Part 36

"Mutta samassa kohotti rovasti käsikirjaansa ja soihdun valkea sattui kirjankannen ristiin. Metsänpeikolta pääsi kimakka kiljahdus ja soihtu putosi hänen kädestään maahan.

"Liekki sammui heti, ja silloin kun valo vaihtui pimeydeksi, ei rovasti voinut mitään nähdä. Ei hän myöskään kuullut mitään. Hänen ympärillään oli sama hiljaisuus, joka aina on talvella erämaassa.

"Silloin hajosivat yht'äkkiä raskaat pilvet ja halkeamasta tuli esiin täysikuu ja heitti valonsa maahan. Ja nyt rovasti huomasi seisovansa hevosineen yksin Blaksoosenin huipulla. Ei ainoatakaan petoeläintä ollut näkyvissä. Ei mikään karja näyttänyt maata polkeneen. Mutta itse hän istui käsikirja ojennettuna ja hevonen hänen allaan vapisi ja oli vaahdossa.

"Ratsastettuaan vuorelta kotiinsa ei rovasti enää tiennyt, oliko hän nähnyt unta vai totta. Mutta hän ymmärsi, että hänen pitäisi ajatella noita eläinparkoja, jotka olivat petoeläinten vallassa. Ja hän saarnasi niin tärisyttävästi Delsbon pitäjän talonpojille, että hänen aikanaan hävitettiin tästä pitäjästä kaikki karhut ja sudet, vaikka ne sitten myöhemmin lienevät tulleet takaisin."

Tähän loppui Bernhardin kertomus. Kaikki häntä kiittivät, ja näytti jo olevan ratkaistu asia, että hän saisi palkinnon. Useimpien mielestä oli melkein sääli, että Klementin vielä piti kilpailla hänen kanssaan.

Mutta Klement alkoi kertoa pelkäämättä. "Eräänä päivänä, kun minä kävelin Skansenilla vähän matkaa Tukholmasta ja minulla oli ikävä kotiin", hän sanoi ja sitten hän alkoi kertoa pikkumiehestä, jonka oli ostanut vapaaksi, jottei sitä pantaisi häkkiin ja näyteltäisi metsän petona. Ja hän kertoi, että tuskin hän oli ehtinyt tehdä tämän hyvän työn, kun hän jo sai siitä palkkansa. Hän kertoi kertomistaan, ja sitä mukaa kuin hän kertoi, kasvoi kuulijain hämmästys, ja kun hän viimein joutui kuninkaalliseen lakeijaan ja koreaan kirjaan, olivat kaikki karjatytöt laskeneet käsityönsä polvelleen ja istuivat liikkumattomina ja tuijottivat Klementiin, jolle oli tapahtunut niin merkillisiä asioita.

Niin pian kuin Klement oli lopettanut, sanoi tyttö antavansa kaulahuivin hänelle. "Bernhard on kertonut vain semmoista, jota on tapahtunut toiselle, mutta Klement on itse ollut sadussa mukana, ja se on minusta enemmän", hän sanoi.

Muut olivat samaa mieltä. He katselivat nyt Klementiä aivan toisin silmin kuin ennen saatuaan kuulla, että hän oli puhunut kuninkaan kanssa, ja pieni soittoniekka oikein pelkäsi näyttävänsä liian ylpeältä. Mutta hänen nauttiessaan tätä suurta onneaan sattui joku kysymään, mihin hän oli pannut peukaloisen. "En ennättänyt itse asettaa sinistä maljaa", sanoi Klement. "Mutta minä pyysin lappalaisukkoa sen tekemään. Mihin se sitten on joutunut, sitä en tiedä."

Tuskin Klement oli tämän sanonut, kun pieni männynkäpy napsahti hänen nenäänsä. Se ei tullut puusta, eikä sitä ollut kukaan ihmisistäkään heittänyt. Oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä se oli tullut.

"Aijai, Klement!" sanoi tyttö. "Näyttää siltä kuin pikkuväki kuuntelisi, mitä täällä puhutaan. Teidän ei olisi pitänyt jättää sinistä maljaa kenenkään toisen pantavaksi."

XLI

Medelbadissa

Perjantaina kesäkuun 17. p:nä.

Kotka ja poika olivat liikkeellä ani varhain seuraavana aamuna, ja Gorgo ajatteli kyllä ehtivänsä kauas Vesterbotteniin sinä päivänä, mutta sitten sattui niin hullusti, että hän kuuli pojan sanovan itsekseen: "Tämmöisessä maassa kuin tämä, jonka yli nyt kuljemme, ei liene mahdollista kenenkään elää."

Heidän allaan oleva maa oli eteläinen Medelbad, eikä siellä ollut mitään muuta kuin autioita metsiä. Mutta kuultuaan pojan sanat kotka huusi heti: "Täällä niillä on metsä peltonaan."

Poika ajatteli, kuinka suuresti eroavatkaan toisistaan valoisat kellahtavat ruispellot, joiden hennot korret kasvavat yhdessä ainoassa kesässä, ja nuo synkät kuusimetsät, joiden lujat rungot tarvitsevat vuosikausia kypsyäkseen leikattaviksi. "Kärsivällisyyttä siinä tarvitaan siltä, jonka täytyy saada elatuksensa tämmöisestä pellosta", hän sanoi. Enempää ei puhuttu, ennen kuin tultiin paikkaan, missä metsä oli hakattu, niin että maassa oli vain kantoja ja risuja. Kun he tulivat kannokon yli, kuuli kotka pojan sanovan, että kylläpä tämä oli ruma ja köyhännäköinen paikka.

"Se on pelto, joka leikattiin viime talvena", sanoi kotka heti.

Poika ajatteli, kuinka leikkuumiehet hänen kotipuolessaan kauniina kesäaamuna ajavat pelloilleen niittokoneensa ja lyhyessä ajassa kaatavat maahan suuren vainion viljan. Mutta metsäpelto leikataan talvella. Kirvesmiehet lähtevät erämaahan lumen ollessa korkeimmillaan. Yhden ainoankin puun kaataminen jo kysyy kovaa työtä, ja tämmöistä metsäpalstaa hakkaamassa heidän on kai täytynyt olla metsässä monta viikkoa. "Pitää olla voimakasta väkeä tämmöisen pellon korjaamiseen", sanoi hän.

Kun kotka oli pari kertaa liikauttanut siipiään, he huomasivat pienen majan, joka oli kannokon reunassa. Se oli tehty paksuista kuorimattomista hirsistä, siinä ei ollut ikkunoita, ja ovena oli siinä vain irtonaisia lautoja. Katto oli ollut peitetty kaarnalla ja oksilla, mutta nyt se oli pudonnut sisään, niin että poika saattoi nähdä, että sisässä oli ainoastaan suuri kivi, joka oli toimittanut tulisijan virkaa, ja pari leveää puupenkkiä. Heidän kulkiessaan majan yli kotka kuuli pojan kummailevan, kuka oli mahtanut asua noin kurjassa majassa.

"Leikkuumiehet, jotka leikkasivat metsäpellon, asuivat täällä", huusi kotka heti.

Poika ajatteli, miten leikkuumiehet hänen kotipuolessaan palaavat illalla työstään iloisina ja reippaina ja kuinka heidän eteensä pannaan parasta, mitä emäntä on aitastaan löytänyt. Täällä on niiden työnsä tehtyään pitänyt mennä koville penkeille majaan, joka on ulkohuonetta kehnompi. Ja mitä he söivät, sitä hän ei ollenkaan voinut ymmärtää. "Pelkään pahoin, ettei täällä pidetä työmiehille mitään elojuhlia", hän sanoi.

Vähän edempänä he näkivät kauhean kehnon tien luikertelevan metsän läpi. Se oli kaitainen ja kivinen ja kuoppainen ja monessa paikassa juoksi puroja sen poikki. Kun he kulkivat metsätien yli, kuuli kotka pojan kummailevan, mitä tämmöisellä tiellä mahdettiin kuljettaa.

"Tätä tietä viedään viljaa pielekseen", sanoi kotka.

Taaskin poika ajatteli, mikä iloinen elämä on kotona silloin, kun suuret, kahden hyvän hevosen vetämät vaunut kuljettavat pellolta viljaa. Ajaja istuu uljaana kuorman päällä, hevoset ylpeilevät ja kyömistävät niskaansa, ja kylänlapset, jotka ovat saaneet luvan kiivetä lyhteiden päälle, istuvat siellä ja huutavat ja nauravat, iloissaan ja peloissaan. Mutta täällä kuljetetaan raskaita hirsiä mäkiä ylös ja alas. Hevonen kiskoo varkaan itsensä pilalle ja ajaja joutuu monta kertaa epätoivoon. "Pelkään pahoin, ettei tällä tiellä ole kuulunut isoakaan ilonpitoa", sanoi poika.

Kotka leijaili eteenpäin mahtavin lennoin, ja hetken kuluttua he saapuivat joen rannalle. Täällä he näkivät paikan, joka oli aivan lastujen, tikkujen ja kaarnan peitossa. Kotka kuuli pojan kummailevan, miksi tuossa oli niin paha siivo.

"Tässä on vilja ollut kuhilaalla pieleksessä", huusi kotka.

Poika ajatteli, kuinka vilja-aumat hänen kotipuolessaan tehdään ihan talojen lähelle, niinkuin ne olisivat niiden paras koristus. Täällä ajetaan vilja autiolle virran rannalle ja jätetään siihen. "Mahtaneeko täällä kukaan mennä erämaahan lukemaan aumojaan ja vertaamaan niitä naapurin aumoihin", hän sanoi.

Hetken kuluttua he tulivat suuren Junganin virran luo, joka juoksi leveässä laaksossa. Heti paikalla oli kaikki muuttunut niin, että olisi voinut luulla tulleensa toiseen maahan. Tumma kuusimetsä oli jäänyt laaksontakaisille jyrkänteille, ja rinteillä kasvoi valkorunkoisia koivuja ja haapoja. Laakso oli niin leveä, että joki monin paikoin saattoi laajeta järveksi. Rannoilla oli suuria vauraita kyliä, joiden talot olivat komeita, hyvin rakennettuja. Kun he kulkivat laakson yli, kuuli kotka pojan kummailevan, mahtoivatko nuo pellot ja niityt riittää näin lukuisalle väestölle.

"Täällä asuu leikkuuväki, joka leikkaa metsäpellon viljan", huusi kotka.

Poika ajatteli Skoonen matalia tupia ja neliöön rakennettuja taloja. Täällähän talonpojat asuivat oikeissa herrastaloissa. "Näyttääpä siltä kuin metsässä kannattaisi tehdä työtä", hän sanoi.

Kotka oli aikonut mennä pohjoista kohti suoraan Junganin yli, mutta kun hän tuli vähän matkaa joelle, kuuli hän pojan kummailevan, kuka mahtoi ottaa huostaansa hirret, sitten kun ne oli aumattu joen rannalle. Silloin pyörähti Gorgo toisaallepäin ja lensi itää kohti jokea alas. "Joki ottaa ne huostaansa ja ajaa ne myllyyn", hän huusi.

Poika ajatteli, kuinka tarkkoja kotona oltiin siitä, ettei jyvääkään saisi mennä hukkaan. Täällä uiskenteli nyt tuhansittain tukkeja virrassa, eikä kukaan näyttänyt niistä pitävän huolta. Hän oli varma siitä, ettei puoliakaan puista tullut perille sinne, mihin ne oli aiottu. Toiset kulkivat keskellä virtaa, ja niillä ei ollut mitään hätää, mutta toiset olivat joutuneet rannoille, ja ne törmäsivät niemiin tai jäivät lahtien tyyneen veteen. Järviin kokoontui hirsiä semmoiset määrät, että veden pinta oli aivan ummessa. Siinä ne näyttivät olevan ja lepäävän kuinka kauan tahansa. Ne tarttuivat kiinni siltoihin, putouksissa ne saattoivat katketa, koskissa ne pysähtyivät kiviin ja kohosivat korkeiksi, huojuviksi ruuhkiksi. "Kuinkahan kauan tämä vilja tarvinnee joutuakseen myllyyn", sanoi poika.

Kotka lensi verkalleen Jungania pitkin. Monen paikan päällä hän pysyttelihe yhdessä kohti, siivet levällään, että poika saisi oikein tarkkaan nähdä, kuinka tässä maassa viljan korjuuta toimitettiin.

Hetken kuluttua he tulivat paikkaan, jossa uittajat olivat työssä. Ja kotka kuuli pojan kummailevan, että mitähän miehiä mahtoivat olla nuo, jotka juoksivat rantoja pitkin.

"Ne ovat niitä, jotka ottavat haltuunsa kaiken sen viljan, joka on viivästynyt kulkiessaan", huusi kotka.

Poika ajatteli, kuinka tyynesti ja rauhallisesti vilja hänen kotipuolessaan ajetaan myllyyn. Täällä juoksentelivat miehet jokirantaa pitkin kädessään pitkät keksit, ja suurella vaivalla he saivat autetuksi tukit oikealle tolalle. He kahlasivat vedessä, niin että kastuivat kantapäästä kiireeseen. He hyppivät kiveltä kivelle kauas koskeen ja juoksentelivat heiluvien tukkien päällä niin rauhallisesti kuin olisivat olleet sileällä maalla. Ne olivat reipasta ja rohkeata väkeä. "Kun näen tämän kaiken, johtuvat mieleeni Bergslagenin sepät, jotka käsittelivät tulta niinkuin se olisi ollut aivan vaaratonta", sanoi poika. "Nämä tukkimiehet leikkivät veden kanssa niinkuin olisivat sen valtiaita. He näyttävät kukistaneen sen niin, ettei se uskalla heitä vahingoittaa."

Näin he olivat vähitellen lähestyneet joen suuta, ja heidän edessään oli Pohjanlahti. Mutta Gorgo ei jatkanut matkaansa suoraan eteenpäin, vaan lensi pohjoista kohti rannikkoa pitkin. Ei hän ollut kulkenut vielä kauas, kun he näkivät allaan sahalaitoksen, niin suuren kuin pikkukaupunki. Kotka kuuli leijaillessaan sen päällä pojan mutisevan itsekseen, että kylläpä tämä cn suuri ja komea paikka.

"Tässä nyt on se suuri hirsimylly, jota sanotaan Svartvikiksi", huusi kotka.

Poika ajatteli kotipuolensa tuulimyllyjä, jotka pyörivät hitaasti ja rauhallisesti vihreiden puiden ja vainioiden keskessä. Tämä mylly, jossa metsän viljaa jauhettiin, oli aivan meren rannalla. Veden päällä sen läheisyydessä uiskenteli tukkeja, joita rautakettingillä hinattiin viettävää siltaa myöten suuren ladon näköiseen huoneeseen. Mitä siellä sisällä tapahtui, sitä poika ei voinut nähdä, mutta kovaa pauhua ja kolinaa sieltä kuului, ja rakennuksen toisesta päästä tuli ulos pieniä vaunuja, jotka olivat täynnä valkeita lankkuja. Vaunut vierivät kirkkaita kiskoja myöten lautatarhaan, missä lankut asetettiin pinoihin, jotka olivat kuin kaupungin taloja. Eräässä paikassa rakennettiin uusia pinoja, toisessa purettiin vanhoja ja lankut kannettiin pariin suureen laivaan, jotka odottivat lastia. Siellä vilisi työmiehiä, ja heidän asuntonsa olivat lautatarhan takana metsään päin. "Täällähän ne tekevät työtä niin, että pian sahaavat kaiken metsän Medelbadista", sanoi poika.

Kotka liikautteli siipiään, ja heti he näkivät uuden suuren sahalaitoksen, joka oli melkein samanlainen kuin ensimmäinenkin; siinä saharakennukset, siinä lautatarhat, lastaussillat ja työmiesten asunnot.

"Tässä on toinen suuri mylly. Sen nimi on Kubikenborg", huusi kotka.

"Näen, että metsästä tulee enemmän viljaa kuin osasin uskoakaan", sanoi poika. "Mutta nyt kai hirsimyllyt ovat lopussa."

Kotka liikautti verkalleen siipiään, lensi vielä parin sahalaitoksen ohi ja tuli suureen kaupunkiin. Kun kotka kuuli pojan kummailevan, että mikähän kaupunki tämä mahtaa olla, huusi hän:

"Tämä on Sundsvall. Se on tämän seudun suurin talo", huusi hän.

Poika ajatteli Skoonen kaupunkeja, joiden hän muisti näyttävän harmailta ja vanhoilta ja totisilta. Täällä kolkossa pohjolassa oli Sundsvall kauniin lahden pohjassa ja näytti uudelta ja loistavalta. Siinä oli jotakin erityisen hullunkurista, kun sitä katseli ylhäältä päin, sillä keskellä oli rykelmä korkeita kivitaloja, niin komeita, ettei semmoisia ollut edes Tukholmassa. Kivirakennusten ympärillä oli aukio, ja sitten alkoi kehä puutaloja, joita hauskasti ja kodikkaasti ympäröivät pienet puutarhat, mutta nämä pikku talot näyttivät tietävän olevansa kivitaloja paljon huonommat eivätkä uskaltaneet niitä lähestyäkään. "Tämä on kyllä rikas ja mahtava kaupunki", sanoi poika. "Voiko olla mahdollista, että tuo karu metsämaa on saanut aikaan kaiken tämän?"

Kotka liikautti siipiään ja lensi Alnön saaren yli, joka on vastapäätä Sundsvallia. Täällä poika joutui aivan ihmeihinsä nähdessään kaikki ne sahalaitokset, jotka oli rakennettu saaren rannoille. Niitä oli täällä Alnössä toinen toisensa vieressä ja niitä oli vastapäätä olevalla mantereella, laitos laitoksessaan, lautatarha lautatarhassaan kiinni. Hän laski niitä ainakin neljäänkymmeneen, mutta kyllä niitä oli enemmänkin. "Onpa merkillistä, että täällä voi olla tämmöistä", hän sanoi. "Tämmöistä elämää ja tämmöistä liikettä en ole nähnyt missään muussa paikassa koko matkalla. Tämä on merkillinen maa tämä meidän maa. Mihin vain tulen, kaikkialla on jotakin, josta ihmiset voivat elää."

XLII

AAMU ONGERMANLANNISSA

Leipä

Lauantaina kesäkuun 18. p:nä.

Kun kotka seuraavana aamuna oli lentänyt vähän matkaa Ongermanlantia kohti, hän sanoi, että hänen tänään oli nälkä ja että hänen täytyi lähteä hankkimaan ruokaa. Hän pani pojan suureen petäjään, joka oli korkealla harjulla, ja lensi sitten tiehensä.

Poika löysi hyvän istumapaikan kahden oksan haarassa ja istui siinä ja katseli Ongermanlantia. Oli kaunis aamu, aurinko kultaili puiden latvoja, heikko tuuli suhahteli havunneulasissa, mitä ihanin tuoksu nousi metsästä, suurenmoinen maisema aukeni hänen allaan ja itse hän tunsi olevansa huoleton ja iloinen. Hänen oli aivan erinomaisen hyvä olla.

Siitä oli laaja näköala kaikille haaroille. Lännessä päin oleva maa kumpuili harjuja ja vuorenhuippuja, jotka kävivät yhä korkeammiksi ja jylhemmiksi kuta kauempana ne olivat. Idässä oli myös harjuja, mutta ne kävivät yhä matalammiksi ja litistyneemmiksi, kunnes maa meren rannalla oli aivan tasaista. Kaikkialla välkkyi jokia ja virtoja, joiden kulku läpi koskien ja putousten oli työlästä niin kauan kuin ne olivat vuorten välissä, mutta jotka sitten rannikkoa lähestyessään levenivät kirkkaiksi ja suuriksi. Pohjanlahdenkin hän näki. Lähellä maata oli meri kirjavanaan saaria, ja mantereesta pisti siihen niemiä kuin hampaita, mutta ulompana se oli kirkas ja tasaisen sininen kuin kesäinen taivas. "Tämä maa on kuin joen ranta sateen jälkeen, kun purot juoksevat sitä pitkin ja kaivavat siihen uomiaan, jotka luikertelevat ja polveilevat ja juoksevat yhteen", ajatteli poika. "Ja kovin kaunista se on katsella. Muistuu mieleeni, että Skansenin lappalaisukon oli tapana sanoa, että Meidän Herramme asettaessaan Ruotsin paikoilleen oli sattunut kääntämään sen ylösalaisin. Muut sille nauroivat, mutta hän väitti, että jos he vain olisivat nähneet, kuinka kaunista ylhäällä pohjolassa on, he ymmärtäisivät, ettei alun pitäen oltu voitu tarkoittaa, että semmoinen maa olisi niin kaukana maailmasta. Ja minä melkein luulen, että hän oli oikeassa."

Kun poika oli katsellut kyllikseen maailmaa, hän irroitti repun selästään, otti esille palasen valkoista, hienoa leipää ja alkoi syödä. "En ole tainnut ikinä maistaa näin makeata leipää", hän ajatteli. "Ja kuinka paljon sitä sitten on! Siinä on minulle ainakin pariksi päiväksi. Enpä olisi osannut eilen tähän aikaan aavistaakaan, että tänään olisin näin rikas."

Popsiessaan hän muisteli, kuinka oli saanut leivän. "Sen syöminen on minusta varmaankin niin hauskaa sentähden, että sain sen niin kauniilla tavalla", hän tuumi.

Kotka oli jättänyt Medelbadin jo eilisenä iltana, ja tuskin hän oli kulkenut Ongermanlannin rajan yli, kun poika oli huomannut laakson ja joen.

Harjujen välissä oleva laakso oli ollut niin leveä, että poika oli ajatellut, eikö se ehkä ollut nykyistä paljon suuremman ja leveämmän joen kaivama. Kun laakso oli tullut valmiiksi, oli se jotenkuten mahtanut tulla täyteen hiekkaa ja maata, ei tosin kokonaan, mutta pitkän matkaa vuoristoon päin. Ja tämän irtonaisen täytteen läpi oli se joki, joka nyt kulki laakson läpi ja joka oli hyvin leveä ja vesirikas sekin, kaivanut syvän uoman. Se oli leikellyt itselleen komeat rannat: milloin oli siinä pehmoisia rinteitä, jotka kukkivat niin komeasti, että ne pojan silmään asti loistivat punaisina, sinisinä ja keltaisina; milloin kohosivat ne osat rantatörmää, jotka olivat olleet niin kovia, ettei vesi ollut voinut niitä kuluttaa, joen rannasta jyrkkinä muureina ja torneina.

Matkatessaan ylhäällä korkeudessa poika oli ollut näkevinään yht'aikaa kolme erilaista maailmaa. Laakson pohjassa, jossa joki virtasi, oli yksi maailma. Siellä uitettiin tukkeja, siellä kulki höyrylaivoja sillasta siltaan, siellä hyrisivät sahat, siellä lastattiin suuria laivoja, siellä pyydettiin lohia, siellä soudettiin, purjehdittiin, siellä lenteli edestakaisin suuri joukko pääskysiä, joilla oli pesänsä joen äyräässä.

Mutta yhtä kerrosta korkeammalla, tasaisella maalla, joka ulottui aina vuoriseutuun saakka, oli toinen maailma. Siellä oli taloja, kyliä, kirkkoja, siellä kylvivät talonpojat peltojaan, kulki karja laitumella, siellä vihersivät niityt, siellä työskentelivät naiset pienissä kaalimaissaan, siellä luikerteli maanteitä ja ujui ratoja, joita myöten junat mennä jyrisivät.

Ja kaiken tämän takana, ylhäällä metsäisillä harjuilla, hän näki kolmannen maailman. Siellä hautoivat koppelot muniaan, siellä seisoi hirviä tiheissä viidakoissa, siellä väijyivät ilvekset, siellä nakertelivat oravat, siellä tuoksui havumetsä, siellä kukkivat mustikan varret, siellä helähdyttelivät laulurastaat.

Nähdessään vauraan jokilaakson poika oli alkanut vaikeroida nälkäänsä. Hän ei ollut saanut syödä kahteen päivään ja nyt hän oli ihan nälkään nääntymässä.

Gorgo ei tahtonut kuulla sanottavan, että pojalla oli huonompi olo seuratessaan häntä kuin matkatessaan villihanhien seurassa, ja hän oli heti hiljentänyt vauhtiaan. "Mikset puhunut siitä ennen?" hän oli sanonut. "Sinä saat ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei sinun tarvitse nähdä nälkää sentähden, että sinulla on kotka matkatoverinasi."

Kohta oli kotka huomannut talonpojan, joka kylvi peltoaan aivan lähellä joen rantaa. Mies kantoi jyviä vasussa, joka riippui hänen rinnallaan, ja joka kerta kun se tyhjeni, meni hän ottamaan uutta siementä säkistä, joka oli pellon pientarella. Kotka oli laskenut, että tuo säkki oli täynnä parasta ruokaa, mitä poika saattoi toivoa syödäkseen, ja hän oli laskeutunut sitä kohti.

Mutta ennen kuin kotka oli ehtinyt maahan, oli hänen ympärillään syntynyt hirmuinen meteli. Siinä luulossa, että kotka aikoi iskeä johonkin lintuun, oli siihen rientänyt variksia, varpusia ja pääskysiä. "Pois, ryöväri! Pois, linnuntappaja, pois!" olivat ne huutaneet. Ne olivat pitäneet semmoista melua, että talonpoika oli huomannut kotkan ja rientänyt hätään. Silloin kotkan oli pitänyt paeta. Poika ei ollut saanut ainoatakaan jyvää.

Ne olivat kummallisia nuo pikkulinnut. Ne eivät olleet ainoastaan pakottaneet kotkaa pakenemaan, vaan olivatpa vielä seuranneet häntä pitkän matkaa laaksoa ylös, ja kaikkialla olivat ihmiset kuulleet heidän huutonsa. Naiset olivat tulleet pihamaalle ja räpyttäneet käsiään, niin että ne olivat räiskyneet kuin yhteislaukaukset, ja miehet olivat juosseet haulikkoineen hätään.

Noin oli käynyt joka kerta, kun kotka oli laskeutunut maata kohti. Poika oli herennyt toivomasta, että kotka voisi hankkia hänelle ruokaa. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että Gorgo oli niin vihattu ja inhottu. Melkein kävi sääliksi poloinen.

Hetken kuluttua he olivat lentäneet suuren talon yli, jossa emännällä näkyi olleen leipomus sinä päivänä. Hän oli nyt asettanut vastapaistettuja kakkuja laudalle jäähtymään ja seisoi itse vieressä vartioimassa niitä kissoilta ja koirilta.

Kotka oli laskeutunut pihan yläpuolelle, mutta ei ollut uskaltanut mennä ottamaan ihan emännän edestä. Hän oli lennellyt epäröiden sinne ja tänne. Pari kertaa hän oli ollut kattojen tasalla, mutta sitten hän taas oli kohonnut.

Mutta nyt oli emäntä huomannut kotkan. Hän oli nostanut päätään ja seurannut häntä silmillään. "Tuopa käyttäytyy kummallisesti", oli hän sanonut. "Näyttää kuin sen tekisi mieli minun vehnäpulliani."

Nainen oli kaunis, kookas ja vaaleaverinen, ja hänen kasvonsa olivat iloiset ja avomieliset. Hän oli nauranut sydämensä pohjasta, ottanut pelliltä pullan ja pitänyt sitä ilmassa päänsä päällä. "Kun tahtonet, niin tule ottamaan!" oli hän sanonut.

Kotka ei ollut ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta oli oitis oivaltanut, että emäntä tahtoi antaa hänelle leivän. Nuolen nopeudella hän oli ampaissut leipää kohti, tarttunut siihen ja paennut taas takaisin korkeuteen.

Kun poika oli nähnyt kotkan pitävän leipää kynsissään, oli hänelle tullut vedet silmiin. Osaksi hän oli itkenyt siitä ilosta, että pääsi näkemästä nälkää, mutta häntä oli myös liikuttanut se, että emäntä oli antanut leipänsä julmalle petolinnulle.

Ja nyt istuessaan siinä hongan latvassa hän saattoi palauttaa muistiinsa tuon kookkaan, vaaleaverisen naisen juuri semmoisena kuin hän oli ollut seisoessaan pihamaalla ja ojentaessaan leipää ilmaan.

Tuo nainen oli kyllä tiennyt linnun olevan kotkan, rosvon, jota ihmisten oli tapana laukauksin tervehtiä, ja hän oli kai nähnyt hänen selässään olevan kummallisen olennonkin, mutta hän ei ollut ajatellut, ketä ne olivat, vaan oitis ymmärrettyään niiden olevan nälkäisiä antanut heille osan makeasta leivästään.

"Jos minä kerran tulen takaisin ihmiseksi", ajatteli poika, "niin minä lähden ja haen käsiini tuon kauniin naisen tuon suuren joen varrelta ja kiitän häntä siitä, että hän oli meille niin hyvä."

Metsävalkea

Syödessään vielä aamiaistaan poika tunsi yks'kaks' savun hajua pohjoisesta päin. Hän kääntyi heti sinnepäin ja näki pienen savupatsaan kuin valkoisen usvan nousevan eräältä metsäharjulta; ei lähimmältä, vaan sen takaiselta. Oli hiukan kummallista nähdä savua metsässä, mutta saattoihan siellä olla karjamaja, ja tytöt kai keittivät aamukahviaan.

Oli ihmeellistä, kuinka tuo savu lisääntyi ja levisi. Se ei voinut tulla mistään karjamajasta, mutta ehkä oli metsässä hiilenpolttajia. Skansenilla hän oli nähnyt hiilimajan ja hiilihaudan, ja hän oli kuullut, että niitä oli näissä metsissä. Mutta hiilenpolttajathan taisivat tehdä työtään enimmäkseen syksyllä ja talvella.

Savupilvi suureni hetki hetkeltä. Nyt tupruili sitä koko vuorenselänteeltä. Ei ole mahdollista, että hiilihaudasta tulee niin paljon savua. Se mahtoi olla jonkinlainen tulipalo, sillä suuri joukko lintuja lähti lentoon ja muutti lähimmälle harjulle. Sekä haukat että metsot ja muut linnut, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä voinut tuntea, pakenivat paloa.