautaamisen jälkeen oli kaikki, jotka olivat olleet kirkossa, kutsuttu koululle kahvia juomaan. Jotakin sentapaista toivoi Oosa hanhipaimen veljelleen Pikku Matille.

Hän oli niin hartaasti ajatellut asiaa, että melkein näki silmiensä edessä koko hautajaissaaton, mutta sitten hänen mielensä taas masentui ja hän tuumiskeli, ettei kai se sittenkään voine käydä, niinkuin hän tahtoi. Ei siksi, että se tuli liian kalliiksi. He olivat Pikku Matin kanssa säästäneet niin paljon rahaa, että hän kykeni toimittamaan tälle niin komeat hautajaiset, kuin ikinä halusi. Vaikeus oli siinä, että hän tiesi, että isot ihmiset eivät koskaan tahdo suostua lasten tuumiin. Hän ei ollut enempää kuin vuotta vanhempi Mattia, joka näytti niin pieneltä ja hennolta maatessaan tuossa hänen edessään. Hänhän oli vain lapsi hänkin. Ehkä aikaihmiset vastustaisivat hänen toiveitaan siksi, että hän oli vain lapsi.

Ensimmäinen, jolle Oosa puhui hautajaisista, oli sairaanhoitajatar. Sisar Hilma oli tullut kohta sen jälkeen kun Matti oli kuollut, ja hän oli tiennyt jo ennen kuin avasi oven, että poika ei enää voinut olla elossa. Pikku Matti oli eilen iltapävällä kuljeksinut kaivoksen lähettyvillä. Hän oli seisonut liian lähellä suurta valoaukkoa silloin, kun kaivoslaukaus oli laukaistu, ja pari kiveä oli sattunut häneen. Hän oli ollut yksin, ja hän oli maannut kauan maassa pyörryksissä, kenenkään tietämättä onnettomuudesta. Viimein olivat muutamat miehet, jotka olivat työssä valoaukossa, saaneet siitä tiedon ihmeellisellä tavalla. He väittivät pienen peukaloisen, joka ei ollut paljon kämmenenleveyttä pitempi, tulleen kaivoksen reunalle ja huutaneen heille, että he tulisivat auttamaan Pikku Mattia, joka makasi maassa verta vuotavana. Sen jälkeen Matti oli kannettu kotiin ja sidottu, mutta se oli tapahtunut liian myöhään. Hänestä oli vuotanut niin paljon verta, ettei hän enää voinut elää.

Kun sairaanhoitajatar tuli tupaan, ei hän ajatellut niin paljon Mattia kuin tämän sisarta. "Mitä minä teen sille lapsiraukalle?" sanoi hän itsekseen. "Hän on tietysti aivan suunniltaan surusta."

Mutta sisar huomasi, että Oosa ei itkenyt eikä voivotellut, vaan auttoi häntä tyynesti siinä, mitä oli tehtävä. Sisar oli ihmeissään, mutta asia selvisi hänelle, kun Oosa alkoi puhua hänelle hautajaisista.

"Kun on ollut tekemisissä sellaisen kuin Pikku Matin kanssa", sanoi Oosa, joka mielellään asetti sanansa aikaihmisittäin, "niin täytyy ensiksi ajatella hänen kunnioittamistaan niin kauan kuin vielä voi. Kylläpähän sitten on aikaa surra."

Ja sitten hän alkoi pyytää, että sisar auttaisi häntä toimittamaan Pikku Matille kunnialliset hautajaiset. Ei kukaan ansainnut niitä paremmin kuin hän.

Sairaanhoitajatar ajatteli, että jos vain tuo yksinäinen lapsiparka saisi siitä lohdutusta, olisi se kerrassaan onni. Hän lupasi auttaa Oosaa, ja tämä oli Oosalle suuri asia. Nyt hänestä oli päämäärä melkein saavutettu, sillä sisar oli hyvin mahtava. Suurella kaivosalueella, jossa kiviä porattiin joka päivä, tiesi jokainen työmies, että lentävä kivi saattoi sattua häneen milloin tahansa tai vuorenkieleke kaatua hänen päälleen, ja siksi tahtoi jokainen olla hyvissä väleissä sairaanhoitajattaren kanssa.

Kun siis sisar ja Oosa kävivät pyytämässä kaivostyömiehiä saattamaan ensi pyhänä Mattia hautaan, ei monikaan kieltänyt. "Totta kai me tulemme, koska sisar kutsuu meitä", sanoivat he.

Sisar sai aikaan, että torvisoittokunta lupautui soittamaan ja pieni laulukuoro laulamaan haudalla. Kouluhuoneita hän ei koettanutkaan saada, mutta kun vielä oli lämmin ja lauha kesäilma, päätettiin, että hautajaisvieraille tarjotaan kahvit ulkona. He lainasivat penkkejä ja pöytiä raittiustalosta ja kuppeja kauppamiehiltä. Pari kaivostyömiehen vaimoa, joilla oli kirstuissaan tavaroita, joita he eivät käyttäneet täällä erämaassa oltaessa, ottivat sisaren tähden esille hienoja pöytäliinoja levittääkseen ne kahvipöydille.

Sitten tilattiin eräältä leipurilta Bodenista korppuja ja rinkilöitä ja mustia ja valkeita konvehteja Luulajan sokerileipurilta.

Näiden hautajaisten vuoksi, jotka Oosa tahtoi pitää veljelleen Pikku Matille, tuli niin paljon puuhaa, että siitä puhuttiin koko Malmivaaralla. Ja viimein itse tehtaanjohtajakin sai tietää, mitä oli tekeillä.

Kun johtaja kuuli, että viisikymmentä kaivostyöläistä tulee saattamaan hautaan kaksitoistavuotiasta poikaa, joka -- mikäli hän tiesi -- ei ollut muuta kuin kuljeksiva kerjäläinen, oli se hänestä kerrassaan hullua. Ja laulua ja soittoa ja kahvikutsut vielä, ja hauta vuorattu kuusenoksilla ja konvehteja Luulajasta! Hän kutsui luokseen sairaanhoitajattaren ja pyysi, että tämä estäisi moisen hullutuksen. "Onhan ihan väärin antaa tytön näin tuhlata rahansa", sanoi hän. "Eihän sovi, että aikuiset noin mukautuvat lapsen päähänpistoon. Tehän teette itsenne naurettaviksi kaikki tyynni."

Johtaja ei ollut vihainen eikä kiivas. Hän puhui aivan tyynesti ja pyysi sairaanhoitajatarta peruuttamaan laulun ja soiton ja pitkän saattokulkueen. Riittäähän, jos yhdeksän, kymmenen ihmistä tulee haudalle. Ja sairaanhoitajatar ei vastustanut johtajaa yhdellä ainoalla sanallakaan, osaksi kunnioituksesta ja osaksi siksi, että hänenkin mielestään johtaja oli oikeassa. Olihan tässä liian paljon puuhaa yhden kerjäläispojan tähden. Hän oli säälinyt tyttöraukkaa niin, ettei ollut joutanut kuulemaan järkensä ääntä.

Sairaanhoitajatar meni johtajan huvilasta hökkelikaupunkiin kertomaan Oosalle, ettei asioita voikaan järjestää aikomusten mukaisesti, mutta hän teki sen raskain sydämin, sillä hän tiesi kyllä hyvin, mitä nuo hautajaiset merkitsivät lapsirukalle. Tiellä hän tapasi pari työmiehen vaimoa ja kertoi surunsa. He sanoivat heti, että heistä johtaja oli oikeassa. Ei sovi, että kerjäläispojan vuoksi puuhataan semmoista komeutta. Kyllähän tyttöä tietysti on sääli, mutta onhan liikaa, että lapsi saa niin komentaa ja määrätä. Oli oikein hyvä, ettei siitä tullut mitään.

Vaimot menivät sitten kukin omalle haaralleen ja levittivät tietoa asiasta. Kohta tiesivät kaikki hökkelikaupungista kaivoskammareihin saakka, että Matille ei tulekaan isoja hautajaisia. Ja kaikki myönsivät heti, että se oli oikein. Koko Malmivaaralla oli vain yksi ainoa, joka oli toista mieltä, ja se oli Oosa hanhityttö.

Sairaanhoitajattarella oli tosiaan ollut vaikea hetki puhuessaan hänelle asiasta. Oosa ei ollut itkenyt eikä voivotellut, mutta hän ei ollut tahtonut taipua. Hän sanoi, että koska hän ei ollut pyytänyt johtajalta mitään apua, ei tällä siis ollut mitään tekemistä tässä asiassa. Ei hän voinut kieltää Oosaa hautaamasta veljeään, niinkuin sisar tahtoi.

Vasta sitten, kun useita vaimoja oli tullut hänen luokseen sanomaan, etteivät he tahdo tulla hautajaisiin, kun johtaja on sitä vastaan, hän ymmärsi, että hänen oli saatava lupa johtajalta.

Oosa hanhityttö oli hetken vaiti, sitten hän nousi nopeasti istualtaan. "Minne sinä menet?" kysyi sairaanhoitajatar. -- "Minun pitää kaiketi mennä puhumaan johtajan kanssa", sanoi Oosa. -- "Et suinkaan sinä kuvittele, että hän taipuu sinun tahtoosi", sanoivat vaimot. -- "Luulen Pikku Matin toivovan, että menisin", sanoi Oosa. "Johtaja ei ehkä ole koskaan kuullut puhuttavan, mikä hän oli miehiään."

Oosa hanhityttö laittautui nopeasti kuntoon ja oli pian matkalla johtajan luo. Mutta nyt on muistettava, että tuntuu ihan uskomattomalta, että lapsi koettaa taivuttaa johtajaa, Malmivaaran mahtavinta miestä, siitä, mitä tämä kerran oli päättänyt. Ja sekä sairaanhoitajatar että toiset naiset eivät voineet olla seuraamatta häntä vähän matkan päässä nähdäkseen, olisiko hänellä rohkeutta mennä perille.

Oosa hanhityttö kulki keskellä tietä, ja hänessä oli kulkiessaan jotakin, joka sai ihmiset kääntymään ja katsomaan hänen jälkeensä. Hän kulki niin totisena ja arvokkaana kuin nuori neitonen, joka menee ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle. Päässä hänellä oli suuri, musta silkkihuivi, jonka hän oli perinyt äidiltään, toisessa kädessä hänellä oli kokoonkääritty nenäliina ja toisessa korillinen puuleluja, jotka Pikku Matti oli tehnyt.

Kun tiellä leikkivät lapset näkivät hänen tulevan, he juoksivat hänen luokseen ja huusivat: "Minne sinä menet?" Mutta Oosa ei vastannut. Hän ei edes kuullut, että he olivat kysyneet häneltä. Hän kulki vain eteenpäin. Ja kun lapset yhä kysyivät ja juoksivat hänen perässään, tarttuivat naiset heitä käsivarteen ja pysähdyttivät heidät. "Antakaa hänen mennä!" sanoivat he. "Hän menee johtajan luo pyytämään, että saisi isot hautajaiset veljelleen, Pikku Matille." Silloin lapsetkin kauhistuivat sitä, että hän uskalsi ryhtyä niin rohkeaan tekoon, ja pieni parvi seurasi perässä nähdäkseen, miten kävisi.

Tämä tapahtui kuuden aikaan iltapäivällä, silloin kun työt päättyvät kaivoksissa, ja kun Oosa oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli useita satoja työstään kiiruhtavia miehiä häntä vastaan. He eivät muuten katsoneet oikealle tai vasemmalle, mutta kohdattuaan Oosan huomasivat jotkut heistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja he kysyivät häneltä, mitä se oli. Oosa ei vastannut sanaakaan, mutta toiset lapset huusivat äänekkäästi, mitä hän aikoi tehdä. Silloin se oli muutamista työmiehistä niin rohkea teko lapsen teoksi, että he lähtivät mukaan nähdäkseen, miten hänelle kävisi.

Oosa meni konttorirakennukseen, jossa johtajan oli tapana istua tähän asti. Kun hän tuli eteiseen, avautui ovi, ja johtaja seisoi hänen edessään hattu päässä ja keppi kädessä valmiina menemään päivälliselle asuntoonsa. "Ketä sinä tahdot puhutella?" hän kysyi nähdessään tyttösen, joka tuli niin juhlallisena silkkihuiveineen ja kokoonkäärittyine nenäliinoineen. -- "Minä tahdon puhua johtajan itsensä kanssa", sanoi Oosa. -- "Vai niin, no tule sitten sisään!" sanoi johtaja ja meni huoneeseen. Hän jätti oven auki, sillä hän ei voinut kuvitella, että tytöllä olisi mitään pitkällistä asiaa. Siksi kävi niin, että ne, jotka olivat tulleet Oosa hanhitytön mukana ja nyt seisoivat eteisessä ja portailla, saivat kuulla, mitä sisällä konttorissa sanottiin.

Tultuaan sisälle oikaisihe Oosa hanhityttö ensin, työnsi huivinsa taaksepäin ja katseli johtajaa pyörein lapsensilmin, jotka olivat niin totiset, että sydämeen koski. "Se on nyt niin, että Matti on kuollut", sanoi hän, ja ääni vapisi niin, että hän ei päässyt pitemmälle.

Mutta nyt ymmärsi johtaja, kenen kanssa hän puhui. "Vai niin, vai sinä olet se tyttö, joka tahtoo toimeenpanna ne suuret hautajaiset", hän sanoi ystävällisesti. "Luovu sinä siitä, lapsi. Se tulee sinulle liian kalliiksi. Jos minä olisin saanut kuulla siitä aikaisemmin, olisin heti estänyt sen."

Tytön kasvot värähtivät, ja johtaja luuli hänen rupeavan itkemään, mutta sen sijaan hän sanoi: "Minä kysyisin, saanko minä kertoa johtajalle jotakin Pikku Matista?"

"Minä olen jo kuullut teidän elämäkertanne", sanoi johtaja hiljaisella ja ystävällisellä tavallaan. "Älä sinä luule, etten sääli sinua. Minä vain tahdon sinun parastasi."

Silloin Oosa hanhityttö suoristautui vielä enemmän ja sanoi kovalla, selvällä äänellä: "Siitä lähtien kun Matti oli yhdeksänvuotias, ei hänellä ole ollut isää eikä äitiä, vaan hänen on täytynyt elättää itsensä aivan kuin aikaihminen. Hän on pitänyt itseään liian hyvänä kerjäämään yhtä ainoaa ateriaa; hän on aina tahtonut maksaa puolestaan. Hän sanoi aina, että miehen ei sovi kerjätä. Hän on kulkenut maaseudulla ja ostanut munia ja voita, ja hän hoiti ostokset yhtä hyvin kuin vanha kauppamies. Hän ei ole koskaan hävittänyt mitään, eikä hän koskaan ole piilottanut penniäkään; hän on aina antanut minulle kaikki. Pikku Matilla oli työtä mukanaan pellolla, kun hän oli hanhia paimenessa, ja hän oli ahkera kuin aikamies. Skoonen talonpojat lähettivät aina suuria rahamääriä Matin mukana hänen kulkiessaan talosta taloon, sentähden että he tiesivät voivansa luottaa häneen kuin itseensä, niin että ei ole oikein sanoa, että Pikku Matti oli vain lapsi, sillä niitä on paljon suuria -- -- --"

Johtaja seisoi ja katseli lattiaan, eivätkä hänen kasvonsa värähtäneetkään, ja Oosa hanhityttö vaikeni, sillä hän luuli, ettei hänen puheensa vaikuttanut tähän mitään. Kotona ollessa hänestä oli tuntunut, että hänellä oli niin paljon sanomista Pikku Matista, mutta nyt se näytti hänestä niin vähältä. Kuinka hän saisi johtajan ymmärtämään, että Pikku Matti ansaitsisi yhtä kunnialliset hautajaiset kuin aikaihminen?

"Katsokaa, minähän tahdon kustantaa hautajaiset itse -- -- --", sanoi Oosa ja sitten hän taas oli vaiti.

Silloin nosti johtaja katseensa ja katsoi Oosa hanhityttöä silmiin. Hän mittasi häntä ja punnitsi häntä niinkuin täytyy osata sen, jolla on paljon ihmisiä alaisinaan. Ja hän ajatteli, että tyttö oli kadottanut vanhempansa ja sisaruksensa, mutta seisoi kuitenkin tuossa murtumattomana, ja että hänestä kyllä tulisi kunnon ihminen. Eikä hän enää halunnut lisätä toisen kuormaa, sillä voisi sattua, että siitä tulisi se oljenkorsi, joka murtaisi hänet. Hän ymmärsi, mitä tyttö oli tehnyt, kun oli uskaltanut tulla puhumaan hänen kanssaan. Hän oli kyllä rakastanut tuota veljeä enemmän kuin mitään muuta. Sellaista rakkautta ei saa palkita kiellolla.

"Lienee parasta että saat tehdä niinkuin tahdot", sanoi johtaja.

XLV

LAPPALAISTEN LUONA

Hautajaiset olivat ohitse. Kaikki Oosa hanhitytön vieraat olivat menneet, ja hän istui yksinään pienessä hökkelissä, joka oli ollut hänen isänsä oma. Hän oli lukinnut oven saadakseen istua rauhassa ja ajatella veljeään. Hän muisteli kaikkea, mitä Pikku Matti oli tehnyt, ja muisteltavaa oli niin paljon, että hän ei tullut ruvenneeksi nukkumaan, vaan istui ylhäällä ei ainoastaan koko iltaa, vaan hyvän matkaa yötäkin. Mitä enemmän hän ajatteli veljeä, sitä paremmin hän ymmärsi, miten vaikeaa elämä oli oleva ilman häntä, ja viimein hän painoi päänsä pöytää vasten ja itki katkerasti. "Mitä minä nyt teen, kun ei Mattia enää ole", hän nyyhkytti.

Oli jo myöhäinen yö, ja Oosa hanhitytöllä oli ollut rasittava päivä, niin ettei ollut ihme, että uni valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä alas. Eikä ollut mikään ihme sekään, että hän uneksi siitä, jota juuri muisteli. Hänestä tuntui, kuin Matti olisi tullut elävänä huoneeseen hänen luokseen. "Nyt sinun, Oosa, pitää mennä etsimään isää", sanoi hän. -- "Kuinka minä voin, kun en edes tiedä, missä hän on?" oli hän vastaavinaan. -- "Älä siitä hätäile!" sanoi Pikku Matti reippaasti ja iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli. "Minä lähetän luoksesi erään, joka sinua auttaa."

Samassa kun Oosa hanhityttö oli kuullut nämä Matin sanat, koputettiin hänen kamarinsa ovelle. Se oli oikea koputus, ei mikään unissa kuultu. Mutta hän oli niin unessaan kiinni, ettei saanut selvää, mikä oli totta, mikä kuvittelua, ja mennessään avaamaan hän ajatteli: "Nyt tulee varmaankin se, jonka Pikku Matti lupasi lähettää minun luokseni."

Jos Oosa hanhitytön avatessa oven kynnyksellä olisi ollut sisar Hilma tai joku muu oikea ihminen, hän olisi heti ymmärtänyt, että uni oli loppunut, mutta nyt ei ollutkaan niin. Koputtaja oli näet pieni peukaloinen, joka ei ollut paljon pitempi kämmenen leveyttä. Vaikka oli myöhä yö, oli yhtä valoisaa kuin päivällä, ja Oosa näki heti, että tulija oli sama pikkarainen, jonka hän ja Pikku Matti olivat pari kertaa matkoillaan tavanneet. Silloin hän oli säikähtänyt häntä ja niin hän olisi tehnyt nytkin, jos olisi ollut aivan hereillä. Mutta hän luuli vielä uneksivansa ja siksi hän jäi tyynenä seisomaan. "Minä odotin juuri, että tuon Pikku Matti lähettää minulle apulaiseksi isää etsimään", ajatteli hän. Eihän hän ihan väärässä ollutkaan, sillä Peukaloinen tuli kuin tulikin puhumaan hänen kanssaan isästä. Kun pikku mies näki, ettei tyttö pelännyt häntä, hän selitti muutamin sanoin, mistä isä oli löydettävissä ja miten tytön oli meneteltävä päästäkseen hänen luokseen.

Hänen puhuessaan tuli Oosa hanhityttö vähitellen tajuihinsa, ja hänen lopettaessaan hän oli jo täysin hereillä. Ja silloin hän pelästyi sitä, että seisoi puhumassa sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen maailmaansa, niin ettei muistanut sanoa edes kiitoksia eikä mitään, vaan juoksi sisään ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hän luuli näkevänsä, että pikkarainen tuli siitä pahoilleen, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän oli aivan suunniltaan pelosta ja riensi sänkyyn ja veti peiton silmilleen.

Mutta vaikka hän niin pelkäsi pikku miestä, ymmärsi hän hyvin, että se oli tarkoittanut hänen parastaan, ja seuraavana päivänä hän riensi tekemään juuri niinkuin häntä oli neuvottu.

Luossajauren pienen järven pohjoisrannalla, joka oli monta peninkulmaa Malmivaarasta pohjoiseen, oli pieni lappalaisleiri. Järven eteläpäässä kohosi isohko vuorenmöhkäle, nimeltään Kiirunavaara, jonka sanottiin olevan melkein paljasta rautamalmia. Koillispuolella oli toinen vuori, jonka nimi oli Luossavaara, ja siinäkin oli runsaasti rautaa. Näiden vuorten vaiheille rakennettiin parhaillaan rautatietä Jellivaarasta, ja Kiirunavaaran luo rakennettiin rautatieasemaa, matkustajahotellia ja asuntoja kaikille niille insinööreille ja työmiehille, joiden oli tultava asumaan sinne, kun malmin louhiminen oli alkava. Näin oli kokonainen pieni kaupunki pienine hauskoine taloineen kohoamassa seudulle, joka oli niin kaukana pohjoisessa, että pienet maata matavat vaivaiskoivut eivät saaneet lehtiään puhkeamaan ennen kuin juhannuksen jälkeen.