Part 3

Mutta silloin raivostunut ja kostonhaluinen Suomen Työmies löysi onnellisemmat kalavedet. Sen puoluepiiriin kuului henkilöitä, jotka olivat paljon nähneet; kaivosmiehiä, lastaajia, tehtaantyöläisiä. Yhtäkkiä se veti päivänvaloon kokonaisen unohtuneiden tapausten sarjan.

Ensin se teki ärsyttävän kysymyksen:

Mistä on Oy. Petsamo saanut miljoonansa?

Sitten se julkaisi seuraavan palasen:

-- -- --

"Tahdomme palauttaa yleisön mieleen osia siitä lausunnosta, jonka tullihallituksen pääjohtaja _V. Poppius_ antoi Uuden Suomen haastattelijalle jo v. 1920. (Haastattelu on julkaistu Uuden Suomen numerossa marraskuun 19 p:ltä 1920.)

"Kaikesta päättäen ei salakuljetus täällä, kuten ei osin muuallakaan, ole pelkkää yksityistä yritteliäisyyttä, vaan on muodostettu _vankkoja yhtiöitä_ [harvennus meidän], jotka jakavat voitot ja tappiot.

"Tiheän puhelinverkon, merkkitulien ja laukausten avulla saavat 'liikemiehet' aina väestöltä tiedon, jos vaara uhkaa.

"Suurilla voitoillaan kykenevät salakuljettajat hankkimaan nopeakulkuisia aluksia, joiden kanssa valtion alukset eivät kykene kilpailemaan."

Sen jälkeen se alkoi ladella yksityistapauksia:

Oliko unohdettu Ab. Spritförädling Oy:n juttu? Mainittu yhtiö oli kieltolain takia pakotettu panemaan tehtaansa seisomaan. Mutta jonkun ajan kuluttua sen vuokrasi salaperäinen yhtymä, joka tarvitsi tislauskoneita konsentreerattujen happojen valmistukseen. Tehdas toimi kuukausimääriä erinomaisella menestyksellä, kunnes huhu tiesi kertoa, että tehtaan valmistama happo on mitä oivallisinta pöytäviinaa. Tutkimus pantiin toimeen, pieni, mutta mitättömän pieni viinamäärä takavarikoitiin -- mutta salaperäinen yhtymä oli tipotiessään. Ab. Spritförädling Oy. saattoi päivänselvästi osoittaa, että se oli vuokrannut tehtaansa koneineen tarkoitusta varten, joka ei ollut rikollinen. Kieltolain perusteella se siis sai pitää tehtaansa ja tislauskojeensa. -- Mutta nyt me kysymme: kuka oli takaamassa salaperäistä kadonnutta yhtymää? Vastaus kuuluu J. V. Laakso.

Entäs Berglundin apteekin juttu! Tutkimukset osoittivat, että noin vuoden ajan oli apteekista myöty väkijuomia aivan vapaasti, kuten vanhanaikaisesta väkijuomakaupasta. Mutta apteekkari oli koko ajan oleskellut ulkomailla ja liikettä hoiti proviisori Lange -- mies, jota kauan etsittiin eikä mistään löydetty. Kuka oli tämä proviisori? Pankkiiri Väinö Kasken serkku. Ja missä viipyi apteekkari Berglund? Chicagossa, insinööri Johanssonin vieraana.

Entäs höyrylaiva "Onyx"? Se poikkesi Turun satamaan, mutta sitä ei laskettu maihin, koska saatiin selville, että se oli täynnä virolaista spriitä. Kapteeni tosin päivänselvästi osoitti, että kaikki sprii oli maksettu ja laillisessa järjestyksessä tilattu Tukholmaan, jonne laiva oli matkalla, vaikka se tärkeitten asioiden takia oli poikennut Turkuun. Mutta huhu tietää kertoa, ettei tämä spriilasti koskaan tullut Tukholmaan. Olipa miten tahansa, laivan omisti kapteeni A. Liir ja sprii oli kotoisin virolaisesta tehtaasta, jonka pääosakas oli insinööri Antti Jäkälä.

Me huomautamme, että näissä jutuissa loistaa viisi kirkasta tähteä, viisi nimeä: Oy. Petsamon osakkeenomistajien nimet. Ja me kysymme: Mistä on Oy. Petsamo saanut satalukuiset miljoonansa?

Nousi hirmuinen myrsky. Sanomalehdet vatkasivat asiaa sinne ja tänne. Yhä uusia juttuja keksittiin, omituisia tapahtumia, joihin Petsamo yhtiön osakkaiden nimet olivat sekaantuneet. Mutta kaikki ne olivat yhtä hämäriä, ja puolustajia löytyi yhtä paljon kuin syyttäjiäkin. Kuten meillä kaikki asiat, niin tämäkin tehtiin puoluekysymykseksi. Porvarislehdet koettivat säilyttää maltillisen puolueettomuuden varjon, Sosialidemokraatti ivasi: sen uutiset olivat asiallisia, mutta otsikot puhuivat selvää kieltä. Ja kommunistilehdet ärhentelivät kuin koira suden kimpussa.

Kipinästä oli syttynyt palo; se leveni ensin tasaisesti; mutta sitten sattui siihen tuuli ja se hulmahti täyteen liekkiin; se oli J. V. Laakson hyvä-tuuli.

Ja loppupisteenä oli Sosialidemokraatin kirjoitus:

-- -- --

Näiden seikkojen johdosta me palautamme lukijakunnan mieleen ne huhut, jotka varsin itsepäisinä liikkuivat maan sanomalehdistössä joitakuita vuosia sitten: Silloinhan väitettiin, että oli olemassa kokonainen liikemiesten yhtymä, joka oli vallannut maassa rehoittavan väkijuomien salakaupan ja tehnyt siitä miljoonia tuottavan afäärin. Se tutkijakunta, joka sosialiministeriön raittiusosaston johdolla määrättiin ottamaan selvää asiasta, ei voinut paljastaa liigan olemassaoloa, mutta ei se saattanut sitä kieltääkään. Me emme tahdo väittää mitään, mutta me kiinnitämme huomiota siihen, että tutkintopöytäkirjoissa hyvin usein toistuvat Oy. Petsamon kuuluisiksi tulleiden osakkaiden nimet.

Mutta me vaadimme ehdottomasti, että asiassa on toimeenpantava tutkimus. Valtio ei ole oikeutettu vastaanottamaan sellaisen yhtiön tarjousta, jonka rahavarat saattavat olla hankitut voimassaolevia lakeja rikkomalla. Sellaista ei tämä kansa koskaan salli tapahtuvan. Pantakoon toimeen perusteellinen tutkimus, se on jyrkkä vaatimuksemme.

Tämän kirjoituksen jälkeen tuli hiljaisuus: sanomalehdissä kierteli vain uutinen, että Oy. Petsamo, joka niin kylmäverisesti tähän asti oli vaiennut, oli nostanut kanteen Suomen Työmiestä vastaan julkisesta häväistyksestä.

Juttu kesti kauan ja pöytäkirjat venyivät hirveän laajoiksi. Mutta muuten se oli yhtiölle loistava: ei ainoatakaan parjausta voitu näyttää toteen, vieläpä osakkaiden kuuluisat keinottelujututkin selvenivät ja esiintyivät toisessa valossa, niissä ei ollut mitään rikollista. Suomen Työmies tuomittiin sakkoihin ja oikeus puhdisti Oy. Petsamon maineen kirkkaaksi kuin aurinko.

Kun päätös jutussa oli annettu, oli se heti luettavana maan kaikissa tunnetuimmissa sanomalehdissä, suurena kokosivun ilmoituksena ja isoilla kirjasimilla painettuna.

Silloin julkinen sana vaikeni.

* * * * *

Mutta sillä aikaa kiertelivät Oy:n erikoissuunnitelmat virastojen ja asiantuntijain tutkittavina. Niitä seurasi yhtiön nimenomainen määräys, jonka mukaan, siihen nähden, että ne sisälsivät suunnitelmia ja laitteita, jotka teknillisesti katsoen olivat kokonaan uusia, ehdottomasti kiellettiin antamasta niistä mitään tietoa julkisuuteen.

IV.

Rouva Aune Jäkälä istui akkunansa ääressä käsin poskeen, kyynärpäin pöytään nojaten ja tuijotti liikkumatta ulos. Vaikka hänen profiilinsa ei ollut puhdas, oli hänen asennossaan, hänen vaalean tukkansa maljan muotoisessa kampauksessa, hänen herkän suunsa jaloissa ääriviivoissa ja hänen kauniin kätensä kaaressa jotakin niin plastillista, että hän muistutti veistokuvaa. Hänen tummansinisten silmiensä uneksivassa tuijotuksessa ja nuorten, kapeitten kasvojen ilmeessä oli niin raskas surumielisyys, että hän siinä liikkumattomana istuessaan oli kuin personoitunut melankolia.

Näköala, joka hänen eteensä avartui, oli alakuloinen: pala harmaata seinää, kattoja, jonkun puun lehdettömiä ritvoja, jotka hiljaa häälyivät hämärtyvän illan tuulessa.

Hänen rintaansa kaihersi niin kipeä ja alkusyistään tiedoton kaipaus, että se tuotti hänelle miltei ruumiillista tuskaa ja kohotti kosteuden hänen silmiinsä. Eikä hän kuitenkaan tietänyt, mitä kaipasi.

Mun polttaa sydäntäin, mua unettaa, oon raukea, oon kuolon uupunut, kuin oisin juonut valmun hunajaa tai katkoyrtin mettä maistellut.

Taaskin hän toisti hiljaa näitä Keatsin satakielelle kirjoittaman oodin ihania sanoja. Hän tunsi sydämensä janoavan tämän ihmeellisen runon suloista ikävää, ja etsiessään kokoelmaa pöytänsä alahyllyltä hän ulkomuististaan jatkoi:

Oi, maljan viiniä ken mulle tois, maan mullan tuoksuvaista, viileää, joss' auringon ja ajan kaiho ois ja laulun, tanssin, lemmen ikävää...

Kuumeisin käsin selaili hän lehtiä ja joi, joi kuin huumaantunut noita taivaallisia säkeitä:

Oi malja täysi maiden lämpöisten, jonk' elon kirkas neste punertais, jok' yltä läikkyis kuplin kuohuvin, nyt joisin pohjaan sen, -- maan harhat unhottuis ja katoais sun kanssas tumman metsän kätköihin.

Pois luokses paeta ma tahtoisin en Bakkus-kulkueessa, pantterein, vaan runon siivin kuulumattomin, joit' avuks' vartoo tylsä aatoksein. Nyt luonas jo! Yö hiljaa hengittää, kuu, kuningatar, tähtisaatossaan tuoll' liikkuu, yhtä loistavainen ain, vaan tääll' on himmeää, miss' sammalteiden tummaan vihantaan yön tuuli kevein huulin koskee vain.

Sa kuolematon oot, oot ikuinen! Ei kehnot sukupolvet tallanneet sua, jonka ääntä ajan ammoisen on keisarit ja orjat kuunnelleet; tuon laulus loihtuisan jo kuulla voi Ruut suruinen, kun kotiin itkien hän seisoi vainioilla vieraan maan, ja sama laulu soi, miss' aallot teiltä meren kuohujen toi eksyneen taas rantaan rauhaisaan.

Toi eksyneen! Nuo sanat kutsuu pois mun luotas elämäni köyhyyteen! Kuink' onnen kultaa mielikuvat ois, ei pettää voi ne peikon-taruineen. Jää hyvästi! Jo virtes vaikertaa, ja raukee laaksoon, virtaan hiljaiseen ja kankahalle, viimein vaieten pois kukkuloiden taa. On laannut soitto. Mitä itse teen? Kaikk' unta vaan? Sen näinkö valvoen?

Hänen silmiinsä kihosi kyyneleitä, niin ettei hän lopulta enää nähnytkään mitään. Hän sulki kirjan, painoi vaalean päänsä käsivarttaan vasten ja nyyhkytti hiljaa, sydämensä pohjasta, omituisen, suloisen ikävän hurmiossa.

"Mutta minähän olen mieletön, mieletön! Eihän minulta puutu mitään", kuiskaili hän itsekseen, ravistaen päätään, kyynelten noruessa pitkäripsisten luomien alta.

Mikään ei häntä tosiaan vaivannutkaan; kaikki oli vain herkän mielen tilapäistä ailahtelua, Hän kuivasi nenäliinalla kasvojaan ja hengitti hiukan hajuveden raikasta tuoksua. Sitten hän jo rauhoittuikin ja mielikuvitus alkoi levitellä kultaista kudelmaansa.

Hän tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi rakastaa tuollaista runoilijaa, kuunnella häntä, hoitaa, lohduttaa, vaalia kuin lastaan ja koettaa ymmärtää? Palvella hänen oikkujaan kuin orjatar ja kuunnella, oi kuunnella hänen sydämensä ihmeellisiä säveliä. Hänen mieleensä johtui, että Pekka Johansson oli miltei sellainen: kuinka hän väliin tuli kalpeaksi ja sai kyyneleet silmiinsä soittaessaan viulua! Mutta ei, ei hän kuitenkaan ollut sellainen, seuraavana hetkenä oli hän aika veitikka, niin... Ei hänestä kai oikein ollut tukea naiselle... Tukea! Oliko kestään runoilijasta sellaista tukea... puhuttiinhan niin paljon.

Huomaamattaan hän tuli vilkaisseeksi ovelle. Sen takana istui Antti. Hän aivan näki hänet: kumartuneena yli piirustusten, harppi, laskutikku, ties mikä kädessä, mittaamassa, laskemassa, tarkastamassa... Hänen piirteensä miltei kovenivat. Niin, Antti, hänestä oli tukea, hän oli kuin vuori, hän kiersi käsivartensa kuin rautarenkaan vyötäisille... Kuinka se joskus saattoi huumata, mutta joskus pelottaa, ahdistaa... vain joskus... Oi, mutta sellainen runoilija! Joka kuohahtaisi, joka nousisi puolustamaan naista ja syöksyisi vaikka kuolemaan, epäröimättä, voimiaan arvioimatta!... Ja sitten hoitaa häntä, kun hän olisi sortunut epätoivoisessa taistelussa, ihailla häntä, lohduttaa... rakastaa.

Etteikö Antti olisi valmis kuolemaan hänen tähtensä! Kyllä, varmasti. Mutta hän seisoisi siinä niinkuin ei ymmärtäisi mitään, niinkuin ei vaaraa olisikaan, vaikka luoti otsaa uhkaisi. Ja sillävälin hän arvioisi, ajattelisi, keksisi mahdollisuuksia, suunnittelisi pääsyä pälkähästä, aivojensa kaikella voimalla. Ja kun kaikki olisi ohi: sitten ei kiitosta, ei hyväilyä, ei sanaakaan, niitä hän ei haluaisi. "Aune, luulen, että kadotin tulitikkuni siinä leikissä. Olet hyvä, jos sytytät piippuni."

Aune rouva naurahti omaa mielijohdettaan. Mutta sitten hän säikähti. Minkälaisia ajatuksia hänellä oli Antista! Eikö hän rakastanutkaan miestään?... Oi kyllä, kyllä... kyllä. Hetkeäkään hän ei tahtoisi elää, jos Antti kuolisi... Mutta siellä hän vain laski, laski ja suunnitteli.

Taas nousi kosteus hänen silmiinsä ja hänen kaitaiset kasvonsa näyttivät hämärässä niin hennoilta ja surullisilta. Hän tuijotti oveen pitkän aikaa ajattelematta mitään; sitten hän nousi ja raotti sitä hiukan.

-- Kuule... sanoi hän hiljaa.

Ei vastausta. Antti istui piirustuksen yli kumartuneena ja rouva tiesi, ettei hän kuullut.

-- Antti!

Nimen lausuminen tehosi aina; insinööri Jäkälä nosti päätään ja kääntyi ovea kohti. Hänen harmaat silmänsä olivat kirkkaat, mutta poskilla paloi kuume.

-- Niin, mitä sitten?

Silloin Aune rouva tuli neuvottomaksi; ei hän ollut ajatellut, mitä sitten sanoisi. Hän hapuili hetken.

-- Minä ajattelin... Emmekö lähtisi hiukan ulos?

-- Nytkö? Ja minne?

-- Jonnekin, minne tahansa, kävelemään. Insinööri Jäkälä ei voinut estää ääneensä pääsemästä eräänlaista kärsimättömyyden vivahdusta.

-- Minulla on kiireellistä työtä, Aune.

Silloin rouvan katse harhaili kuin apua etsien ympäri huonetta ja pysähtyi maahan.

-- Niin, niin, tiedänhän minä. En minä oikeastaan tahtonutkaan. Minä... minä vaan halusin... sanoa sinulle jotakin. Älä häiriinny, hän sanoi heikolla, värähtelevällä äänellä.

Insinööri katsoi häneen äänettömänä, kauan aikaa. Sitten levisi hymy hänen huulilleen ja silmiin tuli ystävällinen ilme.

-- Ikävässäkö sinä taas olet, Aune?

Rouva ravisti päätään moneen kertaan, kasvoilla väkinäinen hymy ja kaikin voimin taistellen esiinpyrkiviä kyyneleitä vastaan.

-- Istuin vaan hämärässä, yksin. Mutta nyt väännän valoa, sanoi hän hätäisesti, poistuen, ja hiljaa sulkien oven jälkeensä.

Lamppua hän ei kuitenkaan sytyttänyt, vaan istuutui sohvalle silmät auenneina miettivään tuijotukseen. Hänen mieleensä johtui heidän rakkauselämänsä alkuvaiheet, niiltä ajoin, jolloin hän asui äitinsä kanssa ja ompeli. Heillä oli kaksi kamaria ja keittiö, mutta toisen kamarin he vuokrasivat aina ylioppilaille; ja niin joutui se eräänä syksynä Antti Jäkälän asunnoksi.

Hän oli kokonaan toisenlainen kuin kaikki edelliset, säännöllinen, työteliäs ja hiljainen. Hänen kirjansa ja paperinsa olivat aina erinomaisessa järjestyksessä; milloinkaan ei pöydälle jäänyt konseptia tai pahaista paperipalaa, joka olisi kertonut, mitä hän puuhaili, mitä tilapäisesti oli hänen mielessään; toiset ylioppilaathan usein olivat kirjoitelleet arkin täyteen laulunpätkiä, numeroita, hyvin usein pelkkää omaa nimeään. Samoin oli tupakka-asian laita. Vaikka Jäkälä poltti ahkerasti piippua, ei lattialla ollut koskaan tuhkaa, ei vahingossakaan tulitikun pätkää, eikä hänellä kuitenkaan ollut kuin yksi pieni tuhkakuppi. Hän oli määrännyt aamukahvin tuotavaksi puoli kahdeksalta, mutta ei kertaakaan sattunut, ettei hän jo silloin olisi ollut täysin puettuna. Ja kuun viimeisenä päivänä hän säännöllisesti ojensi suljetun kirjekuoren. "Neiti on hyvä ja antaa tämän äidilleen, en tahdo häntä näin varhain häiritä." Kuoressa oli vuokraraha.

Aune rouva muisti, kuinka hänet jo alusta alkaen oli vallannut pelonsekainen kunnioitus tätä vuokralaista kohtaan, niin että oli ollut vaikeata viedä hänelle aamukahvia tai yleensä mennä hänen huoneeseensa. Ja kun hän sitten oli huomannut ylioppilaan kirkkaiden silmien toisinaan tutkivasti, toisinaan hieman veitikkamaisesti viipyvän itsessään, oli veri syöksähtänyt kuumana poskille ja hänen oli ollut pakko pitää katseensa maassa. Se oli sanomattomasti harmittanut: "Mokomakin mykkä, joka oli säännöllinen kuin seinäkello."

Sitten eräänä iltana oli ylioppilaalle tullut vieraita. Ja ihme! Tämä pyytää kuumaa vettä, laseja, sokeria; alkoivat juoda totia. Mutta kuinka hiljaa he olivat, hiljaista naurua, lauluakin, mutta kovin aikaisin vieraat lähtivät. Kun hän oli mennyt hakemaan laseja ja valmistamaan vuodetta, istui ylioppilas posket hehkuvina ja tuijotti häneen koko ajan. "Oletteko hyvä ja pyydätte äidiltänne anteeksi, neiti. Taisimme häiritä. Oli syntymäpäiväni." Millätavoin he olisivat häirinneet! Mutta silloin oli ylioppilas tullut aivan hänen viereensä ja hymyillyt omituisesti. "Ettekö ollenkaan halua minua onnitella?" Neuvottomana oli hän ojentanut kätensä ja ylioppilas oli pitänyt sitä hiukan liian kauan ja katsonut niin, että se vieläkin huumasi häntä.

Sitten oli Jäkälä toisinaan vienyt hänet konsertteihin. "Sallitteko, rouva, että vien neidin konserttiin?" Hän olisi mieluummin käynyt teatterissa, mutta Jäkälä ei pitänyt näytelmätaiteesta, vaan rakasti musiikkia. Ja musiikki teki hänet totiseksi ja vielä harvasanaisemmaksi.

Ja niin tapahtui ratkaisu: Kun he eräänä iltana palasivat konsertista, tuli pimeissä portaissa pari humalaista miestä heitä vastaan. Vaistomaisesti hän silloin tarttui ylioppilaan käsivarteen. "Olisiko teidän turvallista siinä?" kysyi tämä, kun he jo olivat ehtineet miltei ovelle. Ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä kysymys tarkoittikaan, kiertyi ylioppilaan käsi hänen vyötäisilleen. Se kiertyi kuin rautavanne, niin että sen salaperäinen voima huumasi hänet, ja kun ylioppilas suuteli häntä, ei hänellä ollut kykyä vähääkään estellä, eikä hän tahtonutkaan.

Ne olivat onnellisia aikoja, mutta sitten alkoivat vaikeudet. Hänen piti Amerikkaan. "Toivon voivani kohottaa sinut verrattain hyvään yhteiskunnalliseen asemaan, enkä tahdo, että tunnet itsesi siinä vieraaksi." Se oli Antin tahto, joka aina määräsi, joka teki hänet sanomattoman onnelliseksi, mutta joka samalla tuotti hänelle levottomuutta ja ahdistusta. Hän, neulojatyttö, Amerikkaan! Mutta äiti oli aina Antin puolella, vaikka haikein mielin luopui tyttärestään. Kylläpä hän oli saanut kestää vaikeuksia vieraassa maassa, niellä monta karvasta palaa ja alituisesti olla ikävässä. Varmaankin hän olisi kuollut, ellei olisi ollut Pekka Johanssonia, joka samaan aikaan opiskeli amerikkalaisessa teknillisessä korkeakoulussa. Niin, Pekka! Hän oli kokonaan toisenlainen kuin Antti, nauroi, lörpötteli, hassutteli. Ja kuinka hän soitti viulua! Väkisin kyyneleet nousivat silmiin, kun hän soitti kotimaan lauluja.

Aune rouva muisti, että Pekka kerran oli vähällä suudella häntä. Mutta kuin näkymättömänä Antin tahto oli ollut läsnä, sitonut, velvoittanut, pakoittanut. Kuolon kalpeana hän oli irroittanut Pekan kädet, työntänyt hänet pois. Ja sitten oli Pekka vähän ryypiskellyt, tehnyt työtä ja ryypiskellyt -- ja hassutellut taas kuin ennenkin, viulu vain joskus ikäänkuin puhui.

Aune tuli ajatelleeksi, minkälaista olisi ollut, jos hän silloin ei olisi työntänyt pois Pekkaa. Sitten hän säpsähti. Hyvä Jumala, mitä johtuikin hänen mieleensä! Hänkö olisi luopunut Antista, Antista! Ei koskaan, ei kuoleman uhallakaan!... Mutta Antti oli aina työssä. He kulkivat kaupungista kaupunkiin, maasta maahan, hotellista hotelliin ja hän oli niin yksin. Antilla oli työnsä, mutta hänellä, mitä hän olisi osannut tehdä? Toisinaan oli niin kuolettavan ikävää... Eikä heillä ollut lasta... Miksi Jumala ei antanut heille lasta?

Äitikin oli kuollut hänen ollessaan ulkomailla. Äiti parka. Kylläpä hänen oli ollut yksinäistä... Aune rouva tunsi taas kyynelten kohoavan silmiinsä... Olisiko ehkä ollut onnellisempaa, jos hän olisi pysynyt neulojatyttönä, jos... jos Anttia ei olisi ollutkaan? Eläisikö äiti ehkä vielä?

Äkkiä hänet valtasi omituinen mielijohde: mitä, jos hän menisi katsomaan entistä kotiaan, heidän entisiä huoneitaan. Ketä mahtoi nyt asua niissä? Kenties puutetta-kärsiviä. Mutta senpä hän tekeekin, hän menee sinne aivan vieraana, sanoo jonkun tekosyyn, antaa pienen lahjan heille.

Hän väänsi valoa ja pukeutui. Hetken aikaa hän tuijotti ajatuksissaan Antin oveen. Mutta eipäs. Mitä hän siitä Antille kertomaan, tuskin Antti siitä olisi oikein hyvilläänkään.

Mutta ei hänellä ollut mitään iloa käynnistään. Porraskäytävässä oli hän joutunut niin suuren mielenliikutuksen valtaan, että hänen oli täytynyt itkeä; kylläpä hän tänään oli herkkä ja huonolla päällä. Ja kun hän silmät punertavina astui sisään, oli hänet heti tunnettu. Huoneistossa asui muuan koneenkäyttäjä, jonka vaimo ihmeissään tarjosi "rouva Jäkälälle" tuolia. Äärimmäisen hämillään Aune rouva selitteli jotakin, otti pienen, rohkean pojan syliinsä, leperteli hetken jonninjoutavaa ja poistui sitten kiireesti, silmät kosteina, työntäen pienokaisen käteen tukun seteleitä.

Niin, tähän oli Antti hänet saattanut! Hän ei voinut ottaa enää askeltakaan uteliaitten silmien häntä seuraamatta. "Suomen kuvalehti", "Maailma", "Otava", kaikki ne julkaisivat hänen kuviaan. "Insinööri Jäkälä rouvineen aamiaisella hotellin ruokasalissa", "Insinööri Antti Jäkälän rouva astumassa raitiotievaunuun". Se oli sanomalehtireportterien työtä: kun Antti ei ottanut heitä vastaan, niin he näppäilivät salaa valokuvia. Mutta sellaisen huomion esineenä hän ei ollenkaan tahtonut olla!

Rouva Jäkälä kulki perin hitaasti ja mietteissään. Kun hän oli ehtinyt Bulevardille, tunsi hän mielihyvää, että katu oli miltei tyhjänä ihmisistä, ja ehdittyään kirkkopuistoon, missä juhlalliset, lumiset puut seisoivat liikkumattomina, hänen mielensä rauhoittui. Mutta hiljainen puisto sinisine varjoineen herätti hänessä jälleen ikävän. Minne hän menisi? Kotiin...? Siellä oli Antti, joka laiminlöi hänet niin kokonaan näihin aikoihin. Mutta mitä, jos hän lähtisi teatteriin! Mikä kappale siellä mahtoikaan olla menossa? Heti hän ajatteli pukuaan. Mutta se ei ollut sopimaton, eikähän nyt ollut ensi-iltakaan. Hän innostui ja kiihdytti askeleitaan. Hänpä soittaa Antille. Mutta sitten hänen päänsä jälleen painui: eihän Antti välittänyt teatterista ja hänellä oli työtä... Konserttiin Antti ehkä olisi lähtenyt, mutta teatteriin, ei... Oli oikeastaan omituista se Antin kiintymys musiikkiin. Aune rouvan mieleen johtui, kuinka Antti toisinaan lähti konsertista kesken pois, kuultuaan kappaleen, joka oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän ei tahtonut enää sekoittaa tuota vaikutelmaa, vaan lähti, ja oli sitten pitkän aikaa kuin toisessa maailmassa, kuin musiikin lumoissa. Kuinka usein hän miltei pahastui Pekka Johanssonille ja katsoi häneen ääneti ja ihmeissään, kun tämä, soitettuaan viulullaan jonkun ihanan kappaleen, heti saattoi naureskella, lasketella jonninjoutavuuksia tai vingahuttaa kiperän polkan yhteen menoon, ikäänkuin haihduttaakseen omaa liikutustaan.

Ihmisvilinä Ylioppilastalon kulmauksessa tuskastutti Aune rouvaa ja hän kääntyi menemään pitkin Heikinkatua. Hän kulki niin ajatuksissaan, että heräsi vasta kun huomasi olevansa asematorilla. Yleisöä meni teatteriin... Hän sai äkkinäisen päähänpiston: hänpä menee sinne ypöyksin. Kellä siihen olisi mitään sanottavaa! Hän ei lähde kotiin istumaan!

Ensimmäisellä väliajalla hän teki sen virheen, että lähti käytävään kävelemään. Ihmiset tunsivat hänet ja tarkastelivat häntä nenäkkäällä tavallaan. Täällä oli rouvia, joille hän aikoinaan oli ommellut pukuja, ja he muistivat hänet siltä ajalta ja suuntasivat häneen katseen, joka etsi hänestä virheitä. Jos hänen luonteensa olisi ollut toisenlainen, olisi hän nauttinut kaikesta tästä, ehkäpä pöyhkeillyt, mutta nyt se vain tuskastutti häntä ja hänen hermonsa kärsivät uskomattomasti. Kylläpä ne nyt ihmettelivät, miksi hän oli yksin. Kun tulikin tultua! Kylläpä tänään oli onneton päivä.

Toisilla väliajoilla ei hän enää liikkunut paikoiltaan, mutta hänen mielialansa oli pilalla, eikä näytelmäkään ollenkaan ollut hänen makuunsa eikä voinut häntä kiinnittää. Pois lähdettäessä hän ei pitänyt kiirettä, vaan antoi ihmisten rynnätä pukujaan noutamaan ja jättäytyi jälkeen. Kun tulikin tultua! Missähän Anttikin luuli hänen oikein olevan?... Hän hymähti hiukan katkerasti: jos Antti ensinkään oli huomannut hänen poissaoloaan...? Niin no, illallisen takia ehkä...

Kun hän pani päällystakkia ylleen, riensi muuan keski-ikäinen herra erittäin kohteliaasti häntä auttamaan. "Saanko auttaa, rouva?" Käytävässä ei enää ollut kuin muutamia harvoja ihmisiä.

"Minä tunsin teidät ulkomuodosta, rouva Jäkälä. Sallitteko, että sanon nimeni, tukkukauppias X; tässä on vaimoni." Aune rouva ojensi kätensä hämillään.

"Huomaan teidän olevan yksin. Ollaanko teitä ehkä ulkona vastassa?"