Part 22

Ne ovat niin sirotekoisia, että pojan tekisi mieli pysähtyä katselemaan jokaista, mutta hän ei uskalla olla seuraamatta puutarhuria. Mutta kohta he tulevat paikkaan, joka on muita suurempi ja komeampi. Se on kolmikerroksinen talo, ja siinä on pääty ja ulkonevat sivurakennukset. Se seisoo keskellä kukkaistutuksia ja sinne vievä tie kulkee useiden kaunissiltaisten kanavien yli.

Poika ei uskalla muuta kuin seurata puutarhurin kintereillä, mutta kun hänen täytyy kulkea kaiken tämän ohi, huoahtaa hän niin haikeasti, että ankara herra kuulee sen ja pysähtyy. "Tätä paikkaa minä nimitän Eriksbergiksi", sanoo hän. "Jos tahdot mennä sisään, niin mene, mutta varo Pintorpan rouvaa!"

Siihen ei poikaa tarvitse monta kertaa kehoittaa. Hän juoksee puiden reunustamaa käytävää, yli pienten siltojen, ylös kukkaistutuksille ja portista sisään. Kaikki näyttää olevan hänen mitallaan tehtyä. Portaat ovat parhaan korkuiset, ja hän ylettyy avaamaan jokaisen lukon. Mutta ikinä hän ei olisi luullut saavansa nähdä näin paljon kaunista. Tammilattiat loistavat puhtaina ja kiilloitettuina, katot on kipsattu ja maalattu kuvia täyteen. Seinillä riippuu taulu taulun vieressä. Huonekalut on kullalla koristettu ja silkillä verhoiltu. Hän näkee huoneita, joiden seinät ovat kirjojen peitossa, ja hän näkee huoneita, joissa pöydät ja kaapit ovat kalleuksia täynnä.

Vaikka hän kuinka rientää, hän ei ehdi nähdä puoltakaan talosta, ennen kuin puutarhuri huutaa häntä, ja kun hän tulee ulos, seisoo ukko ja pureskelee kärsimättömästi huuliaan.

"No, kuinka kävi?" kysyy puutarhuri. "Näitkö Pintorpan rouvan?" Mutta poika ei ole nähnyt yhtä ainoata elävää olentoa, ja kun puutarhuri kuulee tämän, vääntyvät hänen kasvonsa. "Onko Pintorpan rouva päässyt lepoon, enkä minä?" sanoo hän, eikä poika koskaan olisi uskonut, että ihmisääni voisi värähtää niin epätoivoisena.

Sitten puutarhuri kulkee taas edellä pitkin askelin, ja poika juosta kipittää perässä koettaen nähdä kaikista ihmeellisyyksistä niin paljon kuin suinkin. He kiertävät lammikon, joka on muita hiukan suurempi. Pitkiä valkoisia paviljonkeja kuin herrastaloja pistää esiin pensaikoista ja kukkasryhmistä. Puutarhuri ei pysähdy, mutta kulkiessaan eteenpäin hän heittää silloin tällöin sanan pojalle. "Tätä lampea me nimitämme Yngariksi. Tässä on Danbyholm. Tämä on Hagbyberga. Tässä Hovsta. Tämä on Åkerö."

Sitten astuu puutarhuri pari pitkää askelta ja tulee uuden pienen lammikon luo, jota hän kutsuu Booveniksi, mutta tässä pääsee pojalta hämmästyksen huudahdus ja puutarhuri pysähtyy. Poika on jäänyt seisomaan pienelle sillalle, joka vie lammessa olevaan saareen.

"Saat juosta Vibyholmia katselemaan, jos sinua haluttaa", sanoo hän. "Mutta varo Valkoista rouvaa."

Poika tottelee käskemättä. Siellä on niin paljon muotokuvia seinillä, että hänestä tuntuu kuin hän katselisi suurta kuvakirjaa. Hänellä on niin hauskaa, että hänen tekisi mielensä kävellä siinä vaikka koko yö, mutta ei kestä kauan, kun hän jo kuulee puutarhurin huutavan ja kutsuvan.

"Tulehan jo, tulehan jo!" huutaa hän. "On kai minulla muutakin tekemistä kuin seisoa sinua odottamassa, senkin nulikka."

Kun poika tulee juosten sillan yli, huutaa puutarhuri hänelle: "No, kuinka kävi? Näitkö Valkoisen rouvan?" Poika ei ole nähnyt ainoatakaan elävää olentoa ja sanoo sen. Silloin äijä iskee lapion kiveen niin voimakkaasti, että se halkeaa, ja sanoo mitä epätoivoisimmalla äänellä: "Onko Vibyholmin Valkoinen rouva päässyt lepoon, enkä minä?"

Tähän saakka he ovat vaeltaneet puutarhan eteläisessä osassa, mutta nyt menee puutarhuri läntistä osaa kohti. Täällä laitokset ovat toisenlaisia. Maa on tasoitettu leveiksi nurmikentiksi, joita rajoittavat mansikkamaat, kaalipenkit ja marjapensaat. Sielläkin on pieniä huvimajoja, mutta useimmat niistä on maalattu punaisiksi ja ovat talonpoikaistalojen näköisiä, ja niiden ympärillä on humalatarhoja ja kirsikkalehtoja.

Täällä puutarhuri ei pysähdy eikä anna pojan astua mihinkään sisälle. Hän vain tokaisee hänelle ohimennen: "Tätä seutua minä nimitän Vingookeriksi."

Kohta sen jälkeen hän pysähtyy pienen rakennuksen eteen, joka on tehty paljon yksinkertaisemmin kuin muut ja on lähinnä pajan näköinen. "Tämä on suuri työkalutehdas", hän sanoo. "Tätä minä nimitän Eskilstunaksi. Voit mennä sisään katselemaan, jos sinua haluttaa." Poika menee sisään ja näkee suunnattoman määrän hurisevia pyöriä, takovia vasaroita, viilaavia sorveja. Oli niin paljon näkemistä, että hän olisi voinut kulkea siinä yökauden, ellei puutarhuri olisi kutsunut häntä pois.

Sitten he kulkevat järven rantaa puutarhan pohjoispuolella. Ranta on täynnä saaria ja niemiä, saaria ja niemiä kautta koko puutarhan. Niemien ulkopuolella on pieniä saaria, joita kaitaiset, ahtaat salmet erottavat maasta. Nuo pienet saaretkin kuuluvat puutarhaan. Ne ovat yhtä huolellisesti hoidettuja kuin kaikki muutkin paikat.

Poika sivuuttaa siinä kulkiessaan kauniin paikan toisensa jälkeen, mutta ei pysähdy ennen kuin erään komean, punaisen kirkon kohdalla. Se on aika iso ja se on rakennettu niemelle, jota hedelmäpuut varjostavat. Puutarhuri aikoo mennä ohi kuten tavallista, mutta poika rohkaisee mielensä ja pyytää saada mennä sisään.

"No, menehän sitten", vastaa hän. "Mutta varo piispa Roggea. Voi olla hyvin mahdollista, että hän on täällä Strängnäsissä vielä tänäkin päivänä."

Niinpä poika juoksee kirkkoon ja katselee vanhoja hautapatsaita ja kauniita alttarikaappeja. Etenkin hän ihailee kullatuissa varusteissa olevaa ritaria, joka on eteisen viereisessä kammiossa. Täälläkin on niin paljon katsomista, että hän voisi jäädä sinne koko yöksi, mutta hänen täytyy rientää, ettei puutarhurin tarvitsisi odottaa.

Tultuaan ulos hän huomaa puutarhurin seisovan ja katselevan huuhkainta, joka ajelee leppälintua korkealla ilmassa. Äijä viheltää leppälinnulle, se tulee hänen luokseen ja istahtaa pelkäämättä hänen olkapäälleen, ja kun huuhkaja ajoinnossaan lentää perässä, hätistää hän sen pois lapiollaan. "Ei tuo mies ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää", ajattelee poika, nähdessään miten hellästi hän suojelee laululintuparkaa. Mutta niin pian kuin puutarhuri huomaa pojan, hän kääntyy tämän puoleen ja kysyy, näkikö hän piispa Roggen. Ja kun poika vastaa, ettei hän ollut nähnyt, sanoo hän hyvin harmissaan: "Onko piispa Rogge päässyt lepoon, enkä minä!"

Kohta sen jälkeen tulevat he suureen nukketaloon. Se on tiilistä tehty linna ja siinä on kolme lujaa pyöreätä tornia, joita yhdistävät toisiinsa pitkät huonerivit.

"Menehän katsomaan, jos sinua haluttaa!" sanoo puutarhuri. "Se on Gripsholm, ja täällä täytyy sinun varoa joutumasta tekemisiin kuningas Eerikin kanssa."

Poika menee syvän porttiholvin alitse ja tulee suurelle, kolmikulmaiselle, matalien talojen ympäröimälle pihalle. Talot eivät näytä kovinkaan hienoilta, eikä poika viitsi mennä sisään. Hän vain hyppää hajasäärin parin pitkän kanuunan yli ja juoksee eteenpäin. Hän kulkee vielä yhden syvän porttiholvin alitse ja tulee linnanpihalle, jonka ympärillä on komeita rakennuksia, Ja menee sisään. Hän tulee suuriin vanhanaikaisiin huoneisiin, joiden kattoja kannattavat poikkihirret, ja kaikki katot on peitetty korkeilla, tummilla tauluilla, joissa on kuvattu omituisiin, kankeihin pukuihin puettuja totisia herroja ja naisia.

Toisessa kerroksessa hän tapaa valoisampia ja iloisempia huoneita. Nyt hän huomaa olevansa oikein kuninkaallisessa linnassa, sillä hän ei näe muuta kuin koreita kuninkaiden ja kuningattarien muotokuvia. Mutta yhtä kerrosta ylempänä on vielä suuri ullakko, ja sen ympärillä on monenmoisia huoneita. Siellä on valoisia huoneita, joissa on kauniita vaaleita huonekaluja, ja siellä on pieni teatteri, ja aivan sen vieressä oikea vankikammio, jossa on paljaat, alastomat kiviseinät ja seinissä rautaristikkoreikiä, ja lattia on kulunut vankien raskaista askelista.

Siellä on niin paljon nähtävää, että pojan mielestä hänen olisi pitänyt jäädä sinne moneksi päiväksi, mutta puutarhuri kutsuu häntä, ja hänen täytyy totella.

"Näitkö kuningas Eerikin?" kysyy hän, kun poika tulee ulos. Mutta poika ei ole ketään nähnyt, ja silloin puutarhuri sanoo niinkuin hänen tapansa on, vaikka vieläkin epätoivoisemmin kuin ennen: "Onko kuningas Eerik mennyt levolle, enkä minä!"

Sitten he menevät puutarhan itäiseen osaan. He ovat kulkeneet kylpylaitoksen ohi, jota puutarhuri kutsuu Södertäljeksi, ja vanhan linnan ohi, jota hän kutsuu Hörningholmaksi. Täällä ei muuten ole juuri paljon näkemistä. Se on täynnä kallioita ja kareja, jotka käyvät yhä autiommiksi ja kaljummiksi, kuta kauempana ne ovat.

He kääntyvät nyt etelää kohti; ja poika tuntee taas tuon pensasaidan, jonka nimi on Kolmården, ja ymmärtää, että he lähestyvät porttia.

Hän iloitsee kaikesta näkemästään ja lähestyessään ristikkoporttia hän tahtoo kiittää puutarhuria. Mutta ukko ei ole häntä kuulevinaankaan, menee vain suoraan porttia kohti. Siellä hän kääntyy poikaa kohti ja tarjoaa hänelle lapiotaan. "Kas tässä", sanoo hän, "pidähän tätä sillä aikaa kun minä avaan portin."

Mutta poika on jo niin pahoillaan kaikesta siitä vaivasta, jota on tuottanut tuolle tuimalle äijälle, että hän tahtoo säästää häntä enemmistä vaivoista. "Ei sinun tarvitse avata tätä raskasta porttia minun tähteni", hän sanoo, ja samassa hän pujahtaa ristikon läpi. Se käy häneltä hyvin helposti, kun hän on niin pieni.

Sen hän tekee mitä parhaassa tarkoituksessa ja hämmästyy kovin kuullessaan puutarhurin karjaisevan vihaisena takanaan, polkevan maahan ja ryskyttävän rautaristikkoporttia.

"Mitä nyt? Mitä nyt?" sanoo poika. "Minähän vain tahdoin olla vaivaamatta puutarhuria. Miksi olette noin vihainen?"

"Enkö olisi vihainen?" sanoo vanhus. "Ei olisi tarvinnut muuta kuin että olisit ottanut minun lapioni, niin sinä olisit joutunut tänne hoitamaan puutarhaa, ja minä olisin päässyt vapaaksi. Nyt en tiedä, miten kauan minun on pakko olla täällä."

Hän seisoo siinä ja ryskyttää porttia ja näyttää kauhean vihaiselta, mutta pojan on häntä sääli, ja hän tahtoo lohduttaa vanhaa miestä.

"Älkää olko siitä pahoillanne, herra Sörmlannin Kaarle", sanoo hän, "sillä ei ole ketään, joka hoitaisi teidän puutarhaanne yhtä hyvin kuin te itse."

Kun poika sanoo niin, vaikenee vanha puutarhuri, ja pojasta näyttää siltä kuin hänen ankarat kasvonsa vähän kirkastuisivat. Mutta hän ei voi sitä oikein nähdä, sillä samassa kalpenee koko tuo olento ja haihtuu kuin usva. Eikä vain hän, vaan koko puutarha vaalenee ja katoaa kukkineen ja hedelmineen ja päivänpaisteineen, ja siinä, missä se oli ollut, ei näy mitään muuta kuin karua ja köyhää metsämaata.

XXIV

NÄRKESSÄ

Ysäterin Kaisa

Närkessä oli ennen vanhaan jotakin, jonka vertaista ei ollut missään muualla, siellä oli peikko, jonka nimi oli Ysäterin Kaisa. Nimensä hän oli saanut siitä, että hänellä oli paljon tekemistä tuulen ja myrskyn kanssa, ja tuollaisia tuulipeikkojahan aina on tapana kutsua Kaisaksi, ja liikanimensä hän oli saanut siitä, että hänen sanottiin olevan kotoisin Ysäterin karilta Askerin pitäjästä.

Näyttää siis siltä kuin hänellä olisi ollut varsinainen kotinsa Askerissa, mutta hänellä oli tapana näyttäytyä myöskin muualla. Melkein missä tahansa saattoi hänet tavata.

Kaisa ei ollut mikään musta ja synkkä peikko, vaan hauska ja iloinen; ja enin kaikista hän rakasti kunnon tuulispäätä. Niin pian kuin tuuli tarpeeksi, hän lähti tanssimaan Närken tasangolle.

Närke onkin oikeastaan vain yksi ainoa tasanko, jota kaikkialla ympäröi metsäinen vuoriseutu. Ainoastaan koillisessa kulmassa, jossa Jelmari eroaa maakunnasta, on aukko vuoriaidassa.

Kun nyt tuuli jonakin aamuna on kerännyt voimia Itämerellä puhaltaakseen sisämaahan, kulkee se jokseenkin hillittömästi Sörmlannin kukkuloiden välitse ja saapuu miltei vaivatta Närkeen Jelmarin seuduille. Sitten se hyökkää poikki Närken tasangon, mutta suoraan lännessä se kohtaa Kilsbergin korkean vuoriseinän ja siinä sen on pakko heittäytyä takaisin. Silloin tuuli taipuu kuin käärme ja hyökkää etelää kohti. Mutta siellä tulee vastaan Tiveden ja antaa tuulelle töytäyksen, niin että se syöksyy itää kohti. No, idässä on Tylöskogin metsä, ja se lähettää tuulen pohjoista kohti Käglaniin. Ja Käglanista menee tuuli Kilsbergiin ja Tivedeniin ja Tylöskogiin vielä kerran. Se pyörii ja pyörii yhä pienemmissä kierroksissa, kunnes se lopulta asettuu kuin villikissa keskelle tasankoa ja vain pyörii.

Mutta sellaisina päivinä, jolloin pyörremyrskyt kulkivat tasangon yli, oli Ysäterin Kaisalla hauskaa. Silloin hän seisoi keskellä pyörrettä ja pyöri. Pitkä tukka teiskui taivaan pilvissä, hameen helmat lakaisivat maata kuin tomupilvi, ja koko tasanko hänen allaan oli kuin suuri tanssilattia. Aamuisin Ysäterin Kaisan oli tapana istua jonkin korkean hongan latvassa kalliomäellä ja katsella tasankoa. Jos silloin oli talvi ja hyvä keli ja hän näki paljon ajajia teillä, riensi hän panemaan pyryä liikkeelle ja ajoi kokoon niin isoja kinoksia, että ihmiset semmoisena iltana tuskin osasivat kotiinsa. Jos oli kesä ja hyvä heinänkorjuuilma, silloin istui Ysäterin Kaisa hiljaa, kunnes ensimmäiset heinävaunut oli saatu täyteen. Silloin hän tuli tuiskuna tuoden pari sadekuuroa, jotka lopettivat työn siksi päiväksi.

Ei hän toden totta ajatellut muuta kuin kiusantekoa. Kilsbergin hiilenpolttajat uskalsivat tuskin ummistaa silmiään, sillä niin pian kuin Kaisa näki vartioimattoman hiilihaudan, hän tuli hiipien ja puhalsi siihen niin, että se alkoi palaa ilmiliekissä. Ja jos Laksoon ja Svartoon malminajajat olivat ulkona illalla myöhään, kietoi Ysäterin Kaisa tien ja tienoon niin pimeihin usviin, että sekä ihmiset että hevoset eksyivät ja ajoivat raskaat rekensä soihin ja hetteihin.

Jos Glanshammarin ruustinna oli kattanut kahvipöytänsä puutarhaan kesäisenä sunnuntaina ja silloin tuli tuulenpuuska, joka nosti liinan pöydältä ja kaatoi kumoon sekä kupit että vadit, niin silloin kyllä tiedettiin, kuka oli pannut toimeen tämän tepposen. Jos Örebron pormestarin päästä lensi lakki, niin että hänen täytyi juosta sen perässä pitkin toria; jos vinöläiset vihannesvenheineen ajoivat karille Jelmarilla, ja kuivamaan ripustetut pesuvaatteet lensivät maahan ja likaantuivat; jos savu jonakin iltana tunkeutui pirtteihin eikä ollenkaan näyttänyt osaavan ulos piipusta, niin ei ollut vaikea tietää, kuka oli ulkona huvittelemassa.

Mutta vaikka Ysäterin Kaisa mielellään teki kaikenlaisia kujeita, ei häntä kuitenkaan voinut sanoa oikein pahaksi. Voi huomata, että hän oli ilkein semmoisille, jotka olivat riidanhaluisia ja ahneita ja ilkeitä, mutta rehellisiä ihmisiä ja lapsia hän usein suojeli. Ja kerran, kun Ankerin kirkko oli vähällä palaa, tuli Ysäterin Kaisa ja iski tulen ja savun keskeen kirkon katolle ja sammutti tulen. Joka tapauksessa närkeläiset olivat monta kertaa sangen kyllästyksissään Ysäterin Kaisaan, mutta hän ei koskaan väsynyt heitä kiusaamaan. Kun hän istui pilven reunalla ja katseli Närkeen, joka lepäsi ystävällisenä ja hyvinvoipana hänen allaan, ja katseli sen komeita tasangolle sijoittuneita talonpoikaistaloja ja rikkaita vuoriseudun kaivoksia ja hidaskulkuista Svartoon jokea ja matalia kalaisia tasankojärviä ja tuota kunnon Örebron kaupunkia, joka levittäytyi vanhan totisen kolmitornisen linnan ympärillä, niin lienee hän ajatellut: "Täällä olisi ihmisten aivan liian hyvä elää, ellei minua olisi. Niistä tulisi unteloita ja ikäviä. Täällä tarvitaan minunlaistani, joka pudistelee heitä ja pitää heitä hyvällä tuulella."

Ja sitten hän nauroi hurjasti ja ilkkuen kuin harakka, tanssien ja tupruten tasangon laidasta toiseen. Ja kun närkeläinen näki, kuinka hän veteli pölyhelmojaan tasangon yli, ei hän voinut olla hymyilemättä. Sillä härnätä ja kiusata hän tahtoi, mutta hyvällä tuulella hän oli aina. Talonpoikien oli yhtä virkistävää olla tekemisissä Ysäterin Kaisan kanssa kuin tasangon oli hauskaa olla myrskytuulen ruoskittavana.

Tätä nykyä sanotaan, että Ysäterin Kaisa on kuollut ja poissa, hän kuten kaikki muutkin peikot. Mutta sitä on melkein mahdoton uskoa. Sellainen väite on samanlainen, kuin jos joku tulisi sanomaan, että ilman täytyy tämän jälkeen seisahtua tasangon kohdalla ja ettei tuuli enää koskaan saa tanssia sen yli suhisten ja kohisten ja tuoda tullessaan raitista ilmaa ja sadekuuroja.

Joka luulee, että Ysäterin Kaisa on kuollut ja kuopattu, kuulkoon, kuinka kävi Närkessä sinä vuonna kun Niilo Holgerinpoika lenteli ilmassa villihanhien seurassa.

Markkinoiden aatto

Keskiviikkona huhtikuun 27. p:nä.

Oli Örebron suurten karjamarkkinoiden aatto ja satoi niinkuin olisi saavista kaatanut. Semmoista sadetta oli aivan mahdoton sietää. Vettä tuli pilvistä ihan koskenaan ja moni ajatteli itsekseen: "Tämähän on aivan kuin Ysäterin Kaisan aikoina. Ei koskaan sillä ollut niin paljon kujeita tekeillä kuin markkina-aikana. Olisi ollut aivan sen tapaista saada aikaan tämmöinen sadesää markkinailtana."

Kuta pitemmälle aika kului sitä enemmän satoi. Illemmällä tuli oikeita kaatosateita, ja tiet tulivat aivan pohjattomiksi, ja ihmiset, jotka olivat lähteneet elukkoineen liikkeelle joutuakseen Örebrohon hyvissä ajoin aamulla, olivat pahemmassa kuin pulassa. Lehmät ja härät tuskastuivat niin, etteivät tahtoneet askelta astua, ja useat noista elukkaparoista heittäytyivät pitkäkseen keskelle tietä näyttääkseen, etteivät tahtoneet enää kulkea kauemmaksi. Kaikkien tien varrella asuvien täytyi avata ovensa markkinamiehille ja antaa heille yösijaa vointinsa mukaan. Sekä asuinhuoneet että navetat, tallit ja ladot tulivat täpötäyteen.

Ne, jotka voivat, koettivat kuitenkin pyrkiä majataloon, mutta sinne tultuaan he katuivat, etteivät olleet jääneet yöksi johonkin mökkiin maantien varrelle. Kaikki navetan parret ja kaikki tallin pilttuut olivat jo täynnä. Ei auttanut muu kuin jättää hevoset ja lehmät sateeseen. Oli hyvä, jos niiden omistajat saivat kattoa päänsä päälle.

Kosteus ja lika ja ahdinko pihamailla oli aivan kauhea. Eläinten täytyi seisoa rapakoissa voimatta edes panna pitkäkseen. Oli kyllä isäntiä, jotka hankkivat elukkainsa alle olkia ja levittivät peitteitä niiden selkään, mutta oli myöskin niitä, jotka istuivat majatalossa, joivat ja löivät korttia unohtaen kokonaan ne, joista heidän olisi täytynyt pitää huolta.

Poika ja villihanhet olivat sinä iltana tulleet eräälle Jelmarin saarelle. Sen erotti maasta ainoastaan kaitainen ja matala salmi, ja voi kyllä hyvin ajatella, että sinne vähän veden aikana saattoi päästä kuivin jaloin.

Saarella satoi yhtä hillittömästi kuin kaikkialla muuallakin. Pojan päälle alinomaa rapisevat pisarat eivät antaneet hänen päästä uneen. Viimein hän lähti kävelemään. Hänen mielestään tuntui sade vähemmän, kun hän oli itse liikkeellä.

Tuskin hän oli kiertänyt saaren, kun kuuli läiskäyksen vedestä, joka erotti saaren mantereesta. Heti sen jälkeen hän näki yksinäisen hevosen tulevan pensaikosta. Se oli vanha koni, niin kurja ja surkea, ettei hän semmoista ollut koskaan ennen nähnyt. Se oli raihnas ja kankeajalkainen ja niin laiha, että jok'ikinen luu näkyi nahan alta. Eläimellä ei ollut siloja eikä satulaa, ainoastaan vanhat päitset, joista riippui puoleksi mädännyt nuoran pätkä. Oli selvää, että sen oli ollut helppo riuhtaista itsensä irti.

Hevonen meni suoraan sitä paikkaa kohti, missä villihanhet nukkuivat, ja poika pelästyi, että se astuisi heidän päälleen. "Minne sinä menet? Katsohan eteesi!" huusi poika. -- "Olen kulkenut peninkulman sinua tavatakseni." -- "Oletko kuullut minusta puhuttavan?" kysyi poika kummastuneena. -- "On kai korvat minullakin, vaikka olenkin vanha. Paljonhan sinusta puhutaan tätä nykyä."

Hän oli kumartanut päänsä puhuessaan, ja poika näki, että hänellä oli pieni pää ja kauniit silmät ja hieno, pehmeä turpa. "Se on varmaankin ollut hyvä hevonen aikoinaan, vaikka on joutunut noin huonoille jäljille vanhoilla päivillään", ajatteli poika.

"Tahtoisin, että tulisit kanssani ja auttaisit minua eräässä asiassa", sanoi hevonen. Pojan mielestä oli vaikea seurata noin kurjan näköistä otusta, ja hän syytti huonoa säätä. "Ei sinun ole parempi maata täällä kuin istua minun selässäni", sanoi hevonen. "Mutta sinä et kai uskalla lähteä tämmöisten hevoshuijarikonien kanssa?" -- "Ehkäpä minä uskallan", sanoi poika. -- "Herätä sitten hanhet, että saamme sopia heidän kanssaan siitä, mistä he saavat tulla noutamaan sinua huomenaamuna!" sanoi hevonen.

Kohta sen jälkeen poika istui hevosen selässä. Vanha hevonen juoksi paremmin kuin poika olisi voinut odottaakaan, mutta siitä tuli sittenkin pitkä matka pimeässä ja sateessa, ennen kuin he pysähtyivät suuren majatalon kohdalle. Siellä näytti olevan kauhean ikävää. Tiehen syntyneet rattaanpyöränjäljet olivat niin syvät, että poika pelkäsi hukkuvansa, jos sattuisi semmoiseen astumaan. Aitaukseen, joka kulki pihan ympäri, oli sidottu kolme- neljäkymmentä hevosta ja nautaa, ilman mitään sateensuojaa, ja pihalla oli kärryjä ja korkeita laatikoita, joihin oli teljetty vasikoita, porsaita ja kanoja.

Hevonen asettui aitauksen ääreen. Poika istui hänen selässään ja hyvillä yösilmillään hän näki selvästi, kuinka tukala eläinten oli olla.

"Mistä syystä te seisotte täällä ulkona?" kysyi hän. -- "Olemme matkalla Örebron markkinoille, mutta meidän on täytynyt yöpyä tänne sateen vuoksi. Tämä on majatalo, mutta tänne on tullut niin paljon matkustajia, ettemme ole mahtuneet huoneisiin."

Poika ei vastannut mitään, istui vain hiljaa ja katseli ympärilleen. Harvat elukoista nukkuivat, ja kaikkialta kuului valitusta ja tyytymättömiä ääniä. Heillä oli syytä valituksiinsa, sillä sää oli vain pahentunut sitten illan, oli alkanut puhaltaa jäätävän kylmä viima, ja sade, joka nyt pieksi ja pisti, oli lumensekaista. Oli helppo ymmärtää, mitä apua hevonen toivoi pojalta.

"Näetkö, että tässä on komea talonpoikaistalo vastapäätä majataloa?" kysyi hevonen. -- "Minä näen sen", sanoi poika, "enkä minä ymmärrä, miksi ne eivät ole pyytäneet teille yösijaa sieltä? Vai ovatko paikat jo sielläkin täynnä?" -- "Ei, siellä ei ole ketään vieraita", sanoi hevonen. "Sen talon asukkaat ovat niin ahneita ja tylyjä, ettei maksa vaivaa mennä pyytämäänkään heiltä yösijaa." -- "Niinkö? Sitten kai teidän on pakko jäädä siihen, missä olette." -- "Minä olen syntynyt ja kasvanut juuri siinä talossa", sanoi hevonen. "Minä tiedän, että siellä on suuri talli ja navetta ja monta tyhjää pilttuuta ja partta, ja tahtoisinpa tietää, etkö luule voivasi hommata niin, että me pääsisimme sinne sisään?" -- "Siihen minä en taida uskaltaa ryhtyä", sanoi poika. Mutta elukat säälittivät häntä niin, että hän kuitenkin päätti koettaa.

Hän juoksi vieraan talon pihalle ja huomasi heti, että kaikki ulkohuoneet oli lukittu ja kaikki avaimet poissa suulta. Hän seisoi epäröivänä ja avuttomana, kun hän yht'äkkiä sai odottamatonta apua. Tuli tuulenpuuska hirmuista vauhtia ja repäisi auki häntä vastapäätä olevan ladon oven.

Poika riensi heti hevosen luo. "En voi päästä talliin enkä navettaan", sanoi hän, "mutta siellä on suuri tyhjä heinälato, jota ne eivät ole muistaneet sulkea, ja sinne minä voin viedä teidät." -- "Kiitoksia paljon!" sanoi hevonen. "Onpa hauska vielä kerran saada levätä vanhoilla paikoilla. Muuta iloapa en enää voi toivoakaan tässä elämässä."

Majataloa vastapäätä olevassa rikkaassa talossa oli sinä iltana valvottu tavallista kauemmin.

Isäntä oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies. Hän oli pitkä ja komea, ja hänen kasvonsa olivat kauniit, mutta synkät. Päivällä hän oli ollut ulkona sateessa ja kastunut kaikkien muiden lailla ja illallista syödessään hän oli pyytänyt vanhaa äitiään, joka vielä oli emäntänä talossa, tekemään tulen takkaan, että hän saisi kuivata vaatteitaan. Äiti oli silloin tehnyt pienen heikon tulen, sillä siinä talossa ei ollut tapana haaskata puita, ja isäntä oli ripustanut takkinsa tuolille ja asettanut sen tulta vasten. Sitten hän oli nostanut toisen jalkansa pankolle ja nojannut kyynärpään polveensa, ja sitten hän oli jäänyt siihen seisomaan ja tuijottamaan tuleen. Niin hän oli seisonut useita tunteja eikä liikahtanut muuta kuin silloin tällöin heittääkseen halon tuleen.