Part 6

-- Terve! Joko sinä nyt olet täällä? En minä jaksanut seista rannalla laivaa odottamassa, ilmankin sulaa tähän helteeseen.

-- Tyhjää. Mutta kylläpä täällä jo alkaa olla komean näköistä. Voima-asema on sentään luonnossa kokonaan toista kuin paperilla.

-- Tahdotko suuhusi jotakin, ruokaa, juomaa, sikarin?

-- En.

-- No sitten mennään.

Siinä seisoi Pirttikosken voima-asema tosiaankin, mahtavana, uutena, komeana. Se oli siihen ilmestynyt kuin taivaasta pudonneena lyhyemmässä ajassa kuin rakentajat olivat itsekään toivoneet. Sen tulevasta neljästä turpiinista ei tosin ollut muuta kuin yksi paikoillaan, eikä sekään voinut kehittää kuin 8000 hevosvoimaa. Patolaitteet eivät näet vielä läheskään olleet valmiit, tämä turpiini kävi yksinomaan Pirttikosken voimalla ja se oli aivan väliaikaisesti sijoitettu.

-- Kuinka kauan sinä eilen käytit tätä? kysyi Jäkälä heidän astuessaan suureen generaattorihuoneeseen.

-- Noin nelisen tuntia... Pesonen, hoi! Pesonen!

-- Täällä, herra tirehtööri.

-- Ann' hurrata:

Kuului, kun vesi kohisten syöksyi turpiiniin. Öljykatkaisija suljettiin, faasilamput syttyivät, ampére- ja volttimittarien viisarit värähtelivät, generaattorit surisivat ja suuri transformaattori ulvoi. Jäkälä tarkasteli generaattorin harjoja, jotka kipinöivät hiukan, ja huusi jotakin Laaksolle, joka seisoi kojetaulun ääressä. Sitten he menivät akkumulaattorihuoneeseen, korkeajännityskoppiin, he tarkastivat juurta jaksain koko laitoksen.

-- Niin se pörisee kuin mamma-vainaan rukki, sanoi Laakso, pyyhkien ainaista sikarin-mustaa riippuvasta alahuulestaan.

He jättivät aseman ja menivät korjauspajaan, valimoon, puusepänverstaaseen. Lamput paloivat kaikkialla ja he koettelivat sorvien, höyläkoneitten, sirkkelisahain ja porakoneitten toimintaa. Sitten he tarkastivat rakenteilla olevan meijerin, loivat pikaisen silmäyksen sivummalla sijaitsevaan navetta- ja tallirakennukseen, tervehtivät kirjanpitäjiä ja konttoristeja, kävivät heidän uusissa ajanmukaisissa asunnoissaan ja nyökyttelivät tuhansille työmiehille, jotka kunnioittaen nostelivat hattujaan.

Sitten heille tuotiin ratsut. Uskomattomalla keveydellä ihravatsainen Laakso hypähti selkään.

-- Sinä se olet kuin kiinnikasvanut siihen satulaasi, huomautti Jäkälä.

-- Amerikan muistoja. Vanha cowboy, kuului vastaus.

He tulivat viljelyksille, jotka aukenivat silmänkantamattomiin, mutta kaikki oli vasta alullaan. Siellä pisti heti silmään Laakson hirmuiset vintturirivit. Ne olivat painaneet kuin petoeläimet kyntensä syvälle maahan, ne seisoivat horjumattomina ankkuriensa varassa ja kuitenkin oli niitä verrattain helppo siirtää paikasta toiseen. Ei tarvinnut muuta kuin vääntää virta moottoriin, silloin alkoi vintturin köysikela kitistä ja pyöriä, kiskoen ahnaasti kiiltävää teräsköyttä vatsansa ympäri. Ja köyden toisessa päässä kulki aura, jyrä, ojakone, mikä milloinkin, myllertäen maata kauheilla terillään. Tuolla kiskoi vintturi ylös monijuurisia kantoja, jotka ponnahtivat maasta kuin satalonkeroinen hirviö, jääden rikotuin, katkennein jäsenin kellettämään. Ja kaikkialla työmiehiä, aina vain työmiehiä, jotka hikisinä ja maan mustaamina ahersivat heinäkuun auringon alla.

J. V. Laakso nauroi heille ja laski leikkiä. Toisille hän kirosi ja ärjyi; väliin hän heitteli heille sikareja, mutta uhkasi hirttää heidät, jos he polttavat ne työaikana. Mutta tämä kaikki tapahtui vain sivumennen, ohi ajaessa, he eivät vielä olleet tulleet sinne, mihin J. V. Laakso tahtoi heidät johtaa ja missä hänellä oli Jäkälälle jotakin näytettävää.

-- Sinulla on merkillinen kyky tulla toimeen työmiesten kanssa, sanoi Jäkälä. -- Suomalainen mies ei niinkään hevillä siedä tuollaista haukkumista.

-- Ei siedä! Sepä saakelia! Mutta kun minä haukkuessani olen oikeassa, niin heidän on se siedettävä. Muuten mars.

Mutta siinäpä jo ponnistelikin J. V. Laakson ylpeys suoperäisellä maalla. _The gopher plow_, salaojitus-aura! Se oli kuin suunnaton koukkuun taivutettu teräskäsivarsi, joka jännityksestä vapisevan teräsköyden pakottamana teki taivalta. Sen terä leikkasi maahan halkeaman ja upotti teräksisen taltan noin metrin syvälle multaan. Taltta viilsi maata syvällä ja salassa ja sen perässä kulki teräksinen, sokeritopanmuotoinen keila, joka jätti jälkeensä pyöreän torven syvälle maan sisään, mutta maan päällä ilmaisi torven olemassaolon vain naarmumainen viillos.

-- Annapa aukaista tuota, että saan katsoa, huomautti Jäkälä.

Lapiomiehet kaivoivat viilloksen auki kahdesta kohden ja insinööri Jäkälä kumartui katsomaan ojaa.

-- Sen seinät ihan kiiltävät, niin kireät ne näyttävät olevan. Luuletko sen kestävän kauan?

-- Ei minulla ole tarkkoja kokemuksia, kuinka kauan se pysyy auki. Mutta jos se täyttyy, niin lasketaan uusi. Tämä kulkee nelisen kilometriä tunnissa, niin että kyllä ehtii.

Ja yhtäkkiä J. V. Laakso itse hyppäsi auran istuimelle ja tarttui ohjauspyörään.

-- Hei siellä! Täysi virta päälle; niinhän tämä liikkuu kuin kemijärveläisen hevoskaakin vetämänä!

Silloin teräksinen vetoköysi alkoi väristä kuin viulun kieli ja Laakson lempilapsi, the gopher plow kiirehti vaivaloista kulkuaan, seuraten nöyrästi kuin orja herransa tahtoa.

Jäkälä nousi ratsulle ja tarkasteli satalukuista karjalaumaa, joka etäämpänä vaelsi laitumella.

* * * * *

Viljelykseltä palattuaan he ratsastivat tarkastamaan patotöitä. Kaikki oli vielä yhtenä ainoana kaaoksena. Puita, kantoja, porattuja kiviä, kokonaisia vuoria kaivettua maata, sitten rautakasoja, tyhjiä sementtitynnyreitä, pelkkää rojua. Töitä johti insinööri Perttula, nuori ja terävä, mutta hiukan kokematon mies, joka yhtiön rahoilla oli tehnyt tutkimusmatkan ulkomaille.

Mutta Jäkälä ei ollenkaan ollut tyytyväinen. Hän kulki miltei kiihtyneenä paikasta paikkaan, hänen kulmansa olivat rypyssä ja pahaenteinen puna kohosi hänen kasvoilleen. Sitten kutsui hän insinööri Perttulan ja Laakson sivummalle ja haukkui heidät, kuivalla, asiallisella, pistävällä tavallaan. Ja koko ajan hän etupäässä syytti Laaksoa, ylivalvojaa, vaikka tämä ei suuriakaan ymmärtänyt koko patohommista. Laakso kuljetti sikaria hyllymäisen alahuulensa päällä suupielestä toiseen ja sieti, sieti ihmeen kauan, mulkoillen onnettomana seisovaan Perttulaan. Mutta vihdoin hän sähähti Jäkälälle, ollenkaan välittämättä Perttulasta:

-- Sinä olet sika! Minun syynikö tämä on!

Silloin Jäkälän silmät räiskähtivät.

-- Herra, puhun yhtiön ylijohtajana, enkä siedä vastustusta.

Laakson iloiset silmät rävähtivät pari kertaa, huuli valahti vieläkin alemmas ja vaieten hän katsoi maahan.

-- Korjatkaa virheet ensi kerraksi. Ei hutilustyötä, muistakaa se. Hyvästi, sanoi Jäkälä Perttulalle, joka kumarsi syvään ja niin sydämeensä saakka pahoillaan, että se selvästi kuvastui hänen kasvoistaan.

Laakso oli ääneti koko paluumatkan, kunnes Jäkälä huomautti:

-- Pidä silmällä patoa. Perttula on terävä, mutta liian hyvänahkainen. Urakkamiehet pettävät häntä.

* * * * *

Jäkälä palasi ratalinjaa pitkin Rovaniemelle. Kemijärven puoleinen pääkin oli jo aukaistu ja ojitettu, mutta valmis rata alkoi vasta noin puolen matkan paikkeilla.

Siellä toimi vimmatulla vauhdilla Bycurus hiekankauhomiskone. Ryskyen se käänsi jättiläiskäsivartensa, laski ahnaan, teräshampaisen kitansa hiekkaan, kahmaisi sen täyteen, nousi puhkuen ja kitisten ja tyhjensi sen hiekkavaunuun. --

Täällä olivat myöskin johtopylväät jo pystyssä. Ne seisoivat 80 metrin päässä toisistaan, vuorotellen tien keskiviivan kummallakin puolella. Niiden välille oli pingotettu kireä kannatusköysi, johon varsinainen kontaktilanka oli kiinnitetty piipronssi-kannattimilla. Valkeat, lähes puolen metrin korkuiset porsliinieristäjät säihkyivät kauniisti auringon helteisessä valossa.

Työmiehiä hääräili täälläkin kuin muurahaisia ja johtajien huudot kajahtelivat vaaroista. Tuolla vedettiin hiekkaa, tuolla purettiin impregnoituja ratapölkkyjä, täällä kiinnitettiin korkeita, omituisenmallisia kiskoja peräkkäin, niin että keskellä rataa näytti kulkevan kuin metallivirta.

Insinööri Jäkälä otti dresinan. Se oli epävakainen, räjähdysmoottorilla käypä laitos, jonka gyroskooppihyrrät vonkuivat ilkeästi, eivätkä kuitenkaan näyttäneet takaavan laitokselle varmaa tasapainotilaa. Mutta Jäkälä istui itse ohjaajan paikalle. Kun kone lähti liikkeelle, avasi hän venttiilihanat selkosen selälleen. Vaistomaisesti kuljettajapoika tarttui istuimeensa, kun vauhti kasvamistaan kasvoi.

-- Täydessä vauhdissa se ei heilahtele niin pahasti, huomautti Jäkälä hänelle, avaten takkinsa vilpoiselle tuulelle.

IV.

Koskilinna, insinööri Jäkälän huvilarakennus, sijaitsi Paatsjokivarressa, Jäniskosken rannalla, noin 7 kilometrin päässä varsinaiselta kaivosalueelta. Se oli todellakin viihdyttävä, mukavat huoneet suljettuina aistikkaan ulkokuoren sisään, ja paikka, jossa se sijaitsi, oli luonnonihana. Kolttakoskelta, voimalaitoksen luota, missä insinööri Johanssonilla oli asunto, oli rakennettu erinomainen tie huvilalle, ja rouvan käytettävänä oli pieni auto.

Niin kauan kuin Jäkälä oli viipynyt pohjoisessa, oli täällä ollut erittäin hauskaa. Jäkälä tosin möyri yhtenään kaivoksella tarkastamassa porauksia, ja yökaudet he saattoivat Pekka Johanssonin kanssa istua hapoilta käryävässä huoneessa tutkimassa malminpalasia, vertaamassa, kokeilemassa, arvioimassa, ja he saivat toisinaan Aune-rouvankin innostumaan. Hän oli selvillä ammattiasioista kuin tiedemies ainakin, hän tiesi, että suomalainen malmi, magnetiitti, jota ennen oli luultu niin köyhäksi, oli syvemmällä rikasta, rikkaampaa kuin Norjan 35-37 prosenttinen, melkein yhtä rikasta kuin Ruotsin kuuluisilla rauta-alueilla. Tosinaan hän taas kuuli Pekan noituvan ja sadattelevan, kun monen päivän etsintä oli tuonut esille harmaakivensekaista köyhää "moskaa", joka oli moneen kertaan puhdistettava, ennenkuin sen saattoi työntää masuuniin.

Mutta toisinaan ottivat insinöörit hänet mukaansa, kun he lähtivät linjoille. He voitelivat hänet pikiöljyllä, upottivat sääskenhuppuun ja nauroivat, kun hän taisteli ja tuskaili sääskien käsissä, tai valitti pikiöljyn vastenmielistä hajua. Siellä heiluivat kuokat ja lapiot, hietavaunut kitisivät, nostojuntat jymähtelivät, ja hehkuvan auringon paahteessa jännittyivät puolialastomain miesten käsivarsi-lihakset sitkeinä ja kovina kuin teräsjouset. Kaikki nämä raa'at miehet tuntuivat saavan kuin tulta suoniinsa, kun he näkivät Jäkälän. Heidän toimintansa kiihtyi, heidän puheensa lakkasi ja kun he kuulivat hänen äänensä, jonka kovaa sointua Aune rouva ihmetteli, niin he näyttivät vavahtavan.

Suurella leikkauksella hän kuuli Antin kiroilevan poraajille. Vesiperäisillä mailla hän laitatti salaojia ratavallin alle ja huusi kuin mieletön nähdessään miesten jättävän suuria kiviä valliin, hiekan alle. Ja samassa hän saattoi kääntyä vaimoonsa päin ja huomauttaa hiljaisella, ystävällisellä tavallaan:

"Katsos, Aune, ne laajenevat pakkasessa ja koko ratavalli kopristuu ja kohoaa, kuten maantie roudan aikana."

Ja työmiesten oudosti välkkyvissä silmissä Aune rouva toisinaan huomasi ilmeen, joka teki hänet levottomaksi ja miltei puistatti häntä. Niistä silmistä kiilui erämaan yksinäisyys ja villiys, mutta myöskin jotakin muuta, ikäänkuin hivuttavaa nälkää.

Toisinaan hän sai nähdä mitä ihanimpia seutuja, varsinkin etelässä, Paatsjokivarressa, missä Galgamoaivi ja Kaskamoaivi kohosivat kirkkaiden vuorijärvien partailta ja synkän äänettöminä, sumuhuntujen, väriloistoisten rusojen tai pilvien verhoamina vallitsivat erämaan nukkuvaa maailmaa.

Mutta sitten Antti matkusti etelään, jossa hän aikoi viipyä vähintään neljä viikkoa. Tuli yksinäistä ja ikävää. Pekka Johansson kyllä soitteli viuluaan, mutta hän oli työssä kiinni, niin kiinni, että unen puute oli painanut leimansa hänen kasvoilleen. Ja Aune rouva kuljeskeli Boris Glebin autiossa lappalaiskylässä, jonka asukkaat olivat menneet vuonolle kalastamaan, kierteli Pekan kanssa kaivoksella, keskusteli miesten kanssa ja pillahti joskus yksinäisinä öinä, kun ikuisen auringon hurmaava valo herätti hänen kaipuunsa, itkuun kuin koulutyttö.

* * * * *

Mutta nyt oli Antti tulossa.

Puhelin soi. Pekka ilmoitti, että Antti oli jo Männikkökoskella ja arveli ajan sopivaksi lähteä häntä vastaan. Antti oli nimittäin tullut venetietä Kyröstä Inaria ja Paatsjokea pitkin.

Muutaman minuutin kuluttua hurahti hän pyörällään Koskilinnan pihaan, hypähti askeleella portaat ja syöksyi sisään. Hän heitti lakkinsa tuolille, haroi kapeilla, kauniilla soittajansormillaan ruskeata, aaltoilevaa tukkaansa ja hänen siniset silmänsä loistivat ilosta, kun hän ojensi rouvalle kätensä.

-- Kylläpä sinä olet tänään säteilevä, Aune rouva. Ja pikiöljy on painanut kasvosi ruskeiksi kuin kreolittaren.

-- Mitä minun pitää ottaa mukaan, Pekka? Sano se, äläkä lörpöttele.

-- Mukaanko? Ei mitään. Ilmankin sinussa on liikaa Antille.

Insinööri Jäkälän moottoriveneellä he laskettivat yli pitkän, ihanan Töllevijärven. Kun virta alkoi jälleen tulla vuolaaksi, laskivat he rantaan ja matkasivat jalkaisin Saarikoskelle, missä heidän oli määrä odottaa. Aikaa oli runsaasti. Pekka tiesi kolttain majan ja he lähtivät sinne.

Maja oli perin kurja, uuni litteäkivestä muurattu ja sen alaosa oli puusta, ikkuna nenäliinan kokoinen, leveät penkit seinillä ja pöytärähjä lattialla; vuoteita ei ollut ja vaatteet sekä alkeelliset taloustavarat olivat hujan hajan penkeillä. Vanha akka, jonka keltaiset kasvot olivat niin rypyissä kuin kuivettunut sieni, istui uunin luona kahvia keittäen ja imien käyrävartista piippua. Penkillä istui nuori, puhdasvärinen, leveänenäinen ja töröhuulinen tyttö, jonka korkea, kampaa muistuttava kansallispäähine pisti heti silmään. Suomea eivät koltat ymmärtäneet. Pekka sai kuitenkin heidät käsittämään, että vieraat tahtoivat kahvia. Ja sitten hän polvistui lappalaisneidon eteen, pani käden sydämelleen ja lausui kuin ensimmäinen rakastaja:

Sua lemmin, niinkuin illan kaste kukkaa vienosti helteen jälkeen. Sua lemmin, niinkuin laiva lempii merta ja meri myrskyä mi myllertääpi sen olemukset pohjaan asti...

-- Mutta Pekka, oletko mieletön! huudahti Aune rouva ihmeissään. Lappalaistytölle ei puolestaan ollenkaan näyttänyt olevan vastenmielistä tämän ruskeatukkaisen, kauniskasvoisen herran esitys, jonka sisällön hän arvasi silmistä, mutta jonka leikillisyyttä hän ei täysin ymmärtänyt.

Sitten tuli Antti. He näkivät soutajien kiskovan korkeakeulaista venettä yli Saarikosken veneenvetotaipaleen. Tämä taipale oli kosken saareen, metsän sisään aukaistu linja, joka oli pyöreitä puita täynnä veneen kuljetuksen helpottamiseksi; koski itse oli näet siksi voimakas, ettei sitä käynyt laskeminen. Antti astuskeli vetäjien jäljessä pitkävartisissa lapikkaissaan ja miettiväisen näköisenä. Sitten työnnettiin vene jälleen vesille ja matkaa jatkettiin -- kunnes huuto ja nenäliinan heilutus rannalta kiinnitti matkaajien huomion.

-- Oliko matka hurmaava, Antti? Varmaankin siellä oli hyvin kaunista, huusi Aune rouva jo kaukaa. Näytti kuin olisi häntä haluttanut syöksyä veteen.

-- Kaunistako?... Se kesti niin kauan... Männikkökoskeen tulisi vasta hyvä voimalaitos, Pekka, vastasi Jäkälä astuessaan rannalle.

Hän tervehti ihan yksinkertaisesti, ilman lämpöä, vaikka Aune rouvan kasvot olivat liikutuksesta kalpeat.

-- Tästähän pääsemme kai hyvin Töllevin varastoasemalle? kysyi hän Johanssonilta.

Silloin Aune rouva ei jaksanut hillitä itseään, vaan heittäytyi miehensä rintaa vasten:

-- Nytkö heti! Eihän, Antti. Iltakin jo tulee. Ehdithän sinne huomenna.

Hän puhui hellällä, hiljaisella äänellä, joka värähteli omituisesti ja hieroi poskeaan miehensä rintaa vasten, kostuneet silmät maahan luotuina. Johansson pyörähti kuin tuulenkela, kumartui noukkimaan juolukoita ja vihelteli kuin aika poika. Jäkälä rävähytti silmiään; hänen kasvoilleen tuli nolostunut ilme ja häntä näytti harmittavan, että oli tehnyt itsensä syypääksi tahdittomuuteen.

-- Ajattelin vain käväistä siellä. Mutta mennään vaan kotiin, ehdinpähän sittemmin.

Aune rouva kyllä tiesi nuo "käväisemiset"; ne kestivät toisinaan pari kolme vuorokautta. Hän huokasi helpotuksesta ja vaikeni.

* * * * *

Antti sanoi nyt tulleensa kesälomalle.

Mutta mikään loma se ei ollut. Hän pysyi kyllä viikon ajan Koskilinnassa, mutta istui alinomaa työnsä ääressä, kirjoitti kirjeitä, lähetti telefonogrammeja, tai viipyi kaivoksella insinööri Johanssonin seurassa. Viikon kuluttua hän lähti Petsamon vuonolle ja otti kuin ottikin rouvansa mukaan.

Petsamossa kiintyi huomio heti uuteen asemaan, joka oli miltei valmis, sinne tänne risteilevine kuparijohtoineen, pylväsmetsineen, loistavine valkoisine isolaattoreineen. Satamaa laitettiin kokonaan uuteen kuntoon. Ja töitä johti neliskulmainen, rokonarpinen Kivimäki, jota saattoi luulla mykäksi, siksi harvoin hän sanoi mitään. Mutta työmiehet, he näyttivät ymmärtävän hänen tarkoituksensa sanoittakin.

Kaikkialla näkyi suuria varastovajoja, joissa oli koneita, rakennustarpeita, kuparilankaa, ruokavaroja. Ja vuonon rannalla saattoi jo nyt havaita tulevan satamakaupungin alun. Siellä vilisi kansaa satalukuisena; oli kauppiaita, työmiehiä, kalastajia, keinottelijoita, jos jotakin.

Petsamon maaherra kunnioitti insinööri Jäkälää kutsumalla hänet ja Aune rouvan vieraisille. Jäkälä meni, söi aterian, vastaili uteliaihin kysymyksiin vältellen, sitten hänellä oli kiire Kivimäen kanssa linjoille. Mutta maaherratar ja Aune rouva kiintyivät ensi näkemältä toisiinsa; olivathan he molemmat naisia, jotka miesten toimiala oli yhtäkkiä syössyt Lapin erämaihin ja joille kummallekaan ikävä ei ollut vierasta.

He tekivät maaherran seurassa moottorimatkan Heinäsaariin, joiden ihmeelliset kaislarannat olivat maan kuulut. Siellä oli lintuja joka suunnalla, joka ikisessä paikassa, haahkoja, räiskiä, merimetsoja, sorsia, alleja. Ja maa oli keltaisenaan muuraimia, suuria, erikoisen herkullisia. Ja maaherra selitti heille, mikä rikkaus piili saarilla, kunhan ennätettiin lainsäädännöllistä tietä estää lintujen mieletön surmaaminen.

Antti viipyi Petsamossa kaksi viikkoa. Sitten palasi hän Koskilinnaan, työskenteli siellä jonkun aikaa ja lähti jälleen etelään.

V.

Työ edistyi jättiläisaskelin.

Nyt oli rataosa Petsamo--Boris Gleb väliaikaisessa käyttökunnossa. Petsamon satamasta lähtien se kulki Knjashuhan järven eteläpuolitse Tunturijärven ja Kuivajärven ohi Töllevin varastopaikalle, mistä haararata kääntyi Kolttakoskelle, pääradan jatkuessa lounaiseen käsin, Paatsjokivartta ylös. Pienikokoiset, mutta voimakkaat veturit kiskoivat yötä päivää tällä kapearaiteisella radalla tarveaineita ja ruokavaroja Kolttakoskelle.

Niinpian kuin Kolttakosken suuri voimalaitos oli kunnossa, saivat työt rautakaivoksella uutta vauhtia. Voimakkaat sähköporakoneet pureutuivat kirkuen malmisuoniin. Sinistä ja vihertävää tulta räiskyvät, sähköllä käyvät kaivosveturit kuljettivat kapeilla raiteilla jyriseviä malmivaunuja. Malminjauhatuslaitokset pauhasivat ja kumisivat koskea voimakkaammin, malmiseparaattorit jyrisivät, masuunikaasun kuumentamat pasutusuunit hehkuivat. Jättiläismäiset sähkömasuunit, jotka olivat samantapaista, mutta paljon parannettua rakennetta kuin Norlannissa v. 1906 oli otettu käytäntöön, syöksivät laskuaukoistaan häikäisevän, sokaisevan metallivirran, jonka valossa ihmisten kasvot näyttivät aavemaisilta ja kurjilta. Lasimainen, vihertävä kuona valui kuin tulivuoren kraatterista, ja uunin jättiläismäinen, hehkuva kita nieli ahnaasti malmia ja hiiliä.

Sitten alkoivat työt valimossa. Hehkuvana kuin aurinko sula rauta virtasi hiekkamuotteihin tai erikokoisiin kokilleihin suurista sangoista, joita valimoranat siirtelivät sinne tänne ja hikiset, nääntymäisillään olevat miehet ohjasivat. Ja rakennustöitä jatkettiin yhä; konevasaroita jättiläismäisine järkäleineen pystytettiin, suuria valssauskoneita asetettiin paikoilleen ja veturit kuljettivat Kjellin- ja Héroult-uuneja teräksen valmistusta varten.

Ja kihisevän työläismeren keskellä hääräili solakka, tummatukkainen ja sinisilmäinen Johansson, huutaen ja noituen heikolla äänellään, aina iloisena, leikkisänä, sanavalmiina, aina virkeänä, vaikka hänen kasvonsa olivat rasituksesta käyneet laihoiksi ja vanhan näköisiksi.

Mutta Norjan puolella, Paatsjoen vastarannalla, siellä seurasivat synkkäsilmäiset miehet kateudesta äänettöminä tätä nopeata kehitystä. Katkerina he ajattelivat, että näin voisi olla nyt heidänkin kaivoksellaan, elleivät kirotut ryssät olisi kieltäneet heiltä oikeuksia koskiin. Nyt heidän oli lähetettävä louhimansa malmi raakana Kirkenesin satamaan, kuljetettavaksi toisille työmaille, pelkistämistä ja jalostamista varten.

* * * * *

Aluksi seurasi yhtiön suurta yritystä erinomainen menestys. Työt onnistuivat ja ne joutuivat nopeasti, nopeammin kuin oli odotettu. Mutta kun vastoinkäymiset alkoivat, olivat ne kylläkin vaikeat.

Rataosan Rovaniemi--Kemijärvi valmistuttua Jäkälä työnsi suuren vapautuneen työläisjoukon osittain linjalle Kemijärvi--Sodankylä, mutta suuremmaksi osaksi linjalle Töllevi--Kyrö, koska tarveaineiden hankinta pohjoista tietä osottautui helpommaksi. Turhaan Johansson kirkui telefooniin:

-- Eihän täällä asunnotkaan riitä! Sinä teet minusta hullun, Antti.

Jäkälä kysyi tyynellä tavallaan:

-- Kuinka niin?

-- Luuletko tätä ihmisen kestävän! Täällä on kylmäkin kuin ryssän helvetissä.

-- Joutavuuksia. Täysi höyry päälle vaan.

-- Tulepas itse minun housuihini, sähähti Johansson.

-- Haluaisitko vaihtaa paikkaa, Pekka? kysyi Jäkälä nauraen ja soitti kiinni vastausta odottamatta.

Työväestön lisääminen sai aikaan häiriöitä muonan kuljetuksessa. Kapteeni Liirin laivat tulivat liian harvoin, oli pakko käyttää hätävarastoja. Johansson huomautti siitä aikoinaan ja Jäkälä lupasi lisätä vauhtia.

Mutta sitten, helmikuun 8 päivänä sattui onnettomuus. Jäämerellä liikkui tavattomasti ajojäitä, jotka yleensäkin haittasivat kulkua pimeän talven aikana. Kaksi Liirin muonalaivaa, jotka kulkivat rinnakkain kuin sisaruspari, joutui kokonaisen jäävuorimeren keskelle. Toinen meni pohjaan kuin kivi, veipä vielä kaksi miestäkin mennessään, toinen sai vuodon ja pelastui hädin tuskin läheiseen norjalaiseen satamaan.

Insinööri Kivimäen neliskulmainen naama venähti suorakaiteeksi, mutta hän vaikeni; Grönberg, Töllevin varastoaseman päällikkö, säikähti ja veivasi puhelinta puoli päivää; kumpikin oli jo tähän mennessä arveluttavasta käyttänyt hätämuonavarastojaan.

Jäkälän määräys oli lyhyt, hillitty ja täsmällinen:

-- Vähentäkää annoksia. Tarkka kontrolli, ettei ruokaa tuhlata. Puolentoista, mutta viimeistään kahden viikon kuluttua saapuvat uudet laivat Petsamoon.

Ja Johanssonille hän soitti Rovaniemeltä:

-- Ota Kirkenesistä, minkä irti saat. Norjalaisten kaivosrata saa palvella sinua.

-- Niiltä ei kyllä heru sillin päätäkään. Yksistään kateudenkin takia.

-- _Täytyy_ herua.

Kymmenen päivää kului, eikä laivoja saapunut. Työmiehet alkoivat käydä tyytymättömiksi ja epämääräinen, aavistuksen tapainen pelko sai toisia valtaansa. Mutta järjestysmiehet, jotka revolverit vyöllä ja katse tiukkana kulkivat kämpästä kämppään, katkaisivat siihen paikkaan kaikki valitusyritykset, ja tyytymättömien murina hiljeni uhkaavaksi äänettömyydeksi.

Johansson sai kuin saikin hankituksi Kirkenesistä muonavaroja, jotka jotenkuten riittivät Boris Glebin kaivoksen työväestölle. Töllevin varastosta jaettiin vain ratamiehille, jotka tähän aikaan olivat Nautsi-suvannolla, lähellä sitä paikkaa, missä entisaikaan Suomen, Norjan ja Venäjän rajat yhtyivät. Mutta norjalaiset selittivät, ettei heillä ollut itselläänkään mitään liikaa ja antoivat selvästi ymmärtää, minkälaiseksi armontyöksi he katsoivat muonavarojen luovutuksen.

Insinööri Kivimäki ei ollut puhunut sanaakaan, mutta ilmoitti yhtäkkiä lyhyesti, että se juna, mikä nyt oli tulossa Tölleviin, toi viimeiset muonavarat, mitkä hän katsoi voivansa varastostaan lähettää. Grönberg ahdisti häntä turhaan ja liioitteli hätäänsä; Kivimäki oli järkkymätön.