Part 33

"Neito juoksi hänen luokseen ja kysyi, oliko hän nähnyt hänen hylkeenhahmoansa, mutta kalastaja ei ollut ymmärtävinään, mitä hän kysyi. Silloin neito istahti uudelleen itkemään, mutta nyt ehdotti kalastaja, että tyttö tulisi hänen venheeseensä. 'Tule kanssani minun tupaani', sanoi hän, 'niin ottaa minun äitini sinut turviinsa! Ethän sinä voi jäädä tänne saareenkaan, jossa sinulla ei ole makuupaikkaa eikä ruokaa.' Ja kalastaja puhui tytölle niin kauniisti, että tämä tuli hänen veneeseensä.

"Sekä kalastaja että hänen äitinsä olivat äärettömän hyviä merenneitoparalle, ja hän näytti viihtyvän hyvin heidän luonaan. Hän tuli päivä päivältä yhä iloisemmaksi, auttoi vanhusta hänen toimissaan ja oli kuin mikä muu saaristolaistyttö hyvänsä; mutta hän oli kaikkia muita kauniimpi. Eräänä päivänä kalastaja kysyi, eikö tyttö tahtoisi tulla hänen vaimokseen, eikä tytöllä ollutkaan mitään sitä vastaan; hän suostui heti paikalla.

"Sitten alettiin valmistaa häitä, ja kun merenneidon oli pukeuduttava morsiameksi, hän pani päälleen vihreän, pitkähelmaisen hameen ja kimmeltävän helmikruunun, jotka hänellä oli ollut yllään silloin, kun kalastaja oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Kun saaristossa ei siihen aikaan ollut pappia eikä kirkkoa, täytyi morsiusparin lähteä soutamaan Määlarille päin saadakseen papin siunauksen jossakin kirkossa, jonka siellä tapaisivat.

"Kalastajalla oli venheessään morsian ja äiti, ja hänen veneensä purjehti niin hyvin, että hän pääsi edelle kaikista muista. Tultuaan niin pitkälle, että näki saaren, jossa oli tavannut morsiamensa, joka nyt komeana ja koristeltuna istui hänen vieressään, hän ei voinut olla hymähtämättä itsekseen. 'Mitä sinä hymyilet?' kysyi morsian. -- 'Minä vain ajattelen sitä yötä, jolloin piilotin sinun hylkeenhahmosi', vastasi kalastaja, sillä hän tunsi nyt olevansa niin varma tytöstä, ettei enää luullut olevan tarpeellista mitään salata. -- 'Ei suinkaan minulla ole ollut mitään hylkeenhahmoa.' Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut kaiken. -- 'Etkö muista, kuinka tanssit merenneitosten kanssa?' kysyi kalastaja. -- 'En tiedä mitä tarkoitat', sanoi morsian. 'Olet mahtanut nähdä ihmeellistä unta viime yönä.'

"'Jos minä näytän sinulle hylkeenhahmosi, niin ehkä uskot', sanoi kalastaja ja käänsi venheensä maata kohti. He nousivat maihin ja hän etsi ja löysi hylkeenhaamun kiven alta, jonne oli sen kätkenyt.

"Mutta tuskin morsian oli nähnyt hylkeenhahmon, kun hän tempasi sen käteensä ja heitti sen päälleen. Se kietoutui hänen ympärilleen niinkuin olisi siinä ollut henki, ja neito heittäytyi heti virtaan.

"Sulhanen näki hänen liukuvan pois, juoksi häntä tavoittaen veteen, mutta ei voinut häntä saavuttaa. Epätoivoissaan, nähdessään, ettei voinut häntä muulla tavalla pysähdyttää, hän tarttui keihääseensä ja heitti sillä. Se mahtoi sattua hyvin, varmaankin paremmin kuin hän oli tarkoittanutkaan, sillä merenneitoparalta pääsi valittava huuto ja hän katosi syvyyteen.

"Kalastaja seisoi rannalla ja odotti, että neito ilmaantuisi. Mutta sitten hän näki, että vesi hänen ympärillään alkoi muuttua lempeän näköiseksi. Se muuttui niin kauniiksi, ettei hän koskaan ennen ollut semmoista nähnyt. Se kimmelteli kuin näkinkuoren sisusta.

"Kun välkkyilevä vesi loiskahteli rantoja vastaan, näytti kalastajasta siltä kuin rannatkin olisivat alkaneet muuttua. Ne alkoivat kukkia ja tuoksua. Niiden yli levisi lempeä loiste, niin että niihin tuli suloutta, jota niissä ei ollut ennen ollut.

"Ja hän ymmärsi, mistä kaikki tämä johtui. Sillä merenneitojen laita on niin, että ne katsojasta näyttävät kauniimmilta kuin kaikki muut, ja kun merenneidon veri sekoittui veteen ja vesi huuhtoi rantoja, meni hänen kauneutensa rantoihin, ja ne saivat sen häneltä perinnöksensä, ja kaikkien, jotka niitä katselevat, täytyy niitä rakastaa ja ikävöidä niiden luo."

Kun tuo komea vanha herra oli ehtinyt näin pitkälle, kääntyi hän Klementin puoleen ja katseli häntä, ja Klement nyökäytti totisena hänelle päätään, mutta ei puhunut mitään, ettei kertomus keskeytyisi.

"Nyt on sinun otettava huomioon, Klement", jatkoi vanha herra, ja yht'äkkiä hänen silmissään välähti veitikka, "että siitä ajasta alkaen näille saarille rupesi muuttamaan ihmisiä. Ensin tuli kalastajia ja talonpoikia, mutta eräänä päivänä tulivat kuningas ja hänen jaarlinsa virtaa pitkin purjehtien. He alkoivat heti puhua näistä kolmesta saaresta ja he huomasivat, että jokaisen laivan, joka pyrki Määlariin, täytyi kulkea näiden saarien ohitse. Ja jaarli arveli, että tähän pitäisi panna väylän suulle lukko, jota voi avata ja sulkea tarpeen mukaan: päästää sisään kauppalaivat ja tukkia tie merirosvoilta."

"Ja siitä tuli tosi, näetkös", sanoi vanha herra ja nousi ja alkoi uudelleen piirrellä kepillään hiekkaan. "Suurimmalle saarelle, tässä, näetkös, rakensi jaarli linnan ja siihen päätornin, jota kutsuttiin Kärnaniksi. Ja saaren ympärille hän rakensi muureja, tällä tavalla, ja tähän, etelän puolelle, hän teki muuriin portin ja pani sen päälle lujan tornin. Hän rakensi siltoja toisiin saariin ja varusti nekin korkeilla muureilla. Ja veteen kaiken sen ympärille hän iski paaluja ja teki paaluihin puomeja, joita voitiin avata ja sulkea, niin ettei yksikään laiva voinut päästä ohi ilman hänen suostumustaan.

"Niinpä nyt näet, Klement, että ne kolme saarta, joita ei kukaan siihen saakka ollut huomannut, yht'äkkiä ovat muuttuneet lujiksi linnoituksiksi. Mutta ei sillä hyvä. Nämä rannat ja salmet vetävät ihmisiä puoleensa, ja kohta tuli kaikkialta kansaa, joka tahtoi asettua saarille asumaan. Näitä ihmisiä varten jaarli alkoi rakentaa kirkkoa, jota sitten senjälkeen on kutsuttu Suurkirkoksi. Se oli tässä aivan linnan vieressä, ja tässä muurien sisäpuolella olivat ne pienet mökit, joita uudisasukkaat rakensivat itselleen. Eivät ne olleet juuri minkään arvoisia, mutta siihen aikaan ei tarvittu sen enempää päästäkseen kaupunkien kirjoihin. Ja kaupunkia ruvettiin nimittämään Tukholmaksi ja siksi sitä sanotaan vielä tänäkin päivänä.

"Tuli sitten päivä, jolloin jaarlin oli mentävä levolle suuren päivätyönsä jälkeen, mutta Tukholma ei kuitenkaan jäänyt rakennusmestaria vaille. Tähän maahan tuli munkkeja, joita kutsuttiin Mustiksi veljiksi, ja Tukholma houkutteli heitä luokseen niin, että he pyysivät lupaa saada rakentaa sinne luostarin. Se rakennettiinkin Stadsholmenin saareen, tähän näin, Suurkirkon taakse. Tuli myöskin muita munkkeja, joita kutsuttiin Harmaiksi veljiksi. Hekin pyysivät saada rakentaa luostarin Tukholmaan, mutta heidän luostarinsa ei liene mahtunut suurelle saarelle. Se rakennettiin eräälle pienemmälle, tälle, joka on Määlariin päin, ja sitä kutsuttiin sitten Gråmunkeholmiksi eli Harmaiden veljien saareksi. Kolmannen saaren asuttivat hurskaat miehet, joita on kutsuttu Pyhän Hengen veljiksi ja jotka tavallisesti hoitivat sairaita. He rakensivat tänne sairashuoneen, ja saarta on siitä lähtien kutsuttu Pyhän Hengen saareksi eli Helgeandsholmiksi.

"Nyt olivat nuo kolme pientä lehtosaarta jo täynnä taloja, mutta ihmisiä tulvi yhä lisää, sillä nämä rannat ja vedet olivat, niinkuin sinä tiedät, Klement, semmoisia, että ne vetivät ihmisiä puoleensa. Tänne tuli hurskaita naisia Pyhän Klaran sisaruskunnasta, ja he pyysivät rakennusmaata. Heidän täytyi asettua pohjoiselle rannalle, Norrmalmiin, niinkuin sitä nimitettiin. Varmaankaan he eivät olleet paikkaan tyytyväisiä, sillä Norrmalmin yli kulki korkea harju, ja siinä oli kaupungin mestauspaikka, jonka tähden se oli halveksittu paikka. Klarasisaret rakensivat kuitenkin kirkkonsa ja pitkät luostarihuoneensa rannalle harjun alle. Ja kun he kerran tulivat tähän seutuun, tuli muita perässä. Tänne kauas pohjoiseen, itsensä harjun päälle, rakennettiin sairashuone kirkkoineen; ja se pyhitettiin Pyhälle Yrjänälle, ja tähän harjun alle rakennettiin toinen kirkko Pyhälle Jaakopille.

"Ja myöskin Södermalmiin, missä vuori nousee äkkijyrkkänä rannasta, alettiin rakentaa taloja. Siellä lahjoitettiin kirkko Pyhälle Marialle.

"Mutta älä sinä luule, Klement, että ainoastaan luostariväkeä muutti Tukholmaan. Sinne muutti paljon muitakin. Varsinkin muutti sinne paljon kauppamiehiä ja käsityöläisiä. Ne olivat taitavampia kuin ruotsalaiset, ja heidät otettiin hyvin vastaan. He asettuivat kaupunkiin muurin sisään, repivät maahan nuo pienet, kurjat hökkelit, joita siellä oli ennestään, ja rakensivat korkeita ja komeita kivitaloja. Mutta täällä oli ahtaat paikat. Heidän täytyi asettaa rakennukset lähelle toisiaan, päädyt käännettyinä kaitaisia katuja kohti.

"Niin, sinä näet, että Tukholma vetää ihmisiä puoleensa."

Nyt tuli esiin toinen herra, nopeasti käyden heitä kohti. Mutta se, joka puhui Klementin kanssa, viittasi kädellään, ja toinen jäi seisomaan jonkin matkan päähän. Tuo komea vanha herra istuutui nyt penkille soittoniekan viereen.

"Nyt pitää sinun tehdä minulle mieliksi, Klement", sanoi hän. "Minulla ei ole aikaa puhella kanssasi, mutta minä lähetän sinulle kirjan Tukholmasta, ja se sinun pitää lukea kannesta kanteen. Nyt minä olen niin sanoakseni pannut perustuksen Tukholmallesi, Klement. Tutki itse lisää ja ota selkoa siitä, kuinka kaupunki on elänyt ja muuttunut. Lue, kuinka tuo pieni, ahdas muurien ympäröimä, saarille rakennettu kaupunki on laajennut tuoksi rakennusmereksi, jonka näemme jalkaimme alla! Lue, kuinka tuo musta torni Kärnan on muuttunut tuoksi kauniiksi valoisaksi linnaksi, ja kuinka Harmaiden veljien kirkosta on tullut Ruotsin kuninkaiden hauta! Lue, kuinka saari toisensa jälkeen on tullut rakennuksia täyteen! Lue, kuinka kaalimaista etelässä ja pohjoisessa on tehty kauniita puistoja ja asutuita kaupunginosia! Lue, kuinka harjuja on alennettu ja lahtia täytetty! Lue, kuinka kuninkaiden suljetusta eläintarhasta on tullut kansan mieluisin huvittelupaikka! Sinun pitää kotiutua tänne, Klement. Tämä kaupunki ei ole vain tukholmalaisten, vaan se on sinun ja koko Ruotsin.

"Ja kun luet Tukholmasta, Klement, niin muista, että minä olen puhunut totta ja että sillä on voimaa vetää kaikki luokseen! Ensin muutti tänne kuningas, sitten rakensivat hienot herrat tänne linnansa. Sitten tuli toinen toisensa perästä, niin että nyt ei Tukholma enää ole kaupunki itseänsä varten eikä lähintä ympäristöänsä varten. Se on koko valtakuntaa varten.

"Sinä tiedät, Klement, että joka pitäjässä pidetään kuntakokouksia, mutta Tukholmassa pidetään koko kansan eduskuntakokousta. Sinä tiedät, että joka tuomiokunnassa on tuomari, mutta Tukholmassa on tuomioistuin, joka on korkeampi kaikkia muita. Sinä tiedät, että kaikkialla maassa on kasarmeja ja sotaväkeä, mutta Tukholmassa ovat ne, jotka komentavat koko sotajoukkoa. Kaikkialla maassa kulkee rautateitä, mutta Tukholmasta johdetaan koko tämä suuri laitos. Täällä on hallitus pappeja varten, opettajia, lääkäreitä, vouteja ja nimismiehiä varten. Tämä on tämän maan keskipiste, Klement. Täältä tulevat rahat, jotka sinulla on taskussasi, ja merkit, joita me panemme kirjeisiimme. Täältä tulee jotakin kaikille ruotsalaisille ja tänne on jokaisella ruotsalaisella jotakin asiaa. Täällä ei kenenkään tarvitse tuntea olevansa vieras eikä ikävöidä täältä kotiinsa. Täällä ovat kaikki ruotsalaiset kotonaan.

"Ja kun luet kaikesta, mitä on koottu tänne Tukholmaan, niin ajattele, Klement, silloin myöskin sitä, mitä se viimeksi on vetänyt luokseen: näitä vanhoja tupia täällä Skansenilla! Ja myöskin vanhoja pukuja ja vanhoja huonekaluja. Vanhoja soittoniekkoja ja satujen kertojia. Kaikkea hyvää ja vanhaa se on vetänyt luokseen kunnioittaakseen sitä ja nostaakseen sitä uuteen kunniaan kansan silmissä.

"Mutta ensimmäiseksi ja viimeiseksi muista, Klement, että kun luet Tukholmasta, niin pitää sinun istua tällä paikalla! Sinun pitää nähdä, kuinka laineet kimaltelevat iloisessa karkelossa ja kuinka rannat välkkyvät kauneutta. Sinun täytyy antautua sen lumouksen valtaan, Klement."

Vanha herra oli korottanut ääntään niin, että se kuului voimakkaalta ja mahtavan käskevältä, ja hänen silmänsä salamoivat. Nyt hän nousi ja poistui Klementin luota tehden pienen liikkeen kädellään. Ja Klement luuli samassa ymmärtävänsä, että se mahtaa olla korkea herra, ja hän kumarsi niin syvään kuin voi hänen jälkeensä.

* * * * *

Seuraavana päivänä tuli kuninkaan lakeija ja toi kirjan ja kirjeen Klementille, ja kirjeessä sanottiin, että kirja oli kuninkaan lähettämä.

Tämän jälkeen pikku ukko Klement Larsson oli kuin höperönä useita päiviä, eikä ollut juuri mahdollista saada hänen suustaan järkevää sanaa. Kun viikko oli kulunut, hän meni tohtorin luo ja pyysi päästä palveluksestaan. Hänen täytyi välttämättä päästä kotiin. "Minkä tähden? Etkö enää viihdy täällä?" sanoi tohtori. "Viihdyn, kyllähän minä viihdyn", sanoi Klement, "en minä sen puolesta enää, mutta minun pitää kuitenkin päästä kotiin."

Klement oli ollut pahassa pulassa, sillä kuningas oli sanonut, että hänen tuli ottaa selkoa Tukholmasta ja viihtyä siellä, mutta Klement ei voinut päästä rauhaan, ennen kuin oli saanut kotona kertoa siitä, että kuningas oli sanonut hänelle tämän. Hän ei voinut kieltäytyä ilosta saada seisoa kotikirkon mäellä ja kertoa ylhäisille ja alhaisille, että kuningas oli ollut niin hyvä, että oli istunut hänen vieressään samalla penkillä ja lähettänyt hänelle kirjan. Ja että hän oli jouduttanut itsensä puhelemaan hänen, vanhan köyhän soittoniekan kanssa kokonaisen tunnin parantaakseen hänet koti-ikävästä. Suurta oli kertoa tästä täällä Skansenilla lappalaisukoille ja taalalaisnaisille, mutta ei se ollut mitään sen rinnalla, että saisi puhua siitä siellä kotona!

Vaikkapa joutuisi vaivaistalollekin, niin ei sekään enää olisi niin vaikeaa kuin ennen. Hän oli nyt aivan toinen mies kuin ennen, häntä arvostetaan ja kunnioitetaan aivan toisella tavalla kuin ennen!

Ja tämä uusi ikävä kävi voittamattomaksi. Hänen täytyi mennä tohtorin luo sanomaan, että hänen oli pakko lähteä kotiin.

XXXVIII

GORGO, KOTKA

Tunturilaaksossa

Kaukana Lapin tuntureilla oli vanha kotkanpesä pengermällä, joka pisti jyrkästä vuoren seinästä. Se oli tehty havunoksista, joita oli asetettu kerroksittain toinen toisensa päälle. Monen vuoden kuluessa sitä oli uudistettu ja vahvistettu, ja nyt se oli siinä vuorenhyllyllä, leveydeltään pari metriä ja melkein yhtä korkea kuin lappalaiskota.

Vuoren seinä, jossa kotkanpesä oli, kohosi melkoisen suuren laakson kupeella, jossa kesäisin asui lauma villihanhia. Tämä laakso oli heille mainio piilopaikka. Se oli niin kätkössä vuorten välissä, ettei ollut montakaan, jotka sen tunsivat, ei edes lappalaistenkaan joukossa. Keskellä laaksoa oli pieni pyöreä järvi, jossa oli runsaasti ruokaa pikku hanhenpojille, ja mättäisillä rannoilla, jotka kasvoivat pajupensaita ja vaivaiskoivuja, oli aivan mainioita pesäpaikkoja.

Kaikkina aikoina oli ylhäällä kalliolla asunut kotkia ja alhaalla laaksossa villihanhia. Joka vuosi kotkat veivät heistä joitakuita, mutta varoivat kuitenkin ottamasta niin monta, että villihanhet eivät uskaltaisi asua laaksossa. Villihanhilla vuorostaan oli aika paljon hyötyä kotkista. Ryöväreitähän nämä olivat, mutta he pitivät muut ryövärit loitolla.

Pari vuotta ennen kuin Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, seisoi vanha johtajahanhi Akka Kebnekaiselainen eräänä aamuna tunturilaakson pohjalla tähystellen kotkanpesää. Kotkien oli tapana lähteä retkilleen vähän jälkeen auringon nousun, kaikkina niinä kesinä, joina Akka oli asunut tässä laaksossa, hän oli joka aamu tällä tavalla odottanut heidän lähtöään nähdäkseen, jäisivätkö he laaksoon metsästämään vai lentäisivätkö muille metsästysmaille.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, kun molemmat komeat linnut lähtivät liikkeelle kalliohyllyltään. Kauniina, mutta pelottavina he leijailivat ilmassa. He lensivät tasangolle päin, ja Akka huokasi helpotuksesta.

Vanha johtajahanhi oli lakannut munimasta ja elättämästä poikasia, ja kesällä hän kulutti aikansa kulkemalla hanhen pesältä toiselle ja antamalla neuvoja hautomisesta ja poikasten hoidosta. Sitä paitsi hän piti silmällä ei ainoastaan kotkia, vaan myöskin tunturikettuja, huuhkaimia ja muita vihamiehiä, jotka uhkasivat hanhia ja heidän poikasiaan.

Keskipäivän aikaan Akka alkoi uudelleen tähystellä kotkia. Samalla tavalla hän oli tehnyt joka päivä kaikkina niinä kesinä, joina oli asunut laaksossa. Hän näki heti heidän lennostaan, oliko heidän metsästyksensä onnistunut, ja hänen ei enää tarvinnut olla levoton joukkonsa tähden. Mutta tänä päivänä hän ei nähnytkään kotkien palaavan. "Olen mahtanut vanhentua ja tylsistyä", hän ajatteli, kun oli odottanut heitä hetken aikaa. "Kyllä kai kotkat ovat tulleet kotiin jo aikoja sitten."

Hän tähysteli iltapäivällä ylös vuorenseinälle ja toivoi näkevänsä kotkat pengermän huipulla, jossa niiden oli tapana istua ja nukkua ruokaleponsa, ja hän koetti keksiä heitä illalla, kun heidän oli tapana kylpeä vuorijärvessä, mutta ei vieläkään hän heitä nähnyt. Taas vaikeroi hän vanhuuttaan. Hän oli niin tottunut siihen, että kotkat asuivat vuorella hänen päänsä päällä, ettei voinut ajatella mahdolliseksi sitä, etteivät he palaisi.

Seuraavana aamuna Akka oli varhain valveilla tähystelläkseen kotkia. Mutta ei nytkään hän heitä nähnyt.

Sitä vastoin hän kuuli aamun hiljaisuudessa huudon, joka oli sekä äkäinen että valittelevan vaikerteleva, ja se kuului tulevan kotkan pesästä. "Voisivatko asiat tuolla kotkalassa todellakin olla hullusti?" ajatteli hän. Hän kohosi nopeasti ilmaan niin korkealle, että voi nähdä kotkanpesään.

Hän ei nähnyt siellä uros- eikä naaraskotkaa. Koko pesässä ei ollut muita kuin uninen, puolialaston poikanen, joka huusi ruokaa.

Akka laskeutuu hitaasti ja epäröiden kotkan pesälle. Se oli kamala paikka. Näkyi, millaista ryövärijoukkoa täällä asui. Pesässä ja kalliohyllyllä oli valkenevia luita, verisiä höyheniä ja nahan palasia, jäniksen päitä, linnun nokkia ja karvaisia riekon jalkoja. Myöskin kotkan poika, joka makasi kaiken tämän keskellä, oli vastenmielisen näköinen suurine ammottavine nokkineen, kömpelöine untuvaruumiineen ja keskenkasvuisine siipineen.

Viimein Akka voitti vastenmielisyytensä ja laskeutui pesän reunalle, mutta tähysteli samalla levottomasti ympärilleen kaikille tahoille, sillä hän odotti joka hetki, että vanhat kotkat palaisivat.

"Onpa toki hyvä, että joku viimeinkin tulee", huusi kotkanpoika. "Tuo pian ruokaa minulle!"

"No, no, ennättää tästä vähemmälläkin!" sanoi Akka. "Sanohan ensin, missä isäsi ja äitisi ovat!"

"Kunpa vain tietäisin! He lähtivät eilen aamulla ja jättivät minulle ruoaksi ainoastaan tunturisopulin poissaoloajakseen. Sinä kai ymmärrät, että se on loppunut jo aikoja sitten. On hävytöntä, että äiti antaa minun nähdä nälkää tällä tavalla."

Akka rupesi nyt arvelemaan, että vanhat kotkat todella oli ammuttu, ja hän ajatteli, että jos hän antaisi pojan nääntyä nälkään, hän pääsisi koko ryövärijoukosta vastaisuudessa. Mutta samalla hänestä oli kovin vastenmielistä olla auttamatta hylättyä poikaa, mikäli se hänelle oli mahdollista.

"Mitä sinä siinä istut ja tuijotat?" sanoi kotkanpoika. "Etkö sinä kuullut, että minä tahdon ruokaa."

Akka levitti siipensä ja laskeutui pienelle järvelle, joka sijaitsi laakson pohjassa. Hetken kuluttua hän tuli takaisin kotkan pesälle lohenpoikanen nokassaan.

Kotkanpoika suuttui pahanpäiväisesti, kun Akka laski kalan hänen eteensä. "Luuletko sinä, että minä osaan syödä tuommoista?" hän sanoi ja työnsi kalan syrjään ja koetti iskeä Akkaa nokallaan. "Hanki minulle riekko tai sopuli, kuuletko?"

Nyt Akka ojensi kaulansa ja tukisti häntä niskasta. "Minä sanon sinulle", sanoi vanhus, "että jos minä hankin sinulle ruokaa, niin pitää sinun olla tyytyväinen siihen, mitä voin antaa. Isäsi ja äitisi ovat kuolleet, niin että heiltä et voi saada mitään apua, mutta jos sinä tahdot kuolla täällä nälkään odottaessasi riekkoja ja sopuleja, niin minä en suinkaan tahdo sinua siitä estää."

Sen sanottuaan Akka lensi nopeasti tiehensä ja näyttäytyi kotkan pesässä vasta hyvän ajan kuluttua. Kotkanpoika oli syönyt kalan, ja kun Akka pani vielä toisenkin hänen eteensä, hän nielaisi sen heti, vaikka näkyikin, että se oli hänestä hyvin vastenmielistä.

Akka sai paljon tekemistä. Vanhat kotkat eivät enää koskaan palanneet, ja hänen täytyi yksin hankkia kotkanpojalle, mitä tämä tarvitsi. Hän kantoi tälle kaloja ja sammakoita, eikä syötettävä näyttänyt ollenkaan pahenevan siitä mitä sai, vaan kasvoi suureksi ja voimakkaaksi. Hän unohti pian vanhempansa ja luuli, että Akka oli hänen oikea äitinsä Akka vuorostaan rakasti häntä niinkuin kotkanpoika olisi ollut hänen oma lapsensa. Hän koetti antaa hänelle hyvän kasvatuksen ja vieroittaa häntä rajuudesta ja ylpeydestä.

Kun pari viikkoa oli kulunut, alkoi Akka huomata, että hänelle oli tulemassa siipisato, jolloin hän ei voisi lentää. Kokonaisen kuun kierroksen aikana hän ei voisi kantaa ruokaa kotkanpojalle, ja tämän täytyisi siis kuolla nälkään.

"Nyt, Gorgo, ovat asiat niin", sanoi hän eräänä päivänä kotkanpojalle, "että minä en enää voi tuoda sinulle kalaa. Jos uskallat, on sinun koetettava päästä alas laakson pohjaan, niin että voin tuoda sinulle ruokaa. Sinun on päätettävä, tahdotko kuolla nälkään täällä ylhäällä vai heittäytyä laaksoon, mutta se saattaa sekin maksaa henkesi."

Hetkeäkään miettimättä kotkanpoika astui pesän reunalle, hän ei huolinut edes mitata välimatkaa alas laaksoon, vaan levitti pienet siipensä ja antoi mennä. Hän pyörähti ilmassa pari kertaa ympäri, mutta sai kuitenkin siivistään sen verran apua, että tuli jotakuinkin ehjänä maahan.

Täällä alhaalla Gorgo tuli nyt viettäneeksi kesänsä pienten hanhenpoikasten seurassa ja hänestä tuli näiden hyvä toveri. Koska hän luuli olevansa hanhen poika, hän koetti elää samalla tavalla kuin hekin, ja kun he uivat järvelle, hän meni mukana, kunnes oli vähällä hukkua. Häntä nöyryytti kovin, ettei hän voinut oppia uimaan, ja hän meni Akan luo valittamaan. "Minkätähden minä en osaa uida niinkuin muut?" kysyi hän. -- "Sinulle kasvoi liian suuret kynnet ja liian käyrät varpaat maatessasi tuolla ylhäällä kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole siitä milläsikään! Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."

Kotkanpojan siivet kasvoivat pian niin pitkiksi, että ne kantoivat häntä, mutta vasta syksyllä, kun hanhenpojat saivat oppia lentämään, pisti hänenkin päähänsä, että hän voi käyttää niitä lentämiseen. Hänelle tuli nyt ihana aika, sillä tässä urheilussa hän heti oli ensimmäinen. Hänen toverinsa eivät koskaan viipyneet ilmassa kauemmin kuin oli välttämätöntä, mutta hän asusteli ilmassa melkein koko päivän ja harjoittelihe lentämään. Hän ei ollut vielä päässyt selville siitä, että hän oli toista sukua kuin hanhet, mutta hän huomasi kuitenkin koko joukon asioita, jotka ihmetyttivät häntä, ja hän teki Akalle yhtä mittaa jos jonkinlaisia kysymyksiä. -- "Minkä tähden livistävät riekot ja sopulit piiloon, kun minun varjoni sattuu vuoren rinteeseen?" kysyi hän. "Eiväthän ne pelkää muita hanhenpoikia." -- "Sinun siipesi kasvoivat liian pitkiksi tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Nepä säikäyttävät noita pikku elukoita. Mutta älä ole siitä milläsikään. Sinusta tulee kyllä hyvä lintu sittenkin."

Opittuaan lentämään kotka oppi myöskin itse pyydystämään kaloja ja sammakoita, mutta kohta hän alkoi kummastella tätäkin. "Mistä syystä minä syön kaloja ja sammakoita?" kysyi hän. "Eiväthän muut hanhet kitä syö." -- "Minulla ei ollut sinulle muuta ruokaa annettavana, kun olit tuolla kalliohyllyllä", sanoi Akka. "Mutta älä ole milläsikään. Hyvä lintu sinusta tulee sittenkin."