Part 20

"Ehkä minä pyydän huuhkaimia ja rastaitakin säästämään noita neulain poimijoita?" sanoi kyykäärme. "Minä kyllä kernaasti autan sinua, kun et vain pyydä mahdottomia." -- "Nyt olet antanut minulle hyvän lupauksen, Kryle", sanoi Avuton, "ja minä olen iloinen, että tulin tänne luoksesi."

Nunnat

Useita vuosia tämän jälkeen Karri loikoi eräänä aamuna eteisen lattialla. Oli alkukesä, lyhyiden öiden aika, ja oli selvä päivä, vaikka aurinko ei vielä ollut noussut. Silloin Karri heräsi siihen, että joku huusi häntä nimeltä. "Sinäkö siinä olet, Harmaaturkki?" kysyi Karri, sillä hän oli tottunut siihen, että hirvi tuli häntä tervehtimään melkein joka yö. Hän ei saanut vastausta, mutta kuuli uudelleen, että joku kutsui häntä. Hän luuli tuntevansa Harmaaturkin äänen ja riensi ääntä kohti.

Karri kuuli, että hirvi juoksi hänen edellään, mutta ei saavuttanut häntä. Se mennä rytisti sakeimpaan kuusikkoon, läpi vesakon kulkematta tietä tai polkua. Karri sai vaivoin seuratuksi hänen jälkiään. "Karri, Karri!" kuuli hän taas huudettavan, ja ääni oli Harmaaturkin, vaikka siinä oli sointu, jota koira ei koskaan ennen ollut kuullut. "Minä tulen, minä tulen! Missä sinä piilet?" vastasi koira. -- "Karri, Karri, etkö sinä näe, kuinka täällä putoaa putoamistaan?" kysyi Harmaaturkki.

Karri huomasi silloin, että kuusista yhtä mittaa putoili kaarnaa kuin harvaa sadetta. "Niin, minä näen, kuinka täällä putoilee", huusi hän, mutta oikaisi samassa metsään hirveä kohti.

Harmaaturkki riensi edellä, läpi vesaikon, ja Karri oli taas vähällä haihtua jäljiltä. "Karri, Karri", huusi Harmaaturkki ihan mölisten. "Etkö tunne, kuinka täällä metsässä tuoksuu?" Karri pysähtyi ja nuuski. Hän ei ollut tullut sitä ennen ajatelleeksi, mutta nyt hän huomasi, että kuusista levisi tavallista paljon voimakkaampi tuoksu. "Niin, kyllä minä tunnen, että täällä tuoksuu", sanoi hän, mutta ei malttanut ottaa selkoa siitä, mistä se johtui, vaan riensi edelleen Harmaaturkin perässä.

Hirvi juoksi vielä kerran tiehensä niin nopeasti, ettei koira voinut saavuttaa häntä. "Karri, Karri", huusi hän hetken kuluttua, "etkö kuule, kuinka kuusissa napsahtelee?" Nyt ääni oli niin surullinen, että se olisi voinut sulattaa kiven. Karri pysähtyi kuuntelemaan, ja hän kuuli heikkoa, mutta selvää napsahtelua puista. Se oli kuin kellon tikitystä. "Niin, kyllä minä kuulen, kuinka täällä napsahtelee", huusi Karri eikä enää juossut kauemmaksi. Hän ymmärsi hirven toivovan, ettei hän seuraisi tätä, vaan kiinnittäisi huomionsa johonkin metsässä tapahtuvaan seikkaan.

Karri seisoi kuusen alla, jonka oksat olivat tuuheat, riippuvat ja karkeat, neulaset tummanvihreät. Hän tarkasteli puuta, ja hänestä näytti silloin, kuin sen havut olisivat liikkuneet. Mennessään vielä lähemmäksi hän näki suuren joukon harmaanvaaleita toukkia, jotka ryömivät puiden oksia myöten ja söivät neulasia. Niitä oli kaikki oksat täynnä ja ne ryömivät ja söivät. Puissa napsahteli lakkaamatta, kun toukkien pienet leuat tekivät työtään. Puhtaaksi syötyjä neulasia putoili lakkaamatta maahan, ja kuusiparoista hikoili ilmaan niin voimakas haju, että se vaivasi koiraa.

"Tuohon kuuseen ei varmaankaan jää monta neulasta", ajatteli hän ja kääntyi katsomaan lähintä puuta. Sekin oli suuri, komea kuusi, mutta se oli samannäköinen. "Mitä tämä tietää?" ajatteli Karri. "Sääli kauniita puita. Niiden kauneus on pian mennyttä." Hän kulki puulta puulle ja koki heikoilla silmillään saada selkoa siitä, kuinka niiden laita oikein oli. "Tuossa on petäjä. Sen kimppuun ne eivät ehkä ole uskaltaneet", ajatteli hän. Mutta ne olivat käyneet petäjänkin kimppuun. "Ja tuossa on koivu. Niitä on siinäkin, niitä on siinäkin! Tämä ei ole metsänvartijan mieleen", ajatteli Karri.

Hän juoksi syvemmälle metsään saadakseen tietää, miten kauas hävitys oli levinnyt. Minne hän vain tuli, kaikkialla kuului samaa tikitystä, tuntui samaa tuoksua ja satoi samalla tavalla havunneulasia. Hänen ei tarvinnut pysähtyä katsomaan. Hän ymmärsi näistä merkeistä, miten asiat olivat. Pieniä toukkia oli kaikkialla. Ne söisivät pian koko metsän.

Yht'äkkiä hän tuli seutuun, jossa ei tuntunut mitään tuoksua, ja siellä oli äänetöntä ja hiljaista. "Täällä on niiden valta lopussa", ajatteli koira, pysähtyi ja katseli ympärilleen. Mutta täällä oli vielä hullummin, täällä olivat toukat jo lopettaneet työnsä ja puut olivat neulasettomia. Ne seisoivat kuin kuolleina, ja ainoana verhona niiden ympärillä oli joukko sekaantuneita rihmoja, joita toukat olivat punoneet itselleen silloiksi ja teiksi.

Täällä kuolevain puiden keskessä seisoi Harmaaturkki ja odotti Karria. Hän ei ollut yksin, vaan hänen vieressään seisoi neljä vanhaa metsän arvokkainta hirveä. Karri tunsi heidät. Siinä oli Köyryselkä, joka oli pieni hirvi, mutta jolla oli suurempi kyttyrä kuin kellään muulla, Sarvikruunu, joka oli hirvikansan komein, Karkeaharja, jolla oli hyvin tuuhea turkki, ja muudan vanha ja pitkäkoipinen, jonka nimi oli Suurivoima ja joka oli ollut kauhean pikainen ja taistelunhaluinen, kunnes se viime syysmetsästyksessä oli saanut luodin reiteensä.

"Mikä ihme on tullut metsälle?" kysyi Karri tultuaan hirvien luo, jotka seisoivat pää riipuksissa ja ylähuuli lerpallaan ja näyttivät hyvin mietteisiinsä vaipuneilta. -- "Sitä ei kukaan voi sanoa", vastasi Harmaaturkki. "Tuo hyönteiskansa on ollut kaikista voimattomin, eikä se tähän saakka ole tehnyt mitään vahinkoa, mutta viime vuosina se on kasvanut niin lukuisaksi, että näyttää siltä kuin se hävittäisi koko metsän." -- "Niin, pahalta näyttää", sanoi Karri, "mutta minä huomaan, että metsän viisaimmat ovat tulleet yhteen neuvottelemaan, ja he ovat ehkä keksineet jonkin keinon."

Koiran sanottua tämän kohotti Köyryselkä hyvin juhlallisesti raskasta päätään, heilautti pitkiä korviaan ja sanoi: "Olemme kutsuneet sinut tänne, Karri, saadaksemme kuulla, tietävätkö ihmiset tästä hävityksestä." -- "Eivät", sanoi Karri, "näin kaukana metsässä he eivät käy muulloin kuin metsästysaikana. He eivät tiedä mitään tästä onnettomuudesta." -- "Me, jotka olemme eläneet kauan metsässä", sanoi silloin Sarvikruunu, "emme usko, että me eläimet yksin voimme pitää puoliamme tätä hyönteiskansaa vastaan." -- "Meistä tuntuu, kuin toinen olisi yhtä suuri onnettomuus kuin toinenkin", sanoi Karkeaharja. "Tämän jälkeen metsän rauha on mennyttä." -- "Mutta emmehän voi sallia, että koko metsä tuhoutuu", sanoi Suurivoima. "Meillä ei ole valitsemisen varaa."

Karri ymmärsi, että hirvien oli vaikea saada sanotuksi, mitä he tarkoittivat, ja hän koetti auttaa heitä. "Te ehkä tarkoitatte, että minun olisi ilmaistava ihmisille, mitä täällä tapahtuu?" Silloin he alkoivat kaikki nyökytellä päätään. "On suuri onnettomuus, kun täytyy pyytää apua ihmisiltä, mutta muuta neuvoa ei ole."

Hetken kuluttua oli Karri kotimatkalla. Hänen juostessaan hyvin suruissaan kaikesta siitä, mitä oli saanut tietää, tuli suuri musta tarhakäärme häntä vastaan. "Hyvää päivää!" sähisi käärme. -- "Päivää, päivää!" haukahti Karri ja riensi ohitse pysähtymättä. Mutta käärme kääntyi ja koetti saavuttaa hänet. "Ehkä sinäkin olet levoton metsän tähden", ajatteli Karri ja pysähtyi. Tarhakäärme alkoi heti puhua tuosta suuresta hävityksestä.

"Täältä kyllä kaikki rauha häviää, jos ihmiset kutsutaan tänne", sanoi hän.

"Sitä samaa minäkin pelkään", sanoi Karri, "mutta metsän vanhimmat kai tietävät mitä tekevät." -- "Minä luulen tietäväni paremman keinon", sanoi käärme, "jos minä vain saisin sen palkan, jota pyydän." -- "Eivätkös ne nimitä sinua Avuttomaksi?" kysyi koira pilkallisesti. -- "Olen vanha metsän asukas", sanoi tarhakäärme. "Minä tiedän, kuinka tämmöisistä syöpäläisistä päästään." -- "Jos sinä vain saat ne häviämään", sanoi Karri, "niin ei sinulta kai kukaan pyytämääsi palkintoakaan kieltäne."

Kun Karri oli sanonut tämän, solahti käärme puun juuren alle eikä jatkanut keskustelua, ennen kuin oli hyvässä suojassa ahtaassa kolossa. "Sano sitten terveisiä Harmaaturkille", sanoi hän, "että jos hän tahtoo lähteä pois Rauhankorvesta eikä pysähdy, ennen kuin tulee niin kauas pohjoiseen, ettei siellä kasva yhtä ainoata tammea metsässä, eikä tule tänne takaisin niin kauan kuin tarhakäärme Avuton elää, niin lähetän minä taudin ja kuoleman tappamaan kaikki ne, jotka nyt matavat puita pitkin ja niitä jäytävät!" -- "Mitä sinä sanot?" kysyi Karri ja hänen selkäkarvansa alkoivat kohota pystyyn. "Mitä pahaa Harmaaturkki on sinulle tehnyt?" -- "Hän on tappanut sen, jota enin kaikista rakastin", sanoi käärme, "ja minä tahdon kostaa hänelle." Ennen kuin tarhakäärme ehti lopettaa, teki Karri hyökkäyksen häntä vastaan, mutta käärme oli hyvässä turvassa puun juuren alla. "Makaa siinä, missä makaat niin kauan kuin tahdot!" sanoi Karri lopuksi. "Me kyllä ajamme kuusimadot tiehensä ilman sinun apuasi."

Seuraavana päivänä tehtaanomistaja ja metsänvartija kulkivat metsäpolkua pitkin. Karri juoksi alussa heidän rinnallaan, mutta hetken kuluttua hän katosi ja kohta alkoi kuulua voimakasta haukuntaa metsästä. "Se on Karri, joka haukkuu", sanoi tehtaanomistaja. Metsänvartija ei tahtonut uskoa sitä todeksi. "Karri ei ole metsästänyt luvattomasti moneen vuoteen", sanoi hän. Hän juoksi metsään nähdäkseen, mikä koira siellä haukkui, ja tehtaanomistaja seurasi mukana.

He kulkivat haukkua kohti tiheimpään metsään, mutta siellä se taukosi. He pysähtyivät kuulostamaan, ja silloin, hiljaisuudessa, he kuulivat, kuinka toukkien leuat tekivät työtä, näkivät, kuinka neulasia sateli maahan, ja tunsivat voimakkaan tuoksun. Silloin he myöskin huomasivat, että kaikki puut olivat täynnä nunnaperhosten toukkia, noita pieniä puiden vihollisia, jotka voivat hävittää peninkulmittain metsää.

Suuri nunnasota

Seuraavana keväänä Karri tuli eräänä aamuna juosten metsän läpi. "Karri, Karri!" huusi joku hänen jälkeensä. Karri katsahti taakseen. Hän oli kuullut oikein. Vanha kettu seisoi luolan suulla ja huusi. "Sinun pitää sanoa minulle, tekevätkö ihmiset mitään metsän hyväksi", sanoi kettu. -- "Ole varma siitä!" sanoi Karri. "Ne tekevät työtä minkä kerkiävät." -- "Ne ovat tappaneet koko minun sukuni ja tulevat kai tappamaan ainutkin", sanoi kettu. "Mutta olkoon se heille anteeksi annettu, kunhan pelastavat metsän." Ei sitä kertaa käynyt Karri metsässä sinä vuonna, ettei joku kysynyt häneltä, voisivatko ihmiset pelastaa metsän. Ei ollut Karrin helppo vastata, sillä ihmiset eivät tienneet itsekään, onnistuisiko heidän päästä voitolle nunnista.

Kun ajattelee, miten pelätty ja vihattu vanha Kolmårdenin metsä oli ollut, oli aivan ihmeellistä nähdä, että toistasataa miestä joka päivä lähti metsään pelastaakseen sitä häviöstä. He kaatoivat metsää siellä, missä se oli enin vahingoittunutta, raivasivat pois pensaat ja karsivat alimmat oksat, etteivät toukat voisi madella puusta toiseen, hakkasivat leveitä katuja vahingoittuneen metsän ympärille ja asettivat maahan liimalla voideltuja tankoja saartaakseen toukat ja estääkseen niitä tunkeutumasta uusille aloille. Tehtyään sen he alkoivat asettaa liimarenkaita puiden ympärille. Heidän tarkoituksensa oli sillä tavoin estää toukkia pääsemästä puista, jotka jo oli syöty paljaiksi, ja pakottaa ne pysähtymään siihen missä olivat, ja kuolemaan nälkään.

Ihmiset tekivät näitä töitä pitkin kevättä. He olivat hyvin toiveikkaita ja odottivat melkein levottomina, että toukat tulisivat munistaan esiin. He olivat varmat siitä, että olivat aidanneet ne niin hyvin, että ainakin suurimman osan toukista täytyi kuolla nälkään.

Niinpä tulivat sitten toukat esiin kesän alkupuolella, ja niitä oli monta vertaa enemmän kuin edellisenä kesänä. Mutta sehän ei tehnyt mitään, jos ne vain olivat hyvin aidatut eivätkä voisi hankkia itselleen riittävästi ruokaa.

Mutta eipä nyt käynytkään aivan niinkuin ihmiset olivat toivoneet. Kyllähän toukkia tarttui liimatankoihin, ja suuret joukot eivät liimarenkailta päässeet alas puista, mutta kukaan ei voinut väittää, että toukat oli saarrettu. Niitä oli aitauksen sisällä ja niitä oli sen ulkopuolella. Niitä oli kaikkialla. Niitä mateli maanteillä, aidoilla, seiniä pitkin. Ne vaelsivat Rauhankorven alueelta muihin Kolmårdenin osiin.

"Ne eivät lakkaa, ennen kuin ovat hävittäneet kaiken metsämme", sanoivat ihmiset. He olivat hyvin pahoilla mielin eivätkä voineet mennä metsään saamatta kyyneliä silmiinsä.

Karria inhotti koko tuo mateleva ja järsivä joukko, niin että hän ei voinut mennä ovesta ulos. Mutta eräänä päivänä hänen oli mielestään mentävä katsomaan, miten Harmaaturkki voi. Hän lähti heti hirvien asumasijoille ja riensi eteenpäin kuono maassa. Kun hän oli tullut sen puun juuren luo, jossa hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Avuttoman, oli se siinä taas ja kutsui häntä. "Oletko puhunut Harmaaturkille siitä, mitä minä sanoin sinulle viimeksi tavatessamme?" kysyi tarhakäärme. Karri vain haukahti ja yritti puraista häntä. "Tee se nyt sentään", sanoi käärme. "Sinähän näet, etteivät ihmiset tiedä mitään keinoa tätä hävitystä vastaan." -- "Et sinäkään tiedä", sanoi Karri ja riensi pois.

Karri tapasi Harmaaturkin, mutta hirvi oli niin synkällä päällä, että vain vaivoin tervehti. Hän alkoi heti puhua metsästä. "En tiedä mitä antaisin, jos tästä surkeudesta tulisi loppu", sanoi hän.

"Silloin minun kai pitää sanoa sinulle, että sinä taitaisit voida pelastaa metsän", sanoi Karri ja kertoi hänelle tarhakäärmeen terveiset. -- "Jos tuon olisi luvannut joku toinen kuin Avuton, niin minä lähtisin heti maanpakoon", sanoi hirvi. "Mutta mistä olisi tuommoisella käärmepahasella semmoinen voima?" -- "Se oli tietysti vain turhaa kehumista", sanoi Karri. "Tarhakäärmeet ovat aina tietävinään enemmän kuin muut eläimet."

Kun Karri lähti kotiinpäin, seurasi Harmaaturkki mukana. Karri kuuli silloin rastaan kuusen latvasta rätisevän: "Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän! Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän!"

Karri luuli kuulleensa väärin, mutta eipä aikaakaan, kun tuli jänis polun poikki loikaten. Kun jänis näki heidät, se pysähtyi, vilkautti korviaan ja huusi: "Täällä tulee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän." Sitten se puikki tiehensä niin pian kuin pääsi.

"Mitä ne sillä tarkoittavat?" kysyi Karri. -- "En tiedä oikein", sanoi Harmaaturkki. "Minä luulen, että metsän pikkukansat ovat minulle vihoissaan siitä, että neuvoin hakemaan apua ihmisiltä. Kaikki heidän piilopaikkansa ja asuinpaikkansa ovat hävinneet, kun pikkumetsä hakattiin."

He kulkivat yhdessä vähän aikaa, ja Karri kuuli huudettavan joka taholta: "Siinä on Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän." Harmaaturkki ei ollut kuulevinaankaan, mutta Karri luuli ymmärtävänsä, miksi toinen oli niin alakuloinen.

"Kuulehan, Harmaaturkki", sanoi Karri yht'äkkiä, "mitä tarhakäärme tarkoittaa väittäessään, että sinä muka olet tappanut sen, jota hän enin rakasti?" -- "Mistäs minä sen tietäisin?" sanoi Harmaaturkki. "Tiedäthän sinä, ettei minun tapanani ole koskaan ketään tappaa."

Kohta sen jälkeen he tapasivat ne neljä vanhaa hirveä. Ne tulivat hitaasti ja mietteissään kävellen toinen toisensa perässä. "Päivää!" huusi Harmaaturkki heille. -- "Päivää", vastasivat hirvet. "Tahdoimme juuri tavata sinua, Harmaaturkki, neuvotellaksemme kanssasi metsästä."

"Se on nyt niin", sanoi Köyryselkä, "että olemme saaneet tietää, että on tapahtunut ilkityö täällä metsässä ja että koko metsä hävitetään sen tähden, että teko on jäänyt rankaisematta." -- "Mikä ilkityö se on?" -- "Joku on tappanut vaarattoman eläimen, jota ei ole voinut syödä. Sitä pidetään ilkityönä Rauhankorvessa." -- "Kuka on tehnyt semmoisen ilkityön?" sanoi Harmaaturkki. -- "Se taitaa olla joku hirvi, ja me kysyisimme nyt sinulta, tiedätkö kuka se mahtaa olla?" -- "En minä tiedä", sanoi Harmaaturkki, "minä en ole koskaan kuullut puhuttavan hirvestä, joka olisi tappanut vaarattoman eläimen."

Harmaaturkki erosi vanhuksista ja vaelsi eteenpäin Karrin kanssa. Hän oli käynyt yhä äänettömämmäksi ja käveli pää hyvin riipuksissa. He tulivat kulkeneeksi Krylen, kyykäärmeen, ohi, ja käärme loikoi kalliopaadellaan. "Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän", sähähti Kryle, hän niinkuin kaikki muutkin. Nyt oli Harmaaturkin kärsivällisyys lopussa. Hän meni käärmeen luo ja nosti etujalkansa. "Aiotko tappaa minutkin, niinkuin tapoit sen vanhan tarhakäärmeen?" sanoi Kryle. -- "Olenko minä tappanut tarhakäärmeen?" kysyi Harmaaturkki. -- "Ensimmäisenä päivänä metsään tulosi jälkeen tapoit tarhakäärme Avuttoman akan", sanoi Kryle.

Harmaaturkki lähti nopeasti Krylen luota ja jatkoi matkaansa Karrin rinnalla. Yht'äkkiä hän pysähtyi. "Karri, minähän se olen tehnyt sen ilkityön. Olen tappanut vaarattoman eläimen. Metsä häviää minun tähteni." -- "Mitä sinä sanot?" keskeytti hänet Karri. -- "Sano sinä tarhakäärme Avuttomalle, että Harmaaturkki lähtee maanpakoon jo tänä yönä!" -- "Sitä minä en koskaan sano", sanoi Karri. "Tuo maa tuolla pohjoisessa päin on hirville vaarallinen maa." -- "Luuletko sinä, että minä voin jäädä tänne, koska olen saanut aikaan semmoisen onnettomuuden!" sanoi Harmaaturkki. -- "Älähän nyt hätäile. Odotahan huomiseen, ennen kuin teet mitään!" -- "Sinä itse olet opettanut minulle, että hirvet ja metsä ovat yhtä", sanoi Harmaaturkki ja sen sanottuaan hän erosi Karrista.

Karri meni kotiin, mutta tämä keskustelu oli saattanut hänet levottomaksi, ja jo seuraavana päivänä hän tuli taas metsään tapaamaan hirveä. Mutta hän ei löytänyt Harmaaturkkia mistään eikä etsinytkään häntä kauan. Hän ymmärsi, että Harmaaturkki oli uskonut tarhakäärmettä ja mennyt maanpakoon.

Kotimatkalla Karri oli niin pahalla tuulella, ettei sitä voi sanoin selittää. Hän ei voinut ymmärtää Harmaaturkkia, joka oli antanut tuon tarhakäärmeen, mokomankin, viekoitella itseään pois. Semmoista hullutusta hän ei ollut koskaan kuullut. Mitä tuo Avuton nyt mahtaisi?

Kävellessään näissä mietteissään Karri näki metsänvartijan seisomassa ja osoittelemassa puuhun. "Mitä sinä siinä katselet?" kysyi toinen mies, joka seisoi hänen vieressään. -- "On tullut jokin tauti toukkiin", sanoi metsänvartija.

Karri hämmästyi sanomattomasti, mutta hän suuttui melkein vielä enemmän siitä, että tarhakäärmeellä oli ollut valta pitää sanansa. Nyt kai Harmaaturkki saa pysyä poissa iät kaiket, sillä tuo tarhakäärme ei varmaankaan kuole koskaan.

Juuri kun Karri oli enin suruissaan, pälkähti hänen päähänsä jotakin, joka häntä hiukan lohdutti. "Tuon käärmeen ei ehkä tarvitsekaan elää niin vanhaksi", ajatteli hän. "Ei se ehkä aina ole puun juuren alla piilossa. Jahka se on toimittanut pois toukat, niin kyllä minä tiedän, kuka sen hengiltä puraisee."

Oli todellakin ilmaantunut tautia toukkiin, mutta ensimmäisenä kesänä se ei ehtinyt paljoakaan levitä. Se oli tuskin puhjennut, kun toukat jo alkoivat koteloitua. Niistä syntyi miljoonia perhosia. Ne lentelivät öisin puiden ympärillä kuin lumituisku ja munivat lukemattomat määrät munia. Seuraavana vuonna oli odotettavissa vielä suurempi hävitys.

Hävitys tuli, mutta se ei kohdannut ainoastaan metsää, vaan myöskin toukkia itseään. Tauti levisi nopeasti metsäseudusta toiseen. Sairaat toukat lakkasivat syömästä, matelivat puiden latvoihin ja kuolivat sinne. Syntyi suuri ilo ihmisten kesken, kun he näkivät toukkain kuolevan, mutta vielä suurempi metsän eläinten kesken. Karri ajatteli joka päivä tuimalla tyydytyksellä sitä hetkeä, jolloin hän voisi puraista kuoliaaksi Avuttoman.

Mutta toukat olivat levinneet peninkulmittain lähimetsiin, eikä tauti tänäkään kesänä saavuttanut heitä kaikkia, vaan monet jäivät eloon, kunnes muuttuivat koteloiksi ja perhosiksi.

Lentäviltä linnuilta sai Karri terveiset Harmaaturkilta, että tämä oli elossa ja voi hyvin. Mutta linnut kertoivat Karrille senkin, että sala-ampujat olivat monta kertaa ahdistaneet Harmaaturkkia ja että tämä oli hädin tuskin päässyt pakoon.

Karri eli suuressa odotuksessa ja ikävässä. Ja hänen täytyisi odottaa vielä kaksi kesää. Vasta silloin olisivat toukat lopussa.

Tuskin Karri oli kuullut metsänvartijan sanovan, että metsä oli pelastettu, kun hän lähti etsimään Avutonta. Mutta kun hän tuli metsään, selvisi hänelle jotakin kauheata. Hän ei voinut enää metsästää, hän ei voinut enää juosta, hän ei voinut enää nuuskia vihollisensa jälkiä, hän ei voinut nähdä. Pitkä odotusaika oli vanhentanut Karrin. Hän oli huomaamattaan tullut vanhaksi. Hän ei enää jaksanut purra kuoliaaksi tarhakäärmettä. Hän ei voinut vapauttaa ystäväänsä Harmaaturkkia sen vihamiehestä.

Kosto

Eräänä iltapäivänä laskeutui Akka Kebnekaiselainen ja hänen laumansa metsäjärven rannalle. He olivat vielä Kolmårdenissa, mutta olivat jo poistuneet Itä-Göötanmaalta ja olivat nyt Jönåkerin kihlakunnassa Sörmlannissa.

Kevään tulo oli myöhästynyt, kuten tavallisesti vuoriseudulla, ja järvi oli vielä jäässä kaikkialta muualta paitsi rannoilta. Hanhet hyökkäsivät heti veteen kylpemään ja etsimään ruokaa, mutta Niilo Holgerinpoika oli aamulla kadottanut toisen puukenkänsä ja hän pistäytyi rannalla kasvavaan lepikkoon ja koivikkoon etsiäkseen jotakin, mitä voisi sitoa jalkaansa.

Poika sai mennä aika pitkälle, ennen kuin löysi siihen sopivaa, ja hän katseli levottomasti ympärilleen, sillä hänen ei ollut ollenkaan hyvä olla täällä metsässä. "Toista on tasangolla tai järvellä", hän ajatteli. "Siellä voi nähdä minne menee. Jos tämä olisi edes pyökkimetsä, niin ainahan se menettelisi, sillä siellä on maa melkein paljasta, mutta minä en voi ymmärtää, kuinka ihmiset voivat sietää tämmöisiä tiettömiä ja synkkiä koivu- ja kuusimetsiä. Jos tämä olisi minun metsääni, niin hakkaisin maahan kaikki tyynni."

Viimein hän löysi palan tuohta ja seisoi juuri asettelemassa sitä jalkaansa, kun kuuli rapinaa takaansa. Hän kääntyi ja näki, että käärme luikerteli risukossa suoraan häntä kohti. Se oli aivan tavattoman pitkä ja paksu, mutta poika näki heti, että sillä oli valkoinen pilkku kummassakin poskessa, ja hän jäi seisomaan paikalleen. "Sehän on vain tarhakäärme", hän ajatteli. "Se ei kai voi tehdä minulle mitään." Mutta samassa hän sai käärmeeltä niin kovan töytäyksen rintaansa, että kaatui. Poika pääsi jaloilleen heti ja juoksi pakoon, mutta käärme ajoi häntä takaa. Maa oli risuista ja kivistä, eikä poika päässyt erittäin pian pakoon, vaan käärme seurasi hänen kintereillään.

Yht'äkkiä poika näki edessään suuren jyrkkäreunaisen kiven, ja hän rupesi kiipeämään sen päälle. "Tänne ei käärme voine tulla", ajatteli hän, mutta kun hän päästyään kivelle katsahti taakseen, hän näki, että käärme koetti seurata häntä sinnekin.

Aivan pojan vieressä kiven päällä oli toinen kivi, melkein pyöreä ja miehen pään kokoinen. Se lepäsi aivan irrallaan kaitaisen reunan varassa. Oli käsittämätöntä miten se oli voinut jäädä siihen. Kun käärme tuli lähemmäksi, juoksi poika pyöreän kiven taakse ja sysäsi sitä. Se pyörähti suoraan käärmettä kohti, vetäisi sen maahan ja jäi sen pään päälle.

"Tuopa teki tehtävänsä mainiosti", ajatteli poika ja huokasi helpotuksesta nähdessään, miten käärme nytkähteli pari kertaa kiivaasti ja jäi sitten liikkumattomaksi. "Enpä luule koskaan tällä matkalla olleeni suuremmassa vaarassa."

Hän oli tuskin ehtinyt tointua, kun kuuli suhauksen ilmassa ja näki linnun laskeutuvan maahan ihan käärmeen viereen. Se oli kooltaan ja rakenteeltaan kuin varis, mutta sillä oli kaunis metallinkiiltävä höyhenpuku. Poika vetäytyi varovasti piiloon kivessä olevaan halkeamaan. Hänellä oli tuoreessa muistissaan se seikkailu, jolloin varikset olivat vieneet hänet, eikä hän tahtonut näyttäytyä suotta aikojaan.

Musta lintu kävellä koikkelehti edestakaisin pitkin käärmeen ruumista ja käänteli sitä nokallaan. Viimein se räpäytti siipiään ja huusi niin kimeällä äänellä, että korvia vihloi: "Se on varmaankin Avuton, tarhakäärme, joka tässä lepää hengetönnä." Hän tepasteli vielä kerran pitkin käärmeen ruumista ja jäi sitten seisomaan syviin mietteisiin vaipuneena, raaputtaen niskaansa jalallaan.

"On mahdotonta, että olisi kaksi näin suurta käärmettä tässä metsässä", sanoi hän. "Se on varmasti hän."