Part 9

-- Hän nukkuu nyt, kuului vastaus.

-- Saammeko nähdä häntä? Koetamme olla niin hiljaa kuin mahdollista.

-- Tietysti, herra insinööri.

Hoitajatar avasi oven ja tulijat astuivat Johanssonin pieneen, vaatimattomaan sairashuoneeseen. Pekka itse lepäsi vuoteella tiheästi hengittäen; kuume oli purppuroinut hänen poskensa.

-- Onko hän toipumaan päin? kuiskasi Jäkälä.

-- Hän on kovassa kuumeessa ja hourii usein, vastasi sisar vältellen.

Aune rouva istui tuolille vuoteen ääreen ja koetti varovasti sairaan hehkuvaa kättä. Jäkälä asettui pään taakse, nojaten uunia vasten.

Hellävaraisesta kosketuksesta huolimatta sairas näytti äkkiä heräävän. Hän avasi kuumeesta loistavat silmänsä, joiden terät olivat tavattomasti laajentuneet ja tuijotti Aune rouvaan. Sitten painoi hän luomensa jälleen umpeen.

-- Sinäkö se olet, Aune?... Sinäkö se olet? kuiskasi hän tuskin kuuluvasti. Jäkälää hän ei näyttänyt huomaavan. Sitten oli pitkän aikaa aivan hiljaista.

-- En koskaan enää, sanoinhan sen... En koskaan enää, kuului pitkän ajan perästä, vieläkin hiljemmin.

Kyyneleet alkoivat tipahdella suurina pisaroina Aune rouvan silmistä.

Taas sairas vähän raotti silmiään ja eräänlainen hurmio näytti kirkastavan hänen kasvonsa.

-- Kuinka olen rakastanut sinua... koko elämäni... Sinua ainoata... Jospa sen tietäisit!

Mutta sitten levisi heikko hymy hänen huulilleen ja vielä kerran tuli esille jotakin entisestä, iloisesta Pekasta:

-- Mutta minä en ole voinut muuta kuin viheltää sen sinulle kuplettilauluina.

Taas kesti tuokion äänettömyyttä.

-- Aune... Niin, sinähän se olet... Oi, etkö suutele minua?... Etkö suutele minua?... Niinkuin silloin... eilen... vai koska se oli? Etkö sano minulle jäähyväisiä?...

Vaistomaisesti, silmät kyynelissä, kuolon kalpeana kasvoiltaan ja viiltävän tuskan vallassa Aune rouva vilkaisi mieheensä. Tämä seisoi muuriin nojaten, liikkumattomana, katse syrjään luotuna, tuhkan harmaana. Silloin Aune rouva horjahti ääntä päästämättä pyörtyneenä lattialle.

Taas tuli näkyviin Jäkälän tavaton itsehillintä ja nopea ajatuskyky. Hän ei rientänyt auttamaan vaimoaan, vaan sensijaan pysyi aivan liikkumattomana. Uuniin nojaten hän seisoi vavahtelevin jäsenin, hien pisartuessa valjulle otsalle. Hän näki sairaan vapisevan käden hapuilevan soittokelloa. Hän ajatteli vaimoaan, mutta vielä enemmän hän ajatteli ystäväänsä, monivuotista työtoveriaan, joka nyt taisteli viimeisiään ja jolle hän ei millään ehdolla tahtonut näyttää läsnäoloaan.

Vihdoinkin tuli sisar, joka säikähtyneenä huomasi ensin pyörtyneen rouvan lattialla, sitten kalpean miehen huulille kohoavan sormen. Vasta kun sairas varmasti oli nukkunut, hiipi Jäkälä hiljaa pois.

Kello neljän aikana seuraavana aamuna insinööri Johansson oli kuollut.

VI.

Jäljestäpäin kävi selville, että 84 työmiestä sai surmansa tai joutui kadoksiin lumimyrskyn aikana. Niitä, jotka kylmettymisen tai tapaturman takia jäivät raajarikoiksi, oli luetteloiden mukaan 108. Myrsky oli siis vienyt lähes kaksisataa miestä.

Sanomalehdissä oli tieteellisiä selityksiä myrskystä, joka oli rajuimpia, mitä vuosikymmeniin oli esiintynyt. Sitten niissä kierteli seikkaperäisiä, monen palstan pituisia kuvauksia Petsamon onnettomuuksista. Ne julkaisivat insinööri Johanssonin nekrologin, verraten häntä kaatuneeseen sotilaaseen, joka oli uhrannut elämänsä isänmaalle. Suomen Kuvastossa oli kuvia onnettomuuspaikalta; muuan niistä: "Hankeen uupuneita", esitti kymmenkuntaa puolittain kinoksen peitossa olevaa miestä. (Sittemmin kävi selville, että sama kuva oli maailmansodan aikana julkaistu havainnollistuttamaan talvitaisteluja itäisellä rintamalla.)

Osottautui, että eräissä piireissä haluttiin kernaasti mustata Oy. Petsamon mainetta ja laskea tapahtuneet onnettomuudet laiminlyöntien ja huolimattomuuden syyksi. Oli enemmän kuin luultavaa, että ne yrittäjät, joiden liikevoitolle yhtiön runsas palkanmaksu ja suuripiirteinen toiminta olivat tuottaneet kirveltävän kolauksen, nyt tahtoivat kostaa ilkeämielisillä viittauksillaan. Suomen Työmies ei tietenkään ollut unohtanut häviämäänsä oikeusjuttua. Mutta se ei enää uskaltanut antautua avoimeen taisteluun, se komensi liikkeelle sissijoukkonsa: petitikynäilijät.

"Oi proletaari! Luo silmäsi ylös porvariin, kuten aurinkoon! Porvari on aina suuri ja loistava, vatsaltaan, hengeltään, ulkonaiselta kanssakäymiseltään. Me muistamme porvarin siltä ajalta, jolloin se miekallaan vapahti osan köyhälistöä puutetta kärsimästä, sulki toisen osan hiljaisiin paikkoihin, miettimään palkankoroitusanomusten epäisänmaallisuutta -- jolloin se yleensä 'vapautti maan.' Porvarilla oli siihen aikaan paljon kiiltäviä nappeja, mutta siitä kävi ulos haiskahdus, jonka isänmaallisuudesta kansa lausui mielipiteensä, hyväksymällä erään kuuluisan ja porvaria kovasti kiukuttavan lain. Nyt porvari on vaatimattomasti riisunut tähtensä vähemmäksi, mutta se on koonnut itselleen kiiltäviä markkoja, joista käy ulos samainen porvarillinen haiskahdus. (Huom. Porvari ei kärsi kilpailua, se ei pidä siitä, että muut haiskahtavat, siksi se aina soimaa ryssiä). Meillä on hyvä nenä, sen sieraimet värisevät herkästi kuin haavanlehdet. Siksi me jo aikaa sitten sanoimme, miltä meistä porvarin markat haiskahtivat. Mutta porvari pani viskaalinsa meidän niskaamme ja opetti meille hiljaisessa paikassa tiilen päillä kertomataulua. Ja me kun taas ymmärrämme viisastua vahingosta. Siksi me älyämme nyt sanoa, että Töllevin tärkeän varastopaikan päällikkö, Römperiksi mainittu, oli kovasti 'väsynyt' ja pyhimykseksi tai sankariksi korotettu, muistossa autuas vainaja Juhanssonni, palatessaan mieltäkiinnittäviltä kuutamoretkiltään, oli 'uupunut' Heidän levähtäessään koottiin parisataa proletaaria isäinsä tykö, myrskyn soittaessa 'vapausmarssia'. Sellainen vähäpätöisyys ei tietenkään häirinnyt kansan parasta tarkoittavan porvarin lepoa."

Mutta asiallinen tutkimus tuli suotuisampiin tuloksiin. Se totesi, että luonnonvoimat olivat asettuneet yhtiön yrityksille esteeksi, että muonalaivojen uppoaminen ja viivästyminen olivat seikkoja, joille ei kukaan mahtanut mitään ja että onnettomuuden uhrien runsaslukuisuus pääasiallisesti riippui työväen keskuudessa vallalle päässeestä joukkokiihtymyksestä. Merkillistä kyllä ei onnettomuus aiheuttanut edes oikeusjuttua.

Yhtiön työmailla oli sensijaan havaittavissa pysähtymistä ja lamaannusta, joka vaati kuukausia korjautuakseen. Monet työläisistä jättivät kauhun vallassa runsaspalkkaisen työmaan. Mutta vielä useammat lähtivät pois vaimojensa ja äitiensä vaatimuksesta. Kuria ja järjestystä oli vaikea palauttaa ja revolverimiehiä alettiin vihata. "Kyllähän sitä nyt ärhentelette, mutta eipä teissä ollut miestä ehkäisemään nälästä mielettömien miesten pakoa korven kinoksiin, joihin he kuolivat." Niin sanottiin.

Insinööri Antti Jäkälä oli yhtä tyyni ja hillitty kuin ennenkin, mutta hänen tarmonsa näytti vain kasvavan. Yhtä mittaa liikkui hän matkoilla, käväisten vain tuolloin tällöin katsomassa suruun vaipunutta rouvaansa. Oli omituista, hän ei enää näyttänyt juuri ollenkaan nukkuvan ja entinen säntillisyys oli kadonnut hänen yksityiselämästään, mutta ei suinkaan hänen työstään. Kotona ollessaan hän torkahti tunnin tai kaksi työhuoneensa nojatuolissa tai sohvalla -- vaimonsa kuunnellessa tuijottavin silmin, käsi kipeällä sydämellä ja lohduttoman epätoivon vallassa oven takana hänen hengitystään. Seuraavana päivänä hän jälleen painui Petsamoon, Kemijärvelle, Rovaniemelle, tai korpeen radalle.

Luonnollisesti Grönberg oli saanut eronsa; hänen sijalleen määrättiin Kuusi. Insinööri Kivimäki sai Johanssonin entisen aseman ja vaikutusvallan. Mutta Jäkälä erotti taitavan ja kunnollisen insinööri Latvankin.

-- En tarvitse enää teitä. Teitä ei totella, sanoi Jäkälä lyhyesti.

-- Kuitenkin yritin parastani, vastasi Latva värähtävällä äänellä ja huomattavasti vaaleten.

-- Epäilettekö, etten minä nyt yritä parastani? huomautti Jäkälä viiltävän hillitysti, ojentaen erotodistuksen.

Latva silmäili sitä äänettömänä; hänen ansionsa olivat siinä saaneet tunnustuksen, joka ei jättänyt toivomisen varaa. Hänen huulensa vavahtelivat hiukan. Sitten hän kumarsi sanaakaan sanomatta ja astui ulos.

* * * * *

Marraskuun 24 p:nä, noin kahdeksan kuukautta lumimyrskyn jälkeen, tunkeili Rovaniemen uudella mutta vasta puolivalmiilla asemalla meluava ja utelias kansanjoukko. Ilma oli kirisevän kylmä ja lunta oli jo vahvasti maassa. Yöllä oli tuiskuttanut ja kinokset peittivät radan.

Mutta pakkanen ei peloittanut sanomalehtimiehiä, eikä valokuvaajia, joista toiset näkyivät tuon tuostakin veivaavan filmikonetta.

Yksikiskoisella radalla, korkean, tanakan kiskon päällä, seisoi merkillinen kummitus. Se oli kuin matalajalkainen, kyömyselkäinen, kiiltävän musta peto, jonka suunnattomat lyhtysilmät tuijottivat tylsinä ja pyöreinä. Moninivelisillä tuntosarvillaan se näytti takertuneen ylhäällä kulkevaan, teräsköyden kannattamaan kuparilankaan, mutta siitä huolimatta se tarvitsi kummallisen muotoiset tukipönkät pysyäkseen pystyssä. Se oli uusi sähköveturi, jonka Liirin laivat olivat pieninä osina kuljettaneet Chicagosta.

Sen edessä seisoi samanlaisten pönkkien varassa vielä suunnattomampi hirviö. Sillä oli silminä kaksi terässiivillä varustettua pyöröä, yksi kummallakin puolen korkeata kiskoa ja aivan lähellä sitä. Pyöröjen takana kiilsi kiskokenkä kuin jättiläistorahammas, valmiina puremaan jäätä. Torahampaan yläpuolella, hiukan sen takana, ammotti punainen putkensuu kuin tulistunut sierain, valmiina syöksemään monen atmosfäärin paineista, tulistettua ilmaa kiskoa vasten, ja sen takana törröttivät mustat harjat, jotka heti paikalla pyyhkivät kiskosta viimeisetkin jäänsirut ja kosteuden. Se oli uusi lumiaura, Jäkälän omaa patenttia.

Nyt hurahti auto kuurasta kimmeltäen asemalle; siitä nousi kaksi miestä: Jäkälä ja J. V. Laakso.

J. V. Laakso puuskutti eteenpäin turkit avoimina; niiden välistä kohosi hänen vatsansa valtavana kumpuna. Sikari, paksu kuin makkara, tuprusi nytkin hänen suupielessään ja tavallisella iloisuudellaan hän nyökkäili väistyvälle, äänettömäksi painuvalle yleisölle. Jäkälä kulki hänen rinnallaan vaatimattomana ja hiljaisena. Moni silmä kiintyi häneen tutkien. Hän näytti laihtuneen ja vanhettuneen, hänen piirteisiinsä oli tullut uurteita ja ne olivat terävöityneet. Hänen silmänsä olivat painuneet, mutta niissä oli erinomaisen kova ja käskevä ilme. Hiuksissa, korvain luona, kiilui kuin hopeaa; ei kuitenkaan voinut erottaa oliko se huurua.

He astuivat veturiin. Valokuvaajilla oli kiirettä. Pari sanomalehtimiestä lähestyi Jäkälää syvään kumartaen ja riiputtaen lakkejaan polvien kohdalla. He pyrkivät mukaan.

-- Ei käy, vastasi Jäkälä hiljaa, kuin sivumennen.

Sen he uskoivat enempää yrittämättä.

Sitten alkoivat suuret hyrrät veturin ja auran kupeilla vonkuen pyöriä. Veturin tuntosarvet vavahtelivat ja vihreitä säkeniä räiskyi kosketuskohdassa. Kolmas pieni hyrrä häilähteli alituisesti, taipuisana kuin villikissa. Sitten tukipönkät yhtäkkiä lennähtivät ylös ja kahden pyöränsä varassa hirviöt alkoivat tasaisin, joustavin liikkein hiljaa keinua.

Jäkälä huusi jotakin auran koneenkäyttäjälle. Pyörömoottorit, jotka väänsivät auran pituussuuntaan kulkevia akseleita, hurahtivat käyntiin ja ilkeästi suristen pyöröjen terässiivet alkoivat liikkua. Punainen tulisierain puuskutti aika-ajoin kuumaa hengitystään ja puhdistusharjat pyörivät vimmatusti.

Koneenkäyttäjä väänsi kampia. Kuin piiskan iskusta veturi vavahti ja syöksähti sitten liikkeelle, auran tupruttaessa kinoksia kymmenien metrien korkeuteen. Moniväriset salamat säihkyivät kontaktijohdosta. Sitten kaikki katosi valkean lumikentän hämärtyvään helmaan.

Yleisö seisoi pitkän aikaa kuin kivettyneenä, ääntäkään päästämättä. Sitten alkoivat lakkien ja nenäliinojen heilutukset, ja yhä uudestaan ja uudestaan moniääninen hurraa toistui.

* * * * *

Huhtikuussa, neljää kuukautta myöhemmin, oli yleisöllä uutta ihmeteltävää: silloin koetettiin ensi kertaa uutta vaununvaihtaja-asemaa.

Tämä asema oli noin kuusi- tai seitsemänkymmentä metriä pitkä, kuvioraudoista rakennettu, synkännäköinen häkki, jonka sisällä kiilui mahtavia teräsparruja, suuria sähkökoneita ja hammaspyöriä. Keskellä häkkiä oli kanava, kuten veturitalleissa. Kanavassa kulki kolme kiskoa; siinä etelästä tuleva kaksikiskorata ja pohjoiseen lähtevä yksikiskorata syöksyivät toistensa päälle, niin että kanavassa voi kulkea sekä nelipyöräisiä, että kaksipyöräisiä vaunuja.

Yhtiön uudet vaunut, sekä neli- että kaksipyöräiset, olivat kokonaan erikoista rakennetta. Ne olivat kaksiosaisia. Pyörien päälle oli ensin kiinnitetty silta, joten ne muistuttivat muuttovaunuja. Tämän sillan päälle oli vasta varsinainen vaunu laskettu ja kiinnitetty siihen automaattisesti avautuvilla ja sulkeutuvilla hakalaitteilla. Varsinaisen vaununpohjan ja sillan väliin, kahteen paikkaan, jäi kaksi neliskulmaista, vaunun läpi ulottuvaa reikää, jotka kummallakin sivulla suupuoleltaan suppilomaisesti laajenivat.

Nyt työnsi Kemijärveläinen veturi kanavaan, sen keskimäistä kiskoa pitkin, viisi kuusi kaksipyöräistä vaunua. Tukipönkät painuivat maahan, sitten lennähtivät hakalaitteet auki ja vaunut seisoivat hetken liikkumattomina. Alkoi kuulua kumeata surinaa. Ja vähitellen työntyi kanavan mustan teräskyljen aukoista kiiltäviä, neliskulmaisia teräsparruja esiin. Aluksi ne kurkistivat koloistaan hyvin varovasti kuin vihollista vainuten. Niiden suipossa kuonossa oli pitkä, taipuisa, värähtelevä tuntosarvi kuin etanalla. Tuntosarvet hapuilivat reikien suppiloita vaunujen kyljiltä, työntyivät niihin, saaden vaunurivin rysähtäen liikkumaan. Sitten työntyivät parrut reikiin. Vihdoin kuului napsahdus ja häikäisevän kirkas sininen merkkilamppu syttyi. Se osoitti, että parrujen päät olivat tunkeutuneet vaunujen yläosien alatse ja tarttuneet lujasti kanaalin toisen kyljen syvennyksiin.

Vaunujen tukipönkät kohosivat jälleen, gyroskooppien vauhti kiihtyi, sitten alkoi kanaalin pohja vajota, lastivaunujen jäädessä teräsparrujen varaan. Veturi kiskoi tyhjät pyöräsillat pois, toinen, nelipyöräinen veturi työnsi nelipyöräiset vaunusillat tilalle, kanaalin pohja nousi jälleen, teräsparrut vetäytyivät koloihinsa, kiinnityshaat sulkeutuivat ja yksiraiteisen radan kuormavaunut alkoivat vieriä kaksiraiderataa pitkin.

Näky oli miltei kammottava voimassaan. Suorituksesta otettiin kuvia. Ihmiset ihmettelivät ja hurrasivat. Insinööri Johanssonia, jonka keksintöä laitos oli, kiitettiin maasta taivaaseen.

VII.

Voi Koskilinnan Aune rouvaa!

Siellä linnassaan hän yhä eleli ja yksinään vaali ikäväänsä. Antti oli tosin parikin kertaa kysynyt, eikö hän halunnut muuttaa etelään. Mutta tiesihän hän, että Antti tuskin tarkoitti mitä sanoi -- ja ainakin, että hän etelässä olisi vieläkin yksinäisempi kuin täällä. Hän oli jo oppinut rakastamaan tätä tylyä, jylhää luontoa, tätä karua kauneutta. Täällä hän oli ollut niin onnellinen, silloin kun Antti rakasti häntä ja kun hienoluonteinen Pekka Johansson soitteli hänelle viuluaan. Nyt oli Pekka kuollut, ja Antti -- niin, Antti ehkä inhosi... Ei ollut muita kuin jäykkä Kivimäki, joka kyllä palveli häntä kuin orja, täytti kaikki hänen oikkunsakin -- ehkä herransa käskystä. Mutta sen miehen kasvot olivat kuin graniittia; aina hän muisti vetää esiin teräskellonsa, joka oli tarkka kuin kronometri, ja kysyä horjahtamattoman kohteliaana: "Tuota... mihin mennessä rouva haluaisi?" Ei Aune rouva enää paljoa halunnut, tuskinpa mitään.

Ja Antti! Hän epäili vaimoaan. Hän, joka ei koskaan kiivastunut, eikä loukkaantunut, mutta joka ei myöskään koskaan voinut unohtaa.

Pekan kuolinvuoteella hän oli kuullut, mitä hänen ei olisi pitänyt kuulla. Hän oli sitä miettinyt, valvonut yökaudet ja nyt hän epäili varmaankin sellaista, mitä ei ollutkaan. Mutta hän ei puhunut, ei viitannut sanallakaan, vaan osasi erinomaisella taidolla ehkäistä kaikki ne yritykset alkuunsa, joita onneton Aune rouva teki, voidakseen selittää miehelleen tuon kohtalokkaan tapauksen. "Pekka on vainaja, Aune hyvä. Pienin kunnioitus, minkä olemme velvolliset osoittamaan hänen muistolleen, on äänettömyys. Toivoisin, että voisit tässä suhteessa olla yhtä mieltä kanssani." Niin sanoi Antti, yhtä ystävällisenä aina. Mutta hänen sanojensa, koko hänen olemuksensa pohjalla oli epäilys ja jäinen kylmyys.

Tiesihän Antti, että Pekka oli ollut Koskilinnassa onnettomuusyönä. Mutta siitäkään hän ei antanut Aune rouvan kertoa. -- Oi, pelkäsikö, pelkäsikö hän valhetta? Kuten puhelimessa? Tiesikö hän sen puhelinilmoituksen valheeksi?

Mutta Antti ei enää viihtynyt kotona; hän ei koskaan viipynyt Koskilinnassa kuin yhden yön. Hän tuli yhtä rauhallisena kuin ennenkin, suuteli vaimoaan otsalle, kuten ennenkin -- mutta viilein huulin. Hän selitteli suunnitelmiaan ja töiden kulkua paljoa laveammin kuin ennen, mutta ei kajonnut heidän perhe-elämäänsä. Ja sitten hän vetäytyi työhuoneeseensa, valvoi aamuyöhön asti, nukahti tuolille, sohvalle. Tai meni hän kaivokselle ja viipyi Kivimäen luona aamuun asti. Aune rouvan luokse hän ei tullut.

Ja Aune rouvaa poltti halu tunnustukseen. Se kaihersi hänen sydäntään kuin sävel soittajan sielua, kuin taiteilijaa aihe. Se kidutti häntä niin, että hän oli nääntyä, mutta ilmaisumahdollisuutta ei ollut.

Hän yritti puhua valheestaan, joka oli sattunut telefoonissa. Mutta hän tiesi jo edeltäkäsin vastauksen.

"Aina sinä pysyt yhtä herkkänä, Aune. Annat joutavuuksien vaivata itseäsi. Tietysti minä ymmärrän, että olit sekaisin sinä yönä ja olet hyvinkin voinut puhua mitä sattui. En minä joutanut kiinnittämään sellaiseen huomiota."

Mutta syvällä, sydämen pohjassa, äänen salaisessa väreessä, silmien verhotussa katseessa, siellä piili se epäilys, se jää, jota Aune rouva toisinaan epäili ivaksi ja joka tuntui sanovan:

"Ei teeskentelyä! Ei lisää valheita."

Tai yritti Aune rouva puhua Pekasta, siitä myrskyn jälkeisestä kuutamoyöstä, jolloin Pekka oli ollut niin väsynyt ja sairas, kohtauksesta kuolinvuoteen ääressä. Mutta se oli yhtä mahdotonta.

"Älä unohda, että hän oli monivuotinen toverini, ainoa ystäväni. Minä en voi ymmärtää, mihin tähtäät, Aune. Ei, ystäväni, ei sanaakaan hänestä. Ei sanaakaan."

Ja senjälkeen Antti ilmoitti, että hänellä oli paljon työtä, vetäytyi huoneeseensa, eikä tullut -- oi, ei enää koskaan tullut vaimonsa luo, joka yksinään vaikersi hädässään.

Toisinaan, kun Aune rouva tuskasta menehtymäisillään hiipi Antin työhuoneen ovelle ja levottomana kuunteli paperien rapinaa, askeleita, hengitystä, valtasi hänet kiihkeä halu heittäytyä suoraa päätä miehensä jalkoihin. Hirveässä kuohussa hän halusi tunnustaa kaiken, ei, huutaa, että Pekka oli häntä suudellut, että hän itse oli rikollisesti suudellut Pekkaa, niin, että hän kenties oli sinä hetkenä jollakin tavoin rakastanut Pekkaa. Polvillaan hän halusi rukoilla anteeksi, kyyneltensä läpi vannoa, että Antti siitä huolimatta oli aina merkinnyt hänelle koko elämää. Mutta Antin epäily oli sairaalloisesti tarttunut jo häneenkin. Hän tiesi saavansa lohduttavia sanoja, jotka ystävällisellä tavallaan syyttelivät häntä liikaherkkyydestä, vakuutuksia siitä, että kaikki oli vähäpätöistä, turhaa, niin, kentiespä Antin huulten kosketuksenkin -- viileiden, intohimottomien huulten. Mutta samalla hän olisi tuntenut vaistomaisesti sen salaperäisen voiman, sen lahjomattomuuden, jolla Antin sisäinen minä olisi noussut kapinaan, tehden mahdottomaksi sulautumisen. Oi, Antti ei voinut, vaikka ehkä tahtoi! Niin se varmasti olikin, hän ei voinut. Hän, joka ei itse olisi koskaan saattanut horjahtaa... Eihän hän voinut unohtaakaan, vaikka tahtoi.

Ja sitten se viiltävä, jääkuoreen kätketty epäily:

"Näinkö pitkälle katsot voivasi tunnustaa nyt! Pitemmälle kuin puhelimessa."

Ei, viisainta olisi syöksyä hänen jalkoihinsa kuin Mataleena ja valehdella itsensä kurjimmaksi syntiseksi, kertoa hänelle yhdyselämästä, aviorikoksesta, jota ei ole ollut. Ja rukoilla sitten anteeksi. Kenties hän ymmärtäisi, kenties hän sulaisi... Ja vaikkapa sitten tappaisi... Mutta silloin hän ehkä halveksisi, halveksisi sanattomalla, järkkymättömällä tavallaan... Ja hänellä olisi syytä...

Ja hyvä Jumala, milloinkaan ei Aune rouva sitten enää voisi puhdistautua. Silloin heräisi Antin epäilys uudestaan, entistä katkerampana... Oh, mutta mahdottomiahan hän kuvitteli! Kuka nainen voisi koskaan valehdella syyllisyyttä, pettää miestään sellaisella valheella! Mahdotonta, mahdotonta!

Oi, miksei heillä ollut edes lasta, joka yhdistäisi, sovittaisi.

Mutta Aune rouva tahtoi olla kärsivällinen ja antaa ajan kulua. Ja se olikin kulunut; vuosi oli mennyt; kirkas kevät oli taaskin saapunut. Mutta se vuosi oli vienyt hänen kauneutensa -- eikä Antti näyttänyt sitä huomaavan, Antti, joka itse kuihtui ja kärsi.

Kuinka omituisesti naiset toisinaan yhdistävät mitättömiä ja vakavia asioita. Aune rouva ompeli miehelleen työtakkia pehmeästä, lämpimästä kankaasta, jota hän somisti vaikeasti valmistettavilla ruusukkeilla. Arvanneeko Antti, kuinka monta kyyneltä, kuoleman ajatusta, mieletöntä haavetta oli syntynyt niiden satojentuhansien neulanpistosten kestäessä, jotka koristeihin oli tuhlattu? Tuosta takista oli Aune rouvalle muodostunut eräänlainen taikakalu, jolle hän purki pettymyksensä, johon liitti toiveensa. Kun takki kerran tulisi valmiiksi, kietoisi hän sen miehensä hartioille. Sellaisena yönä... jonakin sellaisena yönä, jona tämä taaskin jäisi työhuoneeseensa...

Sitä takkia ommellessa kului aika.

Mutta nyt oli kevät joutunut. Tunturipurot lirisivät kimmeltäen. Koski pauhasi raivoonsa särkyvissä vaahdoissa. Oli valoisaa. Ylhäällä tuntureilla hohti lumi tuhansin värein ja huikaisi silmät... Kuinka yksinäisyys sentään saattoi polttaa tällaisessa ympäristössä!

* * * * *

Kuusi viikkoa oli Antti taaskin ollut yhtä päätä matkalla. Kahdesti oli hän soittanut tänä pitkänä aikana, eikä Aune rouva uskaltanut häntä kyselyillään häiritä. Nyt olivat koivut jo hiirenkorvalla ja sääsket alkoivat herätä elämään. Lapin köyhiä kukkia keinui nurmikoilla.

Mutta eräänä päivänä puhelin odottamatta helisi.

-- Kuinka voit, Aune? kuului Antin ääni.

-- Sinäkö se olet, Antti? Kiitos... hyvin... Mistä soitat?

Aune rouvan sydän sykki niin, ettei hän tahtonut saada ääntään kuuluviin.

-- Kyröstä.

-- Etkö sitten olekaan Sodankylässä enää?

-- En. Kitisen silta on valmis. Ajatteles, toista viikkoa aikaisemmin kuin olin laskenut. Siitä tuli oikein hyvä, luullakseni... Niin, minä olen tulossa kotiin käymään.

Ilon puna syöksähti Aune rouvan kalpeille kasvoille.

-- Tervetuloa! Milloin olet täällä?

-- Iltapäivällä, kuuden aikoihin.

-- Viivytkö... pääsi Aune rouvalta. Antin ääni oli kuulunut niin ystävälliseltä, jopa iloiselta. Mutta kesken sanaa hän pysähtyi, säpsähti ja vaikeni.

Äänettömyyttä kesti hetken.

-- Sanoitko jotakin, Aune?

-- En... en sanonut. Toivotin vain tervetuloa.

-- Näkemiin sitten.

-- Näkemiin.

Mutta puhelu oli tartuttanut Aune rouvaan kuin kuumeen. Omin käsin pyyhki hän Antin huoneesta pienimmänkin tomuhiukkasen, järjesti, somisti. Hän toi tuoksuvia koivunvarpuja maljakkoihin; niistähän Antti piti, vaikka hän yleensä ei välittänyt kukista. Ja mitenkä hän pukeutuisi? Hän tahtoi olla kaunis ja viehättävä, mutta juhla-asua ei Antti sietänyt.

Sitten otti hän tekeillä olevan työtakin esille. Kuin kuumeessa suihki neula. Vielä viimeiset ruusukkeet. Nyt se oli saatava valmiiksi... Kuinka mahtavasti koski lauloi! Aune rouva avasi ikkunan ja kuunteli. Hänen rinnassaankin kävi kuin koski... Viipyisikö Antti, vai menisikö hän taas... kuten ennenkin?

Kas niin, siinä oli nyt takki. Liikkumattomana seisten Aune rouva piteli sitä kauan käsissään. Pari raskasta pisaraa tipahti silmistä. Sitten välähti mieleen uusi ajatus: hänpä menee Anttia vastaan Tölleviin... Ja tarmokas toimintahalu valtasi hänet.