Part 23

Emäntä oli korjannut pois illallisen ja valmistanut hänen vuoteensa ja sitten hän oli mennyt omaan pieneen kamariinsa ja istahtanut sinne. Välistä hän tuli ovelle ja katseli ihmetellen poikaansa, joka seisoi tulen ääressä eikä mennyt maata. "Ei mitään, äiti, minä vain vähän ajattelin entisiä asioita", sanoi hän.

Seikka oli se, että kun hän äsken oli kulkenut majatalon ohi, oli muuan hevoskauppias tullut ja kysynyt, eikö hän tahtoisi ostaa hevosta, ja näyttänyt hänelle vanhaa konia, joka oli niin pahoin pidelty, että hänen täytyi kysyä mieheltä, oliko hän hullu, kun koetti tyrkyttää hänelle semmoista ikäloppua. "Enhän minä, mutta minä vain ajattelin, että kun tämä hevonen on ennen ollut teidän, niin ehkä haluaisitte toimittaa sille huolettoman vanhuuden päivät, sillä niitä se kaipaa", oli hevoskauppias vastannut.

Silloin hän oli katsonut hevosta ja tuntenut sen. Niin, hän oli itse opettanut ja kasvattanut sen, mutta ei hänen päähänsä pistänytkään ruveta sentähden ostamaan niin vanhaa ja kelvotonta elukkaa. Eihän toki. Vai hän heittäisi rahansa semmoiseen!

Mutta joka tapauksessa hevonen oli herättänyt hänessä monta muistoa, ja nämä muistot ne nyt pitivät häntä valveilla niin, ettei hän voinut mennä levolle.

Niin, tuo hevonen oli ollut kylläkin kaunis ja hyvä hevonen. Isä oli antanut hänen hoitaa sitä varsasta pitäen. Hän oli opettanut sen juoksemaan, ja hän oli rakastanut sitä enemmän kuin mitään muuta. Isä oli valitellut, että hän ruokki sitä liian hyvin, ja hänen oli usein täytynyt viedä sille varkain kauroja.

Kun hänellä oli ollut tuo hevonen, ei hän koskaan ollut tahtonut mennä jalkaisin kirkkoon, vaan aina hän oli ajanut. Sen hän oli tehnyt vain saadakseen ajaa komealla varsallaan. Itsellään hänellä oli kotikutoiset ja kotitekoiset vaatteet, ja ajopelit olivat yksinkertaiset ja maalaamattomat, mutta hevonen oli komein kirkonmäellä.

Kerran hän oli uskaltanut puhua isälle siitä, että hän ostaa itselleen verkavaatteet ja maalaa rattaat. Isä oli seisonut kuin kivettyneenä sen kuultuaan. Poika oli luullut, että isä saa halvauksen. Hän oli silloin koettanut saada isää ymmärtämään, että kun hänellä kerran on niin kaunis hevonen ajettavanaan, niin pitää kai hänen itsensäkin joltakin näyttää.

Isä ei ollut puhunut mitään, mutta pari päivää sen jälkeen hän oli vienyt hevosen Örebrohon ja myynyt sen siellä.

Siinä isä oli tehnyt julmasti, mutta selvää oli, että hän oli pelännyt tuon hevosen houkuttelevan poikaa turhamaisuuteen ja tuhlaavaisuuteen, ja nyt, näin kauan sen jälkeen, täytyi myöntää, että isä oli ollut oikeassa. Semmoisesta hevosesta olisi varmaan tullut kiusaus. Mutta silloin alussa hän oli surrut aivan kauheasti. Hän oli välistä mennyt Örebrohon seisomaan kadunkulmaan katsoakseen kun hevonen meni ohi, tai hiipinyt sen luokse talliin antamaan sokeria.

"Jos isä kuolee ja minä saan talon", oli hän ajatellut, "ostan minä ensi töikseni takaisin hevosen."

Nyt isä oli kuollut ja hän oli ollut isäntänä talossaan pari vuotta, mutta hän ei ollut vielä yrittänytkään ostaa takaisin hevostaan. Ei hän ollut tullut sitä ajatelleeksikaan pitkiin aikoihin ennen kuin vasta tänä iltana.

Olipa merkillistä, miten hän oli voinut unohtaa sen niin kokonaan. Mutta isä oli ollut hyvin mahtava ja lujatahtoinen mies, ja kun hän oli kasvanut ja kulkenut alinomaa isän mukana töissä, oli isän vaikutus häneen kasvanut hyvin suureksi. Niin hän oli vähitellen joutunut pitämään oikeana kaikkea, mitä isä teki. Ja kun hän itse oli päässyt isännäksi, oli hän vain koettanut kaikessa tehdä samalla tavoin kuin isä ennen.

Hän tiesi kyllä, että ihmiset olivat sanoneet isää ahneeksi, mutta kai on oikein kiristää kukkaroaan eikä heittää rahojaan hukkaan. Ei kai hän saa hävittää sitä hyvyyttä, mitä oli saanut. On parempi kantaa saiturin nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa perässään suuria velkoja kuten muut tilanomistajat.

Niin pitkälle hän oli päässyt ajatuksissaan, kun säpsähti kuullessaan jotakin kummallista. Oli kuin olisi kimeä, ilkkuva ääni kerrannut juuri sen, mitä hän ajatteli: "On parasta kiristää kukkaroaan. On parempi kantaa saiturin nimeä ja elää velattomassa talossa kuin kiskoa perässään velkoja kuten muut tilanomistajat."

Oli kuin joku olisi tahtonut pilkata hänen viisauttaan, ja hän oli vähällä suuttua huomatessaan, että se kaikki oli vain kuulohäiriötä. Oli alkanut tuulla, ja tässä hän seisoi ja oli tullut niin uniseksi, että oli pitänyt tuulen vinkunaa savutorvessa oikeana puheena.

Hän katsahti seinäkelloa, ja se löi juuri silloin yksitoista raskasta lyöntiä. Kauheata, kuinka myöhä jo oli. "On aika mennä maata", ajatteli hän. Silloin hän muisti, ettei hän vielä ollut tehnyt kiertokulkuaan pihan ympäri kuten hänen tapansa oli tehdä joka ilta nähdäkseen, että kaikki ovet ja luukut oli suljettu ja kaikki tulet sammutettu. Se ei häneltä koskaan ollut jäänyt tekemättä sen jälkeen kun hän oli päässyt isännäksi taloon, Hän heitti takin hartioilleen ja meni ulos rajuilmaan.

Hän huomasi, että kaikki oli niinkuin olla piti, paitsi että tyhjän heinäladon ovi oli lentänyt auki. Hän meni sisään noutamaan avainta, lukitsi ladon ja pisti avaimen takkinsa taskuun.

Sitten hän meni takaisin tupaan, riisui takkinsa ja ripusti sen tulen eteen. Mutta hän ei vielä nytkään mennyt maata, vaan alkoi kävellä edestakaisin lattialla. Kyliäpä siellä oli kauhea ilma, kun tuuli oli niin purevan kylmä ja satoi räntää. Ja hänen vanha hevosensa seisoi tuossa ilmassa ulkona eikä sillä ollut edes lointa selässä! Kyllä sille nyt sentään olisi pitänyt antaa edes sateensuojaa, kun se kerran oli tullut näille tienoille.

Vastapäätä majataloa poika kuuli vanhan rämisevän seinäkellon lyövän yksitoista lyöntiä. Juuri silloin hän oli päästelemässä elukoita irti viedäkseen ne latoon. Kesti aika kauan, ennen kuin hän sai ne herätetyksi, mutta vihdoin ne olivat valmiit astumaan pitkässä jonossa pojan johtamina ahneen talonpojan pihalle.

Mutta sillä aikaa kun poika tätä puuhasi, oli isäntä tehnyt kierroksensa pihan ympäri ja sulkenut heinäladon, niin että kun poika tuli elukoita tuoden, olikin ovi lukossa. Poika jäi seisomaan hämmästyksissään. Ei, eläimiä hän ei voinut jättää siihen seisomaan. Hänen täytyi päästä sisään ottamaan selkoa avaimesta.

"Viihdyttele niitä täällä sen aikaa kun minä noudan avainta", sanoi hän vanhalle hevoselle ja juoksi tiehensä.

Keskelle pihamaata hän pysähtyi miettimään, miten pääsisi sisään. Siinä seisoessaan hän näki kahden pienen matkamiehen tulevan tietä pitkin ja pysähtyvän majatalon kohdalle.

Poika huomasi heti, että siinä oli kaksi pientä tyttöä. Hän juoksi lähemmäksi, sillä hän ajatteli saavansa heiltä apua.

"Kas niin, Riitta-Maija", sanoi toinen, "älä nyt enää itke. Nyt me olemme majatalon luona. Täällä me kyllä pääsemme sisään."

Tuskin tyttö oli sanonut sen, kun poika huusi hänelle:

"Älkää koettakokaan päästä majataloon. Se on aivan mahdotonta. Mutta tuossa toisessa talossa ei ole yhtään vieraita. Sinne teidän pitää mennä."

Pikkutytöt kuulivat sanat selvään, mutta eivät voineet nähdä puhujaa. Mutta sitä he eivät kovinkaan ihmetelleet, sillä olihan ihan pilkkopimeä yö. Isompi heistä vastasi heti: "Me emme tahdo mennä siihen taloon, sillä siellä asujat ovat ahneita ja ilkeitä. On heidän syynsä, että meidän täytyy kulkea kerjuulla."

"Voi olla", sanoi poika, "mutta teidän pitää mennä sinne sittenkin. Saatte nähdä, että teidän käy hyvin."

"Koetetaan sitten, mutta saattepa nähdä, ettei meitä edes päästetä sisään", sanoivat pikkutytöt ja menivät asuinrakennukselle ja kolkuttivat.

Isäntä seisoi vielä tulen ääressä ja ajatteli hevosta, kuullessaan kolkutusta. Hän meni katsomaan ja päätti samalla, ettei hän anna houkutella itseään päästämään sisään ketään matkamiestä. Mutta juuri hänen raottaessaan porstuan ovea käytti tuulispää tilaisuutta hyväkseen. Se repäisi oven hänen kädestään ja paiskasi sen seinään. Hänen täytyi astua ulos sitä tavoittamaan, ja kun hän tuli tupaan takaisin, olivat tytöt jo sisällä.

Ne olivat kerjäläistyttöjä, repaleisia ja nälkäisiä ja likaisia pieniä tynkiä, ja ne kulkivat kumarassa pussiensa painosta, jotka olivat yhtä pitkiä kuin he itsekin.

"Ketä olette te, jotka kuljette ja kierrätte näin myöhään yöllä?" kysyi isäntä ankaralla äänellä.

Lapset eivät vastanneet heti; he laskivat ensin maahan pussinsa. Sitten he menivät hänen luokseen ja ojensivat hänelle pienet kätensä tervehdykseksi. "Me olemme Anna ja Riitta-Maija Engärdetistä", sanoi vanhempi, "ja me pyytäisimme yösijaa."

Isäntä ei ottanut vastaan ojennettuja käsiä ja aikoi juuri ajaa ulos kerjäläiskakarat, kun uusi muisto välähti hänen mieleensä. Engärdet, eikös se ollut pieni mökki, jossa oli asunut köyhä leski viisine lapsineen? Mutta leski oli ollut velkaa hänen isälleen muutamia satoja kruunuja, ja saadakseen omansa oli isä antanut myydä hänen töllinsä. Sitten leski oli vanhempien lastensa seurassa lähtenyt työnhakuun Norlantiin, mutta kaksi nuorinta lasta oli joutunut kunnan elätettäväksi.

Hänen tätä ajatellessaan katkeroitui hänen mielensä, hän tiesi, että isää oli paljon moitittu siitä, että oli ryöstättänyt nuo rahat, jotka kuitenkin olivat hänen rehellisesti ansaittua omaisuuttaan.

"Mitä te nyt toimitatte tähän aikaan?" sanoi hän ankaralla äänellä lapsille. "Eikö köyhäinhoito ole ottanut teitä huostaansa? Miksi te kuljeksitte kerjäämässä?"

"Ei se ole meidän syymme", vastasi nuorempi tyttö. "Ne ihmiset, joiden luona me asumme, lähettivät meidät kerjuulle."

"No, teidän pussinnehan ovat täynnä", sanoi talonpoika, "teillä ei ole syytä valittaa. Nyt on parasta, että otatte esille, mitä teillä on mukananne, ja syötte vatsanne täyteen, sillä täältä ette saa ruokaa. Naisväki on jo mennyt levolle. Sitten voitte laskeutua nurkkaan uunin viereen, niin teille ei tule kylmä."

Hän teki liikkeen kädellään ikään kuin käskeäkseen heitä luotaan, ja hänen silmissään oli melkein kova ilme. Tulihan hänen iloita siitä, että hänellä oli ollut isä, joka oli ollut tarkka tavarastaan. Muuten hän ehkä itse olisi saanut lapsuudessaan kiertää mieroa kerjuupussi olalla niinkuin nuo.

Tuskin hän oli ehtinyt ajatella ajatuksensa loppuun, kun se kimeä ja ilkkuva ääni, jonka hän oli kuullut jo kerran ennen tänä iltana, kertasi sen sanasta sanaan. Hän kuulosti ja ymmärsi heti, ettei se ollut mitään: ainoastaan tuuli, joka ilvehti uuninpiipussa. Mutta ihmeellistä oli siinä se, että kun tuuli noin kertasi nuo sanat, tuntuivat ne hänestä kauhean tyhmiltä ja kovilta ja valheellisilta.

Lapset olivat laskeutuneet toistensa viereen kovalle lattealle. He eivät kuitenkaan olleet ääneti, vaan mutisivat jotakin maatessaan.

"Oletteko hiljaa!" äsähti hän. Hän oli niin kärttyisellä päällä, että olisi voinut lyödä heitä.

Mutta tuota mutinaa kesti yhä siitä huolimatta, niin että hän vielä kerran käski heitä pitämään suunsa kiinni.

"Kun äiti lähti minun luotani", sanoi silloin pieni kirkas ääni, "otti hän minulta sen lupauksen, että joka ilta lukisin iltarukoukseni. Ja se minun täytyy tehdä ja Riitta-Maijan myös. Kunhan vain olemme lukeneet 'Jumala, joka lapsia rakastat', niin emme enää hiisku sanaakaan."

Isäntä istui nyt aivan hiljaa ja kuunteli, miten pienokaiset lukivat iltarukoustaan. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin, ja kävellessään hän väänteli käsiään, ikään kuin olisi ollut suuressa tuskassa.

Hevonen ajettu piloille ja nuo lapset mieroa kiertävinä kerjäläisinä! Ja kumpikin isän työtä! Isä ei ehkä sittenkään ollut oikeassa kaikessa, mitä teki.

Hän istahti tuolille ja nojasi päätään käsiinsä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa alkoivat värähdellä ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. Hän koetti pyyhkiä niitä, mutta silloin tuli uusia kyyneleitä, ja hän riensi pyyhkimään nekin, mutta se ei auttanut. Kyyneliä tulvi tulvimalla.

Nyt hänen äitinsä avasi pienen kamarin oven, ja hän riensi kääntämään tuoliaan niin, että selkä olisi äitiin päin. Mutta äiti lienee huomannut jotakin eriskummaista, sillä hän seisoi kauan aikaa hänen takanaan niinkuin olisi odottanut, että poika sanoisi hänelle jotakin. Sitten hän ajatteli, miten vaikeaa miesten on puhua siitä, mikä heitä raskaimmin painaa. Häntä kai pitäisi auttaa.

Hän oli nähnyt kamaristaan, mitä tuvassa oli tapahtunut, niin ettei hänen tarvinnut mitään kysyä. Hän meni vain aivan hiljaa nukkuvien lasten luo ja kantoi heidät omaan vuoteeseensa pieneen huoneeseensa. Sitten hän palasi taas poikansa luo.

"Kuulehan, Lars", sanoi hän ikään kuili ei olisi huomannut pojan itkua, "anna minun ottaa nuo lapset." -- "Mitä, äiti?" sanoi poika ja koetti hillitä itkuaan. -- "Minun on ollut vaikeata olla heidän tähtensä monta vuotta, aina siitä lähtien, kun isä otti mökin heidän äidiltään. Ja niin on sinunkin ollut." -- "Niin on." -- "Minä otan heidät tänne ja teen heistä kunnon ihmisiä. He ovat liian hyviä kulkemaan kerjuulla."

Poika ei voinut vastata mitään, sillä kyyneleet valuivat virtanaan, mutta hän tarttui äitinsä vanhaan, kuluneeseen käteen ja hyväili sitä.

Mutta sitten hän hyppäsi pystyyn, ikään kuin olisi pelästynyt jotakin. "Mitä isä olisi sanonut tästä?" -- "Isä on saanut aikansa hallita", sanoi äiti, "nyt on sinun vuorosi. Niin kauan kuin isä eli, täytyi häntä totella. Nyt täytyy sinun olla sellainen kuin sinä olet." Poika hämmästyi näistä sanoista niin, että lakkasi itkemästä. "Enkö minä ole ollut semmoinen kuin olen?" sanoi hän. -- "Et", sanoi hänen äitinsä, "sitä sinä et ole ollut. Sinä olet koettanut olla vain isän kaltainen. Isä oli nähnyt kovia aikoja, ja sen tähden hän pelkäsi köyhtyvänsä. Hän ajatteli, että hänen oli pakko ennen muuta ajatella itseään. Mutta sinä et ole koskaan kokenut mitään kovaa, josta olisit voinut käydä kovaksi. Sinulla on enemmän kuin tarvitset, ja silloin kai olisi luonnotonta, jollet ajattelisi toisia."

Peukaloinen oli seurannut pieniä tyttöjä tupaan ja pysytellyt piilossa pimeässä nurkassa. Ei kestänyt kauan, ennen kuin hän huomasi ladon avaimen pistävän esiin isännän taskusta. "Kun isäntä ajaa ulos lapset, silloin minä sieppaan avaimen ja livistän", ajatteli hän.

Mutta nytpä ei lapsia ajettukaan ulos, ja Peukaloinen istui nurkassa eikä voinut käsittää, mikä nyt neuvoksi.

Äiti puhui kauan poikansa kanssa, ja kuta kauemmin hän puhui, sitä rauhallisemmaksi kävi poika, ja viimein hän istui siinä kasvoillaan kaunis ilme ja näytti ihan kuin toiselta ihmiseltä. Hän hyväili yhä vanhaa kuihtunutta kättä.

"Niin, nyt kai voimme mennä levolle", sanoi äiti nähdessään, että poika oli rauhoittunut. -- "Ei", sanoi tämä ja nousi nopeasti, "minä en voi vielä mennä levolle. On vielä yksi vieras, jolle minun täytyy antaa yösija tänä yönä."

Hän ei sanonut sen enempää, vaan heitti nopeasti takin ylleen, sytytti lyhdyn ja meni ulos. Ulkona tuuli ja oli yhtä kylmä kuin äsken, mutta kun hän tuli porstuan rappusille, alkoi hän hyräillä. Hän ajatteli, mahtaisiko hevonen tuntea hänet ja olisiko siitä ehkä hauskaa päästä vanhaan talliinsa.

Kulkiessaan pihan poikki hän kuuli oven paukahtelevan tuulessa. "Se on tuo ladon ovi, joka on taas auennut", ajatteli hän ja meni sitä sulkemaan.

Kohta hän seisoi ladon ovella ja aikoi juuri panna sen lukkoon, kun oli kuulevinaan kahinaa sisästä.

Se johtui siitä, että poika oli livahtanut ulos samalla kun hän ja heti juossut ladon luo, minne oli jättänyt elukat. Mutta ne eivät olleetkaan enää sateessa. Ankara tuulenpuuska oli temmannut auki ladon oven ja auttanut niitä pääsemään katon alle. Mutta nyt isäntä oli kuullut kahinan, joka syntyi pojan juostessa latoon.

Hän katsoi lyhdyn valossa latoon ja näki, että lattia oli täynnä nukkuvia eläimiä. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä. Elukat eivät olleet sidotut, vaan olivat paneutuneet sinne tänne olkien päälle.

Hän suuttui moisesta omavaltaisuudesta ja alkoi huutaa ja meluta herättääkseen nukkuvat ja ajaakseen ne ulos. Mutta elukat lepäsivät liikkumattomina niinkuin eivät olisi ollenkaan aikoneet antaa häiritä itseään.

Ainoa, joka nousi, oli vanha hevonen, joka hyvin hiljaa astui häntä kohti.

Isäntä meni yht'äkkiä aivan sanattomaksi. Hän tunsi hevosen jo käynnistä. Hän valaisi sitä lyhdyllä, ja hevonen tuli ja laski päänsä hänen olkapäälleen.

Ja isäntä alkoi hyväillä sitä. "Heppaseni, heppaseni!" sanoi hän. "Kylläpä ovat sinua pahoin pidelleet! Minä ostan sinut takaisin. Sinun ei tarvitse enää koskaan lähteä tästä talosta. Saat elää niinkuin tahdot. Nuo muut, jotka olet ottanut mukaasi, saavat jäädä tänne, mutta tule sinä minun kanssani talliin. Nyt minä voin antaa sinulle kauroja niin paljon kuin jaksat syödä tarvitsematta ottaa varkain. Ethän sinä vielä taida olla aivan pilalla. Sinusta tulee vielä kirkonmäen korein hevonen. Heppaseni! Niin, heppaseni!"

XXV

JÄIDENLÄHTÖ

Torstaina huhtikuun 28. p:nä.

Seuraavana päivänä oli kirkas ja kaunis ilma. Tuuli tosin aika navakasti lännestä, mutta siitä vain iloittiin, sillä se kuivatti teitä, jotka olivat aivan vetelöityneet eilisestä ankarasta sateesta.

Hyvään aikaan seuraavana päivänä smoolantilaislapset, Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti tulivat kävellen Sörmlannista Närkeen vievää maantietä. Tie noudatteli Jelmarin eteläistä rantaa, ja lapset kulkivat ja katselivat jäätä, joka vielä peitti suurimman osan järveä. Aamuaurinko valaisi jäätä, eikä se näyttänyt mustalta ja ikävältä, kuten kevätjää tavallisesti näyttää, vaan helotti valkeana ja houkuttelevana. Se oli kuivaa ja lujaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi. Sadevesi oli jo valunut reikiin ja rakoihin tai imeytynyt itseensä jäähän. He eivät nähneet muuta kuin mitä kauneimman jääkuoren.

Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti olivat matkalla pohjoista kohti eivätkä voineet olla ajattelematta, että heiltä säästyisi monta askelta, jos he voisivat oikaista suuren järven poikki, sensijaan että kiertäisivät sen ympäri. He kyllä tiesivät, että kevätjää on vaarallista, mutta tämähän näytti aivan turvalliselta. He näkivät, että se rannasta oli monen tuuman paksuista. Tiekin siinä näkyi, ja he voivat seurata sitä, ja toinen ranta näytti olevan niin lähellä, että he arvelivat voivansa kulkea yli tunnissa.

"Tule, niin koetetaan!" sanoi Pikku Matti. "Kun vain varomme astumasta avantoihin, niin kyllä se onnistuu."

He lähtivät siis jäälle. Jää ei ollut erittäin liukasta, vaan hyvin mukavaa kävellä. Sen päällä oli enemmän vettä kuin mitä he olivat voineet maalta nähdä, ja siellä täällä oli piikkijäätä, jossa vesi purskahteli ylös ja alas. Semmoisia paikkoja oli varottava, mutta sehän ei ollut vaikeaa keskellä päivää auringon paisteessa.

Lapset kulkivat nopeasti ja keveästi eteenpäin eivätkä puhuneet muusta kuin siitä, kuinka viisaita he olivat olleet lähdettyään jäälle sen sijaan, että olisivat jatkaneet matkaansa sateen särkemällä maantiellä.

Kuljettuaan vähän matkaa he tulivat Vinön saaren lähelle. Siellä huomasi heidät ikkunastaan muuan vaimo. Hän tuli tupansa ovelle, huitoi heille käsillään ja huusi jotakin, mitä he eivät voineet kuulla. He ymmärsivät aivan hyvin, että hän varotti heitä jatkamasta matkaansa. Mutta jäällä olijat näkivät toki paremmin kuin hän, ettei ollut mitään hätää. Olisi ollut hyvin tyhmää palata rantaan, kun kaikki kävi niin mainiosti.

He tarpoivat nyt siis Vinön ohi ja heillä oli edessään peninkulman levyinen jääpinta. Täällä selempänä oli niin paljon vesilammikoita jäällä, että lasten täytyi tehdä pitkiä kierroksia. Mutta se oli heistä vain hauskaa. He koettivat kilvan löytää parhaita paikkoja. Ei heitä väsyttänyt eikä heillä ollut nälkä. Olihan heillä koko päivä edessään, ja he vain nauroivat kohdatessaan uusia vastuksia.

Välistä he katsahtivat toiselle rannalle. Se näytti olevan vielä kaukana, vaikka he olivat kulkeneet jo tunnin. Heitä vähän hämmästytti, että järvi oli näin leveä.

"Näyttää kuin tuo ranta väistyisi meidän tieltämme", sanoi Pikku Matti.

Täällä ulkona heillä ei ollut mitään suojaa länsituulta vastaan. Se kävi joka hetki yhä navakammaksi ja painoi vaatteita niin tiukasti ruumiiseen, että oli vaikea liikkua. Tämä kova tuuli oli ensimmäinen todellinen vastus, minkä he olivat kohdanneet tällä taipalella.

Se heitä kummastutti, että tuuli niin voimakkaasti kohisten kuin sen mukana olisi kantautunut suuren myllyn tai konepajan jytinää. Mutta semmoisiahan ei voinut olla tuolla jääaavikolla.

He olivat kulkeneet suuren Valenin saaren länsipuolitse ja heistä näytti nyt kuin he olisivat huomattavasti lähestyneet pohjoista rantaa. Mutta samalla tuuli tuli yhä kiusallisemmaksi, ja sitä seuraava kova pauhu lisääntyi niin, että he alkoivat käydä levottomiksi.

Yht'äkkiä he olivat huomaavinaan, että heidän kuulemansa pauhu johtui siitä, että aallot vaahdoten ja kohisten murtuivat rantaa vastaan, mutta sehän oli mahdotonta sekin, koska järvi vielä oli jään peitossa.

He kuitenkin pysähtyivät ja katselivat ympärilleen. Silloin he huomasivat kaukana lännessä, Björnön ja Göksholmin seutuvilla, valkoisen vallin, joka ulottui koko järven yli. Ensin he luulivat, että se oli tien kohdalla olevaa lunta, mutta sitten heille selvisi, että se oli aaltojen vaahtoa, joka murtui jäätä vasten.

Huomattuaan sen he tarttuivat toisiaan käteen ja alkoivat juosta sanomatta sanaakaan. Järvi tuolla lännessä oli avoinna, ja heistä oli näyttänyt kuin vaahdon reuna olisi nopeasti siirtynyt itää kohti. He eivät tienneet, lähtisikö jää samassa kaikkialta, tai mitä tulisi tapahtumaan. Mutta sen he tunsivat, että heitä uhkasi vaara.

Yht'äkkiä heistä tuntui siltä kuin jää olisi kohonnut juuri siltä kohdalta, missä he juoksivat: se kohosi ja laskeutui samassa, niinkuin joku olisi jysäyttänyt sitä altapäin. Kuului jään kumea pamaus ja sitten haarautui siitä halkeamia joka taholle. Lapset näkivät, miten halkeamat viilsivät läpi jään.

Nyt jää oli vähän aikaa hiljaa, mutta sitten alkoi taas tuntua tuo kohoileminen ja painuminen. Sitten halkeamat alkoivat levetä railoiksi, joista purskahteli vettä. Kohta sen jälkeen jää alkoi jakaantua suuriksi lautoiksi.

"Oosa", sanoi Pikku Matti, "tämä on varmaan jäidenlähtöä."

"Sitä se on, Pikku Matti", sanoi Oosa, "mutta me voimme vielä ehtiä maihin. Juokse vain!"

Tuulella ja aalloilla olikin vielä paljon tekemistä, ennen kuin ne saisivat jään pois järvestä. Vaikein työ oli kyllä jo tehty, kun jää oli halkeillut lauttoihin, mutta kaikki nuo lautat oli vielä pienennettävä ja heitettävä toisiaan vasten, jotta ne särkyisivät, kuluisivat ja sulaisivat. Oli vielä paljon jäljellä kiinteätä, särkymättöminä kenttinä olevaa kovaa ja lujaa jäätä.

Mutta suurin vaara oli siinä, etteivät lapset voineet nähdä pitkälle jäätä myöten. He eivät kyenneet näkemään, missä halkeamat olivat niin laajat, etteivät he pääsisi yli. He eivät tienneet, missä tapaisivat niin suuria jäälauttoja, että ne kannattaisivat heitä. Sentähden he harhailivat sinne tänne, edes ja takaisin. Kun heidän olisi pitänyt mennä rantaan, joutuivat he vain selemmäksi. He hätääntyivät halkeilevalla jäällä niin, että lopulta seisoivat paikoillaan ja itkivät.

Silloin suhahti lauma villihanhia nopeasti lentäen heidän päänsä päällitse. Ne huusivat kovalla äänellä ja merkillisintä oli, että kaakatuksen keskeltä kuului lasten korviin sanat: "Menkää oikealle, oikealle, oikealle!"

He lähtivät liikkeelle ja seurasivat neuvoa, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin he uudelleen seisoivat neuvottomina leveän halkeaman luona.

Taas he kuulivat hanhien huudon päänsä päältä ja erottivat kaakatuksen keskeltä pari sanaa: "Seisokaa paikoillanne! Seisokaa paikoillanne!"

Lapset eivät sanoneet toisilleen sanaakaan siitä, mitä olivat kuulleet, vaan tottelivat ja seisoivat paikoillaan. Kohta sen jälkeen jääkappaleet liukuivat yhteen, niin että he pääsivät aukon yli. Silloin he taas tarttuivat toisiaan käteen ja juoksivat. He eivät olleet peloissaan ainoastaan vaarasta, vaan myöskin saamastaan avusta.

He pysähtyivät pian taas epätietoisina suunnasta, mutta heti he kuulivat äänen kantautuvan luokseen. "Suoraan eteenpäin! Suoraan eteenpäin!" sanoi ääni.