Part 7

Helmikuun 18 ja 19 päivinä satoi lunta. Sitä satoi uskomattomasti, suurina, raskaina höytyvinä, jotka peittivät kymmeniä senttiä paksuun vaippaansa koko maailman. Mutta ilma pysyi kireänlaisena, lumi oli kovin keveää ja aurat pyyhkivät sen radalta ilman vaivaa. Sitten taivas kävi vihertäväksi ja korkeaksi ja pakkanen kiristyi. Mutta 21 p:nä se laski jälleen ja yhtäkkiä puhkesi hirmuinen lumimyrsky. Taivaasta sitä ei tullut, mutta tuuli oli niin raju, että se kaatoi metsän puita kuin ruokoja ja ajoi hienoa lumijauhoa valtaviin kinoksiin. Tämä lumijauho ruoski kasvoja sellaisella voimalla, että tuntui kuin olisi tuhat neulankärkeä painettu ihoon ja tuuli oli niin raju, että sitä vastaan saattoi nojautua aivan viistoon. Työnteko Nautsisuvannolla keskeytyi luonnon pakosta ja miehet sulkeutuivat kämppiinsä; kaivoksella se sensijaan jatkui entiseen tapaan.

Jo toisena myrskypäivänä Jäkälä sai Norjasta sähkösanoman. Muonalaivat olivat poikenneet norjalaiseen satamaan. Ne eivät mitenkään uskaltaneet Jäämerelle, joka oli täynnä suuria ajojäitä ja ärjyviä kuohuja.

Puhelinlinjat olivat poikki, Jäkälä ei enää päässyt Johanssonin ja Kivimäen yhteyteen. Mutta Kyröön asti hän pääsi. Hän käski viemään eteenpäin määräyksen, että ruoka-annoksia oli äärimmilleen supistettava ja kuria kovennettava. Itse hän lupasi tulla "ylös" niin pian kuin mahdollista.

Häntä kiellettiin lähtemästä.

-- Ette mitenkään nyt pääse, varottivat asiantuntijat.

-- _Täytyy_ päästä, kuului vastaus.

Puhelimitse hän järjesti kyydit, veti sudennahkaturkkinsa ylleen ja ajoi sitten yötä päivää, revolverilla uhaten kyyditsijöitään, syöden ja nukkuen reessä.

* * * * *

Lumimyrsky kesti taukoamatta neljä päivää, viidentenä se yltyi, jos mahdollista, vieläkin rajummaksi ja sitten, yöllä, se äkkiä lakkasi.

Heti se katkaisi puhelinlinjat. (Seikka, joka sittemmin vaikutti sen, että korkeajännitysjohdon teräksisiä kannatinköysiä lujennettiin.) Merkillistä kyllä yhteys säilyi viimeksi pisimmällä matkalla, Nautsisuvannon ja Töllevin välillä. Sillä linjalla se katkesi vasta toisena päivänä.

Insinööri Johansson valitsi viisitoista hyvää hiihtäjää ja ajoi heidät Kolttakoski--Töllevin välille korjaamaan puhelinjohtoa. Se osottautui kuitenkin varsin vaikeaksi tällaisessa jumalan ilmassa. Lanka oli maassa pitkiä matkoja ja monesta paikasta, suuret puut olivat kaatuessaan taittaneet pylväitäkin. Pahinta haittaa teki kuitenkin pimeys ja kylmyys. Mutta yöllä, toista myrskypäivää vasten, linja oli kuin olikin hetkisen kunnossa.

Johanssonin muonanhakumiehet palasivat Norjan puolelta puolikuolleina kylmästä ja vaatteet ja parta paksun jääkerroksen peitossa. Heidän kuormissaan oli ruokaa tuskin päiväksikään. Norjalaiset eivät voineet hädänkään nimessä ruveta elättämään "kokonaista kansakuntaa", heillä alkoi olla puute itselläänkin.

Juuri silloin telefoonimiehet ilmoittivat, että linja oli kunnossa. Johansson soitti.

-- Halloo. Onko Grönberg?

-- Minä juuri.

-- Onko teillä yhteyttä muuanne?

-- On Nautsiin. Petsamon lanka on poikki.

-- Ja mitä kuuluu Nautsiin?

-- Työt on täytynyt keskeyttää ilman takia. Kaikki ruoka lopussa. Insinööri Latva on sulkenut miehet kämppiin ja pannut vartiat pitämään huolta siitä, että he eivät pääse laumoittumaan. Kaikki on rauhallista, mutta mieliala alkaa painua.

-- Oletteko lähettänyt ruokaa sinne?

-- Millä keinoin, herran nimessä? Luuletteko junan nyt pääsevän kymmentä metriä! Ja varastot ovat lopussa.

-- Kuulkaa. Te lähetätte heti paikalla kerrassaan kaikki jäännökset, mitä varastoista on olemassa, Nautsiin. Juuri siellä on hätä käsissä, tottakai sen ymmärrätte! Lumiaura kenties vielä jaksaa puhdistaa radan, mutta myöhemmin se kyllä ei siihen enää pysty. Pankaa auraan kolmekymmentä lapiomiestä ja juna heti perään.

-- Mutta jos se ei sittenkään käy?

-- Pankaa sitten kaikki hevosenne liikkeelle, mutta ruokaa on lähetettävä Nautsiin, kuulitteko.

-- Mutta mitä me sitten itse syömme, jos myrsky kestää?

-- Onkikaa Töllevistä ahvenia... Prrr.

Grönberg oli heikonlainen, hätääntyvä mies, mutta hänellä oli apunaan piirtäjä Kuusi, sama mies, joka aikoinaan oli ollut J. V. Laakson konttorissa ja kuulunut kommunisteihin. Tämän hiljainen käytöstapa muuttui kokonaan myrskyn aikana, ääni tunkeusi terävänä kuin piiskan isku läpi vonkuvan tuiskun ja pakoitti vastahakoiset miehet tottelemaan. Lumiaura syöksyi radalle veturin läähättäessä. Sitä seurasi lyhyt, toisen veturin kiskoma juna, jossa oli ruokaa kahdeksi päiväksi Nautsin miehistölle.

Mutta kun Grönberg yritti soittaa insinööri Latvalle, että juna oli tulossa, oli linja poikki.

* * * * *

Epäilemättä insinööri Latva vaistosi oikein, sulkiessaan työttömät miehet kämppiin.

-- Pysykää siellä, pojat, ja maatkaa, maatkaa itsenne sulaksi kuin Myllykylän mustalaiset. Ja pitäkää kämpät lämpiminä. Hätää ei ole ollenkaan, huusi hän hyvätuulisena kierrellessään leirialueella.

Ainahan löytyi rikkaalla mielikuvituksella varustettuja henkilöitä, jotka toimettomuuden vaikutuksesta liioittelivat vaaraa ja kylvivät ympärilleen levottomuutta, kiihoittaen toisia mielettömiin hankkeisiin. Laumoittuminen oli ensi kädessä ehkäistävä. Järjestysmiehet kulkivat revolverit vyöllä valvomassa, että määräyksiä noudatettiin.

Toinen myrskypäivä kului hitaasti. Kun puhelinyhteys oli katkennut, ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa.

Kolmantena päivänä lähetettiin kaksikymmentä linjamiestä tarpeellisine työkaluineen ja kenkäpuhelimella varustettuina Tölleviä kohti. Iltapäivällä nämä ilmoittivat Niilijärveltä, että johto oli siellä maassa varsin pitkältä ja poikki monesta kohden, mutta että he saisivat sen korjatuksi jonkun tunnin kuluessa. Mutta mikä tärkeämpää, he olivat yhteydessä junan kanssa, joka vuorokausi sitten oli lähetetty Töllevistä, mutta jäänyt auttamattomasti kiinni Porojärven eteläpuolelle noin 50 kilometrin päähän Nautsisuvannolta. Junassa oli kenttäpuhelin, mutta yhteys Tölleviin oli poikki.

Insinööri Latva lähetti kaksikymmentä hevosmiestä lapioilla ja kangilla varustettuina Porojärveä kohti. Ei saanut hätäillä. Kuormat pieniä ja keveitä. Matkaan!

Mutta neljännen päivän iltaan mennessä eivät he vielä olleet palanneet. Hiipivä nälkä ahdisti odottajia, se kävi yhä kiusaavammaksi, yhä enemmän se alkoi herättää pelkoa ja levottomuutta.

Turhaan hyvätuulinen Latva kehuskeli:

-- Ei hätääkään, pojat. Ihminen kestää syömättä neljäkymmentä vuorokautta, irlantilainen Mac Swiney kesti yli seitsemänkymmentä. Me saamme ruokaa jo muutaman tunnin kuluttua.

Annokset olivat niin mitättömiä, että ne kiihoittivat, eivätkä suinkaan tyydyttäneet. Useiden järjestysmiestenkin mieli masentui, ja laumoittuminen, jota Latva oli yrittänyt estää, alkoi siten, että miehet vaeltelivat kämpästä kämppään, tärkeällä asialla, katsomassa veljeään, sukulaistaan, lainaamassa kirjaa.

Illalla palasivat linjamiehet. He eivät olleet saaneet linjaa kuntoon; kun he korjasivat sen yhdestä kohden, niin myrsky katkaisi sen toisaalta. Mutta he olivat olleet Töllevinkin kanssa yhteydessä kenttäpuhelimellaan. He tiesivät, että junassa oli verrattain vähäinen ruokavarasto ja että Töllevistä ei ollut enempää odottamista.

Silloin alkoivat tyytymättömien ajatukset saada varman suunnan. Jos kerran juna oli jäänyt kiinni Nautsiin yrittäessään, jäisi se kiinni myöskin Petsamon ja Töllevin välillä. Vaikka siis laivoja tulisikin Petsamoon, ei tänne asti saataisi ruokaa mitenkään kulkemaan. Ei ainakaan myrskyn kestäessä, ja jumala ties kuinka kauan sitä jatkuisi. Ja entä myrskyn loputtua! Kestäisi varmaankin viikon, ennenkuin rata saataisiin selväksi.

Ei, kyllä oli mieletöntä jäädä tänne kuolemaan. Miksei lähdetä pois, Tölleviin ja sieltä Norjan puolelle? Oltaisiinhan silloin lähempänä varastoja. Norjassa kyllä olisi muonaa.

-- Saakaapa nähdä, hevosmiehet eivät palaa. Kylläpä he olisivat hulluja! He tietävät, ettei Töllevistä heru enempää. He syövät vatsansa täyteen ja painavat Norjaa kohti. Mutta me jäämme tänne kuolemaan.

Niin tyytymättömät uhosivat.

Silloin syntyi salahanke. Oli mahdotonta sanoa, kuka oli sen alkuunpanija. Se tuntui liihoittelevan ilmassa ja iskeytyi samaan aikaan varmaankin sataan päähän.

Mutta sen kypsymisen huomasi kyllä. Miehet eivät enää pysyneet kämpissä. He seisoskelivat ryhmissä jutellen keskenään, välittämättä tuiskusta, jonka pahimmalta raivolta kämppien nurkat heitä suojelivat. Toiset järjestysmiehet olivat niin masentuneina itsekin, että he suhtautuivat kaikkeen välinpitämättömästi. Toiset koettivat ärhennellä, mutta se ei paljoa auttanut. Pitihän miesten toki päästä ulos! Tokihan sai käydä kuulemassa, joko hevosmiehet olivat palanneet!

Vihdoin eräässä kämpässä syntyi riita järjestysmiehen ja erään kookkaan, mustakulmaisen jätkän välillä. Järjestysmies komenteli ja vaati miehiä täyttämään tehtävänsä; silloin jätkä murahti:

-- Älä jumalauta jeessustele!

-- Suu kiinni!

-- Pidä itse, saatana, taikka annan pään kätehesi, karjasi jätkä odottamattoman raivon vallassa ja lyödä jysäytti nyrkillään järjestysmiestä vasten naamaa. Tämä sieppasi revolverin, laukaisi kerran kattoon ja alkoi ärjyä.

Mutta silloin olivat hänessä kiinni kymmenet kädet. Vai vielä tässä ihmisiä ampumaan! Ilmankin oli nälällä kiusattu henkitoreisiin!

Järjestysmies heitettiin kämpästä ulos. Mutta laukaus oli kuulunut läpi tuulen ulvonnan. Miehiä kasaantui suureen ryhmään. Järjestysmiehet eivät enää voineet heitä hallita ja Latva kielsi jyrkästi ampumasta.

-- Malttakaahan pojat. Revolverimiehet kyllä tappavat meidät, kun ruoka käy niin vähiin, ettei heille itselleenkään enää riitä. Lähdetään pois. Olette mielettömiä, jos jäätte tänne kuolemaan, huusivat kiihottajat.

Yhtäkkiä syöksyi lauma miehiä tallirivien luo. Toiset seurasivat esimerkkiä. Nälkäiset hevoset valjastettiin tulisella kiireellä. Miehiä heittäytyi rekiin. Paikoista tapeltiin verissä päin, viuhuvan tuiskun ja tuulen keskellä.

-- Ette saa ampua! kuului Latvan voimakas ääni. -- Jos olisi päivä, niin sitten, mutta nyt on yö, he lähtevät kuitenkin, syöksyvät metsiin ja kuolevat sinne, jos hätyytätte heitä. Ette voi pimeässä pitää järjestystä.

Mutta leirialue oli laaja, kämppiä oli vielä kilometrinkin päässä. Laukaukset pamahtelivat, kuului huutoa ja uikutusta. Tuuli ulvoi. Lumi ruoski kasvoja. Pillastuneita hevosia syöksyi tietä pitkin kiskoen perässään rekiä, joissa ihmiset yhä tappelivat paikoista.

Mutta ne, jotka eivät olleet mahtuneet rekiin, taikka putoilleet tielle taistellessaan, ne tulivat mielettömiksi kauhusta. He luulivat jääneensä yksin erämaahan, lumen ja tuiskun keskelle kuolemaan. Mistä he enää saisivat ruokaa, kuka heistä pitäisi huolta? Toiset olivat kaikki lähteneet.

Silmittöminä kauhusta he ponnistelivat hevosmiesten jälkeen, ensin yksitellen, harvassa jonossa, sitten matkan varrella ryhmittyen viisi-kuusimiehisiin joukkoihin. Leirialueelle ei jäänyt muita kuin insinöörejä, työnjohtajia, lääkäreitä ja sairaanhoitajia.

Melu hälveni vähitellen. Kuului vain tuulen synkkä ulvonta.

* * * * *

Kolttakosken kaivoksilla työt jatkuivat säännöllisesti.

-- Älkää huoliko heittäytyä toimettomiksi, pojat, koetti Johansson innostaa työmiehiään. -- Ettehän te kuitenkaan mahda mitään. Mutta ikävä teidän tulee ja enemmän nälkä, jos rupeatte vetelehtimään. Vannon, että kaikki, mitä hyväksenne voidaan tehdä, se myöskin tehdään.

Mutta Johansson itse ei saanut ollenkaan nukkua näinä vaikeina aikoina. Yhtä mittaa juoksi hänen luonaan insinöörejä ja työnjohtajia. Työmiehet alkoivat olla tyytymättömiä ja nurista. Hänen piti olla joka paikassa rohkaisemassa, kiihoittamassa, laskettelemassa sukkeluuksia, näyttämässä iloista naamaa. Vuoteeseen hän ei yrittänytkään mennä, vaan torkkui työhuoneensa sohvalla, milloin ei ryypiskellyt väkevää teetä unensa poistamiseksi.

Milloin vaan telefoonijohto oli kunnossa, soitti rouva Jäkälä hänelle monta kertaa päivässä, kutsui Koskilinnaan ja kyseli kuulumisia. Mutta Johansson ei voinut muuta kuin rohkaista häntä ja lähettää miehiä linjalle korjaamaan puhelinlankoja, jotka myrsky yhä uudestaan ja uudestaan viskasi maahan. Siinä sai nyt Aune rouva itsepäisyydestään! Olisi mennyt etelään, kuten Antti oli ehdottanut. Täällä oli muka viihtyisämpää, hänelle, hennolle naiselle! Talvi oli ihana ja erämaan rauha lumoava! No niin, mutta nyt hän sai nähdä millaista se talven ihanuus oli... Vaikka Johansson kiitti tietysti sydämestään, että oli saanut tänne yksinäisyyteen sellaisen seuratoverin.

Turhaan Johansson yritti Norjan puolelta lisää muonavaroja. Jäämeri oli sellaisessa raivossa, että norjalaiset käsittivät omienkin muonalaivojensa viipyvän ja alkoivat jo katua, että olivat antaneet senkään vertaa. Työ sujui kuitenkin keskeytymättä neljä päivää; viidentenä, viimeisenä myrskypäivänä miehet lopettivat työnsä ja nurina muuttui uhkaavaksi.

Taajoja työläisparvia liikkui levottomina tuiskussa. Johansson kutsutti heidät koolle suojaiseen paikkaan, voima-aseman avaraan pihaan.

-- Mitä te nyt aiotte? Miksi jätitte työnne? hän kysyi.

-- Kuinka me olisimme jaksaneet nälkäisinä työskennellä!

-- No niin, sen voin ymmärtää. Mutta miksi ette sitten makaa kämpissänne kaikessa rauhassa? Miksi liikutte tuiskussa? Tiedättehän, että ihminen kylmässä kuluttaa paljon enemmän ravintoa kuin lämpimässä.

-- Me lähdemme Norjaan.

-- Ja entä sitten! Tiedättehän, että olen kuljettanut nenänne eteen kaiken, mitä sieltä lähtee.

-- No ei sitä Petsamostakaan käsin lähde. Jos johonkin ruokaa tulee, niin tulee sitä Kirkenesiin. Ja me tahdomme olla siellä silloin.

-- Kerjäämässäkö norjalaisilta? Ei se käy laatuun, pojat. Minähän tuotan tänne jokaisen palukan, mikä sieltä liikenee. Pysykää toki alallanne. Johan te teette naurunalaisiksi ennen kaikkea itsenne, kansallisuutenne, suomalaisten maineen, joka kiittää teitä maailman kärsivällisimmäksi kansaksi. Te teette järjestyksen pidon Kolttakosken kaivoksilla norjalaisten ivan esineeksi. Tähän asti ovat he katselleet menestystämme viheriäisinä kateudesta. Ajatelkaa, mitä he sanovat, jos te satalukuisina menette kerjäämään yösijaa heidän kämpistään ja taloistaan ja ruokaa heidän kupeistaan. Muistakaa, pojat, että isämme ovat tämän maan edestä uhranneet verensä ja henkensä ja kärsineet paljon kovempaa vilua ja nälkää kuin teistä kukaan. Ja tämäkin työ, jota nyt teemme, tarkoittaa isänmaan onnea. Sekin vaatii kestävyyttä, tarmoa, kärsivällisyyttä... Ei, veikkoset! Te menette kauniisti kämppiinne ja panette maata. Katsokaapa minun vatsaani. (Hän aukaisi lyhyet turkkinsa, veti vatsansa sisään ja puristi tavattoman hoikan ruumiinsa miltei kämmeniensä väliin.) Se on niin selkärangassa kiinni, ettei sitä saa irti kalasopallakaan. Luuletteko, että syön enempää kuin tekään. Mutta oletteko nähneet naamaani surkeana? Kas niin, kämppiin pojat! Mitä hyväksenne tehdä voidaan, se tehdään.

Niin suuri vaikutus oli tällä miehellä ja niin työmiesten suosima hän oli, että häntä nytkin toteltiin. Sekavaa murinaa tosin kuului, mutta joukko hajaantui kuitenkin ja miehet astuskelivat härkäpäisellä hitaudella asuntoihinsa.

Insinööri itse oli niin uupunut, että hän pakostakin heittäysi puusohvalleen, kun jännitys oli ohi. Mutta ei ollut aikaa levähtää. Masuuneja ei voinut jättää ilman muuta kylmenemään, sähkölaitos vaati hoitajansa, jos mieli saada valoa, kaivoksella oli järjestämistä ja miehiä oli lähetettävä korjaamaan puhelinjohtoa, jonka tänään ihan mielettömänä raivonnut myrsky oli taaskin katkaissut.

Hän jakeli käskyjä insinööreilleen ja työnjohtajilleen. Hän keräsi vapaaehtoisia sellaisiin töihin, joita ei mitenkään voitu keskeyttää. Hän juoksi voima-asemalla, kierteli kaivoksella, tarkasti valimot, rautasulattimot, teräsuunit. Hän tunsi askeltensa horjuvan ja päätään oudosti pakottavan, mutta hän puri hampaitaan ja jatkoi työtään.

Kuuden aikana alkoi myrsky heikentyä. Se lakkasi nopeasti. Jo seitsemältä oli taivas sees, pakkanen kiristyi kiristymistään ja kuu loisti kirkkaana, heittäen sinertäviä varjojaan aaltoilevien tunturipengermäin notkoihin.

Johansson koetti soittaa Tölleviin, mutta ei päässyt; linjamiehet eivät vielä olleet ehtineet korjata johtoa. Sitten hän lysähti tuolille lopen uupuneena. Hän hieroi kirveltäviä, verestäviä silmiään ja mietti vielä kerran, mitä voisi tehdä. Mutta muuta ei ollut tehtävissä kuin odottaa. "No, musta Pekka, luulenpa hitto soikoon, että nyt voit nukahtaa kerrankin", mutisi hän itsekseen. Samalla hän tunsi olevansa omituisesti hyvillään siitä, että kuitenkin oli saanut työläiset tottelemaan.

Silloin kulkuset kulahtivat; kuului jalaksen narinaa; joku ajoi pihaan.

Johansson raotti uutimia. Kuun kirkkaassa hohteessa hän tunsi Aune rouvan ja heti hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Avopäin hän syöksyi portaille.

-- Mutta oletko mieletön, Aune! Kuinka sinä olet päässyt tänne? Hevosesi on varmaankin sukeltanut hangessa.

-- Tie on paremmassa kunnossa kuin luuletkaan, se on niin metsän sisällä. Tietysti kinoksia. Mutta myrsky on pusertanut ne niin lujiksi, ettei hevonen kovinkaan vajoa. Puolessatoista tunnissa ajoimme koko matkan. Olihan se kaksi kertaa kauemmin kuin tavallisesti. Mutta voi, kuinka siellä oli ihanaa, kuinka metsä oli kaunis!... Mitä sinulle kuuluu, Pekka?

-- Unettomia öitä kuin ensi kertaa rakastuneelle. Vähän modernia väsymystä. Ja huono omatunto.

-- Omatunto? Miksi niin?

-- Ritarillisuuden puutteesta esimieheni rouvaa kohtaan. Olen jättänyt hänet rajumyrskylle alttiiksi.

-- Jonka korjaat heti, niin. Sinä istut rekeen ja tulet meille. Tahdotko?

-- Tahdonko! Luulen, että se on väärä sana ja huonoa kieltäkin. Minä en tahdo muuta kuin pihvin, joka on suurempi kuin kesähattusi. Pelkäänpä tosiaan, että olen liika väsyksissä.

-- Mutta nuku, hyvä ystävä. Nuku reessä turkeissasi, nuku sohvalla sillä aikaa kuin katan pöydän. Ja nuku vaikka syödessäsi, minä en aio sanallakaan sinua häiritä. Mutta mukaan sinun täytyy tulla, jos suinkin joudat. Sinä laiminlyöt itsesi ihan liikaa.

Johansson mietti hetkisen; hänellä ei todellakaan ollut nyt erikoista kiirettä; ensi kertaa pitkästä aikaa. Hän ilmoitti insinööri Blomille matkastaan ja määräsi hänet sijaisekseen. Sitten sukelsi hän valtaviin turkkeihinsa ja oli tuossa tuokiossa Aune rouvan vieressä.

-- Pekka, mitenkä luulet Antin nyt voivan? Missä hän ollee? Mitä miettinee?

-- Hänkö? Istuu tietysti Rovaniemellä ja lisää puita pesään. Ja miettii piippu hampaissa, mitä tyhmyyksiä me täällä teemme.

-- Mutta jos hän on lähtenyt tänne.

-- Eihän toki. Luonnon voimille ei edes hänkään mitään mahda.

-- Hänkään. Sinä sanoit sen niin omituisesti. Sinäkin tunnustat hänen voimansa.

-- Tunnustan kyllä.

Syntyi hiljaisuus. Aune rouva katseli tunturia, joka mahtavana, kuun kirkkaasti valaisemana piirtyi tummaa taivasta vasten kuin hiljaisen erämaan mykkä valtias. Sitten hän sanoi hiljaisella, värähtävällä äänellä:

-- Niin, Antti... Hän on kuin tuo tunturi, lumen, jään ja kiven peittämä... Mutta syvällä, ihan sisimmässä on tulta ja kultaa...

Pekka loi häneen omituisen syrjäsilmäyksen, mutta vaikeni. He vaikenivat molemmat kauan aikaa. Vihdoin Aune rouva sanoi:

-- Ei, nyt en häiritse sinua enää. Saat nukkua. Kun he saapuivat perille, heräsi Pekka tosiaankin jonkunlaisesta horroksesta. Hänen päänsä oli raskas ja puistatukset kiitivät läpi ruumiin; varmaankin hän oli kaivoksella vilustunut.

-- Kylläpä olet kurjan näköinen, Pekka. Silmäsi verestävät ja ihan vapiset. Minäpä tuon filtin ympärillesi, sanoi Aune rouva istuttaessaan Pekan mukavaan korituoliin.

-- Ei minun kuitenkaan olisi pitänyt lähteä, vastasi toinen harvinaisen masennuksissa.

-- Tahdotko konjakkia? Antti on antanut sitä minulle kylmän varalta.

-- Kyllä, kiitos. Ehkä tosiaankin olen sen tarpeessa nyt.

Aune rouva kietoi hänet filttiin hellästi kuin oman poikansa, toimitti tulta pesään ja toi konjakkikarahvin pöydälle.

-- Pekka parka, kylläpä olet laihtunutkin.

-- Älä sinä nyt hemmottele minua niin kovasti. Ilmankin minua hävettää väsymykseni.

Konjakki meni tavattomasti hänen päähänsä ja nosti punan hänen poskipäilleen. Hänen silmänsä kiiluivat oudosti kuin kuumesairaan. Pitkän aikaa istuivat he aivan ääneti, kuunnellen tulen räiskymistä uunissa, Aune rouvan mieli teki kysellä kuulumisia kaivokselta ja radalta, mutta hän hillitsi itsensä ja antoi Pekan istua mietteissään.

"Kylläpä olin mieletön kun lähdin", ajatteli Pekka moneen kertaan. Hänen oli vaikea olla. Äänettömyyskin häntä kiusasi.

Siinäpä oli hänen viulunsakin! Harvoin jouti hän sitä nykyään soittamaan. Se oli täällä Aunen luona, joka toisinaan ikävöi sen säveliä. Täälläpä sen paikka olikin; kaivoksella olisi sen ääni kokonaan hukkunut työn pauhuun.

Pekka otti viulunsa ja näppäili sen kieliä. Sitten hän yritti soittaa jotakin, mutta se ei tyydyttänyt häntä ollenkaan. Hän keijahutti kaarta yli kielikon tuskastuneena; ruma epäsointu syntyi; hän laski pois viulun ja huomasi käsiensä vavahtelevan. Pitkän aikaa tuijotteli hän maahan, nieli pari kertaa kuin olisi jotakin kohonnut kurkkuun. Sitten hän pakotti itsensä iloisen näköiseksi ja naurahti:

-- Kaikkia sitä tässä vielä yrittää!

Mutta hän ei saanut katsotuksi Auneen, joka tarkasteli häntä osanottavainen ja hämmentynyt ilme kasvoillaan, eikä sanonut mitään.

-- -- --

Myöhemmin soi puhelin. Insinööri Johanssonia kysyttiin. Hän hoippui vastaamaan.

Insinööri Blom ilmoitti, että vahtimiehistö napisi. Se ei tahtonut nälkäisenä seisoa pakkasessa, kun toiset makasivat. Hän oli pulassa.

-- Koettakaa pitää heitä kurissa. Minä tulen niin pian kuin ehdin, vastasi Johansson katkeralla, väsyneellä äänellä.

Mutta silloin syöksyi Aune rouva miltei hänen kaulaansa. Kiihtyneenä hän hyväili hänen hartioitaan ja sanoi yhä uudestaan:

-- Sinä et saa lähteä, Pekka! Minä en päästä sinua! Sinähän olet sairas väsymyksestä. En päästä sinua, kuuletko, en vaikka mitä tekisit. Jopa sitten on, elleivät he tule hetkeäkään aikaan ilman sinua!

-- Älähän, Aune hyvä. Mentävä minun on kuitenkin. Silloin Aune rouva soitti kiivaasti:

-- Halloo. Onko Blom? Teidän on tultava toimeen ilman Johanssonia. Hän on liian uupunut. Olette vastuussa hänen elämästään, ellette nyt jätä häntä rauhaan. Eihän hänkään ole mikään jumala, tottakai voitte tehdä saman kuin hänkin!

-- -- --

-- No niin. Toivon sitä. Koettakaa parhaanne. Hyvästi.

Pekka tyhjensi lasinsa eräänlaisen raivon vallassa. Hän istui maahan tuijottaen ja hänen otsallaan oli pilvi.

-- Tuosta en pidä ollenkaan, Aune. Minä lähden kuitenkin. Anna valjastaa hevonen.

Aune rouva vastasi liikutettuna, silmät kosteina.

-- Mutta Pekka! Kyytimieskin on jo mennyt torpalleen. Ethän sinä lähde, sinä et saa lähteä! Tottele toki minua. Minä annan laittaa vuoteen sohvalle ja sinä jäät kauniisti nukkumaan. Lähdet aamulla varhain.

Ja Aune rouva istuutui hänen viereensä, otti hänen kätensä, silitti sitä hellästi ja hiljaa. Ja ihan yhtäkkiä Pekka antoi perään, jäi äänettömänä istumaan ja suloinen, lämmin onnen tunne sai hänet valtaansa.

-- Kuinka heikko sinä olet, kätesi vavahtelee, puheli Aune hiljaa.

Taas eräänlainen tyytymättömyyden väre ilmaantui Pekan kasvoille. Taas palautui hänen mieleensä: "miksi lähdinkään, kun tiesin olevani uupunut". Mutta sitten hän alkoi puhua kiihkeästi ja katkonaisesti. Varmaankin konjakki oli häneen vaikuttanut.

-- Kylläpä nyt säälit minua... Kylläpä käteni on heikko... Mutta sinä et ollenkaan tiedä, mitä merkitset minulle... Mitä osaa näyttelet elämässäni, Amerikasta saakka... Heikko... Mutta olenko viitannut sanallakaan, ilmeelläkään!... Vai luuletko, että on leikkiä hyppiä rinnallasi yhtä jalkaa kuin klovni!... Jaksan minä puristaakin. (Hän puristi Aunen käsiä kapeilla, kuumeisilla sormillaan.) Sinä et päästä minua... Et päästä minua... (Hän kohoutui äkkiä pystympään, veri pakeni poskilta, ja silmät hehkuivat.) Mutta jos minä en nyt päästä sinua... kerran! Jos en päästä sinua, tulkoon vaikka mitä. Vaikka kuolema! Oi Aune!