Part 8

Hän oli hirveästi kiihoittunut; hänen äänensäkin sai ihan toisen, tukahtuneen sävyn. Odottamattomalla voimalla hän kiskaisi Aune rouvan rintaansa vasten, syleili häntä vavahtelevin käsivarsin, suuteli häntä.

-- Kuinka ihana sinä olet, Aune... Kuinka minä rakastan sinua, kuinka rakastan sinua, kähisi hän rajusti huohottaen.

Aune rouva joutui oudon huumauksen valtaan. Hän tunsi hehkuvan huuliparin suutelevan silmiään, suutaan, otsaansa. Hän tunsi niiden kulkevan kuin polttavan virran kaulalleen, povelleen. Suloinen ahdistus salpasi hänen hengityksensä. Hän ummisti silmänsä, ei tiennyt enää ympäristöstään, tunsi vajoavansa kuin maan alle...

Mutta sitten näki hän kuin ilmestyksenä jättiläisen. Antin rautaiset kasvot, Antin järkkymätön tahto, Antin silmien väistymätön kirkkaus uhkasivat häntä kuin kummitus. Kuolon kalpeana kasvoiltaan hän riuhtaisi itsensä irti, seisoi huohottaen kuin teatterinainen ja kirkaisi kuin hengen hädässä yhden ainoan sanan:

-- Antti!

Pekka istui kyyryssä, kokoon lysähtäneenä ja tuijotti Aunea pistävin silmin. Sitten, yhtäkkiä, kuvaamattoman, häpeänsekaisen kärsimättömyyden vallassa hän tarttui karahviin, joi monta lasia peräkkäin. Hänen päänsä valahti rinnalle, eikä hän saanut nostetuksi katsettaan.

Mutta Aune rouva riensi huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, nyyhkyttäen sydämensä pohjasta ja yhä uudestaan toistaen miehensä nimeä.

-- Antti, Antti, Antti, Antti!

Hän luuli menehtyvänsä mielipahaan, jonka syytä hän ei ymmärtänyt. Eipä hän edes ollut loukkaantunut.

Sitten kuului outo rasahdus ja valittava, vingahtava äännähdys. Hän säikähti, syöksyi ovelle. Aikoiko Pekka lähteä? Hän painoi korvansa ovea vasten, mutta ei kuulunut muuta kuin raskasta hengitystä. Mutta avata hän ei uskaltanut.

Hän astui akkunan ääreen ja painoi otsansa ruutua vasten. Kuu loisti; valtavat kinokset kiiluivat timanteissa; metsä nukkui kuin kivettyneenä lumivaippaansa.

Taas omituinen, suloinen ahdistus painoi häntä. Kylläpä Pekka oli sairas tänään... Kuinka toisenlainen hän oli kuin Antti, raju... Vieläkin hänen huuliensa jälki poltti... Yhtäkkiä Aune rouva tuli ajatelleeksi, kuinka nyt olisi, jos hän ei olisi riistäytynyt irti, vaan antautunut siihen hurmioon, joka oli vetänyt häntä kuin syvyyksiin. Lämmin väristys kiiti hänen ruumiinsa läpi ja hän tunsi poskiensa karahtavan punaisiksi.

Kylläpä salissa oli hiljaista. Hän raotti varovasti ovea. Viulu oli matolla kaula katkaistuna; se se siis oli rasahtanut. Pekka nukkui syvässä unessa, pää veltosti rintaa vasten.

Aune rouva haki tyynyn hänen päänsä alle, nosti hänen jalkansa toiselle tuolille ja kietoi filtin hänen ympärilleen. Kylläpä hän nukkui raskaasti... Kuinka punaiset hänen huulensa olivat. Ne olivat kuin zinoberiviiru vahankalpeilla kasvoilla. Aune rouva katseli häntä kauan aikaa. Niin suurestiko Pekka rakasti häntä yhä... Kaunis Pekka oli! Kuinka hänen tummat hiuksensa loistivat ja ikäänkuin lainehtivat alas otsalle... Taas Aune rouvaa lämmitti omituisesti. Kevytmielinen loiste hiipi hänen puoleksi sulkeutuneisiin silmiinsä. Yhtäkkiä hän kumartui ja suuteli keveästi Pekan huulia. Sitten hän riensi kuin pahantekijä omaan huoneeseensa, väänsi oven lukkoon ja painoi sykkivää sydäntään polttavin käsin, silmien auetessa oudon suuriksi ja miettiviksi.

* * * * *

Viidennen päivän iltana, kymmenen aikana, kun myrsky oli jo täydellisesti lakannut, alkoi Nautsisuvannon miehiä saapua Tölleviin. He ajoivat nälästä ja väsymyksestä hoippuvin hevosin, jäsenet kankeina ja huulet sinisinä kylmästä. Heitä tuli kuorma kuorman jälkeen, monen tunnin aikana. Toiset olivat palelluttaneet jalkansa, toiset kätensä, muutamilla oli nenä ja poskipäät aivan valkeina.

Matkalla olivat Latvan muonanhakijat tulleet heitä vastaan. He olivat purkaneet heidän kuormansa, riistäneet ruokavarat, ahmineet vatsansa täydeltä -- raaka lihakin oli heille kelvannut -- ja käännyttäneet muonanhakijat mukaansa. Toiset olivat koonneet säilykerasioita leipäpalasia ja juustonkimpaleita laukkuihinsa. He olivat toivoneet pääsevänsä junaan, joka Porojärvellä oli jäänyt kinokseen. Mutta siinä he erehtyivät. Juna ja lumiaura oli saatu peräytetyksi takaisin Tölleviin. Silloin ei heidän auttanut muu kuin hevosilla jatkaa matkaa.

Heidän jäljessään ponnistelivat jalkamiehet. Näistä usea uupui tuiskuun, toiset paleltuivat, toiset pääsivät taloihin ja kolttain majoihin. Lukuisia tuli Salmijärvelle saakka, ponnisteltuaan kinoksissa koko tuon 70 kilometriä pitkän matkan.

Edellä kulkevat hevosmiehet poikkesivat niinikään ensin Salmijärven taloihin. Mutta nämä olivat miltei tyhjiä. Jo aikoja sitten Töllevin miehet olivat kiskoneet isänniltä kaiken, mikä suinkin oli otettavissa, niin että nämä kärsivät itsekin nälkää. Mutta hevoset saivat heiniä. Salmijärvelle he eivät kuitenkaan tahtoneet jäädä. Heitä elähytti hätäänjoutuneille ominainen toivo, he luulivat Töllevissä olevan paratiisin. Ja uskollisesti kuin lampaat jälempänä tulevat seurasivat etumaisten esimerkkiä. Kaikki he poikkesivat Salmijärvelle, syöttivät hevosiaan, lämmittelivät ja jatkoivat sitten matkaa. Menettelyynsä oli heillä sitäpaitsi toinenkin syy: heidän reissään oli paleltuneita, jotka huusivat apua, ja lääkäri oli Töllevissä samoin kuin sairasparakitkin.

Hätääntyvä Grönberg oli jo ensimmäisten kuormain saapuessa joutunut suunniltaan. Minne hän majoittaisi nämä miehet, jotka vaativat yösijaa, mistä hän saisi heille ruokaa? Hän käski heitä viemään hevosia talleihin niin paljon kuin oli tilaa ja kehoitti miehiä pysymään tyynesti kämpissä. Mutta hän arvasi, että pakolaisia oli tulviva yhä ja yhä. Hän syöksyi työnjohtajiensa asuntoon; näistä kolme ryypiskeli; silloin hän otti pari vahvaa naukkua ja sortui sitten juomaan koko loppuyöksi.

Mutta silloin Kuusi, J. V. Laakson vanha piirtäjä, osoitti, mitä hän oli miehiään.

-- Me tahdomme ruokaa, huusivat pakolaiset.

-- Vastahan ryöstitte kuormat tiellä, vastasi hän.

-- Ei se riitä, siitä saivat vain muutamat.

-- Ruokaa ei ole.

-- Sitten me lähdemme Boris Glebiin.

-- Menkää, siellä ei ole leivän palaa.

-- Mutta me pääsemme Kirkenesiin.

-- Ja mitä luulette sieltä lähtevän? Kolttakosken miehet ovat ottaneet kaikki. Ja sentään he ovat nälässä, kuten tekin.

Silloin kauhu valtasi pakolaiset ja he vaikenivat.

Mutta Kuusi osoitti heille tyhjiä varastovajoja. Hän löysi neljä rautakamiinaa eräästä varastosta, hän osoitti miehille lautoja, hän kannatti heiniä ja teetätti makuulavoja. Savua tuli kyllä vajoihin, mutta pakkanen ei päässyt puremaan ja miehet olivat tyytyväisiä. Kunpa vain olisi ollut ruokaa!

Mutta pakolaisia tulvi yhä ja yhä. Vajat täyttyivät, kaikki Töllevin työläisasunnot täyttyivät viimeistä sijaa myöten, yksinpä sairasparakeissakin oli sekaisin terveitä ja sairaita.

-- Menkää takaisin Salmijärvelle, karjui Kuusi. Mutta ei, sinne he eivät tahtoneet. Ei hengen uhallakaan olisi saatu heitä eroamaan pääjoukosta.

-- Siellä ei ole mitään. Ennen kuolemme tähän, kuin käännymme takaisin pakkaseen.

He tekivät suuria nuotioita pihaan ja värjöttivät siinä, kantaen heiniä lumelle. Mutta kuta pitemmälle yö kului, sitä enemmän synkkä raivo sai heidät valtaansa.

* * * * *

Kello puoli kaksi yöllä kuului jalasten narinaa ja muuan reki pyrki pihaan. Väkeä oli sen tiellä. Susiturkkeihin upotettu mies äännähti jotakin hillitysti, mutta terävästi; ruoska vingahti, musta hevonen, jonka kupeille sakka oli jäätynyt kuin pitsiröyhelys, karkasi kahta jalkaa ja työläiset väistivät kaatuillen kahden puolen. Vasta kun turkkiin kääriytynyt mies nousi reestä, tunnettiin hänet insinööri Jäkäläksi.

-- Missä Grönberg? kysyi hän lyhyesti Kuuselta, joka ihmeissään riensi häntä vastaan.

-- Hän ei ole sisällä tällä haavaa, kuului epäröivä vastaus.

-- Missä sitten?

-- Työnjohtajien asunnossa, luullakseni.

-- Ettekö tienneet, että olin tulossa?

-- Emme ollenkaan.

-- Niin, johdot ovat poikki. Kyrön ja Nautsin välillä ei ole ollut yhteyttä koko myrskyn aikana... Hakekaa Grönberg.

Kun Grönberg vavisten ja tukkihumalassa hoippui konttorihuoneeseen, istui Jäkälä pöydän takana kasvot kylmästä pöhöttyneinä, tukka sekaisin ja kiillottomana ja harmaat, terävät silmät sameina ja verestävinä. Grönberg ei uskaltanut nostaa katsettaan maasta.

Seurasi tuokio äänettömyyttä. Terävä ryppy kulmainsa välissä Jäkälä katseli Töllevin varastopäällikköä. Sitten syöksähti tumma puna hänen poskilleen, nyrkki jysähti pöytään ja hän ärjäisi:

-- Menkää ulos!

Sitten Jäkälä kutsutti luokseen työnjohtajat ja järjestysmiehet.

Neljännestunnin kuluttua pihamaalla parveilevat työläiset huomasivat, että työnjohtajat riensivät talleihin ja alkoivat valjastaa hevosia. Hetkistä myöhemmin Jäkälä ilmestyi avopäin kirkkaasti valaistuille portaille.

-- Pystyyn joka mies! Nyt ne vievät meiltä hevoset, ne perkeleet! Ne ajavat pois ja jättävät meidät tänne, huusi muuan leveäharteinen, tavattoman roteva mies.

Silloin Jäkälä alkoi puhua.

-- Siinä on itse pääpiru! sähähti äskeinen mies, ennenkuin hän oli päässyt alkuunkaan, mutta Jäkälä ei ollut sitä kuulevinaan.

-- Sensijaan että olisitte pysyneet Nautsissa lämpimissä kämpissänne, te olette syöksyneet tänne kuin mielettömät, alkoi hän selvällä, mutta erittäin rauhallisella äänellä. -- En ole ikinä nähnyt epätoverillisempaa joukkoa. Te otitte hevoset ja pelästytitte toverinne. Nyt on heistä kymmeniä, ellei satoja hautaantunut hankeen. Te ryöstitte heille lähetetyt muonavarat. Sieltä, missä teitä ei vaivannut muu kuin alkava nälkä, te raukkamaisesti karkasitte tänne, jossa ei ole mitään.

Silloin karkasi äskeinen roteva mies portaita ylös ja häristi valtavaa nyrkkiään insinööri Jäkälän kasvojen edessä.

-- Älä kolita nokkaasi, saatana! Veljeltäni on molemmat jalat polviin asti jäässä. Se on sinun syytäsi!

Katsahtamattakaan kiihkoilijaan insinööri Jäkälä suuntasi kämmensyrjällään hänen leukansa alle salaman nopean djiu-djitsu-lyönnin. Surkeasti uikahtaen mies suistui hankeen ja jäi liikkumattomana makaamaan, mutta insinööri jatkoi keskeyttämättä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

-- Kehoitan teitä rauhallisesti kuuntelemaan sanojani. Katsokaa ympärillenne! Niin pian kuin syntyy levottomuutta, alkaa paukkua; enemmän kuin viisikymmentä pistoolia on suunnattuna teihin.

Synkän näköisinä työläiset vilkuivat ympärilleen ja hätkähtivät. Kirkkaassa kuutamossa he huomasivat, että järjestysmiesten ketju oli piirittänyt heidät. Nämä seisoivat liikkumattomina noin viidentoista tai kahdenkymmenen askeleen päässä, joka taholla, vyötäisiin saakka lumessa, revolveri kummassakin kädessä.

Insinööri Jäkälä jatkoi:

-- Valjastutan hevosenne. Niillä lähtee osa teistä etsimään tielle uupuneita tovereita. Toisen osan määrään lumiauran matkaan luomaan tietä auki Petsamoon. Kolmas osa jää tänne, mutta käy heti levolle, ainoastaan kamiinan lämmittäjät valvovat. Mutta ennen sitä tutkitaan kaikkien eväslaukut. Tiedän, että niissä on ruokaa, jonka tänne tullessanne ryöstitte. Kaikki se ruoka jaetaan niille, jotka nyt heti lähtevät työhön. Ne, jotka jäävät lepäämään, eivät saa mitään.

Hän oli tarkoituksellisesti kauan aikaa ääneti ja tarkasteli joukkoa terävin silmin. Ei kuulunut hiiskaustakaan, ei jalan muuttoa. Sitten hän jatkoi paljoa ystävällisemmin.

-- Ja pysykää aivan levollisina. Jos kärsittekin nyt nälkää, ette silti saa uupua, muuten olette hukassa. Olen vakuutettu siitä, että muonalaivat näinä hetkinä saapuvat Petsamoon. Kun lähdin Rovaniemeltä, olivat ne poikenneet Pohjois-Norjan satamaan odottamaan myrskyn tyyntymistä. Mutta ennenkuin ruokavarat saadaan tänne läpi kinosten, tarvitaan tarmoa ja ponnistusta. Vaadin ehdotonta kuuliaisuutta ja järjestystä ja katson asiakseni ilmoittaa teille, että tottelemattomuutta ei nyt seuraa rangaistus, vaan luoti.

Jo kello kolmen aikana yöllä oli työt saatu järjestykseen. Silloin Jäkälä soitti Kolttakoskelle. Insinööri Blom vastasi hänelle.

-- Haluan puhutella insinööri Johanssonia Jäkälä kysyi.

-- Hän ei ole nyt tavattavissa.

-- Miksi ei?

-- Mikä olisi asiana? Kuka kysyy häntä? kuului kärsimättömästi.

-- Insinööri Jäkälä.

-- Herra insinööri, hän on Koskilinnassa, rouvanne luona.

-- Soittakaa hänelle. Kutsukaa hänet pois. Sanokaa, että minä tahdon puhua hänen kanssaan.

Tuokion kuluttua insinööri Blom soitti uudestaan.

-- Palvelija ilmoitti, että rouva nukkuu, herra insinööri.

-- Entä sitten? Äänettömyys.

-- Entä sitten? toisti Jäkälä.

-- Enhän... tuota, enhän minä voinut kysyä insinööri Johanssonia.

-- Äsh! Voitteko yhdistää täältä suoraan Koskilinnaan?

-- Tuota... se on kyllä erikoisjohto. Olkaa hyvä ja odottakaa, minä katson... Kyllä, minuutin kuluttua. Insinööri Jäkälä odotti.

-- Nyt on valmis.

-- Halloo! Onko Koskilinna? Mariko se on?... Herättäkää rouva!

-- -- --

-- Sinäkö se olet, Aune?

-- Hyvä Jumala, Antti! Mistä sinä soitat?

-- Töllevistä.

-- Taivas! Sinä olet täällä! Oletko sinä tosiaan täällä? Milloin sinä olet tullut?

-- Pari tuntia sitten... Kuule, onko Pekka siellä?

-- Pekkako?... Ei, ei hän enää ole. (Ääni kuului kummallisen epävarmana.)

-- Koska hän lähti?

-- Noin... noin puoli tuntia sitten. Hän oli niin uuvuksissa. Hän nukahti sohvalle... Milloin tulet tänne?

-- Heti kun ennätän, Aune. Näkemiin.

Insinööri Jäkälä odotti puoli tuntia; sitten hän soitti Kolttakoskelle.

-- Eikö insinööri Johansson vielä ole tullut?

-- Ei, herra insinööri. Hänen on mahdotonta ehtiä niin nopeasti. On tuskin puolta tuntia siitä kun hän soitti täältä hevosen.

Jäkälän kulmakarvat kohosivat. Hän oli ääneti hyvin pitkän aikaa. Vihdoin hän sanoi:

-- Niin, pyytäkääpä häntä heti saavuttuaan soittamaan minulle.

Hän laski hajamielisesti kuulotorven kädestään ja jäi mietteissään tuijottamaan. "Soitti hevosen", ajatteli hän itsekseen. "Mitä ihmettä se Aune sitten höpisi hänen lähdöstään."

* * * * *

Mutta kun Aune rouva yöpuvussaan laski kädestään kuulotorven, horjahti hän kuin juopunut ovelle ja painoi rajusti sykkivää sydäntään. Taivaan Jumala! Hän oli valehdellut! Antille! Mitä varten? Miksei hän yhtä hyvin voinut sanoa, että Pekka oli vielä täällä?

Hän muisti eilisillan kohtausta. Eihän siinä ollut mitään... Hän oli vain... hän oli vain suudellut Pekan huulia... Kuten veljen. Kun ne olivat niin kauniit... Oliko se rikos, joka johti toiseen, valheeseen?

Hän syöksähti uudelleen puhelimen luo. Hän soittaa. Hän peruuttaa. Hän sanoo, että Pekka on vielä täällä... Oi, mutta mitä ajattelee Antti silloin? Hänen mieleensä hiipii epäilys... Antin, joka ei voi unohtaa mitään... Ei, ei hän voi soittaa... Hyvä Jumala! Kuinka hän oli tullut valehdelleeksi äsken... unen horteessa, säikähdyksissään?

Kiireesti hän riensi kammioonsa, heitti viitan ympärilleen ja meni saliin. Siinä nukkui Pekka, aivan samassa asennossa kuin illallakin.

-- Pekka! Kuuletko yhtään, Pekka? Antti kysyy sinua.

Insinööri Johansson heräsi ja harhaileva katse kiiti ympäri huoneen. Nähtävästi hän ei ollenkaan tiennyt missä oli.

-- Pekka, Antti kysyy sinua. Hän on Töllevissä. Kuin piiskan iskusta insinööri Johansson karkasi pystyyn ja riensi suoraa päätä puhelimen luo.

Mutta Aune rouva ehätti hänen jälkeensä.

-- Et saa soittaa, Pekka! Minä... minä... Voi, minä tulin sanoneeksi Antille, että olet jo lähtenyt.

Pekka tuijotti häneen kummallisen tylsästi pitkän aikaa. Sitten hän kuitenkin soitti, Aune rouva tuli aivan kalpeaksi ja vapisi kuin haavan lehti, mutta ei saanut sanaa suustaan.

-- Halloo! Onko Blom? Heti paikalla hevonen. Hiiliä hännän alle ja kymmenen ruoskaa!

Kas sehän oli entistä Pekkaa! Aune rouva henkäisi helpotuksesta ja yritti hymyillä.

-- Minä taisin olla eilen päissäni, Aune, sanoi Pekka syrjään katsoen. Mutta hänen kasvoillaan oli omituinen häpeän ilme.

-- Väsyksissä sinä olit.

-- Mutta nyt olen kuin uusi mies. Tahdotko, että hyppään ilmavoltin.

Pekka koetti hymyillä kuten ennenkin, mutta kovin se oli väkinäistä. Keskustelu sujui kuitenkin entiseen rattoisaan tapaan siihen asti kuin hevonen tuli.

-- Näkemiin, Pekka, Koska tulet?

-- En koskaan enää, vastasi Johansson nauraen, mutta hänen naurunsa oli kuin nyyhkytys.

-- Tietysti jo tänään. Tai viimeistään huomenna, Antin kanssa.

-- En koskaan enää, toisti Johansson, ravistaen moneen kertaan päätään, katsomatta Aune rouvaa silmiin. Sitten hän kääntyi nopeasti ja painalsi juoksujalkaa rekeen.

Kun Johansson oli ehtinyt Kolttakoskelle, soitti hän heti Jäkälälle.

-- Naisissako sinä näihin aikoihin? kuului pistävä kysymys.

Johansson loukkaantui tavattomasti; veri syöksyt hänen kasvoilleen.

-- Rouvasi luona, joka oli yksin koko myrskyn ajan, vastasi hän arvokkaasti.

-- Saman tekevää. Äänettömyys.

-- Kuulehan. Myrsky lakkasi kello kuusi eilen illalla. Nyt on kello puoli viisi. Ainakin kymmenen tuntia olet antanut mennä hukkaan.

-- Kuinka niin?

-- Onhan sinulla toinen pyöröaura? Kivimäellä on toinen.

-- Niin on.

-- No niin. Miksi et herran nimessä pannut sitä eilen heti liikkeelle? Ainakin tänne Tölleviin asti olisi linja nyt auki. Vai onko sinulla kenties ruokaa siellä?

Johansson tunsi ja tunnusti, kuinka oikeassa Jäkälä taaskin oli. Hän kirosi itsekseen eilistä väsymystään, huolimattomuuttaan, ja vaikeni.

-- Siis aura heti radalle! Lapiomiehiä mukaan, muuten ei sekään selviydy leikkauksista. Ja seuraat itse mukana, minä saatan väsyä, kun olen ollut ulkona koko myrskyn ajan. Ja nyt tarvitaan miestä täällä, eikä siellä.

Johanssonin teki mieli sanoa, ettei hänkään ollut aikaansa nukkuen tuhlannut. "Itse olet maannut turkeissasi koko ajan", välähti hänen mieleensä. Mutta samalla hän tajusi, että väärin se oli: ei siinä ilmassa nukuttu.

Hän ei ennättänyt vastata mitään, kun Jäkälä soitti kiinni.

-- -- --

Mutta Johanssonin viimeinen matka siitä kyllä tuli. Oliko siinä kohtalon sormi, kuten viisaat kahvirouvat sittemmin väittivät, vai oliko siihen syynä harkinnan puute, mikä oli Jäkälän mielipide, se on vaikea sanoa. Harkinnan puute sen vuoksi, että hän määräsi vanhan käyttämättömänä viruneen veturin työntämään auraa.

Juuri Koskilinnaan tekemänsä matkan perusteella (kuinka omituista sekin) hän arveli, ettei pyöröaurakaan yhden veturin voimalla voinut päästä mihinkään. "Myrsky on pieksänyt kinokset koviksi kuin kallio, nyt tarvitaan voimaa, pojat", oli hän sanonut. Ja niin oli auraa työntävän veturin lisäksi laahattu huono rähjä, joka "hengenahdistuksen" takia -- käyttääksemme kuljettajain kieltä -- jo kuukausia sitten oli jätetty syrjään.

Ja hänellä oli ollut hirveä kiire, kuin kuolema olisi häntä kutsunut.

-- Täysi höyry! Neula viivan yli, siekailematta! Niin oli hän käskenyt. (Neulalla hän tarkoitti manometrin osoittajaa, joka liikapaineen vallitessa sivuuttaa asteikkoon merkityn punaisen viivan, sallitun paineen rajan.)

Itse käytti hän moottoria, joka antoi auran pituussuuntaan kulkevalle pyörön akselille liikkeen. Ja terät, jotka ilkeästi suristen ja tuulimyllyn siipiä muistuttaen kieppuivat ympäri hirveällä vauhdilla, heittivät lunta sakeana tuiskuna kymmenien metrien päähän.

Mutta sitten tuli äkkiä pysähdys: kaatunut puhelinpylväs oli hautautunut kinokseen ja jysähti nyt auran pyöriä vasten. Veturien sylintereissä eivät männät päässeet liikahtamaankaan. Höyry, jonka pätsiä muistuttava uuni oli tulistanut, pinnistihe, ponnistihe, etsi ulospääsyä, paisui ylpeänä voimastaan. Varaventtiilit pihisivät. Sitten vanhan veturin kattilalevy repesi. Kuului hirveä, maatajärisyttävä pamaus. Kummankaan veturin koneenkäyttäjistä ja lämmittäjistä ei jäänyt mitään jälelle. Lapiomiehet lensivät taivasta kohden hurjasti pyörien. Sitten oli kaikki hiljaista.

Kun insinööri Johansson neljän tunnin päästä löydettiin, makasi hän tiedottomana kinoksessa, kuudentoista metrin päässä radalta ja hänen vasen reisiluunsa oli taittunut kolmesta kohden. Mutta pienintäkään naarmua ei hänen ihossaan ollut.

* * * * *

Kirisevän kylmänä pakkasaamuna valtava pamaus kuului selvästi Tölleviin. Viipymättä Jäkälä soitti.

-- Blom, kuulitteko sitä?

-- Kyllä kuulin.

-- Oliko kenttäpuhelin auran matkassa?

-- Oli kyllä.

-- Mutta kukaan ei ilmoita mitään. Siellä ei nyt ole asiat oikein... Kuulkaa, ottakaa heti kaikki dresinat ja ajakaa auran luo. Älkääkä unohtako filttejä, peitteitä, sairaspaareja. Lääkäri ja sairaanhoitajia mukaan. Täältä käsin yritetään minkä ennätetään.

-- Jos vain saisin miehet liikkeelle, he ovat kaikki lakossa.

-- Älkää joutavoiko! Kuka nyt olisi lakossa! Onhan teillä aseet, käyttäkää niitä. Asiat ovat nyt sillä mallilla.

Töllevin siipiaura, joka ponnisteli paraikaa Petsamoa kohti, komennettiin heti takaisin ja suunnattiin Kolttakoskelle. Mutta koviksi pakkautuneet kinokset hidastuttivat pahasti sen kulkua. Nälkäiset miehet ponnistelivat niin, että hiki pisartui heidän otsalleen pakkasesta huolimatta, ja Jäkälä kulki kaikkialla kiihoittaen, neuvoen, rohkaisten, haukkuen. Minne tahansa hänen vakavat askeleensa suuntautuivat, siellä näytti uutta voimaa suihkivan miesten suoniin ja lapiot heiluivat uudella nopeudella.

Kun vihdoin päästiin Johanssonin pyöröauran luo, seisoi se tyhjänä kuin outo kummitus; Blom oli jo ennättänyt viedä kaikki haavoittuneet. Yliluonnollisilla ponnistuksilla särkyneet veturit siirrettiin syrjään. Sitten kytkettiin pyöröaura veturiin ja vietiin Tölleviin. Blom soitti.

-- Onko paljon kuolleita? kysyi Jäkälä.

-- Neljätoista miestä. Mutta on paljon sellaisia, joilta on katkennut jäseniä tai jotka ovat saaneet ruhjevammoja. Kaikkein eniten on pakkanen tehnyt tuhoa.

-- Entäs insinööri Johansson?

-- Molemmat jalat jäässä, vasen sitäpaitsi katkennut onnettomuudessa. Pahasti kylmettynyt, mutta kyllä hän toipuu.

-- -- --

Kymmenen aikana aamulla kuultiin Petsamosta käsin ikäänkuin jättiläishirviön läähätystä. Radalla työskentelevät miehet näkivät lumen sinkoilevan läpinäkymättömänä tuiskuna kymmenien metrien korkeuteen. Sitten sukelsi näkyviin musta, puhkuva kummitus. Se oli insinööri Kivimäen pyöröaura.

Tanakka, kulmikas Kivimäki seisoi aurassa yhtä rauhallisena kuin koska tahansa, viikset ja kulmakarvat paksun jään peitossa.

-- Ette ilmoittanut mitään tulostanne. Eikö Teillä ole puhelin matkassa?

-- Tuota... Pidin sitä tarpeettomana, vastasi Kivimäki. Hän ei osoittanut minkäänlaista hämmästystä tavatessaan täällä Jäkälän.

-- Miksi niin?

-- Tuota... kun minulla ei ole ruokaa mukana, niin ajattelin, että se herättäisi ennenaikaista toivoa.

Jäkälän otsa tuli omituisen sileäksi ja hän tarkkasi Kivimäen neliskulmaisia, kirveellä veistettyjä kasvoja.

-- Mutta jos nyt laivat tulevat! Lähetetäänkö Petsamosta heti muonaa?

-- Juna seisoo valmiina asemalla, lastausta vailla. Otin varastosta ne kaksikymmentä kenttäkeittiötä, jotka siellä olivat ja sijoitin avovaunuihin.

-- Minkätähden?

-- Ajattelin, tuota, jotta ruokaa kait sitä pitäisi heti olla. Käskin matkalla keittämään valmiiksi sopivaa lientä. Se kun kylmä ruoka olisi liian raakaa nälkäiselle vatsalle.

Jäkälän kirkkaista silmistä loisti eräänlainen hillitty ihailu.

-- Se on suomalaisen työtä, sanoi hän vaatimattomasti.

Mutta nuo yksinkertaiset sanat kiertelivät kuukausimääriä työmiesten suussa ja niistä tuli sananparsi. Se oli ainoa tunnustus, minkä Jäkälän oli kuultu koskaan antavan.

Kivimäen pyöröaura suunnattiin Nautsia kohti vereksillä lapiomiehillä varustettuna.

Kello seitsemän illalla, myrskyn oltua kaksikymmentäviisi tuntia tauoksissa, soitettiin Petsamosta, että muonalaivat olivat onnellisesti saapuneet satamaan.

Kello kymmenen aikana särpivät Töllevin miehet ahnaasti lämmintä, virkistävää lientä, jota Kivimäen kokit olivat matkalla keittäneet. Tunnin päästä alkoi ruuan jako Kolttakoskella ja aamuyöstä Nautsissa.

Lumimyrskyn uhkaava kummitus oli voitettu.

* * * * *

Reki pysähtyi sairaalan pihaan, Jäkälä hypähti ylös ja ojensi kätensä vaimolleen. Tämä oli kalpea ja alakuloinen, kauniit silmät olivat turvonneet ja tummien renkaiden ympäröimät. Tyynenä, mutta hiljaisena Jäkälä talutti häntä portaita ylös.

Muuan sairaanhoitajatar tuli avaamaan.

-- Kuinka insinööri Johansson voi? kysyi Jäkälä hiljaa.