Part 1

PEUKALOISEN RETKET VILLIHANHIEN SEURASSA

Kirj.

SELMA LAGERLÖF

Suomentanut Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1907.

SISÄLLYS:

EDELLINEN OSA

I. Poika Kotihaltija Villihanhet Ruudukas vaatepalanen II. Akka Kebnekaiselainen Ilta Yö Hanhileikki III. Villilintujen elämää Övedsklosterin luona Vitskövle Talonpoikaistalossa IV. Glimmingehus Mustia rottia ja harmaita rottia Haikara Rotanpyytäjä V. Suuri kurkitanssi Kullabergin vuorella VI. Sadesäässä VII. Portaat ja kolme askelmaa VIII. Ronnebyn joella IX. Karlskrona X. Matka Öölantiin XI. Öölannin eteläisin niemi XII. Suuri perhonen XIII. Lilla Karlson saari Myrsky Lampaat Helvetinkuilu XIV. Kaksi kaupunkia Meren pohjalla oleva kaupunki Elävä kaupunki XV. Satu Smoolannista XVI. Varikset Saviastia Varisten viemä Tupa XVII. Vanha talonpoikaisvaimo XVIII. Tabergilta Huskvarnaan XIX. Suuri lintujärvi Jarro, heinäsorsa Houkutuslintu Järven laskeminen XX. Ennustus XXI. Sarkapiedin XXII. Tarina Karrista ja Harmaaturkista Kolmården Karri Harmaaturkin pako Avuton Nunnat Suuri nunnasota Kosto XXIII. Kaunis puutarha XXIV. Närkessä Ysäterin Kaisa Markkinoiden aatto XXV. Jäidenlähtö XXVI. Perinnönjako

JÄLKIMMÄINEN OSA

XXVII. Bergslagenissa XXVIII. Rautatehdas XXIX. Taalainjoki XXX. Parempi osa Vanha kaivoskaupunki Tarina Falunin kaivoksesta XXXI. Valpurinmessu-ilta Vanhan Kirstin kertomus XXXII. Kirkot XXXIII. Vedenpaisumus Pikkulinnut Hjälstavikin joutsenet Uusi kahlekoira XXXIV. Taru Uplannista XXXV. Upsalassa Ylioppilas Kevätjuhla Koetus XXXVI. Hienohöyhen Veden päällä kelluva kaupunki Sisarukset XXXVII. Tukholma XXXVIII. Gorgo, kotka Tunturilaaksossa Vankeudessa XXXIX. Matka Gästriklannin yli Kallisarvoinen vyö Metsän päivä XL. Päivä Helsinglannissa Suuri vihreä lehti Eläinten uudenvuoden yö XLI. Medelbadissa XLII. Aamu Ongermanlannissa Leipä Metsävalkea XLIII. Vesterbotten ja Lapinmaa Viisi tiedustelijaa Vaeltava maa Uni Perille tulo XLIV. Oosa hanhipaimen ja Pikku Matti Tauti Pikku Matin hautajaiset XLV. Lappalaisten luona XLVI. Etelää kohti! Etelää kohti! Ensimmäinen matkapäivä Östbergin vuorella Satu Jemtlannista XLVII. Härjedalissa XLVIII. Vermlanti ja Dal XLIX. Pieni herraskartano L. Merenkarin aarre Matkalla merelle Villihanhien lahja LI. Meren hopeaa LII. Suuri herraskartano Vanha herra ja nuori herra Taru Länsi-Göötanmaasta Laulu LIII. Matka Vemmenhögiin LIV. Holger Niilonpojan luona LV. Jäähyväiset villihanhille

EDELLINEN OSA

I

POIKA

Kotihaltija

Sunnuntaina maaliskuun 20. p:nä.

Oli kerran poika. Hän oli noin neljätoistavuotias, pitkä, liinatukka huiskelo. Ei hänestä ollut juuri mihinkään: eniten häntä halutti maata ja syödä, ja sitten häntä halutti tehdä pahoja.

Olipa nyt sunnuntaiaamu ja pojan vanhemmat valmistautuivat lähtemään kirkkoon. Poika itse istui paitahihasillaan pöydän kulmalla ja ajatteli, kuinka hauskaa oli, että isä ja äiti menivät tiehensä ja että hän sai olla omin valtoineen pari tuntia. "Nytpä voinkin ottaa naulasta isän haulikon ja ampua pamauttaa, eikä kukaan saa vihiä siitä", hän ajatteli.

Mutta olipa melkein kuin isä olisi arvannut pojan ajatukset, sillä juuri ollessaan kynnyksellä lähtövalmiina hän pysähtyi ja sanoi pojalle: "Koska et tahdo tulla äidin ja minun kanssa kirkkoon, niin saatat sinä ainakin lukea saarnan kotona. Lupaatko tehdä sen?"

"Saatanhan tuon tehdä", sanoi poika. Ja hän ajatteli, ettei tietenkään lukisi enempää kuin häntä halutti.

Pojasta näytti, ettei hän koskaan ollut nähnyt äitiä niin lähtötouhuissaan kuin nyt. Tuossa tuokiossa tämä oli seinähyllyn luona, otti sieltä alas Lutherin postillan, asetti sen pöydälle ikkunan eteen ja avasi päivän saarnan kohdalta. Hän avasi myöskin evankeliumikirjan ja pani sen postillan viereen. Lopuksi hän veti pöydän eteen suuren nojatuolin, joka viime vuonna oli ostettu Vemmenhögin pappilan huutokaupasta ja jossa muuten ei saanut istua kukaan muu kuin isä.

Poika istui ja ajatteli, että turhaa vaivaa siinä äiti näki hänelle pöytää kattaessaan, sillä ei hän aikonut lukea kuin sivun tai pari. Mutta oli taas niinkuin isä olisi toisen kerran nähnyt hänen lävitseen, sillä hän tuli luo ja sanoi ankaralla äänellä: "Muistakin lukea oikein ja järjestään! Sillä kun me tulemme takaisin, kuulustelen sinulta jok'ikisen sivun, ja jos olet hypännyt yli yhdenkin, niin ei sinun hyvin käy."

"Saarnassa on neljätoista ja puoli sivua", sanoi äiti ikään kuin täyttääkseen mitan. "Saat istua heti paikalla lukemaan, jos mieli ehtiäksesi kaikki."

Näin sanottuaan he viimeinkin lähtivät, ja seisoessaan ovessa ja katsellessaan heidän jälkeensä poika tunsi melkein kuin joutuneensa satimeen. "Nyt ne menevät ja ovat mielissään siitä, että keksivät pistää minut istumaan saarnan ääreen koko siksi ajaksi kun ovat poissa", hän ajatteli.

Mutta isä ja äiti eivät suinkaan olleet hyvillä mielin, vaan sen sijaan hyvinkin huolissaan. He olivat vaatimattomia pienviljelijöitä, joiden maapalsta ei ollut paljoa suurempi kuin puutarhamaa. Muutettuaan tänne eivät he ensi alkuun olleet voineet elättää kuin porsaan ja pari kanaa, mutta he olivat tavattoman ahkeria ja kunnon ihmisiä, ja nyt heillä oli sekä lehmiä että hanhia. He olivat tavattomasti vaurastuneet, ja tyytyväisinä ja iloisina he olisivat kulkeneet kirkkoon tänä kauniina sunnuntaiaamuna, ellei heidän olisi tarvinnut ajatella poikaa. Isä valitti, että tämä oli veltto ja laiska: ei mitään hän ollut tahtonut koulussa oppia, ja hän oli niin kelvoton, että hänet juuri ja juuri voi panna hanhia paimentamaan. Eikä äitikään kieltänyt, että tämä oli totta, mutta enin oli äiti murheissaan siitä, että poika oli raju ja pahankurinen, kovasydäminen eläimiä kohtaan ja ilkeä ihmisille. "Poistakoon Jumala hänen pahuutensa ja antakoon hänelle toisen mielen!" sanoi äiti. "Muutoin hän tuottaa onnettomuutta sekä itselleen että meille."

Poika seisoi pitkän aikaa ja mietti, lukisiko hän saarnan vai jättäisikö lukematta. Mutta sitten hän lopulta kuitenkin tuumi, että taitaisi sentään olla parasta totella tällä kertaa. Hän istuutui pappilan nojatuoliin ja alkoi lukea. Mutta kun hän vähän aikaa oli puoliääneen lukea mumissut, niin oli kuin olisi tuo mumina alkanut unettaa; ja hän huomasi päänsä nyökähtelevän.

Ulkona oli mitä ihanin kevätilma. Vuosi ei ollut vielä kuin maaliskuun kahdennessakymmenennessä, mutta poika asui Västra Vemmenhögin pitäjässä, eteläisimmässä Skoonessa, ja siellä oli kevät jo täysimmillään. Ei vielä vihertänyt, mutta ilma oli raikas ja kaikki pyrki puhkeamaan. Vesi lirisi puroissa ja varsanjalkakukat kukkivat jo ojanvarsilla. Pyökkimetsä tuolla taempana ikään kuin paisui ja tuuhistui hetki hetkeltä. Taivas oli korkea ja puhtaan sininen. Tuvan ovi oli avoinna, niin että ulkoa kuului sisään leivojen livertely. Kanat ja hanhet käyskelivät pihamaalla, ja lehmät, tuntiessaan kevätilmaa karsinaansa, ammahtivat silloin tällöin.

Poika luki ja pää nyökähteli ja hän taisteli unta vastaan. "Ei, minä en saa nukkua", hän ajatteli, "sillä silloin en pääse tämän päähän koko rupeamana."

Mutta ei aikaakaan, kun hän nukkui.

Hän ei tiennyt, oliko nukkunut vähän vai kauan, mutta hän heräsi siihen, että kuuli pientä kolinaa takaansa.

Ikkunalaudalla ihan pojan edessä oli pieni kuvastin, johon näkyi melkein koko huone. Samassa kun poika nyt kohotti päätään, sattuivat hänen silmänsä kuvastimeen, ja silloin hän näki, että äidin arkun kansi oli avattu.

Äidillä oli näet suuri, raskas tamminen, raudoitettu arkku, jota ei saanut avata kukaan muu kuin hän itse. Siinä äiti talletti kaiken, minkä oli perinyt äidiltään ja josta hän oli erityisen tarkka. Siinä oli pari vanhaa talonpoikaisnaisen punaverkaista, lyhytliivistä pukua, joissa oli paltetut helmat ja helmillä koristettu rintaläpsä. Siinä oli kiilloitettuja ja silitettyjä valkeita päähineitä ja raskaita hopeasolkia ja käätyjä. Eivät nykyiset ihmiset halunneet kulkea semmoisiin pukeutuneina, ja äiti oli usein aikonut muuttaa rahaksi nuo vanhat tavarat, mutta ei sitten kuitenkaan ollut hennonut.

Nyt näki poika kuvastimesta ihan selvään, että arkun kansi oli avoinna. Hän ei voinut ymmärtää, kuinka se oli mahdollista, sillä äiti oli sulkenut arkun ennen lähtöään. Ei ollut äiti milloinkaan jättänyt arkkua avoimeksi, kun poika oli kotona.

Poikaa oikein kammotti. Häntä alkoi pelottaa, että varas oli hiipinyt tupaan. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, istui vain hiljaa ja tuijotti kuvastimeen.

Siinä istuessaan ja odottaessaan, että varas tulisi näkyviin, hän alkoi arvella ja ihmetellä, mikä musta varjo oikein sattui arkun kanteen. Hän katsoi ja katsoi eikä ollut uskoa silmiään. Mutta tuo, mikä alussa näytti varjolta, selveni selvenemistään, ja pian hän huomasi, että se oli jotakin todellista. Totta tosiaan, haltijahan se siinä istui ja ratsasti kahdareisin arkun reunalla.

Poika oli kyllä kuullut haltijoista puhuttavan, mutta ei ollut koskaan osannut kuvitella, että ne voisivat olla niin pieniä. Se ei ollut kuin kämmenen korkuinen, tuo, joka istui arkun reunalla. Hänellä oli vanhat, kurttuiset, parrattomat kasvot, ja hän oli sonnustautunut mustaan pitkään takkiin ja polvihousuihin; ja päässä hänellä oli leveälierinen, musta lakki. Hyvin siro ja hieno hän oli, kaulassa ja ranteissa oli valkoiset pitsit ja kengissä soljet ja sukkanauhat oli solmittu ruseteille. Hän oli ottanut arkusta kirjaillun läpsän ja istui ja katseli tuota vanhanaikaista kapinetta niin hartaasti, ettei huomannut pojan heränneen.

Poika hämmästyi aika tavalla nähdessään haltijan, mutta ei pelästynyt kovinkaan. Oli mahdotonta pelätä ketään noin pientä. Ja koska haltija istui siinä niin omissa ajatuksissaan, ettei kuullut eikä nähnyt, tuumi poika, että olisi hauskaa tehdä hänelle pieni kepponen, sysätä hänet arkkuun ja paiskata kansi kiinni hänen päälleen tai muuta semmoista.

Mutta niin rohkea ei poika kuitenkaan ollut, että olisi uskaltanut koskettaa häntä käsillään, vaan alkoi katsella, eikö tuvassa olisi mitään, jolla voisi pudottaa hänet salaa. Hänen katseensa kulki makuusohvasta laskupöytään ja pöydästä uuniin. Hän katseli patoja ja kahvipannuja, jotka olivat hyllyllä uunin vieressä, katsoi oven suussa olevaa vesisäiliötä ja kapustoita ja veitsiä ja haarukoita ja vateja ja lautasia, joita näkyi raollaan olevasta kaapin ovesta. Hän katseli isän haulikkoa, joka riippui seinällä Tanskan kuningasperheen kuvien vieressä, ja pelargonioita ja verenpisaroita, jotka kukkivat ikkunalla. Kaikkein viimeksi hänen silmänsä sattuivat vanhaan kärpäshaaviin, joka riippui ikkunanpielessä.

Tuskin hän oli huomannut kärpäshaavin, kun jo tempaisi sen käteensä, hyppäsi ylös ja pyyhkäisi sillä pitkin arkun reunaa. Häntä ihmetytti itseäänkin hyvä onnensa. Hän tuskin ymmärsi, miten oli käynyt, mutta hän oli kuin olikin saanut haltijan haaviinsa. Se raukka makasi pitkän haavin pohjalla pää alaspäin eikä päässyt pystyyn.

Ensin poika ei laisinkaan tiennyt, mitä tekisi saaliilleen. Sen varan hän kuitenkin piti, että heilutti haaviaan edestakaisin estääkseen haltijaa kiipeämästä siitä pois.

Haltija alkoi puhua ja pyysi hyvin kauniisti, että pääsisi vapaaksi. Sanoi tehneensä heille hyvää monen vuoden kuluessa; ei häntä pitäisi noin pahoin pidellä. Jos nyt poika päästäisi hänet pois, niin poika saisi lahjaksi vanhan taalarin rahan, hopealusikan ja kultarahan, joka oli yhtä suuri kuin hänen isänsä hopeakello.

Pojan mielestä tämä ei ollut paljon tarjottu, mutta hänen oli käynyt niin, että kun hän oli saanut haltijan valtaansa, hän oli alkanut sitä pelätä. Hän huomasi joutuneensa tekemisiin semmoisen kanssa, joka oli hänestä vierasta ja kamalaa ja joka ei kuulunut hänen maailmaansa, ja hän oli hyvillään, kun pääsi siitä.

Hän suostui sentähden heti kauppaan ja pysähdytti haavin, että haltija voisi ryömiä siitä ulos. Mutta kun haltija oli melkein pääsemäisillään haavista, tuli poika ajatelleeksi, että hänen olisi pitänyt vaatia siltä isoja rikkauksia ja kaikenlaista muuta hyvää. Ainakin olisi hänen ollut pantava se ehto, että haltijan olisi pitänyt iskeä saarna hänen päähänsä. "Kylläpä olin tyhmä, kun päästin hänet vapaaksi!" hän ajatteli ja alkoi puistaa haavia saadakseen haltijan siihen uudestaan putoamaan.

Mutta samassa kun poika sen teki, sai hän niin kauhean korvapuustin, että luuli päänsä palasiksi menevän. Hän lensi ensin yhteen seinään ja sitten toiseen, lopuksi hän vaipui maahan ja jäi siihen tajuttomana makaamaan.

Kun hän heräsi, hän oli yksin tuvassa. Hän ei nähnyt jälkeäkään haltijasta. Arkun kansi oli kiinni ja kärpäshaavi riippui tavallisella paikallaan ikkunan pielessä. Ellei hän olisi tuntenut, kuinka oikeaa poskea kirveli korvapuustin jäljiltä, hän olisi ollut taipuvainen uskomaan, että kaikki oli ollut unta. "Olkoonpahan kuinka tahansa, niin ainakin isä ja äiti väittävät, ettei se ollut muuta kuin unta", hän ajatteli. "Eivät ne ainakaan anna saarnasta mitään anteeksi haltijan tähden. Parasta, että istuudun taas lukemaan."

Mutta lähtiessään kävelemään pöydän luo hän pani merkille ihmeellisen seikan. Eihän voinut mitenkään olla niin, että tupa olisi kasvanut. Mutta mistä johtui, että hänen piti kulkea niin monta askelta enemmän kuin tavallisesti, tullakseen pöydän luo? Ja mitä oli tapahtunut tuolille? Se ei näyttänyt suuremmalta kuin äsken, mutta hänen piti ensin nousta jalkain välissä olevalle poikkipuulle ja vasta sitten kiivetä päästäkseen istuimelle. Ja samalla tavalla oli käynyt pöydän. Hän ei voinut nähdä pöydän yli kiipeämättä käsinojalle.

"Mitä ihmettä tämä on?" sanoi poika. "Onko haltija lumonnut sekä nojatuolin että pöydän ja tuvan?"

Postilla oli pöydällä ja entisensä näköinen, mutta jotenkin hullusti oli senkin laita, koska hän ei voinut ylettyä siitä sanaakaan lukemaan nousematta ihan kirjan itsensä päälle.

Hän luki pari riviä, mutta silloin hän sattui katsahtamaan ylös. Hänen silmänsä sattuivat peiliin, ja silloin häneltä pääsi huudahdus: "Kas, siinä on vielä toinen!"

Sillä peilistä hän näki ihan selvään pienen pikkaraisen pojan naskalin, jolla oli suippolakki ja nahkahousut.

"Tuohan on puettu aivan kuin minäkin!" hän sanoi ja löi kämmeniään yhteen hämmästyksestä. Mutta silloin hän näki, että pojan naskali peilissä teki samoin.

Hän alkoi kiskoa tukkaansa ja nyppiä käsivarsiaan ja pyörähdellä, ja samassa teki sitä perässä se, joka näkyi peilissä.

Poika juoksi peilin ympäri pari kertaa nähdäkseen, seisoiko sen takana piilossa jokin pikku mies. Mutta ei hän sen takaa ketään löytänyt, ja silloin hän alkoi vapista kauhusta. Sillä nyt hän ymmärsi, että haltija oli hänet loihtinut ja että tuo pieni naskali, jonka kuvan hän näki peilistä, oli hän itse.

Villihanhet

Poika ei ollut mitenkään uskoa, että oli muuttunut haltijaksi. "Se on kai vain unta ja kuvittelua", hän ajatteli. "Jos odotan pari hetkeä, niin muutun kyllä takaisin ihmiseksi."

Hän asettui peilin eteen ja sulki silmänsä. Hän avasi ne vasta parin minuutin kuluttua ja toivoi silloin kaiken jo palautuneen ennalleen. Mutta eipä ollutkaan; hän oli ja pysyi yhtä pienenä. Muuten hän oli entisensä kaltainen, aivan semmoinen kuin oli ollut ennenkin. Valkoinen liinatukka ja kesakot nenän päällä ja paikat nahkahousuissa ja reiät sukissa, kaikki oli niinkuin ennenkin, se vain eroa, että kaikki oli pienentynyttä.

Ei, ei tässä ollut mitään apua seisomisesta ja odottamisesta, sen hän huomasi. Täytyi koettaa jotakin muuta. Ja viisainta, mitä hän mielestään voisi tehdä, oli etsiä käsiinsä haltija ja sopia sen kanssa.

Hän hyppäsi lattialle ja alkoi etsiä. Hän etsi tuolien ja kaappien takaa ja sohvan alta ja uunin takaa. Vieläpä hän ryömi pariin rotanreikäänkin, mutta ei vain löytänyt haltijaa.

Etsiessään hän itki ja pyysi ja lupasi jos jotakin. Ei koskaan hän söisi enää sanaansa kenellekään, ei koskaan hän enää olisi ilkeä, ei koskaan hän nukkuisi saarnaa lukiessaan. Jos hän vain pääsisi takaisin ihmiseksi, niin hänestä tulisi ihmeen hyvä, siivo ja tottelevainen poika. Mutta vaikka hän olisi luvannut mitä hyvänsä, niin se ei auttanut yhtään mitään.

Yht'äkkiä hänen mieleensä johtui, että äiti oli sanonut pikku väen asuvan navetassa, ja hän päätti heti mennä sinne katsomaan, eikö sieltä löytäisi haltijaa. Oli onni, että tuvan ovi oli raollaan, sillä hän ei olisi ulottunut lukkoon sitä avatakseen; mutta nyt hän pääsi ulos esteettömästi.

Tultuaan porstuaan hän rupesi etsimään puukenkiään, sillä huoneessa hän oli tietysti kulkenut sukkasillaan. Hän ihmetteli, kuinka voisi panna jalkaansa suuret, kömpelöt puukengät, kun jo samassa näki pienet kengät kynnyksen vieressä. Kun hän huomasi, että haltija oli pitänyt huolta hänen kenkiensäkin muuttamisesta, kävi hänen mielensä vieläkin murheellisemmaksi. Näkyi olevan tarkoitus, että tätä surkeutta tulisi kestämään kauan.

Vanhalla tammilaudalla, joka oli porstuan oven edessä, hyppeli varpunen. Tuskin se oli huomannut pojan, kun se alkoi huutaa: "Katsos Niilo hanhipoikaa! Katsos Peukaloista! Katsos Niilo Holgerinpoika Peukaloista!"

Heti käänsivät sekä hanhet että kanat katseensa poikaan, ja siitä syntyi kauhea kaakatus. "Kukkelikuu", kiekui kukko, "se on parahiksi hänelle, kukkelikuu, hän on repinyt minua heltasta!" -- "Ka, ka, ka, se oli parahiksi hänelle!" huusivat kanat, eikä huutamisesta tullut loppua. Hanhet juoksivat tiheään ryhmään ja pistivät päänsä yhteen ja kysyivät: "Kuka on mahtanut tuon tehdä? Kuka on mahtanut tuon tehdä?"

Mutta merkillisintä oli tässä se, että poika ymmärsi, mitä ne sanoivat. Hän hämmästyi niin, että jäi portaille seisomaan ja kuuntelemaan. "Se mahtaa johtua siitä, että minut on loihdittu haltijaksi", hän sanoi. "Sentähden minä ymmärrän lintujen kieltä."

Hänestä oli sietämätöntä, kun kanat eivät lakanneet hokemasta, että se oli parahiksi hänelle. Hän heitti kiven niitä kohti ja huusi: "Suunne kiinni, senkin ilkiöt!"

Mutta hän oli unohtanut, ettei hän enää ollut semmoinen, jota kanojen olisi tarvinnut pelätä. Kanat karkasivat häntä vastaan ja asettuivat hänen ympärilleen ja huusivat yhä: "Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle! Ka, ka, ka, se oli parahiksi sinulle!"

Poika koetti päästä pakoon, mutta kanat juoksivat perässä ja huusivat, niin että häneltä oli korvat haljeta. Tuskinpa hän olisi niistä koskaan päässyt, ellei kissa olisi ilmaantunut pihalle. Niin pian kuin kanat näkivät kissan, ne vaikenivat eivätkä näyttäneet ajattelevan muuta kuin matojen penkomista.

Poika juoksi heti kissan luo. "Rakas Mirri", hän sanoi, "sinähän tiedät kaikki loukot ja piilopaikat tässä talossa. Ole nyt hyvä ja sano minulle, mistä minä löytäisin haltijan."

Kissa ei vastannut heti. Hän istahti, kiversi häntänsä kauniisti jalkojen eteen ja tuijotti poikaan. Se oli suuri, musta kissa, jolla oli valkoinen pilkku rinnassa. Sileä karva kiilteli auringon paisteessa. Kynnet olivat piilossa, silmät olivat tasaisen harmaat, keskellä vain pieni, kaitainen rako. Kissa näytti oikein siivolta ja hyvänsuovalta.

"Kyllä minä tiedän, missä haltija asuu", hän sanoi pehmeällä äänellä. "Mutta ei ole sanottu, että minä tahdon sen sinulle ilmaista."

"Rakas Mirri, kuule, sinun pitää auttaa minua", sanoi poika. "Etkö näe, kuinka hän on loihtinut minut!"

Kissa aukaisi vähän silmiään, niin että vihreä ilkeys alkoi vähän näkyä. Hän kehräsi ja hyrräsi hyvästä mielestä ennen kuin vastasi. "Pitäisikö minun ehkä auttaa sinua sentähden, että vähän väliä olet minua hännästä kiskonut?" hän sanoi viimein.

Silloin poika suuttui ja unohti ihan, kuinka pieni ja voimaton hän nyt oli. "Voin minä sinua vieläkin hännästä kiskoa", hän sanoi ja juoksi kissaa päin.

Samassa oli kissa niin muuttunut, että poika tuskin osasi uskoa sitä samaksi eläväksi. Jok'ikinen karva sen ruumiissa seisoi pystyssä. Selkä oli köyryssä, jalat olivat pidenneet, kynnet repivät maata, häntä oli käynyt lyhyeksi ja paksuksi, korvat kääntyneet taaksepäin, suu sähisi, silmät seisoivat suurina päässä ja leiskuivat punaista tulta.

Poika ei tahtonut antaa mokoman kissan pelottaa itseään, vaan astui vielä askelen eteenpäin. Mutta silloin kissa teki hyppäyksen, osui suoraan pojan päälle, kaatoi hänet kumoon ja asettui hänen päälleen, etukäpälät rinnan päällä ja kita avoinna kurkun kohdalla.

Poika tunsi, kuinka kynnet tunkivat liivien ja paidan läpi ihoon ja kuinka terävät etuhampaat kutittivat hänen kurkkuaan. Hän huusi apua, minkä kurkustaan kykeni.

Mutta kukaan ei tullut hätään ja hän luuli totisesti jo viimeisen hetkensä tulleen. Silloin hän tunsi, että kissa veti kyntensä sisään ja päästi kurkun puristuksesta.

"No niin", hän sanoi, "olkoon täksi kerraksi, annan sinun nyt mennä äitisi tähden, joka minua ruokkii. Tahdoin vain, että tietäisit kummallako meistä on valta."

Sen sanottuaan kissa meni tiehensä ja näytti yhtä sileältä ja laupiaalta kuin äsken tullessaan. Poika oli niin häpeissään, ettei sanonut sanaakaan, vaan riensi navettaan etsimään haltijaa.

Siellä oli vain kolme lehmää. Mutta kun poika tuli sisään, syntyi siinä semmoinen mylvintä ja melu, että niitä hyvin olisi voinut luulla olevan kolmekymmentäkin. "Muu, muu, muu!" ammui Ruusu. "Onpa toki hyvä, että on oikeutta maailmassa."

"Muu, muu, muu!" säestivät kaksi muuta. Hän ei voinut kuulla, mitä ne sanoivat, niin ne huusivat toistensa kilvalla.

Poika olisi tahtonut kysyä, missä haltija oli, mutta ei voinut saada ääntänsä kuuluville siksi, että lehmät olivat aivan suunniltaan. He käyttäytyivät niin kuin heidän oli tapana aina silloin, kun hän päästi vieraan koiran navettaan. He potkivat takajaloillaan, pudistelivat kytkyitään, käänsivät päänsä ulospäin ja tapailivat häntä sarvillaan.

"Tule tänne vain sinä", sanoi Ruusu, "niin saat potkun, jota et ikänäsi unohda!"

"Tulehan tänne", sanoi Kulta-Lilja, "niin saat tanssia sarvieni päällä!"

"Tule tänne, niin saat tuntea, miltä maistui, kun nakkasit minua puukengällä, niinkuin tapasi oli tehdä kesällä", karjui Tähdikki.

"Tule tänne, niin saat maksun ampiaisesta, jonka päästit korvaani!" mölisi Kulta-Lilja.

Ruusu oli heistä vanhin ja viisain ja hän oli kaikista äkäisin. "Tule tänne", hän sanoi, "että saan antaa sinulle maksun kaikista niistä kerroista, kun olet riuhtaissut lypsinjakkaran äitisi alta, ja kaikista niistä jalkakammeista, joita olet pannut hänen eteensä, kun hän on kantanut maitokiuluja, ja kaikista niistä kyynelistä, joita hän on täällä sinun tähtesi vuodattanut!"

Poika tahtoi sanoa heille katuvansa sitä, että oli ollut heille paha ja tästä lähtien tahtovansa aina olla hyvä, jos he vain sanoisivat hänelle, missä haltija oli. Mutta lehmät eivät kuulleet häntä. Ne telmivät yhä, ja häntä alkoi pelottaa, että niistä joku saisi riuhtaistuksi itsensä irti, niin että hänestä oli viisainta hiipiä navetasta pois.

Kun hän pääsi ulos, oli hänen mielensä melko lailla masentunut. Hän ymmärsi nyt, ettei kukaan talossa tahtoisi auttaa häntä löytämään haltijaa. Ja vähän kai tuo taitaisi auttaa, jos hänet löytäisikin.