Part 4

"Ei... ei olla", sammalsi Aune rouva punan syöksyessä kasvoille.

"Olemme iloisia, jos suvaitsette, että viemme teidät kotiin autolla."

Rouva Jäkälää tuskastutti. Kylläpä tämä oli ihmeellistä. Mutta ei hän osannut kieltäytyäkään; hän kiitti yksinkertaisesti ja seurasi kuin talutusnuorasta.

Ja sitten matkalla:

"Miehenne on ehkä matkoilla, vai kuinka?"

"Ei, hän tekee työtä", pääsi Aune rouvalta kuin epätoivon purkaus ja hänen äänensäkin petti. Seuraavana hetkenä hän katui sanojaan ja pureskeli huuliaan miltei veriin asti. Minkätähden hän ei valehdellut? Miksi näiden vierasten tarvitsi tietää mitään? Nyt he tietysti alkavat häneltä udella kuin sanomalehtinuuskijat... Minkä ihmeen tautta hän oli heidän kanssaan lähtenytkään?

Hotellin ovenvartia kumarsi syvään ja kunnioittavasti, kun Aune rouva nopeasti, ikäänkuin jonkinlaisen hermostuksen vallassa, mutta liihoittelevan keveästi riensi portaita ylös. Puhelin kilisi; Antti kuului jotakin vastaavan; siellähän hän siis istui työssään kiinni, entisellä sijallaan. Aune rouva riipaisi päällystakin yltään ja astui miehensä huoneeseen, mutta tämä ei näyttänyt häntä huomaavankaan.

-- Antti!

-- Jaa, kuului lyhyt vastaus ja insinööri Jäkälä käänsi työstä hehkuvat kasvonsa vaimoaan kohti.

-- Terveisiä teatterista, Olin siellä yksin, sanoi Aune rouva hillityllä, väräjävällä katkeruudella.

Insinööri Jäkälä näytti jollaintavoin hämmästyvän ja vilkaisi hätäisesti kelloansa.

-- Onko kello niin paljon jo? Aune, oletko ystävällinen ja soitat teetä; on ehkä myöhäistä syödä illallista enää, mutisi hän tyytymättömänä ja kääntyi sitten työhönsä.

-- Olin siellä yksin, kuten täälläkin, kuten aina... Antti, sinä kasvatit neulojatytöstä itsellesi vaimon. Sitäkö varten, että... että saat kokonaan laiminlyödä hänet?

Se tuli esiin katkonaisesti ja vaikeasti ja äänessä värisi katkeruus.

Mutta insinööri Jäkälä istui jo selin, kumartuneena piirustuksen yli ja tarkkaavaisesti siirtäen laskutikun kieltä edes takaisin. Hän merkitsi numeron paperille ja kysyi sitten hajamielisesti:

-- Niin mitä sinä sanoit, kultaseni?

Mutta nähtävästi hän ei odottanutkaan vastausta, sillä seuraavana hetkenä hän jo kirjoitti paperille jotakin.

Syntyi hiljaisuus. Aune rouvan silmät kävivät hehkuviksi ja niiden terät laajenivat. Hänen povensa aaltosi kuin meri, yhä tiheämmin, yhä valtavammin; hänen kasvonsa kalpenivat ja herkät sieraimet värähtelivät.

Yhtäkkiä syöksähti hän kuin raivossa miehensä työpöydän ääreen, tempasi hänen edestään piirustuksen ja repi sen kuumeesta vapisevin käsin niin pieniksi kappaleiksi kuin suinkin jaksoi. Kaikella voimallaan hän paiskasi palaset pöydälle, niin että osa niistä singahti insinöörin kasvoille ja syöksyi sitten ulos, paiskaten oven kiinni jälkeensä.

Äärimmilleen hämmästyneenä insinööri Jäkälä jäi tuolilleen istumaan. Hänen kulmakarvansa kohosivat, hänen silmissään oli miltei tyhmännäköinen tuijotus ja suu avautui puoleksi. Pitkän aikaa viipyi hän aivan liikkumattomana, mutta nousi sitten ja meni vaimonsa huoneeseen.

Aune rouva oli mennyt makuukamariin ja makasi suullaan vuoteella, kasvot painettuina tyynyyn, täysissä vaatteissaan ja ankarasti nyyhkyttäen.

Jäkälä istuutui tuolille hänen viereensä, laski kätensä hänen hiuksilleen ja kysyi hiljaa:

-- Aune, mikä sinun on?

Nyyhkytykset lakkasivat, mutta vastausta ei kuulunut? Hiljaisuutta kesti pitkän aikaa.

-- Olenko minä loukannut sinua, Aune?

Se tuli vieläkin hiljaisemmin ja Jäkälä hyväili vaimonsa olkapäätä, kuljettaen kättään hermostuneesti edestakaisin, sormien toisinaan puristuessa suonenvedon tapaisesti.

Silloin alkoivat nyyhkytykset uudestaan.

-- Sinä et enää vähääkään välitä minusta, Antti. Minä seuraan sinua kuin painajainen, kuin kiusanhenki, joka sinun on majoitettava, josta sinun on pidettävä huolta, mutta joka vain häiritsee työtäsi... Mutta mitä varten sinä sitten otitkaan minut, Antti...? Lähetä minut sitten pois, se on parempi... Parempi, koska et rakasta minua... et enää rakasta minua, Antti.

Ja sitten jatkuivat sydämen pohjasta tulevat nyyhkytykset hiljaisuuden vallitessa. Jäkälä nosti pois kätensä rouvansa olkapäältä ja kääntyi sivuttain, tuijottaen verhoamatta jääneestä akkunasta ulos pimeyteen.

-- En ehkä osaa rakastaa sinua niinkuin tahtoisit, Aune... Vaikka kyllä rakastan sinua.

Se sanottiin tukahtuneella äänellä, jonka alla tuntui kuuma tulivuori hehkuvan. Heti paikalla Aune rouva lakkasi nyyhkyttämästä. Hän nosti päätään ja katsoi mieheensä. Tämä istui raskaasti hengittäen ja niin kalpeana, ettei veren tippaa ollut hänen kasvoillaan.

Ahdistavassa tuskassa Aune rouva hypähti vuoteelta, heittäytyi maahan miehensä jalkoihin, syleili kaikella voimallaan hänen polviaan ja itki, itki kuin mieletön.

-- Anna anteeksi, Antti, anna minulle anteeksi. Minä turmelen elämäsi... Kaiken rauhan minä riistän sinulta... Mutta minä rakastan sinua, Antti, voi kuinka minä rakastan sinua.

Vavahtelevin käsin Jäkälä hyväili vaimonsa vaaleata päätä.

-- Kun voisit vähän rauhoittua, Aune... Kylläpä minä olen pahoittanut mielesi, tahtomattani, ihan tahtomattani... tiedäthän.

-- Voi, minähän se, minähän se revin sinun suunnitelmasi. Vaikka tiesin, että olit pannut siihen monen viikon työn.

-- Kyllä se korjaantuu, kyllä se siitä korjaantuu. Kunhan vain voisit hiukan rauhoittua.

-- Minä olin niin hermostunut. Minä kerron sinulle...

-- Nousehan, Aune. Riisuudu ja käy vuoteelle. Sitten kerrot, kun vähän rauhoitut.

Ja Jäkälä nosti maasta vaimonsa, painaen hänet hellästi vuoteelle istumaan ja kumartuen ottamaan kenkiä hänen jaloistaan. Rouva antoi sen tapahtua katsoen miestään anteeksipyytävin, kuivunein silmin, suloisen onnentunteen virratessa sydämeen.

Ja kun vihdoin Anttikin oli ehtinyt sänkyyn, silloin hiipi Aune rouva hänen luokseen, suuteli lukemattomat kerrat hänen rintaansa, suutaan, silmiään, kertoen ikävästään ja surustaan, pyytäen anteeksi yhä uudestaan ja uudestaan ja itkien onnesta ja suloisesta tuskasta. "Tällainen hupakko minä olen, ei minusta ole sinulle." "Oi, älä välitä, vaikka itken. Olen niin onnellinen, kun saan rakastaa sinua." Sellaisia lauseita toisti hän moneen kertaan, painaen päätään Antin rintaa vasten ja väliin kuunnellen äänettömänä hänen sydämensä voimakkaita lyöntejä.

Antti makasi aivan hiljaa, hyväillen kädellään vaimonsa hiuksia. Kun Aune vihdoin nukahti, nosti hän varovasti vaimonsa pään rintansa päältä tyynylle ja katseli kauan aikaa hänen kaitaisia, hentoja kasvojaan. Kelmeä lyhdynvalo tunkeusi verhottomasta akkunasta huoneeseen; sen himmeässä loisteessa kimmelsi kyynel pitkäripsisen, sulkeutuneen luomen raossa.

* * * * *

Yöllä Aune rouva heräsi. Mutta missä oli Antti? Hän väänsi valoa ja katsoi kelloa. Se oli puoli viisi jo. Sitten kuuli hän pehmeitä, hitaita askeleita, edestakaisin, edestakaisin. Hän hiipi ovelle ja painoi korvansa sitä vasten sydämen sykkiessä levottomasti. Oi, saattoihan hän sen jo arvata. Antti ei voinut nukkua. Päiviä, viikkoja, kuukausia pysyisi eilinen kohtaus hänen mielessään ja hän miettisi sitä, joka puolelta, yhä ja yhä, lukemattomien itsesyytösten tulviessa mieleen. Ja sitten ei sanaakaan, ei viittaustakaan.

Aunen teki mieli uudestaan syöksyä hänen jalkoihinsa, rukoilla häntä unohtamaan, itkeä uudestaan hänen rinnallaan. Mutta hän tiesi, ettei se auttaisi mitään. "Kylläpä sinä olet herkkä luulottelemaan, Aune. En minä ajattele mitään sellaista." Siihen tapaan olisi hänen miehensä vastannut. Mutta hänen silmissään, hänen äänessään olisi kuitenkin piillyt alistunut suru ja alakuloisuus.

"En koskaan, en koskaan enää näytä hänelle ikävääni, vaikka siihen nääntyisin. En koskaan enää tuota hänelle tätä tuskaa", ajatteli Aune rouva itsekseen. Sitten hän kiiruhti vuoteeseensa, veti peitteen päänsä yli ja nyyhkytti hiljaa.

V.

Senjälkeen kuin Oy. Petsamon ja Suomen Työmiehen välinen oikeusjuttu oli päättynyt, oli sanomalehdissä esiintynyt verrattain vähäisiä tietoja Petsamon ratahankkeista. Yleisön mielenkiinto asiaa kohtaan ei kuitenkaan suinkaan ollut vähentynyt. Sitä todistivat ne lukuisat kyselyt ja tiedustelut, jotka aivan syrjässä-olevien henkilöiden taholta tehtiin kulkulaitosministeriön esittelijälle sinä tunnin kestävänä vastaanottoaikana, joka esittelijäsihteerillä päivittäin oli.

Vihdoin koitti hetki, jona kysymys esiintyi siinä esityslistassa, joka kahta päivää ennen asian käsittelyä jaetaan valtioneuvoston jäsenille.

On tuskin kiellettävissä, että valtioneuvoston jäsenienkin kasvoilta kuvastui eräänlainen jännitys, tai ainakin harras vakavuus, kun he kokoontuivat istuntosaliin ja asettuivat haan muotoisen pöydän ympärille, sijoittuen keskellä istuvan pääministerin kahden puolen, virkaikäjärjestyksessä. Ensinnä esille joutuvat asiat käsiteltiin pingoittuneella lyhytsanaisuudella ja päätökset seurasivat nopeasti toinen toistaan. Kun pääministeri vihdoin luki esityslistasta Petsamon kysymyksen, astui kulkulaitosministeriön esittelijä ylimääräisen kopistin seuraamana sisään ja pysähtyi esittelijälle varatun pöydän ääreen.

Ensin hän luki itse anomuksen, lausuen sen johdosta muutaman sanan ja siirtyi sitten yksityiskohtaisiin suunnitteluihin.

Mitä ensinnäkin tuli yhtiön valitseman ratalinjan suuntaan, niin se poikkesi melkoisesti siitä suunnitelmasta, jonka hallituksen asettama rautatiekomitea aikaisemmin oli tehnyt. Se ei nimittäin kulkenut suoraan Rovaniemeltä Sodankylään ja siitä Kyröön, kuten komitea oli ajatellut, vaan lähti ensin, Kemijoen kulkusuuntaa seuraten, Rovaniemeltä Kemijärven lounaispuolella olevaan Kemijoen mutkaan ja teki siinä äkkikäännöksen suoraan Sodankylää kohti. Yhtiö oli valinnut tämän suunnan senvuoksi, että se oli suunnitellut radan sähköradaksi ja että sen toinen voima-asema tulisi sijaitsemaan juuri Keminjoen mutkassa, jonka tähden kaikissa tapauksissa olisi välttämätöntä rakentaa rata mainitun mutkan ja Rovaniemen välille. Mutta valitsemaansa suuntaa yhtiö puolusti monella muullakin tavalla. Mitä ensinnäkin tuli Kemijoen mutka-Sodankylä rataosaan, niin oli huomattava, että se yhtiön linjaa käyttäen tuli kulkemaan aivan läheltä Pyhätunturin rikasta rauta-aluetta. Vielä tärkeämpää oli kuitenkin ottaa huomioon se sisämaan rata, joka vastaisuudessa tulisi yhdistämään Kemijärven ja Kajaanin. Rautatiekomitea oli tosin suunnitellut sen kulkemaan suuntaa Kajaani-Suomussalmi-Taivalkoski-Kuusamo-Oulangan kuparialue-Kemijärvi. Suorittamiensa tutkimuksien perusteella oli yhtiö kuitenkin sitä mieltä, että tämän radan luonnollisin kulkuväylä oli Suomussalmelta lähdettäessä suoraan Taivalkosken kautta Kemijoen mutkaan. Kuusamo, Oulangan kupari-alue ja Kuolajärvi oli tähän rataan yhdistettävä haararadoilla. Oli otettava huomioon, että ehdotuksen tekijä itse omisti Oulangan kuparikaivokset.

Yhtiön tarkoituksena oli saada aikaan maan keskitse kulkeva valtarata, joka strateegisessa suhteessa oli erittäin tärkeä. Oli näet huomattava, että rata Petsamo--Rovaniemi--Oulu voitiin lännestä suuntautuvan hyökkäyksen sattuessa hyvin helposti katkaista Rovaniemen ja Kemin välisellä linjalla. Se nimittäin kulki Kemijoen länsirantaa, ja oli huomioonotettava, että Kemijoki oli länttä vastaan ensimmäinen vankka puolustuslinja.

Esittelijä luki senjälkeen ne kohdat rautatiehallituksen ja erinäisten asiantuntijain lausunnoista, jotka koskivat yhtiön valitseman ratalinjan suuntaa ja viittasi lopuksi siihen seikkaan, että yhtiö anomuksessaan nimenomaan huomautti, ettei se voinut myöntyä tekemään muutoksia radan suuntaan nähden.

Sitten esittelijä siirtyi itse ratasuunnitelmaan. Oli tarkoitus tehdä yksikiskoinen sähkörata, siten, että radan kummassakin päässä olisi voima-asema. Toinen voima-asema oli suunniteltu Paatsjoessa sijaitsevaan, 30,000 hevosvoimaa kehittävään Kolttakoskeen, toinen Kemijoen mutkaan. Yhtiö aikoi mahtavilla patolaitoksilla kerätä Kemijoen mutkan lukuisten koskien voiman, joista koskista ensikädessä oli mainittava Kuukkanen, Juukoski, Pisiö ja Pirttikoski, ja rakentaa noin 50,000 hevosvoimaa kehittävän voimalaitoksen. Tämän laitoksen voimaa oli kylläkin tarkoitus käyttää toteuttamaan yhtiön muitakin suunnitelmia, joista myöhemmin oli tuleva puhe. Valittu virtasysteemi oli yksivaihevirta 20,000 voltin jännityksellä, jolla m.m. Preussissa oli kokeiltu hyvällä tuloksella ja jonka esim. Sveitsin hallitus oli hyväksynyt käytettäväksi Sveitsin valtion rautateillä. (Kuten tunnettua, aiottiin Sveitsin radat lähitulevaisuudessa muuttaa sähköradoiksi, vaikka siellä jännitys oli valittu 5,000 volttia matalammaksi kuin yhtiön suunnitelmissa.) Tämän 20,000 voltin virran aikoi yhtiö johtaa kuhunkin veturiin kahdella pantografinivelillä varustetulla ottokojeella suoraan johtolangasta. Mutta se ei tulisi käyttämään yksifaasikoneita kuten Sveitsi ja Saksa olivat suunnitelleet, vaan aikoi muuttaa virran vaihekääntäjällä kolmivaiheiseksi -- tapa, jota jo vuosia sitten Westinghouse yhtiö oli käyttänyt Norfolk-Western radalla Amerikassa. Ennenkuin virta johdettiin moottoreihin, muunnettiin se veturissa sijaitsevilla transformaattoreilla 350 volttiseksi.

Suurinta erimielisyyttä oli herättänyt se seikka, että yhtiö oli suunnitellut ratansa yksikiskoiseksi. Oli kuitenkin muistettava, että gyroskooppivaunujen luotettavaisuus voitiin viimeaikaisen nopean kehityksen perusteella katsoa täysin taatuksi. Niinpä oli Amerikka siinä suunnitelmassa, joka tarkoitti Chicago--Milwaukee--St. Paulin tasavirtaradan laajennusta ja uudistusta, hyväksynyt yksikisko-systeemin käytäntöön otettavaksi ja pääasiassa juuri Chicagon gyroskooppivaunuyhtiön ehdotuksen nojalla -- saman yhtiön, joka oli suunnitellut Petsamonkin radan. Sitäpaitsi oli selvästi osoitettu, että yksikiskorata oli paljoa helpommin suojattavissa lumimyrskyiltä ja pidettävissä puhtaana kuin tavallinen kaksikiskoinen rautatie.

Esittelijä luki jälleen laajoja lausuntoja, joissa asiaa oli käsitelty monelta puolelta. Sitten hän kosketteli muutamalla sanalla niitä maa-alueita, joita yhtiö oli vaatinut valtiolta. Oli pantava merkille, että yhtiö olisi voinut tavallista valtaustietä saada Paatsjoen varrelta haluamansa alueet haltuunsa. Kun se kuitenkin aikoi 10 vuoden kuluttua luovuttaa alueen takaisin valtiolle, oli se luopunut tästä menetelmästä. Se aikoi perustaa rautakaivoksen Suomen puoleiselle rannalle, vastapäätä norjalaista kaivosta ja käyttää hyväkseen Kolttakosken voimalaitoksen kehittämää sähkövoimaa. Ne himokkaat pyyteet, jotka Norjalla olivat olleet Boris Glebin alueeseen nähden, silloin kun Petsamon luovutus Suomelle oli ollut ratkaisuvaiheessaan, olivat viitanneet siihen, että Suomenkin puolella oli olemassa malmisuonia, ja yhtiön tutkijakunta olikin niitä löytänyt, verrattain supistetulla alueella kyllä, mutta sitä rikkaampia.

Se 20,000 ha käsittävä maa-alue, jonka yhtiö halusi Kemijoen mutkasta, oli tarkoitettu käytettäväksi maanviljelykseen. Yhtiö oli ostanut kaikki ne alueet, jotka tämän valtavan palstan rajojen sisällä kuuluivat yksityisille. Siitä huolimatta se kymmenen vuoden perästä tapahtuvassa luovutuksessa oli valmis jättämään valtion haltuun koko palstan semmoisenaan, ilman minkäänmoisia korvausvaatimuksia. Se aikoi käyttää maanmuokkaukseen Kemijoen voimalaitoksen suunnatonta tehomäärää. Sen suoviljelystä koskevat suunnitelmat olivat saaneet maanviljelyshallituksen lausunnossa varsin kiittävän arvostelun, eikä varmaankaan voitaisi kieltää sitä tavatonta esimerkillistä vaikutusta, mikä tällaisella jättiläisviljelyksellä tulisi olemaan koko maan, mutta varsinkin Pohjois-Suomen maanviljelijöihin nähden -- se toteuttaisi ne unelmat, joita agrikulttuuria harrastavissa piireissä Suomen suot olivat aina herättäneet ja joita valtio muutamin paikoin, esim. Pelson suunnattomalla suolla, oli koettanut saada toteutetuiksi, vaikka ylen hitaasti.

Lopuksi tahtoi esittelijä kiinnittää huomiota yhtiön tarumaiseen omaisuuteen. Niin hämmästyttävä ja ensi näkemältä mahdottomalta tuntuva kuin yhtiön anomus olikin, sai se kuitenkin kokonaan toisen luonteen, kun otettiin huomioon yhtiön varallisuus, josta se kykeni esittämään täysin luotettavat takeet. Oli ilmeisesti kysymyksessä suurisuuntainen lahjoitus isänmaalle, lahjoitus, joka haki vertaistaan kaikkien aikojen ja kaikkien kansakuntien historiassa. Sentähden oli syrjäytettävä ne muodolliset ja lakiopilliset seikat, joihin muutamissa lausunnoissa oli kiinnitetty huomiota. Sentähden esittelijä myöskin toivoi, että valtioneuvosto asettuisi yhtiötä puoltavalle kannalle, esittäessään asian presidentin ja eduskunnan ratkaistavaksi.

Esittelijän puhe oli kestänyt noin puolitoista tuntia ja valtioneuvoston jäsenet olivat kuunnelleet häntä niin kärsivällisesti ja hiljaa kuin lapset satua jättiläisistä. Esittelijä ei ollut lukenut mietintöään papereista, vaan puhunut vapaasti, ja niin kuivia asiatietoja kuin hänellä olikin ollut kerrottavanaan, oli hänen äänestään, hänen hehkuvilta kasvoiltaan ja loistavista silmistään kuvastunut sellainen nuorekas innostus, joka väkisinkin oli temmannut mukaansa kylmään harkintaan tottuneet ministerit.

Tämän jälkeen lausui mielipiteensä kulkulaitosministeri, joka kuivakiskoisella tavallaan toi esille muutamia näkökohtia ja pääasiallisesti yhtyi esittelijään; sitten maanviljelysministeri, joka selitteli verraten laajasti yhtiön maanviljelystä koskevia suunnitelmia, painostaen yhtiön suorittamien tutkimustöiden huolellisuutta ja suunnitelmien uudenaikaista etevyyttä. Kauppa- ja teollisuusministeri tarkasteli asiaa siltä puolelta, voisiko yhtiön salaiseksi tarkoitusperäksi mitenkään ajatella rohkeata liikeyritystä, mutta tuli esittämiensä tosiasioiden perusteella siihen lopputulokseen, ettei voinut tosiaankaan olla muu kysymyksessä kuin ihmeteltävä, suurisuuntainen lahjoitus.

Oikeusministerin lausunto oli erittäin mielenkiintoinen. Kieltämättä anomus antoi ratkaistavaksi vaikeita juriidisia probleemeja, joista hyvin useat olivat sellaisia, ettei niille ollut mitään prejudikaattia olemassa. Valtion maa-alueiden luovuttaminen, tai paremmin vuokraaminen, herätti omituisia lainopillisia kysymyksiä, joista ministeri kehitteli muutamia valtioneuvoston jäsenten kuultaviksi. Mutta samalla hän ratkaisi ne yhtiölle eduksi erinomaisella, leikillisyyteen vivahtavalla terävyydellä. Lopuksi hän huomautti, että kun ilmeisesti oli kysymys mitä suurisuuntaisimmasta ja hyvää tarkoittavimmasta lahjoituksesta, ei hänen nähdäkseen ollut olemassa mitään sellaisia lainopillisia seikkoja, jotka olisivat pakoittaneet epäämään yhtiön anomuksen. Missä lain kirjaimen mukaisella tulkinnalla oli vastustava luonne, siinä oli otettava huomioon, että nyt oli kysymyksessä isänmaan ja yhteiskunnan parasta tarkoittava teko, jonka toteutumista jokaisen kansalaisen oli velvollisuus auttaa ja tukea.

Harvinaisen yksimielisesti valtioneuvosto päätti esittää presidentin ja eduskunnan hyväksyttäväksi ehdotuksen, jonka mukaan hallitus, asettuen puoltamaan Oy. Petsamon anomusta, toivoi eduskunnalta sellaisia valtuuksia, joita yksityiskohtaisten sopimusten teko anojan kanssa edellytti.

* * * * *

Istuntosalin oven ulkopuolella oli valtioneuvoston tietotoimiston edustaja sillävälin rauhattomana kävellyt edestakaisin. Kun esittelijäsihteeri asian päätyttyä astui ulos, rinta omituisesta riemusta tulvillaan ja kasvot hehkuvina, huudahti hän ensimmäiseksi yhden ainoan sanan:

-- Läpi!

Silloin tietotoimiston edustaja hetkeäkään viivyttelemättä riensi puhelimeen ja soitti.

-- Halloo. Onko hotelli X.?

-- On kyllä.

-- Insinööri Jäkälälle, pyydän.

-- Yhdistän.

-- Onko insinööri Jäkälä?

-- On.

-- Tämä on valtioneuvoston tietotoimistosta. Tämän päivän täysi-istunnossa on valtioneuvosto yksimielisesti asettunut Oy. Petsamon anomukseen nähden puoltavalle kannalle.

-- Kiitän ilmoituksesta, kuului kuiva vastaus. Nuori tietotoimiston edustaja tunsi hiukan nolostuvansa, eikä hetkeen osannut sanoa mitään. Sitten soitti hän puhelimen kiinni hyvästiä sanomatta.

VI.

Koputuksen kuultuaan insinööri Jäkälä avasi ovensa. Hotellin palvelija ojensi käyntikortin. Insinööri vilkaisi siihen.

-- Tehkää hyvin ja kutsukaa vieras sisään. Insinööri meni vaimonsa huoneeseen.

-- Aune. Kulkulaitosministeri tulee meitä tapaamaan. Toimitathan, että meille tarjotaan jotakin.

Aune rouva heitti pois kirjan, jota oli lukenut.

-- Tunnetko hänet ennestään, Antti?

-- En tunne. Arvattavasti hän tulee anomuksen johdosta.

* * * * *

-- Enhän minä häiritse teitä, insinööri Jäkälä? Tulen aivan yksityisenä ihmisenä, virkatoimeni ulkopuolella. Vieläpä uteliaisuudesta, suoraan sanoen, sanoi ministeri tervehtiessään sillä kuivakiskoisella leikillisyydellä, joka hänelle toisinaan oli ominaista.

-- Joka tapauksessa minulle suuri kunnia, vastasi Jäkälä kumartaen ja osoittaen kohteliaalla liikkeellä tuolia.

-- Edustamanne yhtiön merkillinen anomus on niin kiinteässä yhteydessä niiden seikkojen kanssa, joita minun virkatoimeni tätä nykyä koskee, että minä sain halun nähdä sitä miestä, joka on yhtiön johdossa.

-- Olen kokonaan käytettävissänne, herra ministeri.

-- Olittehan eilen eduskunnassa, kun asianne lähetettiin valiokuntaan?

-- En. En ollut. Vaimoni kyllä kertoi yrittäneensä, mutta ihmisiä oli ollut niin paljon, ettei hän ollut saanut tilaa.

-- Parvekkeet olivat tosiaankin pakaten täynnä. Mutta keskustelu jäi sangen vähään. Pääministerin lausunnon tuntenette sanomalehdistä, mahdollisesti myöskin kommunisteihin lukeutuvan Koivun puheen -- mikäli olette lukenut sosialistisia lehtiä. Minä en voi olla vakuutettu, uskoiko hän itsekään sanoihinsa. Tietenkin epäilyä siitä, että koko hanke on aito porvarillinen liikeyritys, suorastaan keinottelua. Ilkeitä viittauksia siihen, ettei porvarien taholta ennen ole osoitettu tällaista uhraamishalua yhteiskunnan hyväksi, ja todistelukoe, jonka piti näyttää, että tällä keinoin, jättämällä asia yksityisten yrittäjien haltuun, rakennettiin Petsamon rata kokonaan työläisten kustannuksella, porvaristo vain vähensi verojaan.

-- Sehän on luonnollista, vastasi Jäkälä hymyillen. Vaikka olisimme tahtoneet rakentaa tuhat uutta työväentaloa, niin sen puolueen miehet eivät sittenkään olisi tekoamme hyväksyneet.

-- Mutta kyllä kokoomuslainen P. antoikin hänelle takaisin. Johtomotiivina näytti olevan: itsestään paha lain lukee. Jos porvarit olivat pyrkineet saamaan suuria liikevoittoja, niin olkoon, ei hän tahtonut tässä tilaisuudessa sitä kumota. Mutta varmasti oli porvariston taholla aina esiintynyt voimakas halu auttaa yhteiskuntaa ja isänmaata. Kokonaisia omaisuuksia oli porvariston taholta lahjoitettu yleishyödyllisiin tarkoituksiin, vieläpä tarkoituksiin, jotka yksinomaan tähtäsivät juuri köyhän kansan hyvinvoinnin kohottamiseen. Milloin maailmassa sosialistit olivat edes yrittäneetkään sellaista? Vaikka heidän oppinsa kulmakivinä oli vapaus, veljeys ja tasa-arvo, vaikka he halusivat yhteiskunnallistuttaa mahdolliset ja mahdottomat asiat, niin milloin oli nähty heidän uhraavan ropoakaan muuhun kuin mitä itsekkäinten puoluepyyteiden perilleviemiseen. Heidän oli mahdoton osoittaa ainoatakaan tekoa, jolloin he olisivat unohtaneet omat etunsa isänmaan yhteisen hyvän vuoksi. Oli häpeä ja oli rikos kansalaisvelvollisuuksia vastaan, että sellaiset henkilöt rohkenivat kylvää myrkyllistä epäilyään nyt, kun oli kysymyksessä teko, jonka suuruus ja jalous kävi kokonaan yli heidän matalamielisen käsityskykynsä. -- Kieltämättä puhuja, ollakseen valtioviisaana pidetty edusmies, jossain määrin liikaa innostui, mutta ilo oli kuulla hänen kuohuvaa esitystään. Muitta mutkitta asia lähetettiin valiokuntaan ja sitä voi pitää jo nyt ratkaistuna.

-- Olisikin ihmeellistä, jos sen kaltainen anomus, kuin nyt kyseessä oleva, hyljättäisiin. Eikö totta, herra ministeri?

-- Kyllä, kyllä varmasti.

Syntyi hetken hiljaisuus. Ministeri tarkasteli mielenkiinnolla Jäkälän hieman karkeita kasvoja, hänen lujaa suutaan, hänen kirkkaita, harmaita silmiään ja sanoi sitten.