Part 5

-- Mutta sanokaapa minulle, insinööri Jäkälä, onko teillä kysymyksessä liikeyritys vai ei? Kuten tiedätte, asiaanne voi jo pitää täysin ratkaistuna, joten ilmoituksenne ei vaikuta sinne eikä tänne. Kysyn pelkästä uteliaisuudesta.

-- Liikeyrityskö? Kuinka se olisi mahdollista?

-- Voisihan ajatella tutkijakuntainne löytäneen jotakin hyvin kallisarvoista, hopeaa, kuparia, kenties kultaa, niin että kuljetustien rakentaminen, vaikkapa silläkin suurenmoisella tavalla kuin nyt on kysymyksessä, jäisi vähäiseksi sivuasiaksi.

-- Ei, asian laita ei ole niin. Puhun nyt teille aivan yksityishenkilönä, minäkin puolestani. Kyllä yhtiön ainoana tarkoitusperänä on tehdä selvä lahjoitus isänmaalle.

-- Merkillistä... merkillistä, mutisi ministeri puoliääneen.

Jäkälä tuntui vähän lämpenevän.

-- Mutta sanokaahan minulle, herra ministeri, luuletteko, että Petsamon ratahankkeista olisi tullut yhtään mitään neljään viiteenkymmeneen vuoteen ilman yhtiön väliintuloa?

-- Ehkäpä ei. Valtion rahavarat ovat huonot.

-- Kerrassaan huonot. Koko sisäpolitiikka on omituisesti kääntynyt idealistiseen suuntaan -- varmaankin yksikamarijärjestelmän ja yleisen yhtäläisen äänioikeuden seurauksia. Tuolle suunnalle on rahakysymys toisarvoinen, etten sanoisi alentava.

-- Idealistiseen suuntaan! Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Mutta ajatelkaahan, herra ministeri, koko viimeaikaista lainsäädäntöämme. Maa ei vielä ollut päässyt kapaloistaan eikä saavuttanut itsenäisyyttään, kun se asettui mitä radikaalisimpien uudistajien etunenään, niin, suorastaan tarjoutui koekaniiniksi. Ensinnä työväenlainsäädännön uudistus! Suomi ei sinne päinkään ollut teollisuusmaa, mutta ensimmäisten joukossa se hyväksyi kahdeksan tunnin työaikalain, ulottaen sen koskemaan niin laajaa elinkeino-yritysten alaa, ettei koko maailmassa vertaa. Ja kuitenkin on laki vain suurteollisuuslaki. Eihän voi rinnastaa kahta sellaista työntekijää kuin esimerkiksi amerikalaisen Ford-biilitehtaan työmies ja tavallinen meikäläinen viilaaja. Edellinen seisoo kahden kuljetussillan risteyksessä, toinen silta kuljettaa biilin rungon, toinen pyörän ja mies ei tee muuta kuin pistää pyörän akselitappiin, yhä ja yhä, päivästä päivään, viikosta viikkoon. Hän on ilmeisesti koneeksi muuttunut ihminen, jonka työ on ihmisarvolle alentavaa, tylsistyttävää ja jolle kahdeksan tunnin työaika on liiankin pitkä. Viilaaja meikäläisessä pikkuverstaassa sitävastoin tekee tänään lukkoa, huomenna korjaa moottoria, ylihuomenna dynamoa; hänen työnsä vaatii älyä, hän saattaa tuntea työn iloa ja hänen aikansa livahtaa huomaamatta. No niin, kahdeksan tunnin työaikalakihan onkin aiheuttanut yhä toistuvan, yhä jatkuvan poikkeusmyönnytysten sekasorron, josta ei kukaan ole täysin selvillä ja työläiset itse ovat ensimmäisinä valmiit sitä rikkomaan. -- Sitten seurasi kuuluisat elintarve- ja säännöstelylait, mutta tilapäisinä ne kyllä jollain tavoin puolustavat paikkaansa. Ja lopuksi kaiken huippu: kieltolaki.

-- Te ette kannata kieltolakia? kysyi ministeri luoden insinööriin terävän silmäyksen. Hänen katseensa sattui Jäkälän kaulanauhaan. Siinä loisti himmeästi musta, soikea onyx neula ja sen yläpäässä pieni kultainen pilkku; kultainen ilveksen käpälä, niinhän poliisipäällikkö oli sanonut.

-- Kannattavatko hallitusmiehet sitä, herra ministeri?

-- Suoraan sanoen eivät. Yksityisinä ihmisinä he eivät -- joitakuita poikkeuksia lukuunottamatta -- sitä hyväksy. Mutta virkamiehinä heitä tietysti sitoo voimassaoleva laki.

-- Siinäpä se. Käytännöllisellä järjellä varustetun ihmisen on vaikeata hyväksyä sitä lakia. Sehän lienee syntynyt siten, että ensin joku puolue otti sen vaalivaltikseen ja sitten toiset puolueet perässä -- kunnes Suomen eduskunta antoi sille siunauksensa. Tällaista käytännöllisyyden ja terveen järjen puutettahan juuri nimittäisin idealistiseksi suunnaksi maamme sisäpolitiikassa!

Syntyi jälleen hiljaisuus.

-- Muuten, niin teidän yhtiöllännehän oli ikävyyksiä samaisen kieltolain takia... Mutta sanokaapa, insinööri Jäkälä, sanokaapa aivan näin kahden kesken, yksityiselle miehelle, joka niinikään ei kuulu kieltolain kannattajiin: oliko noissa huhuissa rahtuakaan perää, oliko niillä mitään pohjaa?

-- Uskotteko tekin mokomiin taruihin? kysyi Jäkälä omituisesti hymyillen.

Ministeri viivytti vastaustaan.

-- En... enpä juuri... Mutta kerran minä näin erään sitoumuksen... oikeastaan kymmenennen pykälän eräästä valalla vahvistetusta sitoumuksesta. Se oli vanha paperi... mielenkiintoinen paperi. Sanottiin eräiden ylioppilasten... No niin, varmaankin se kaikki oli joutavaa...

Kaksi terävää katsetta risteili kuin säilän terät ja hiljaisuutta kesti kauan aikaa.

-- Sellaista paperia olisi huvittava tarkastaa, sanoi Jäkälä vihdoin, muuttuneella äänellä. -- Kenties juuri tuommoisesta on etsittävä alkusyy niihin parjauksiin, jotka ovat tulleet yhtiön osaksi, mutta joista oikeus kaikeksi onneksi on voinut sen kokonaan puhdistaa.

Silloin ministeri huomautti kuivalla sukkeluudellaan:

-- Ajatelkaahan, poliisipäällikkö teki siitä hajamielisyydessään palturin.

Jäkälä hämmästyi niin, ettei hän muistanut salata ilmettään.

-- Minkä teki?

-- Palturin... samaisesta puheenaolleesta paperista... Juuri sama mies, joka kerran sanoi minulle, ettei mikään tee niin yllättävää vaikutusta kuin tyhjänpäiväisen asian mainitseminen keskellä vakavaa keskustelua.

Jäkälä katsoi ministeriin pitkän aikaa kirkkailla harmailla silmillään. Sitten hän hymyili ystävällisesti:

-- Kylläpä teillä on omaperäinen tapa laskea leikkiä, herra ministeri.

-- Niinkö arvelette? Mutta minä kulutan suotta aikaanne, jota itsellänikin on niukalti. Kiitän teitä ystävällisyydestänne. Oli mielenkiintoista tutustua teihin, varsinkin kun on varmaa, että suuren työnne aikana joudumme vielä kosketuksiin.

-- Olette erinomaisen ystävällinen. Teillä on kiire? Minä olisin pitänyt erinomaisena kunniana saada esittää teidät vaimolleni, mutta en suinkaan halua riistää aikaanne. Toistan vakuutukseni, että olen kokonaan käytettävissänne, jos, niinkuin rohkenen olettaa, haluatte läheltä seurata rakennustöitämme.

Silloin iäkäs, hopeahiuksinen ministeri vastasi äänellä, jota hänen uurtuneitten kasvojensa verraton ilme tuki:

-- Naisten takia ei mikään aika ole hukkaan mennyttä. Olen onnellinen, jos rouva Jäkälä haluaa ottaa minut vastaan.

Insinööri Jäkälä avasi oven ja kumarsi kunnioittavasti ministerille.

TOINEN KIRJA

I.

Talvikuukaudet Oy. Petsamo käytti valmistelutöihin.

Se palkkasi suuren miesjoukon ja rakennutti uskomattomalla nopeudella suunnattomat varastohuoneet Rovaniemelle. Se ei välittänyt pakkasesta eikä lumesta, sen tarkoituskin oli vain tilapäisesti suojata rakennustöihin tarvittavat tavarat. Karihaara, Kuusiluoto, Röyttä ja Rovaniemen sahat valmistivat sille lautoja, ja ihmiset saivat nähdä pitkien parakkien kohoavan kuin taikavoimasta.

Se tilasi ratapölkkyjä, kiskoja, profiilirautoja, sementtiä. Taalintehdas, Fiskars, Värtsilä, Oy. Lokomo ja monet muut saivat siltä kiireellisiä tilauksia. Tampereen kattohuopatehdas valmisti sille kattohuopaa ja Puuvilla ja Rautateollisuus Oy. oli saanut tehdäkseen sen seitsemän 10,000 hevosvoiman Francis-turpiinia.

Sillä aikaa kaatoi kaksisataa miestä Kemijärvellä metsää ja ajoi tukkeja Kemijoen rantaan. He olivat karaistuneita, raakoja poikia, jotka Kemi ja Uleå-yhtiöiden pohjoisilla metsätyömailla olivat tottuneet ankariin elintapoihin. He söivät amerikan-läskiä ja viettivät yönsä tilapäisesti kyhätyissä, täisissä kämpissä, joko lavoilla maaten tai pelaten korttia avonaisten takkojen hohteessa. Mutta päivisin heidän sahansa sihisivät ja kirveensä ja petkeleensä heiluivat ja yhtiön pomomiehet kiihoittivat heitä raa'alla karjunnallaan.

Yhtiön kymmenen valtamerilaivaa kiikkui Atlantilla kuljettaen rakennustarpeita ja muonaa. Ne toivat valtavia pinkkoja onttoja, amerikkalaisia sementtilevyjä Petsamon vuonon rannalle työväen asuntoja varten.

Ylhäällä Jäämeren rannalla yhtiö olikin kohdannut vaikeuksia. Turhaan oli se pyytänyt Norjan mahtimiehiltä lupaa kuljettaa tarveaineensa Kirkenesiin ja sieltä norjalaista kaivosrataa pitkin ylemmäs Paatsjokivarteen. Norjalaiset olivat katkeria ja kateellisia. Koko Petsamon luovutus Suomelle oli heille ollut vastenmielistä, hehän olivat niin voimallisesti himoinneet haltuunsa Paatsjoki-laaksoa. Nyt he seurasivat mustin mielin suomalaisten rakennuspuuhia, joita he eivät ainakaan tahtoneet auttaa. Se vielä olisi puuttunut! Entä kuinka oli heitä kohdeltu, kun he aikoinaan olivat yrittäneet pystyttää voimalaitoksen Jäniskoskeen? Venäjän hallitus ei ollut antanut siihen lupaa, ei millään ehdolla. (Muuten, tämä oli J. V. Laakson mielestä ryssän ainoa viisas teko.) Mutta he olivat saaneet kaivoksensa kuntoon kuitenkin, vieläpä sulkeneet sen hyväpalkkaiset työmaat itäisiltä naapureiltaan täydellisesti. Ja nyt rohjettiin toivoa heiltä apua!

Yhtiö ei pyytänyt kahta kertaa. Se muutti suunnitelmaa. Se valitsi lähtökohdaksi Petsamon vuonon ja päätti tehdä ensin tilapäisen kaksikiskoradan Petsamon vuonosta Salmijärven pohjoispäähän, Töllevin paikkeille, ja siitä ylös Kolttakoskelle. Tätä rataa pitkin se aikoi kuljettaa tarveaineet Kolttakosken voimalaitosta ja kaivosta varten, ja vasta sitten, kun sähkövoima oli saatavissa, se muuttaisi radan yksikiskoiseksi.

Tämä kaikki alkoi ensin varsin hiljaa ja tasaisesti. Vain tavaravarastojen jatkuvasta suurentumisesta yleisö saattoi huomata, että nyt oli tekeillä jotakin, joka ei suinkaan ollut mitään "nappipeliä", kuten jätkät sanoivat.

Mutta sitten julkinaulattiin yhtiön ilmoitusplakaatit, joiden sisältö samanaikaisesti kierteli ilmoituksena maan sanomalehdissä. Yläosan täytti kummallinen, petoeläintä muistuttava veturin kuva loimuavine lyhtysilmineen, sähkökipinöitä ja fosforitulta syöksevine sieraimineen. Se lepäsi yhden kiskon varassa kuin kyyristynyt peto, valmiina syöksymään eteenpäin, murskaamaan ja tallaamaan.

Ja sitten:

_10,000 työmiestä_.

Kymmenentuhatta työmiestä otettiin heti Oy. Petsamon palvelukseen! Seurasi palkkatariffi. Yhtiön palkat olivat Rovaniemi--Kemijärven linjalla noin 40 %, mutta ylhäällä Paatsjoki--Petsamon alueella 60-70 % paremmat kuin minkään muun työnantajan tarjoamat. Sitten ilmoitettiin yhtiön pestauskonttorit, joita oli kaikkialla, pohjoisessa ja etelässä, idässä ja lännessä, ympäri maata. Lopussa oli erikoishuomautus suurin kirjaimin:

Huomatkaa työläiset! Se rata, jonka rakennustyöhön teitä nyt kutsutaan, ei ole muuta kuin tie omaan onneenne. Mitä pikemmin se valmistuu, sitä pikemmin avaa se uusia mahdollisuuksia yrittäjille. Mutta sitä suuremmaksi kasvaa myöskin työväestön kysyntä, sitä korkeammalle kohoo palkkataso. Yhtiö vaatii teiltä ankaraa työtä ja ehdotonta kuuliaisuutta. Mutta se maksaa teille hyvin, eikä se tahdo hyötyä työstänne, joka kokonaan tulee isänmaan ja oman onnenne hyväksi.

Ja miestä alkoi virrata. Tuli vilkkaita, hoikkia karjalaisia, viekkaita, laiskanpulskeita savolaisia, jotka "hoastaa lotistivat" leveätä murrettaan, hitaita, juroja, härkäharteisia hämäläisiä, mutta eniten tuli ylpeitä, synkkäsilmäisiä pohjalaisia, jotka astuskelivat itsetietoisina kuin olisi "mies syöty ja toinen menossa".

Ja yhtiön päällysmiehet kirjoittivat heidät luetteloihin, jakoivat heidät eri työmaille, karjuivat, huusivat, järjestelivät.

Heti Rovaniemelle jäi suuri osa. Siellä, lukuunottamatta alituista tarveaineiden vastaanottoa, jakoa ja lähetystä, rakennettiin rautatiesiltaa Kemijoen yli. Siellä liikkuivat insinöörit mittauskojeineen, kivimiehet porasivat ja räjäyttelivät punaisten merkkilippujensa luona, kitisevät vintturit ja nostokoneet heiluttivat ilmassa suunnattomia profiilirautoja ja kiviä, niittauskoneet sihisivät ja hehkuivat. Ja vesihirviöitä muistuttavat sukeltajat, kummallisine silmineen, pukuineen ja hengitysletkuineen laskeutuivat virran aaltoihin, jotka ikäänkuin pelon ja ihmetyksen vallassa sulkivat heidät asumattomilta tuntureilta periytyneeseen hiljaisuuteensa.

Kemijärven metsänkaatajia lisättiin. Tuhansia hehtaareja käsittäviä aukeita alkoi syntyä, tarkoin noudattaen yhtiön viljelyssuunnitelmia. Patolaitoksia varten tehtiin jättiläismäisiä raivaustöitä jokivarressa. Kaikkialla hääri yhtiön maanmittareita ja kivimiehiä.

Suurin osa työmiehistä hävisi korpiin. Heitä virtasi kaikkialle, telefoonimiehinä, metsänkaatajina, ajomiehinä, linjan raivaajina. Työn pauhu, kuume ja hälinä oli täyttänyt koko Pohjolan.

II.

Kesällä työt järjestettiin kolmeen vuoroon ja työväkeä lisättiin yhä ja yhä.

Mutta kaikkialle kerääntyi kuin taikavoimasta A. Liirin onttoja sementtilevyjä, joita yhtiön laivat kuljettivat Amerikasta Petsamoon ja Kemiin. Niitä ladottiin vaunuihin kuin kivilaattoja, ne olivat keveitä ja käytännöllisiä. Tuossa tuokiossa pantiin niistä työväenasunnot kasaan ja nämä asunnot olivat hyviä, helposti puhdistettavia ja hauskan näköisiä. Sitäpaitsi niitä voitiin mukavasti siirtää.

Työmiesten elämä oli järjestetty sotilaalliseen tapaan. Yhtiö piti huolen heidän ruuastaan, hankki keittiöt, kenttäkeittiöt, kokit, osti vuoteet, sänkyvaatteet, yleensä kaikki, mitä välttämättä tarvittiin. Mutta samalla se vaati ankaraa puhtautta ja järjestystä. Oli palkatuita järjestysmiehiä, jotka eivät tehneet muuta kuin kulkivat työväen asunnoissa katsomassa, olivatko kaikki paikat asianmukaisessa kunnossa. Huolimattomia sakotettiin ankarasti ja sakkorahat lankesivat sairasapukassan hyväksi. Oli selvää, ettei yhtiö sallinut työmiestensä tuoda lapsiaan ja vaimojaan näihin asuntoihin. Asunnot eivät olleet siten laaditutkaan, että se olisi ollut mahdollista. Ne muistuttivat parakkeja, joissa asui kymmenkunta työmiestä kussakin, toisissa enemmänkin.

Kemijärvelle, Petsamoon, Kolttakoskelle ja Töllevin varastopaikalle syntyi näistä asunnoista kokonaisia kyliä, milteipä kaupunkeja. Niissä oli erinomaisesti järjestetyt sidehuoneet ja sairaalat, saunat, kirjastot ja lukusalit. Sunnuntaisin yhtiön palkkaamat luennoitsijat pitivät esitelmiä, mutta ne eivät puhuneet puolueasioista, eivätkä ihanteista, vaan pelkästään käytännöllistä elämää ja ammattityötä koskevista seikoista. Pakollisissa iltakouluissa, joihin vapaavuorossa olevien oli mentävä, opetettiin laskentoa, kirjoitusta ja ammattiaineita.

Pohjois-Suomen lentojätkät kiroilivat ja ravistelivat takkuisia päitään. Mutta yhtiön järjestysmiehet, jotka kulkivat kaksi revolveria vyöllä joka paikassa, ottivat heiltä kortit pois ja panivat heidät paikkaamaan takkejaan ja housujaan. Järjestys oli niin ankara, etteivät miehet saaneet ruokaa, ennenkuin olivat erityiselle valvojalle näyttäneet, että kädet olivat puhtaat.

Ja työväkeä yhä vain lisättiin.

* * * * *

Työhuoneessaan Rovaniemellä istui insinööri Jäkälä aamusta iltaan, melkeinpä yötkin, alituisessa touhussa. Hänen silmänsä olivat yhtä kirkkaat kuin ennenkin, hänen poskillaan oli usein kuumeen punaa, mutta hän ei väsynyt koskaan, eikä hän näyttänyt kiihtyvän koskaan. Yhtämittaa tuli sähkösanomia, yhtämittaa pärisi puhelin, mutta hänen hermonsa kestivät hyvin, eipä hän näyttänyt edes erityisemmin kiirehtivän.

Nyt tuli Aune rouva hänen työhuoneeseensa. Rouva ei sanonut mitään, ei koettanutkaan puhutella työn yli kumartunutta miestään, otti vain hellävaroen, mutta varmasti kynän hänen kädestään, nosti käsivarresta hänet seisomaan ja sanoi:

-- Aamiainen on pöydässä, Antti.

Oli koomillista nähdä, kuinka insinööri ensin, niin kauan kuin hänen ajatuksensa olivat työssä kiinni, vaistomaisesti koetti taistella häntä vastaan. Hänen kulmansa rypistyivät hieman ja eräänlainen kärsimättömyyden ilme levisi hänen kasvoilleen. Mutta sitten hän vilkaisi vaimoonsa ja alistui heti kuin lapsi.

Tällä kertaa ei rouvalla kuitenkaan ollut onnea. Juuri kun hän oli saamassa miehensä ulos ovesta, ilmaantui lähettipoika toiselle ovelle ja ilmoitti, että kolme herraa tahtoi tavata insinööriä.

-- Keitä he ovat? kysyi Jäkälä.

-- Työnantajien edustajia Oulusta.

-- Pyydä heitä sisään.

-- Mutta ruoka ensin, Antti! Voivathan he odottaa.

-- Ei. En voi antaa heidän odottaa. Tulen aivan heti, Aune. En luule, että heillä on paljoa sanomista.

Silloin Aune rouva tiesi, että oli joutunut alakynteen, eikä yrittänytkään horjuttaa miehensä päätöstä.

Mutta työnantajien edustajat esittivät asian, joka ei suinkaan ollut vähäinen. Se oli kokonainen syyte- ja valituskirjelmä.

Oliko Petsamo Oy. ollenkaan selvillä siitä, että se oli tukehuttamaisillaan koko Pohjois-Suomen teollisuuden? Ei tarvinnut muuta kuin tarkastaa esim. puuteollisuutta. Yhtiön ratasuunnitelma oli ensinnäkin kohottanut metsien hinnat kuulumattomiin maan pohjoisilla seuduilla. Yhtiön käyttämä suunnaton työntekijäin määrä sai aikaan puutteen työväestä. Mutta ei siinä kyllin. Ilman pakkoa yhtiö oli ruvennut maksamaan niin hyviä palkkoja, että se oli saattaa työnantajat epätoivoon. Samanlaisia, vieläpä parempia palkkoja vaadittiin nyt heiltä. Työväestö muutti pois heidän palveluksestaan, se ei enää ollut tyytyväinen asunto-oloihinsa, se vaati niin suurisuuntaisia ruokailu-, puku- ja pesuhuoneita, ettei sellaisia voitu laittaa. Ja aina se viittasi esimerkillisesti Oy. Petsamoon, joka kuitenkin työskenteli korvessa. Mutta se ei ottanut huomioon, ettei heillä, työnantajilla, ollut Oy. Petsamon miljaardeja.

-- Mihin oikeastaan tahdotte tulla? kysyi insinööri Jäkälä lyhyesti.

-- Tahdomme osoittaa, että yhtiönne, joka väittää toimivansa maan etuja silmälläpitäen, kuitenkin tappaa pienemmät teollisuuden harjoittajat aito trustimaisella tavalla.

-- Tarkoitatteko siis, että yhtiön olisi lopetettava rakennustyönsä?

-- Emme suinkaan! Ei tietenkään! Mutta yhtiö voisi palkkaukseen nähden noudattaa meidän taksaamme. Ja yhtiö voisi jättää kokeilematta sen nähdäksemme kommunistisen työjärjestelmän, jonka se nyt on omaksunut suunnattomaksi tappioksi itselleen ja meidän tuhoksemme. Se ei kuitenkaan muuta vaikuta kuin tyytymättömyyttä työväen luokassa.

-- Onko vielä jotakin? kysyi insinööri jäätävän kylmästi.

Silloin vieraat vaikenivat ja syntyi hiljaisuus.

-- Luulen tuntevani yhtiöittenne aseman, alkoi Jäkälä. Viimeisten vuosien aikana ne ovat lisänneet osakepääomaansa miljoonilla ja perustaneet miljoonia käsittäviä vararahastoja. Siitä huolimatta on osakkaille jaettu niin suuria voitto-osuuksia, että se ei julkisuudessa ole käynyt muuten laatuun kuin lisä-osakkeita lahjoittamalla. Oy. Petsamon työt saattavat mahdollisesti aiheuttaa sen, että vararahastoja ei niin suunnattomasti nyt kartuteta ja että voitto-osuudet pienenevät. Mutta vasta kun tilikirjoillanne todistatte kärsineenne tappioita, vasta silloin panen painoa sanoillenne. Petsamo-yhtiö, rakentaessaan Petsamon radan, ei tarkoita ainoastaan tehdä palvelusta isänmaalle ja avata teille tietä uusien voittojen saamiseksi, vaan se tahtoo samalla osoittaa, miten työtä on tehtävä ja työväkeä kohdeltava, jotta se kommunistinen kummitus, jota näytätte pelkäävän, katoaisi työväestön keskuudesta.

Ja lopuksi huomautti hän ivallisesti:

-- Yhtiön työ on tilapäinen, se kestää vain vähän aikaa. Jos se nyt pienentää voittojanne, niin käyttäkää vararahastojanne, sitä vartenhan ne ovat olemassa. Kun rata on valmis ja rakennustyöväestö vapautuu, silloin syntyy työn puutetta. Ottakaa silloin takaisin niin monikertaisesti kuin omatuntonne oikeaksi harkitsee.

* * * * *

Rouva Jäkälän kasvoille levisi valo ja hänen siniset silmänsä ihan tuhlasivat säteitä kun Antti astui huoneeseen.

-- Pianpa sinä tulitkin.

Jäkälä katsoi tutkivasti vaimoonsa.

-- Joko sinä ehdit pahastua minuun?

-- En tällä kertaa. Mutta tiedä se, ettei käy laatuun tuolla tavoin syödä sanaansa. Niin. Sinä olet antanut minulle ylivallan ruoka-asioissa ja minä tahdon sen säilyttää. Sinun on yksinkertaisesti tultava silloin kun noudan sinut, enkä minä hyväksy sellaisia verukkeita kuin tänään. Kun en voi sille mitään, että työskentelet itsesi kuoliaaksi, niin ainakin pidän huolen siitä, että syöt säännöllisesti, etkä unohda sitä. En tahdo nähdä sinun huonontuvan.

-- Minäpä pelkään, Aune, että syöttäisit minut kuoliaaksi. Mutta itsesi sinä lyöt laimin. Sinä olet laihtunut Rovaniemellä.

Rouva Jäkälän hennot kasvot olivat tosiaankin menettäneet jotakin. Niiden ilme oli usein alakuloinen ja painunut, mutta urhoollisesti hän koetti näyttää tyytyväiseltä.

-- Sanopa minulle, Aune, etkö ikävöi täällä? Sinä olet niin herkkä sellaiselle, kysyi Antti yhtäkkiä.

Aune rouva loi hämmästystä ilmaisevat silmänsä mieheensä. Kylläpä Antti nyt oli hyvällä tuulella. Tällainen osanotto oli niin harvinaista, että omituinen hellyys kuohutti Aune rouvan sydäntä ja pani hänen äänensä liikutuksesta väräjämään.

-- Ikäväkö?... Ei. Niin no, joskus, vähäisen. Täällä on niin paljon työmiehiä ja aina melua... Mutta vähäisen vaan, Antti.

-- Haluaisitko ehkä muuttaa majaa?

Säikähtyneenä Aune rouva katsoi mieheensä; hänen kasvonsakin ihan kalpenivat.

-- Mutta tahdotko sitten kokonaan lähettää minut pois?

Aune rouva taisteli kaikin voimin, mutta sittenkin kohosi kosteus hänen silmiinsä ja kurkussa tuntui karvaalle. Ja Antti nauroi oikein hohottamalla. Sellaista ei Aune rouva ollut nähnyt kuukausi- kenties vuosimääriin. Kostuneitten ripsiensä alta rouva katseli häneen ihmeissään. Mutta tuo nauru tarttui, se sai väkisinkin suun hymyyn ja jollakin tavoin häpeissään Aune rouva sanoi:

-- Mitä sinä naurat?... Ilkeä olet. Tahdot kiusata minua.

Mutta Antin silmissä säteili yhä nauru.

-- Tiedätkö, Pekka Johansson on tullut.

-- Amerikasta?

-- Niin, Amerikasta tietenkin. Hän on Kolttakoskella. Hän johtaa töitä koko pohjoisella rataosalla.

-- Pekkako? Voi, sehän on hauskaa... Kolttakoskella... Mutta sittenhän on yhdentekevää, vaikka hän olisi pysynyt Amerikassa. Yhtä kaukanahan hän on Lapissa.

-- Siihenpä juuri tahdoin tulla. Katsohan, asiat järjestyvät nyt vähän toisin kuin tähän asti. Rovaniemelle tulee insinööri Aaltonen, Kemijärvellä on Laakso, Kolttakoskella Johansson, Petsamossa Kivimäki, Töllevin varastopaikalla Grönberg. Suurin piirtein katsoen Laakso hoitaa eteläpuolta, Johansson pohjoista osaa. Liir pitää huolta meriliikenteestä, Kaski raha-asioista, joten vähitellen minä jään aivan toimettomaksi. Saan olla joka paikassa, enkä missään, toisin sanoen alituisesti matkoilla. Lapissa on kaunista, etkä ole käynyt siellä. Tulen olemaan siellä yhtä paljon, tai kenties enemmän kuin Rovaniemellä. Etkö halua muuttaa kesäksi Kolttakoskelle? Pekka soittaa sinulle viulua ja hassuttelee sinut iloiseksi ja minä tulen olemaan siellä hyvin usein.

-- Mutta eihän siellä ole asuntoakaan!

-- On siellä, vastasi Jäkälä hiljaisella tavallaan.

-- Mutta sehän ei ole hullumpaa. Kun vain olet siellä usein ja kauan.

III.

Tulvaveden aikana yhtiön laivat kuljettivat lakkaamatta tavaraa Kemijokea pitkin.

Milloin oli lastina pienempiä profiilirautoja johtopylväitä varten, milloin kuparilankaa ja suuria korkeajännitysisolaattoreita. Sitten vietiin ensimmäinen valmistunut turpiini, jonka valtavaa johtopyörää, omituisesti taivutettuja siipiä ja hirmuisen suuria imuputken osia yleisö ihmetteli. Sitten seurasi öljykatkaisijoita, transformaattoreja, valtavia yksivaihe-generaattoreja, kojetauluja, joiden marmori välähteli, mittauskojeita, reostaatteja, jos jotakin. Sitten alkoivat laivat kuljettaa maanviljelyskoneita, oja-auroja, suunnattoman painavia suojyriä, äkeitä, leikkuukoneita ja kokonaisia vuoria teräsköyttä.

Sillävälin valmistui Rovaniemen silta. Sen kaaret pingottuivat komeina ja odottamattoman sirotekoisina. Vesi solisi hiljaa sen kivestä ja betonista tehtyä keskustukea vasten.

* * * * *

J. V. Laakso vilkaisi sikarinsa takaa puolittain äkäisesti ovelle, jota hänen mielestään koputettiin sikamaisen rohkeasti.

-- Jaa, esille vaan! hän huudahti. Hän oli muuten paitahihasillaan, kaulus auki ja puhkui siitä huolimatta kuin veturi.

Mutta kovasti hän ällistyi, kun Jäkälä astui sisään. Ketterästi kuin koulupoika hän hypähti tuoliltaan, ojensi jo pöydän luona kätensä ja riensi tulijaa vastaan.