Part 19

Nyt oli kesä juuri alussaan. Naarashirvet olivat vast'ikään poikineet, ja edellisenä iltana koira oli erottanut tuskin viiden päivän vanhan vasikan emosta ja ajanut sen suohon. Siellä hän oli ajanut sitä edestakaisin mättäiden välissä, ei oikeastaan sitä tappaakseen, vaan nauttiakseen sen kauhusta. Emo tiesi, että suo oli pohjaton näin kohta kirren sulamisen jälkeen ja ettei se vielä voinut kantaa hänen kokoistaan suurta eläintä, ja hän seisoi rannalla niin kauan kuin mahdollista. Mutta kun Karri ahdisti vasikkaa yhä kauemmaksi, hän lähti yht'äkkiä suolle, ajoi pois koiran, otti vasikan mukaansa ja kääntyi maihin. Hirvet osaavat paremmin kuin muut eläimet kulkea vetelillä ja vaarallisilla mailla, ja näytti siltä kuin hän pääsisi onnellisesti maalle. Mutta kun hän oli ihan suon reunassa, upposi mätäs, jonka päälle hän oli astunut, liejuun, ja hän seurasi mukana syvyyteen. Hän koetti päästä ylös, mutta kun jalka ei pohjannut, upposi hän yhä syvempään ja syvempään. Karri seisoi ja katseli uskaltamatta vetää edes henkeään, mutta kun hän huomasi hirven pelastumisen mahdottomaksi, juoksi hän tiehensä minkä kerkesi. Hän oli tullut ajatelleeksi selkäsaunaa, jonka saisi, jos kävisi ilmi, että hän oli houkutellut hirven onnettomuuteen, ja hän pelästyi niin, ettei uskaltanut pysähtyä, ennen kuin oli kotona.

Tämän koira oli nyt sattunut muistamaan, ja se suretti häntä aivan toisella tavoin kuin mikään muu hanen tähän asti tekemänsä paha. Se kai johtui siitä, ettei hän ollut aikonut tehdä mitään pahaa hirvelle eikä hänen vasikalleen, vaan oli tuottanut heille tuhon sitä ollenkaan tahtomatta.

"Mutta ne elävät ehkä vielä", ajatteli hän yht'äkkiä. "Nehän olivat vielä hengissä, kun juoksin tieheni. Ne ovat ehkä pelastuneet."

Hänet valtasi vastustamaton halu saada tietää tästä jotakin, niin kauan kuin vielä voi saada jotakin tietää. Huomattuaan, ettei metsänvartija pitänyt erittäin lujasti kiinni kahleesta, hän loikkasi reippaasti syrjään ja pääsi todellakin irti. Sitten hän riensi metsän läpi suota kohti semmoisella vauhdilla, ettei metsänvartija ehtinyt saada haulikkoa ojennetuksi, ennen kuin koira jo oli kadonnut.

Metsänvartijalla ei ollut muuta neuvoa kuin rientää perässä, ja kun hän tuli suolle, hän näki koiran seisovan mättäällä muutamia metriä rannasta ja ulvovan kohti kurkkuaan. Täytyi ottaa selko siitä, mitä tämä tiesi, ja hän pani pois pyssynsä ja lähti ryömimään nelinkontin suota myöten. Eikä hän ollut ryöminyt kauan ennen kuin näki naarashirven makaavan kuolleena suossa. Se oli sattunut astumaan liejuun ja ponnistellessaan siitä irti se oli taittanut selkänsä ja kuollut samassa. Aivan emohirven vieressä makasi pieni vasikka. Se eli vielä, mutta oli niin uupunut, ettei voinut liikahtaakaan. Karri seisoi vasikan vieressä. Milloin hän kumartui sen ylle ja nuoli sitä, milloin päästi kurkustaan pitkiä ulvahduksia apua saadakseen.

Nyt metsänvartija nosti vasikan mättäältä ja alkoi kiskoa sitä maihin. Huomattuaan vasikan pelastuvan Karri tuli ihan hassuksi ilosta. Hän hyppeli metsänvartijan ympärillä, nuoleskeli hänen käsiään ja vikisi iloisena.

Metsänvartija kantoi vasikan kotiin ja telkesi sen karsinaan navetan luo. Sitten hänen täytyi hankkia apua vetääkseen kuolleen hirven suosta, ja vasta sitten kun tämä kaikki oli tehty, hän muisti, että Karrihan oli ammuttava. Tämä oli seurannut häntä kaiken aikaa, hän kutsui sen luokseen ja lähti uudelleen kuljettamaan sitä metsään.

Aluksi metsänvartija kulki suoraan koirahautaa kohti, mutta matkalla hän näkyi muuttavan mielensä, eikä aikaakaan, kun hän kääntyi takaisin ja palasi herraskartanoon.

Karri oli seurannut häntä aivan rauhallisesti, mutta kun metsänvartija kääntyi ja Karrin tie lähti viemään hänen vanhaa kotiaan kohti, hän kävi levottomaksi. Metsänvartija oli varmaankin saanut selville, että hän, Karri, oli syynä hirven kuolemaan, ja nyt se vei häntä herraskartanoon rangaistavaksi, ennen kuin ampuisi hänet.

Selkäsauna oli Karrista kaikkein pahinta, ja sitä ajatellessaan hän ei voinut pysyä hyvällä tuulella. Hän käveli pää riipuksissa, ja kun tultiin herraskartanoon, ei hän sitä sielläkään nostanut, eikä ollut ketään tuntevinaan.

Tehtaanisäntä seisoi portailla, ja kun hän näki metsänvartijan tulevan, sanoi hän: "Mitä ihmeen koiraa te talutatte? Eihän se vain liene Karri? Se on kai jo aikoja sitten ammuttu." Vartija alkoi silloin kertoa hirvistä, ja Karri kyyristyi niin pieneksi kuin voi ja ryömi metsänvartijan jalkojen taakse kuin piiloutuakseen.

Mutta metsänvartija ei puhunutkaan asiasta koiran odotusten mukaisesti. Hänellä oli suu täynnä Karrin kiitosta. Hän sanoi olevan selvää, että koira oli tiennyt hirvien olevan vaarassa ja tahtonut pelastaa ne. "Herra saa tehdä mielensä mukaan, mutta tätä koiraa minä en voi ampua", sanoi metsänvartija lopuksi.

Koira nousi ja kuulosti. Hän ei ollut uskoa omia korviaan. Vaikkei hän juuri tahtonut näyttää, kuinka levoton oli ollut, ei hän kuitenkaan voinut olla vähän vikisemättä. Olisiko mahdollista, että hän saisi pitää henkensä ainoastaan siksi, että oli ollut niin levoton hirvien tähden?

Tehtaanisännänkin mielestä Karri oli käyttäytynyt hyvin, mutta kun hän ei missään tapauksessa tahtonut koiraa takaisin, ei hän aluksi osannut tehdä päätöstä. "Jos metsänvartija tahtoo ottaa sen huostaansa ja vastata siitä, että se käyttäytyy paremmin kuin tähän asti, niin saakoon tuo sitten elää", hän sanoi viimein. Siihen metsänvartija suostui kernaasti, ja sillä tavalla tuli Karri muuttaneeksi metsänvartijan mökille.

Harmaaturkin pako

Siitä päivästä alkaen, jolloin Karri oli tullut metsänvartijan luo, hän lakkasi kokonaan harjoittamasta luvatonta metsästystä. Se ei johtunut niin paljon siitä, että hän olisi pelännyt, kuin siitä, ettei hän tahtonut pahoittaa metsänvartijan mieltä. Sillä sen jälkeen kun metsänvartija oli pelastanut hänen henkensä, rakasti Karri häntä yli kaiken. Hän ei muuta ajatellut kuin seurata ja vartioida isäntäänsä. Jos tämä lähti kotoaan jonnekin, juoksi Karri edellä ja tarkasti tien, ja jos tämä istui kotona, makasi Karri oven edessä ja piti silmällä kaikkia tulevia ja meneviä.

Kun metsänvartijan talossa oli hiljaista, kun tieltä ei kuulunut askeleita, kun isäntä käyskenteli ja hoiteli puutarhaan istuttamiaan taimia, oli Karrin tapana aikansa kuluksi leikkiä hirvenvasikan kanssa.

Aluksi Karri ei ollut välittänyt vähääkään vasikasta. Mutta koska hän seurasi isäntäänsä kaikkialle, hän meni tämän kanssa myöskin navettaan. Kun isäntä antoi vasikalle maitoa, oli Karrin tapana istua karsinan ulkopuolella ja katsella. Metsänvartija sanoi vasikkaa Harmaaturkiksi, koska se hänen mielestään ei ollut koreamman nimen arvoinen, ja Karri oli siitä asiasta aivan yhtä mieltä isännän kanssa. Joka kerta nähdessään vasikan tuntui hänestä kuin hän ei koskaan olisi nähnyt mitään niin rumaa ja epäonnistunutta. Sillä oli pitkät, hontelot jalat, jotka olivat ruumiissa kiinni kuin irtonaiset puujalat. Pää oli suuri ja kurttuinen ja riippui aina vinossa. Nahka oli poimuinen niinkuin tuo elukka olisi saanut ylleen turkin, joka ei ollut tehty sitä varten. Aina se oli surullinen ja tyytymättömän näköinen, mutta ihmeellistä kyllä se nousi aina nopeasti makuulta joka kerta nähdessään Karrin karsinan ulkopuolella, ikään kuin olisi ilostunut hänet nähdessään.

Hirvenvasikka huononi päivä päivältä eikä kasvanut, ja lopulta se ei enää jaksanut nousta jaloilleen Karrin saapuessa. Koira hyppäsi silloin karsinaan vasikan luokse, ja silloin sen raukan silmissä välähti ikään kuin jokin sen hyvin harras toivomus olisi toteutunut. Siitä pitäen Karrin tapana oli tervehtiä sitä joka päivä ja viettää tuntikausia sen seurassa nuoleksien sen turkkia, leikkien ja telmien sen kanssa ja opettaen sille kaikenlaista, mitä metsäneläimen tulee tietää.

Oli ihmeellistä, että siitä lähtien kun Karri oli alkanut käydä hirvenvasikan karsinassa, se alkoi viihtyä ja kasvaa. Ja päästyään kerran alkuun se kasvoi parissa viikossa niin, ettei se enää mahtunutkaan pieneen karsinaansa, vaan oli siirrettävä hakaan. Kuljeskeltuaan haassa pari kuukautta sillä oli niin pitkät jalat, että se voi astua aidan yli mistä halutti. Silloin metsänvartija sai isännältään luvan rakentaa hirvelle suuren ja korkean aitauksen. Siinä tämä eleli useita vuosia ja siitä kasvoi voimakas ja komea eläin. Karri seurusteli hänen kanssaan niin usein kuin voi, mutta ei enää säälistä, vaan siksi, että heidän kesken oli syntynyt ystävyys. Hirvi oli aina surullinen ja näytti uneliaalta ja saamattomalta, mutta Karri osasi saada hänet leikkisäksi ja iloiseksi.

Harmaaturkki oli elänyt viisi kesää metsänvartijan mökillä, kun tehtaanisäntä sai kirjeen eräästä ulkomaisesta eläintarhasta, jossa pyydettiin saada ostaa hirvi. Tehtaanisäntä oli suostuvainen, metsänvartija tuli pahoilleen, mutta ei kyennyt panemaan vastaan, ja niin päätettiin, että hirvi oli myytävä. Karri sai pian tietää, mitä oli tekeillä, ja riensi hirven luo kertomaan, että tämä aiottiin lähettää pois. Koira oli kovin huolissaan hänen kadottamisestaan, mutta hirvi ei ollut milläänkään eikä näyttänyt tulevan iloiseksi eikä surulliseksi. "Aiotko antaa viedä itsesi pois vastustelematta?" kysyi Karri. -- "Mitä tässä vastustaminen auttaisi?" sanoi Harmaaturkki. "Jäisinhän mieluimmin tähän missä olen, mutta jos minut myydään, niin täytyy minun kai lähteä."

Karri seisoi ja katseli Harmaaturkkia, oikein mittaili häntä katseillaan. Näkyi kyllä, ettei hirvi vielä ollut oikein täysikasvuinen. Hänen sarvensa eivät vielä olleet niin leveät eikä hänen kyttyränsä niin korkea eikä hänen harjansa niin tuuhea kuin täysikasvuisten hirvihärkien, mutta kyllä hänellä oli voimia tarpeeksi taistellakseen vapautensa puolesta. "Näkyy, että häntä on pidetty vankina koko ikänsä", ajatteli Karri, mutta ei sanonut mitään.

Karri palasi hirvitarhaan vasta puoliyön jälkeen, kun tiesi, että Harmaaturkki oli nukkunut tarpeekseen ja alkanut ensimmäisen ateriansa. "Sinä teet kyllä oikein, kun annat viedä itsesi pois", sanoi Karri ja näytti olevan tyyni ja tyytyväinen. "Sinua tullaan pitämään vankina suuressa puutarhassa ja sinä saat viettää huoletonta elämää. Minusta on kuitenkin vahinko, että sinun täytyy lähteä täältä näkemättä metsää. Sinä tiedät sukulaisillasi olevan tapana sanoa, että hirvet ja metsä ovat yhtä, mutta sinä et vielä ole edes ollutkaan metsässä."

Harmaaturkki nosti päätään apilaskoosta, jonka ääressä hän seisoi ja söi. "Kyllähän minä mielelläni tahtoisin nähdä metsän, mutta kuinka minä pääsen tämän aitauksen yli?" sanoi hän välinpitämättömästi. -- "Et suinkaan, sehän on aivan mahdotonta, koska sinulla on niin lyhyet koivet", sanoi Karri. Hirvi katseli alta kulmainsa Karria, joka hyppäsi aitauksen yli monta kertaa päivässä, vaikka olikin niin pieni. Hän meni aitauksen luo, loikkasi yli ja oli vapaudessa melkein tietämättä, kuinka se oli tapahtunut.

Karri ja Harmaaturkki lähtivät nyt metsään. Oli kaunis ja kuutamoinen yö loppupuolella kesää, mutta puiden alla oli hämärää, ja hirvi kulki aika hitaasti. "On ehkä parasta, että käännymme takaisin", sanoi Karri. "Sinä kun et koskaan ennen ole kulkenut metsässä, saattaisit ehkä taittaa jalkasi." Silloin Harmaaturkki alkoi kävellä kiivaammin ja rohkeammin.

Karri vei hirven erääseen paikkaan metsässä, jossa kasvoi mahtavia kuusia niin tiheässä, ettei tuuli voinut tunkeutua niiden lomitse. "Täällä on sinun heimolaistesi tapana hakea suojaa pakkaselta ja myrskyltä", sanoi Karri. "Täällä on heidän tapana seisoa paljaan taivaan alla kaiken talvea. Sinulla on kyllä paljon parempi uudessa paikassasi. Saat siellä katon pääsi päälle ja saat seisoa tallissa niinkuin härkä." Harmaaturkki ei vastannut mitään, seisoi vain ja veti sieraimiinsa voimakasta havun tuoksua. -- "Onko sinulla vielä jotakin muuta minulle näytettävänä vai olenko jo nähnyt metsän?" kysyi hän.

Silloin Karri johti hänet suolle ja antoi hänen katsella yli mättäiden ja hetteiden. "Tämän suon yli on hirvien tapana paeta silloin kun ne ovat vaarassa", sanoi Karri. "En tiedä, miten ne oikein tekevät, mutta vaikka ne ovatkin niin suuria ja raskaita, ne voivat kuitenkin kävellä uppoamatta. Sinä et voisi kulkea niin vaarallisella pohjalla, mutta eihän sinun tarvitsekaan, sillä eiväthän sinua metsästäjät koskaan ahdista." Harmaaturkki ei vastannut mitään, vaan loikkasi samassa suolle. Hän ilostui huomatessaan, miten mättäät hyllyivät hänen allaan, hyökkäsi suon poikki ja palasi Karrin luo putoamatta kertaakaan liejuun. "Olemmeko nyt nähneet koko metsän?" kysyi hän. -- "Ei, emme vielä", sanoi Karri.

Hän vei nyt hirven metsän ulkoreunoille, missä kasvoi komeita lehtipuita: tammia ja haapoja ja niinipuita. "Täällä on heimolaistesi tapana syödä lehtiä ja kaarnaa", sanoi Karri. "Se on heistä kaikkein makeinta ruokaa, mutta sinä kai saat ulkomailla parempaa syötävää." Harmaaturkki hämmästyi mahtavia lehtipuita, joiden vihreät holvit kaareutuivat hänen päänsä päällä. Hän maistoi sekä tammen lehtiä että haavan kuorta. "Tämä on hapanta ja hyvää", sanoi hän. "Se on parempaa kuin apilas." -- "Olipa hyvä, että sait sitä kerrankin syödä", sanoi koira.

Sitten hän otti hirven mukaansa pienelle metsäjärvelle. Järvi oli aivan tyyni, ja hienojen, vaaleiden usvapilvien kietomat rannat kuvastuivat sen pintaan. Nähdessään sen Harmaaturkki jäi liikkumattomana seisomaan. "Karri, mitä tämä on?" kysyi hän. Hän ei ollut ennen nähnyt järveä. -- "Se on suuri vesi, se on järvi", sanoi Karri. "Sinun heimollasi on tapana uida sen yli rannasta rantaan. Eihän tietenkään voi vaatiakaan, että sinä osaisit sen tehdä, mutta pitäisi sinun kuitenkin hiukan mennä peseytymään." Karri meni itse veteen ja alkoi uida. Harmaaturkki seisoi rannalla hetken aikaa. Viimein hänkin meni veteen. Tuntui niin hyvältä, että tuskin sai henkeään vedetyksi, kun vesi pehmeästi ja viileästi hyväili ruumista. Hän tahtoi saada veden nousemaan selkänsäkin yli, painautui syvemmälle ja päristeli ja tunsi, että vesi kantoi häntä, ja alkoi uida. Hän kierteli Karria ja oli vedessä kuin kotonaan. Kun he taas seisoivat rannalla, kysyi koira, lähdettäisiinkö jo kotiin. "Onhan vielä pitkälti aamuun. Voimmehan käydä ja katsella metsää vielä vähän aikaa", sanoi Harmaaturkki.

He menivät taas takaisin havumetsään. Kohta he tulivat pienelle, aukealle kuun valaisemalle paikalle, jossa ruohot ja kukkaset kimaltelivat kastetta. Keskellä metsäniittyä käyskenteli suuria eläimiä laitumella. Siinä oli hirvihärkä, muutamia naarashirviä ja useita hiehoja ja vasikoita. Nähdessään heidät Harmaaturkki heti pysähtyi. Hän tuskin huomasikaan lehmiä ja nuorta karjaa. Hän vain tuijotti vanhaa härkää, jolla oli leveät, monihaaraiset lapiosarvet, korkea kyttyrä lapojen päällä ja pitkäkarvainen nahkakaistale riippumassa kaulan alla. "Mikä tuo on?" kysyi Harmaaturkki, ja hänen äänensä vapisi hämmästyksestä. -- "Häntä sanotaan Sarvikruunuksi", sanoi Karri, "ja hän on sinun heimolaisesi. Sinäkin kai saat joskus tuommoiset leveät sarvet ja tuommoisen harjan, ja jos jäät metsään, niin saat ehkä karjankin kuljettaaksesi." -- "Jos tuo tuolla on minun heimolaiseni, niin tahdon katsella häntä lähempää", sanoi Harmaaturkki. "En ole koskaan aavistanut, että eläin voisi olla noin komea."

Harmaaturkki meni hirvien luo, mutta palasi melkein samassa Karrin luo, joka oli pysähtynyt metsän reunaan. "Sinua ei nähtävästi otettu ystävällisesti vastaan?" sanoi Karri. -- "Minä sanoin hänelle, että nyt vasta ensi kerran tapasin heimolaisiani ja pyysin saada kulkea heidän seurassaan niityllä, mutta hän käski minut pois ja uhkasi minua sarvillaan." -- "Oli oikein, että väistyit", sanoi Karri. "Nuoren mullikan, jolla on vain sarvien tyngät, tulee varoa taistelua vanhain hirvien kanssa. Joku toinen olisi joutunut pahaan maineeseen koko metsässä siitä, että väistyy tekemättä vastarintaa, mutta sinunhan ei tarvitse semmoisesta välittää, sinä kun kuitenkin muutat ulkomaille."

Karri oli tuskin sanonut sen, kun Harmaaturkki kääntyi ja meni takaisin niitylle. Vanha hirvi tuli häntä vastaan ja he joutuivat heti paikalla tappeluun. He asettivat sarvensa vastakkain ja puskivat, ja siinä kävi niin, että Harmaaturkki sai peräytyä yli koko niityn. Hän ei näyttänyt osaavan oikein käyttää voimiaan. Mutta kun hän tuli metsänreunaan, hän asetti jalkansa lujemmin maahan, ponnisti voimakkaasti sarvillaan ja alkoi työntää Sarvikruunua taaksepäin. Harmaaturkki taisteli äänettömänä, mutta Sarvikruunu päästeli kumeita kiljahduksia rinnastaan. Vanha hirvi sai nyt vuorostaan perääntyä niityn yli. Yht'äkkiä kuului kova rusahdus. Oli katkennut kärki vanhan hirven sarvesta. Hän tempautui irti Harmaaturkista ja juoksi metsään.

Karri seisoi vielä metsän rannassa, kun Harmaaturkki tuli hänen luokseen.

"Nyt sinä olet nähnyt, mitä metsässä on", sanoi Karri. "Lähdetkö kotiin?" -- "Taitaahan jo olla aika lähteä", sanoi hirvi.

Molemmat olivat ääneti kotimatkalla. Karri huokaili tuon tuostakin ikään kuin pettyneenä jostakin, mutta Harmaaturkki käveli pää pystyssä ja näkyi iloitsevan seikkailusta. Hän käveli arvelematta eteenpäin, kunnes tuli aitauksen luo, mutta siinä hän pysähtyi. Hän katseli ahdasta paikkaa, jossa oli elänyt tähän asti, katseli tallattua maata, kuihtunutta rehua, pientä kaukaloa, josta oli juonut vettä, ja pimeätä vajaa, jossa oli maannut. "Hirvet ja metsä ovat yhtä", huudahti hän, heitti päänsä taaksepäin, niin että niska kosketti selkää, ja karkasi hurjinta vauhtiaan metsään.

Avuton

Syvälle suureen Rauhankorpeen ilmestyi joka vuosi elokuussa erääseen kuusirisukkoon muutamia valkoisia perhosia, sellaisia joita sanotaan nunniksi. Ne olivat pieniä, ja niitä oli vähän, eikä juuri kukaan niitä huomannut. Lenneltyään metsän syvyydessä pari yötä ne laskivat muutamia tuhansia munia puiden runkoihin, ja kohta sen jälkeen ne vaipuivat hengettöminä maahan.

Kevään tultua ryömi munista esiin pieniä pilkullisia matoja, ja ne rupesivat syömään kuusen kaarnaa. Niillä oli hyvä ruokahalu, mutta ne eivät saaneet suurtakaan vahinkoa aikaan, siksi että pienet käärmeet ja linnut ahdistelivat niitä alituisesti. Tavallisesti säilyi niitä vainoojilta ainoastaan muutamia satoja.

Ne matoparat, jotka ennättivät täysikasvuisiksi, matelivat oksille, kehräsivät ympärilleen valkeita rihmoja ja istuivat pari viikkoa liikkumattomina koteloina. Sen ajan kuluessa niistä noukittiin jo toinen puoli. Jos satakunta munaa pääsi elokuussa täysiksi perhosiksi asti, saattoi sanoa, että niille oli sattunut hyvä vuosi.

Tuollaista epävarmaa ja huomaamatonta elämää viettivät ne monta vuotta Rauhankorvessa. Ei mikään hyönteiskansa koko sillä paikkakunnalla ollut niin harvalukuinen kuin tämä. Ja niin voimattomina ja vaarattomina ne olisivat pysyneet miten kauan tahansa, elleivät ne yht'äkkiä olisi saaneet auttajaa.

Mutta ne saivat auttajan, ja se oli yhteydessä sen kanssa, että hirvi oli paennut metsänvartijan mökiltä. Harmaaturkki oli näet koko päivän pakonsa jälkeen käyskennellyt metsässä perehtyäkseen uuteen oloonsa. Päivemmällä hän tuli tunkeutuneeksi tiheän ryteikön läpi ja tapasi takana aukean paikan, jossa maa oli irtonaista liejua. Keskellä oli mustavetinen rapakko, ja sen ympärillä kasvoi korkeita kuusia, jotka olivat melkein lehdettömät vanhuuttaan ja ikävystymistään. Paikka ei miellyttänyt Harmaaturkkia ja hän olisi lähtenyt siitä heti, ellei olisi sattunut huomaamaan joitakin kirkkaan vihreitä lahnankukanlehtiä, jotka kasvoivat rapakon reunalla.

Nuuskiessaan lehtiä hän sattui herättämään suuren mustan käärmeen, joka nukkui niiden alla. Hirvi oli kuullut Karrin puhuvan myrkyllisistä kyykäärmeistä, ja kun käärme nosti päätään ja sähisten ojensi halkinaisen kielensä häntä kohti, luuli Harmaaturkki kohdanneensa hirveän vaarallisen elukan. Hän palästyi, nosti jalkansa, polkaisi kavioillaan ja musersi käärmeen pään. Sitten hän riensi tiehensä hurjaa vauhtia.

Niin pian kuin Harmaaturkki oli poissa, tuli toinen yhtä pitkä ja musta käärme esille rapakosta. Hän hiipi tapetun luokse ja nuoleskeli kielellään murskattua päätä.

"Oletko sinä todellakin kuollut, vanha Vahingoton?" sähisi käärme. "Ja me kaksi kun elimme niin monta vuotta yhdessä. Meillä kun oli niin hyvä toistemme seurassa ja me kun voimme niin hyvin täällä suossa, että tulimme vanhemmiksi kuin mitkään muut tarhakäärmeet tässä metsässä! Suurempaa surua ei minulle olisi voinut sattua."

Tarhakäärme oli niin pahoillaan, että hänen pitkä ruumiinsa kiemurteli kuin sitä olisi haavoitettu. Yksin sammakkojenkin, jotka elivät ainaisessa pelossa hänen tähtensä, tuli häntä sääli.

"Kyllä mahtaa olla ilkeä se, joka tappaa turvattoman, puolustuskyvyttömän tarhakäärmeen!" sähisi käärme. "Hän ansaitsee totta totisesti oikein kovan rangaistuksen." Hän katseli hetken aikaa kuollutta ja kiemurteli suruissaan, mutta yht'äkkiä hän kohotti päätään. "Niin totta kuin nimeni on Avuton ja minä olen metsän vanhin tarhakäärme, niin totta minä kostan. En lepää, ennen kuin tuo hirvi makaa kuolleena maassa kuin vanha toverini tuossa."

Annettuaan tämän lupauksen käärme kääriytyi sykkyrälle ja paneutui miettimään. Mutta siinäpä olikin kylliksi pulmaa, miten tarhakäärmeparka voisi saada kostetuksi suurelle mahtavalle hirvelle, ja vanha Avuton makasi siinä yötä päivää ja mietti miettimistään, mutta ei keksinyt mitään keinoa.

Mutta eräänä yönä kun tarhakäärme makasi taas kostotuumissaan unta saamatta, hän kuuli rapinaa päänsä päältä. Hän katsahti ylös ja huomasi muutamia vaaleita nunnaperhosia, jotka karkeloivat puiden välissä. Hän seurasi heitä hyvin kauan silmillään, sitten hän alkoi sähistä ääneen siinä itsekseen, mutta lopulta hän nukkui ja näytti olevan tyytyväinen tekemäänsä päätökseen.

Seuraavana aamuna tarhakäärme meni Krylen, kyykäärmeen luo, joka asui kiviperäisellä ja korkealla maalla eräässä Rauhankorven kolkassa. Tälle hän nyt kertoi vanhan tarhakäärmeen kuolemasta ja pyysi, että hän, joka osasi purra niin vaarallisia haavoja, suostuisi rupeamaan kostajaksi. Mutta Kryle ei ollut halukas rupeamaan sotaan hirvien kanssa.

"Jos minä kävisin hirven kimppuun, niin hän heti potkaisisi minut kuoliaaksi. Vanha Vahingoton on kuollut, me emme voi herättää häntä enää henkiin. Miksi minä syöksisin itseni onnettomuuteen hänen tähtensä?"

Kun vanha tarhakäärme sai tämän vastauksen, kohotti hän päänsä maasta kokonaisen jalan verran ja sähisi aivan kauheasti. "Vish, vash! Vish, vash!" sanoi hän. "Vahinko, että sinä, jolle on annettu semmoiset aseet, olet niin pelkuri, ettet uskalla niitä käyttää." Tämän kuultuaan myöskin kyykäärme suuttui. "Mene tiehesi, vanha Avuton!" sähisi hän. "Myrkky vuotaa jo hampaihini, mutta minä tahdon kuitenkin säästää muuatta, jonka sanotaan muka olevan minun heimolaisiani."

Mutta tarhakäärme ei liikahtanut paikaltaan, ja pitkän aikaa käärmeet makasivat siinä ja haukkuivat toisiaan. Kun Kryle oli niin vihainen, ettei enää jaksanut sähistä, ainoastaan pihistä, alkoi tarhakäärme yht'äkkiä puhua aivan toisella äänellä.

"Minulla oli sinulle oikeastaan asiaakin, Kryle", sanoi hän ja alensi äänensä lempeäksi kuiskaukseksi, "mutta nyt minä kai olen suututtanut sinut niin, ettet enää tahdo auttaa minua?" -- "Jos sinä et vain pyydä minulta mitään mieletöntä, niin teen minä kyllä voitavani." -- "Kuusikossa, lähellä minun suotani", sanoi tarhakäärme, "asuu perhoskansa, joka lentelee öisin loppukesällä." -- "Minä kyllä tiedän, keitä sinä tarkoitat", sanoi Kryle. "Entä sitten?" -- "Se on korven pienin hyönteiskansa", sanoi Avuton, "ja vaarattomin kaikista, sillä sen toukat tyytyvät syömään vain kuusen neuloja." -- "Minä kyllä tiedän", sanoi Kryle. -- "Minä pelkään, että tuo perheskansa kohta häviää sukupuuttoon", sanoi tarhakäärme. "On niin paljon niitä, jotka poimivat niiden toukkia keväällä." Nyt luuli Kryle ymmärtävänsä, että tarhakäärme tahtoi pidättää toukat itselleen, ja hän vastasi ystävällisesti: "Jos tahdot, niin minä kyllä sanon nuorille käärmeilleni, että ne jättävät nuo kuusimadot rauhaan." -- "Se olisi minulle suuri apu", sanoi Avuton.