Part 2

-- Kokouksen osanottajat tuijottivat puhujaan ihmetyksestä vaaleina, jäykin, avautunein silmin ja tiheästi hengittäen. Heidän ajatuksensa sekaantuivat, he eivät tahtoneet uskoa korviaan. Mitään tällaista he eivät olleet osanneet uneksiakaan.

"Jos tuo henkilö, jatkoi puhuja kuiskaavalla, kiihkeällä äänellä, jos hän tekisi kaiken oman otsansa uhalla, jos hän ei käyttäisi ansaitsemastaan suunnattomasta voitosta penniäkään omaksi hyväkseen, jos hän kokoaisi tuhansia, satojatuhansia, miljoonia, jos hän vaalisi niitä kuin elämäänsä ja sitten kerran lahjoittaisi ne isänmaalleen, kansalleen, olisiko hänen tekonsa epäsiveellinen teko?"

"Mutta hänhän toimisi vastoin vahvistettua lakia, häneltä puuttuisi pohja, perustus; jokainen hänen askeleensa olisi lain mukaan rangaistava."

"Niin, sen lain mukaan, jonka pyhyyttä Suomen kansa ei tunnusta... Muistakaa, että jääkärit toimivat vasten lakia: he vapauttivat maan."

"Niin, niin, mutta tämän lain on Suomen kansa itse laatinut ja itse vahvistanut."

"Aivan. Erotus on olemassa... Kuitenkaan, sen toistan, Suomen kansa ei kunnioita omaa laatimaansa lakia, vaan rikkoo sitä."

Hiljaisuus.

"Mutta huomatkaa. _Siltä henkilöltä, joka toteuttaisi tämän epämoraalisen suunnitelman, vaadittaisiin kerrassaan harvinaista siveellistä voimaa_. Eikö se ole omituista?"

"Mutta myöskin pääomaa, kykyä, suhteita!"

"Ja entäpä, jos pääoma olisi tarjolla! Jos ainakin olisi verrattain helppoa sitä hankkia!"

-- -- --

Poliisipäällikkö vaikeni ja tuijotti pitkän aikaa hajamielisen näköisenä suoraan eteensä. Ministeri ei häirinnyt häntä. Sitten hän otti taskustaan lompakon ja haki sieltä suljetun kirjekuoren. Revittyään sen auki, hän ikäänkuin epäröiden veti esille repaleisen, kellastuneen paperipalan ja luki omituisen vaikeasti, heikolla äänellä:

lä tavalla, kuin mainitussa kokouksessa päätämme.

10 §.

Kaiken sen kautta, mikä meille on pyhää, me vannomme säilyttävämme ja kartuttavamme tätä pääomaa kuin uhria isänmaalle, älköönkä siitä rahtua langetko omaksi hyv

Hels

Ovelle koputettiin; palvelijatar toi teetä.

Poliisipäällikkö heitti paperin huolimattoman näköisesti pöydälle, mutta vilkaisi kuitenkin omituisen hätäisesti, oliko kirjoituspuoli jäänyt alaspäin.

-- Kylläpä teillä on ihanatuoksuista teetä, herra ministeri. Ei mikään virkistä enempää. Minä olenkin ehkä ikävystyttänyt teitä. Olen taas poikennut syrjään, sehän se on ainainen virheeni. No niin, palatkaamme sitten asiaan. Kuulkaahan, minäpä unohdin äsken, että Antti Jäkälällä on siinä onyx-neulassa pieni kultainen ilveksen käpälä, aivan ylimmäisenä. Se on kuin kruunu.

Ministerin huulet liikahtivat kuin jotakin kysyäkseen, mutta nopeasti hän käänsi katseensa maahan ja ryyppäsi lasistaan. Hetken kuluttua hän sanoi:

-- Pankaa toki tuo lappu talteen. Poliisipäällikkö ei näyttänyt kuulevankaan.

-- Oh! Tuollahan varmaankin on piipputupakkaa, laatikossa? Sallitteko...?

Ministeri ojensi laatikon kohteliaasti.

-- Olkaa hyvä. Mutta onko teillä piippua?... Poliisipäällikkö tuli yhtäkkiä kalpeaksi kuin vaha.

Hänen ystävälliset, raukeat silmänsä muuttuivat pistäviksi ja niiden terät laajenivat. Hän lakkasi hengittämästä ja näytti kuin olisi hän ponnistanut kaiken voimansa sanoessaan käheällä äännellä:

-- Ajattelin tehdä siitä palturin.

Ministeri hätkähti. Hän ei liikahtanutkaan eikä nostanut silmiään maasta. Poliisipäällikkö pisti lapun kupariseen tuhkakuppiin ja sytytti sen savukkeellaan vavahtelevin käsin. Sitten maisteli hän teetään kaikessa rauhassa ja jatkoi entiseen keveään tapaansa:

-- Nähtävästi minun on kerrottava kaikki, mitä tiedän Antti Jäkälästä. Oletteko muuten koskaan nähnyt häntä? Keskikokoinen, laihakas, mutta kuitenkin tanakalta näyttävä mies, kirkkaat harmaat silmät valtavien otsaluiden alla, pienet tummat viikset, piirteet kulmikkaat ja lujat, ontuu hiukan vasenta jalkaa silloin kun ei tiedä itseään katseltavan. Hän on kotoisin Oulusta, missä isä oli osakkaana eräässä olutpanimossa. Vihdoin kääntyivät asiat niin, että ukko sai panimon yksin haltuunsa, vaikka tosin velkaantui pahanlaisesti. Sitten alkoivat onnettomuudet: ensin huikea takaussumma joutui maksettavaksi, sitten syöksivät velkojat kimppuun. Ja vihdoin teki alkoholikielto ukosta kokonaan lopun. Ajatelkaahan tuollaisen olutpomon osaa, herra ministeri. Kuka hänen huolistaan olisi välittänyt! Hänen kurjuudelleen naurettiin. "Missä ovat ne tuhannet, jotka olet riistänyt meidän lapsiemme ruokarahoista", pilkkasivat perheenäidit. Ukko ei jaksanut, hän laukaisi revolverin suuhunsa.

-- Poika, Antti, oli sillävälin tullut ylioppilaaksi ja harjoitti opintoja Teknillisessä Korkeakoulussa. Vapaussota keskeytti hänen lukunsa, mutta teki hänestä reservivänrikin. Kun hän vihdoin oli sotapalveluksesta vapaa, esti isän köyhyys häntä jatkamasta lukujaan. Ja kun sitten sattui tuo isän surullinen kuolemantapaus, näytti epätoivo valtaavan nuorukaisen. Hän liittyi vapaaehtoisena rajavartiojoukkoihin ja vapaaehtoisena hän otti osaa siihen kuuluisaan retkikuntaan, joka tunkeutui Petsamoon. Jos vaivaudutte tutkimaan jääkärimajuri Valleniuksen selontekoa Petsamon retkestä, jota selontekoa säilytetään ulkoministeriön arkistossa, näette hänen nimensä niiden miesten joukossa, jotka onnettomassa Salmijärven taistelussa joutuivat kadoksiin.

-- Kului enemmän kuin puoli vuotta, eikä hänestä tiedetty mitään; hänen äitinsä vain kuoli sillä välin, kenties vanhuuttaan, kenties surusta, tai kenties köyhyydestä. Mutta yhtäkkiä Antti Jäkälä ilmestyi Teknilliseen Korkeakouluun kaikessa rauhassa jatkamaan lukujaan. Hänen ympärillään oli seikkailijan sädekehä. Salmijärven taistelussa oli hän saanut kuulan vasempaan jalkaansa, pyrkinyt uuvuksissa pakoon korpea kohti, mutta joutunut bolshevikien vangiksi. Myöhemmin syyskesällä oli hänen kuitenkin onnistunut paeta Kantalahdesta suoraan metsien halki ja monta kovaa koettuaan Suomen rajan poikki Oulankajoelle ja sieltä Kuusamoon.

-- Kokemuksistaan hän puhui vastenmielisesti ja vähän. Mutta opinnoissaan hän edistyi mainiosti, oli tavattoman työteliäs ja jonkunmoinen johtotähti toveripiireissään. Hänen päästödiplomiaan tie- ja vesirakennuksen opintosuunnassa seurasi korkein arvosana "oivallinen".

-- Sitten alkaa tämän nuoren ja lahjakkaan insinöörin elämässä kummallinen vaellusaika. Hänen ensimmäinen julkinen toimensa oli toisen johtajan toimi Oulangan kuparikaivoksella -- hiukan omituinen homma tie- ja vesirakentajalle. Kun Oulangan Kuparikaivos Oy. myi liikkeensä eräälle venäläiselle yhtiölle, matkusti Jäkälä Amerikkaan, jossa harjoitti sähköteknillisiä ja vuoritieteellisiä opinnoita. Täällä hän myöskin meni naimisiin. Hän oli nähtävästi jo opintoaikanaan Helsingissä kiintynyt kortteerirouvansa tyttäreen. Rouva oli köyhä, tyttö elätti itseään ompelemalla. Jäkälä lähetti tytön Amerikkaan, kustantaen hänet joihinkin oppilaitoksiin, joissa hänestä muokattiin amerikkalaisella vauhdilla maailmannainen, tai joka tapauksessa sopiva puoliso insinöörille.

-- Tästä lähtien insinööri Jäkälän jäljet häviävät maailman turulle. Hän rakensi Amerikassa yhdessä toverinsa Johanssonin kanssa yksikiskoisen sähköradan, joka herätti melkoista huomiota. Hän suunnitteli insinööri J. V. Laakson maanviljelyskonepajan uuden uutukaiset sähkölaitteet. Hän sai suuren palkinnon ja saksalaisen kunniatohtorin arvonimen niistä tutkimuksista, jotka hän oli tehnyt soveltaessaan vahvavirtatekniikkaan tanskalaisten insinöörien Alfr. Johnsenin ja Knud Rahbekin v. 1917 tekemää keksintöä, jonka mukaan lehtikullalla peitetty litografinen kivi osoitti aivan uudenlaatuisia sähkömagneettisia ominaisuuksia. Hän on hakenut kaikissa maissa patentin kolmelle eri keksinnölle, jotka tuottavat hänelle miljoonia. Hänen nimensä ei ole tuntematon Virossa. Hän on tehnyt korjaustöitä Ruotsissa valtakunnan rajan ja Kirunan välisellä sähköradalla, hän on parantanut Narvikin lumisella radalla, käytännössä olevaa pyörö-lumiauraa. -- Lyhyesti sanoen: hän on ollut kaikkialla -- eikä missään.

Poliisipäällikkö nousi ja katsoi kelloaan; näytti siltä kuin aikoisi hän lopettaa.

-- Mutta, hyvä herra, ettehän toki vielä aio lähteä. Minua suuresti kiinnittää teidän kertomuksenne, sanoi ministeri eräänlaisen pettymyksen kuvastuessa hänen äänestään.

-- Herra ministeri, kylläpäs te olette utelias. Te pumppaatte minut yksinkertaisesti kuiviin.

-- Istukaahan kuitenkin hetkinen vielä. Teillä on tietoja niin monelta alalta, mutta aina te olette vaatimaton. Se on ihan teeskentelyä. Kuulkaahan, te mainitsitte Oulangan Kaivosyhtiön. Se kiinnitti mieltäni.

-- Tuo kaivosyhtiökö? Niinpä tosiaankin, huomatkaahan, ne valtaukset, joilla yhtiö työskenteli, olivat kaikki Antti Jäkälän.

-- Jäkälän!

-- Saman Jäkälän, joka -- karkasi Kantalahdesta, vastasi poliisipäällikkö. Syntyi hiljaisuus.

-- Omituisinta, jatkoi poliisipäällikkö kuin itsekseen, omituisinta kuitenkin oli, että yhtiö myi kaivoksensa eräälle venäläiselle yhtiölle. Uusi yhtiö teki koeporauksia monella paikalla ja laajensi kaivosta. Sitten alkoi yhtäkkiä levitä huhu, jonka mukaan yhtiön piti löytää kultaa. Kun huhu oli kasvanut niin voimakkaaksi, että tutkimuksia oli toimeenpantava, oli kaivos täydellisessä lakkotilassa, työt oli lopetettu pari viikkoa sitten ja kaikki oli autiota kuin erämaassa. Mutta mikä ihmeellisempää, tutkijat totesivat selvästi, että kultaa oli saatu ja sitä oli saatu verraten runsaasti. Alettiin etsiä venäläisen yhtiön johtomiehiä; he olivat kaikki Venäjällä. Mutta viikkoa aikaisemmin entinen Oulangan Kaivos-Oy. oli -- ostanut kaivoksen takaisin. Vanha yhtiö saattoi päivänselvästi todistaa, ettei sen toimintakautena oltu kultaa löydetty, ei oltu edes tehty kaivauksia kultasuonten seutuvilla. -- Kuten tiedätte, saadaan Oulangasta nytkin vielä kultaa, vaikka verrattain vähässä määrin.

-- Niin, tuon jutun olen kyllä kuullut ennenkin.

-- Siitä nyt näette, ettei minulla enää ole mitään uutta. Muistanette, että se oli Oulangan Kaivosyhtiö, joka antoi maanviljelysinsinööri J. V. Laaksolle korottoman lainan, kun hän lähti Kanadan vehnäkentille tutkimaan amerikalaisia viljelystapoja ja koneita. Sama yhtiö lähetti köyhän Johansson nimisen polyteekkarin amerikkalaiseen sähköteknilliseen opistoon -- meikäläisessä korkeakoulussa kuuluu olevan kerrassaan huono laboratorio. Sama yhtiö maksoi...

-- Mitä te tarkoitatte? keskeytti ministeri kulmakarvat koholla.

-- En enempää kuin sanon, kuului vastaus.

Äkkiä poliisipäällikkö hyppäsi ripeästi tuolilta ja sanoi kokonaan toisella äänellä:

-- Ei, mutta kylläpä minä kulutan lörpötyksilläni teidän aikaanne.

Silloin vastasi ministeri verrattomalla, hillityllä sukkeluudella, jota tältä hopeahapsiselta mieheltä tuskin olisi saattanut odottaa:

-- Tosiaankin, te myöhästytte minun takiani ensimmäisestä valssista.

Poliisipäällikön hyväntahtoisista silmistä välähti iloinen sädekimppu:

-- Sallittehan, että saatan kotiin tyttärenne, herra ministeri?

-- Jos se teitä huvittaa, vanha poika, vastasi ministeri hymähtäen.

III.

Kipinästä syttyy metsäpalo; se leviää ensin hiljaa ja tasaisesti, mutta kun tuuli herää, silloin se vasta hulmahtaa täyteen liekkiin.

Oy. Petsamon jutussa oli kieltämättä tuulena J. V. Laakson hyvä-tuuli.

Sanomalehtien uutiset olivat todellakin ensin pieniä kuin kipinät. Porvarislehtien palstoilta kuvastui se sanoaksemme konditsionaalinen ja syrjäänvetääntyvä tyyli, jonka nämä lehdet olivat ottaneet uskonnokseen ja kehittäneet huippuunsa.

_Huomiotaherättävä anomus_.

_Säästyvätkö valtiolta Petsamon radan kustannukset?_

Saamiemme tietojen mukaan on Osakeyhtiö Petsamo jättänyt valtioneuvoston kirjaajankonttoriin anomuksen, jossa yhtiö pyytää -- ei enempää eikä vähempää kuin lupaa rakennuttaa radan Rovaniemeltä Petsamon Jäämeren satamaan. Yhtiö tarjoutunee, vaikka erinäisillä ehdoilla, suorittamaan itse kaikki radan aiheuttamat kustannukset ja, mikä omituisinta, sitoutunee korvauksetta luovuttamaan radan valtiolle niin pian kuin se on valmistunut.

Mielestämme näyttää tarpeettomalta ratkaiseva kannanotto anomukseen nähden, kunnes asiantuntijat ovat antaneet siitä lausuntonsa ja asianomaiset virastot sen käsitelleet. Merkillepantavana seikkana lienee kuitenkin mainittava, että mikäli luotettavalta taholta olemme kuulleet, Oy Petsamo on äskettäin kohottanut osakepääomansa 300 miljoonaan markkaan ja ollevat osakkaat maan ensimmäisiä rahamiehiä. Näyttäisi siis mielestämme kuin olisi isänmaan etua ja kehitystä harrastavain kansalaisten syytä toivoa, että tämä ihmeellinen anomus, jonka vertaista tuskin löytynee maamme kehityshistoriassa, saattaisi kauan päiväjärjestyksessä olleen Petsamon ratakysymyksen onnelliseen ja liike-elämällemme suotuisaan ratkaisuun.

Suomen Sosiaalidemokraatin äänilaji oli jo kokonaan toinen. Heti otsakkeissa oli tyypillinen leima:

_Ensi luokan anomus_.

_Mikä käryää suurporvariston nenään pohjoisessa?_

Se selitti anomuksen paljoa tarkemmin kuin porvarilehdet, sijoittaen sinne tänne sulkeiden välissä olevia huuto- ja kysymysmerkkejä erinomaisella taidolla. Ja sitten se lausui:

-- -- --

Vielä enemmän kuin itse anomus ihmetyttää meitä anojan loppuhuomautus, joka kaiketi pyytää olla jonkinlainen isänmaallisuuden vakuutus. Meidän on suoraan tunnustettava, että me emme ole koskaan tällaista isänmaallisuutta porvareissa huomanneet. Miten he ovatkin silanneet toimenpiteensä suurisanaisella isänmaallisuuden kullalla, aina on sen alta rumasti irvistänyt itsekkäitä pyyteitä. Mutta kenties Oy Petsamo tahtoo näyttää, että suuryhtiöittemme joukossa, jotka niin verrattomalla taidolla ovat kiertäneet itsensä veroista vapaaksi, on yksi sellainenkin, joka antaa enemmän kuin pyydetään. Miten tahansa, syytä on joka tapauksessa kysyä: mikä käryää pohjoisessa porvarin nokkaan?

Mutta Suomen Työmies ampui heti järeällä tykistöllä. Sekin selosti anomuksen tarkkaan ja hyökkäsi sitten suoraa päätä asian ytimeen, ilman minkäänmoisia turhanpäiväisiä hienosteluja:

_Kapitaalin uusi rynnistys_.

_Silmät auki, proletaarit!_

-- -- --

Kas siinä porvariston uusi loistotemppu, mutta luokkatietoisuuteen heränneitä työläisiä ei sillä petetä! Työläiset, ottakaa huomioon, millä rahalla porvaristo rakentaa tuon ratansa. Se on sen puristanut hikenä teidän ruumiistanne, se on sen takonut teidän lastenne leivästä. Ja kuitenkin se sanoo tekevänsä lahjoituksen isänmaalle! Mutta mitä se lahjoittaa? Teidän tuskanne, terveytenne, teidän lastenne terveyden se heittää kuin pelaaja pöydälle, yhä suuremman voiton toivossa, menettämättä itse mitään. Porvaristo pitää kynsin hampain kiinni yksityisomaisuuden säilyttämisestä. Kuinka se silloin uhraisi mitään valtiolle, yhteiskunnalle, ellei sillä olisi voiton toiveita? Silmät auki, köyhälistö! Sitä rataa pitkin, jonka se rakentaa, se kuljettaa työläiset nääntymään Lapin metsiin, kaivoksiin, tunturien pakkaseen. Se vie teitä tuhansittain erämaahan kuolemaan ja kasvattaa kapitaaliaan. Muistakaa pohjoisia tukkityömaita täisine kämppineen! Mutta herännyt proletariaatti on nouseva puolustamaan oikeuksiaan.

Nämä sanomalehtikirjoitukset, jotka pieneltä osaltaan niin selvästi kuvastivat maamme puolue-elämää, otti yleisö vastaan väsähtäneellä äänettömyydellä. Se ei jaksanut syventyä siihen, mitä anomus sisälsi, ja sitäpaitsi useat pitivät koko juttua pelkkänä humpuukina. Se oli tottunut paljoa jännittävämpiin tapahtumiin, suurkavalluksiin, murhiin, parjauksiin.

Mutta keinottelijat nostivat päätään ja vainusivat ilmaa. Maatilojen, metsien ja koskien ostajia syöksyi pohjoiseen. He pyöriskelivät niiden maa-alueiden ympärillä, joita anomuksessa oli kosketeltu, mutta pahasti heidän nenänsä kärähtivät: yhtiö oli jo ostanut ne tilukset, jotka se oli katsonut tarpeellisiksi, ja ympärillä olevat omistajat olivat suunnattomasti kohottaneet hintoja, joka omisti neliömetrin maata, se ei myönyt sitä enää millään, vaan odotti joka hetki löytävänsä siitä puhdasta kultaa, tai saavansa suonpalasesta miljoonan. Huhu oli ehtinyt pohjan perille ennemmin kuin keinottelijat; uskossaan lujan kansan murtumaton rintama oli heitä vastassa.

Tämä taas vuorostaan antoi jutulle uutta pohjaa. Yhtiö oli ostanut maa-aloja, se oli kiinnittänyt niihin rahaa, siis sillä täytyi olla tosi mielessä. Sanomalehdet vaikenivat, mutta huhu suureni ja sai yhä kummallisempia muotoja. Vihdoin se sai sanomalehtien haastattelijat valtaansa.

Nämä ryntäsivät sankoin parvin yhtiön osakkaiden kimppuun, ja mitä jyrkempää vastarintaa he kohtasivat, sitä innokkaammiksi he tulivat. Pankkiiri Kaski vastaili rahamiehen kohteliaisuudella, ettei hän tiennyt suunnitelmista kerrassaan mitään, ne kun olivat yhtiön teknikkojen laatimat ja johtokunnan tarkastamat, eikä hän kuulunut johtokuntaan. Kapteeni Liir oli onneksi merellä ja insinööri Johansson Chicagossa, uhrina ei ollut enää muita kuin insinööri Jäkälä ja J. V. Laakso. Mutta Jäkälä ei ottanut ketään vastaan ja Laakso puhui pelkkiä hassutuksia.

Silloin neekerit kerrassaan raivostuivat. Joku heistä yritteli runoilla, oli tietävinään enemmän kuin tiesikään, mutta silloin olivat toiset yksimielisinä kiskomassa häntä alas piedestaaliltaan. Sanomalehtien palstoilla alkoi näkyä miltei seisovana otsikkona "Oy. Petsamon juttu", mutta sen alla ei ollut suuria ja yleisö alkoi hermostua.

Jäkälän hotellihuoneistossa, jossa hän tilapäisesti asui, kävi tuon tuostakin nuuskijoita, mutta hän käänsi, kuten sanottu, heidät ovelta. Eräälle hän joutui kerran itse avaamaan oven.

-- Saisinko silmänräpäyksen puhutella insinööriä?

-- Ei hän ole kotona.

-- Mutta tunnenhan minä teidät, herra insinööri! Silloin Jäkälä kohotti suuren harppinsa, joka hänelle oli unohtunut käteen ja joka välähti kuin tikarin terä. Hän tiuskaisi hirveällä äänellä:

-- Ja kuitenkin seisotte siinä vielä!

Tunkeilija kääntyi kuin tuulenkela ja syöksyi alas portaita kolme askelta kerrallaan, kaikuvan naurunhohotuksen saattamana.

Kipinästä oli syttynyt tulipalo; mutta silloin tuli luuli, J. V. Laakson hyvä-tuuli.

J. V. Laakson piirustuskonttorissa oli piirtäjänä muuan teollisuuskoulun käynyt mies, joka oli kommunisti. Mies oli nuori ja perin hiljainen, täydellinen kalpeakasvoinen uneksijatyyppi. Erikoisen lahjakas hän ei ollut, mutta hän oli työteliäs ja hänen piirustuksensa olivat niin viivakauniit ja puhtaat kuin painosta tulleet. Ja J. V. Laakso oli mies, joka osasi käyttää hyväkseen tällaista kykyä ja maksaa kunnollisia palkkoja.

Mutta sitten yllätti J. V. Laakso Suomen Työmiehen neekerin haastattelemasta tätä piirtäjää. Ovensa läpi hän kuuli selvästi:

--... Niin, jos saan mitään tietää. Mutta en minä tiedä mitään.

-- Tietysti sitten omalle lehdelle. Ei toki muille, missään tapauksessa.

-- No kyllä, kyllä.

Silloin J. V. Laakson ihravatsa alkoi hyllyä, pienet silmät kiiluivat ja siristyivät, ja terve hammasrivistö alkoi kuin mikäkin syöttölaitos rullata sikaria suupielestä toiseen lerpallaan olevan ja aina vähän mustan alahuulen päällä. Hän otti kynän, rullasi vielä hetken aikaa sikaria ja alkoi sitten kirjoittaa.

Kun hän oli saanut tekeleensä valmiiksi, kutsutti hän piirtäjän luokseen.

-- Minä olen kuullut, että te olette kommunisti, jyrähti kuin ukkospilvestä paksukarvaisten kulmien rypistyessä.

Mies vastasi aivan suoraan, hiljaisella äänellään:

-- Kyllä minä lukeudun siihen puolueeseen. Silloin jysähti J. V. Laakson lihava nyrkki pöytään.

-- Vai sillä tavalla! Te vähäksytte palkkaanne! Te katsotte, että minä imen teidän hikenne ja verenne! Mutta sellaisia miehiä minä en tarvitse, hyvä herra. En jumaliste!

-- Ei... eihän se sitä, herra tirehtööri. Ky-kyllä palkkani on hyvä... kovin hyvä.

-- Niin minäkin arvelen.

Syntyi hiljaisuus, mutta sitten J. V. Laakso jatkoi:

-- Tiedättekö, mikä se paikka on, jossa te teette työtä?

Ei vastausta.

-- Se on minun piirustuskonttorini, minun piirustuskonttorini, herra. Mutta tietäkää, ettei se ole mikään tietotoimisto.

Ei vieläkään vastausta.

-- Minä en elätä sanomalehtimiehiä piirustuskonttorissani. Joka ei elä minun työstäni, se saa mennä.

J. V. Laakso piti taiteellisen paussin; sitten hän jatkoi paljoa tyynemmin:

-- Minä olen tavannut nuuskijoita luonanne. Jos tahdotte jäädä paikallenne, niin ottakaa tämä, kirjoittakaa se puhtaaksi ja lähettäkää tuolle nuuskijalle nimikirjoituksellanne varustettuna. Sanokaa saaneenne sen vaikka helvetistä, se ei minua liikuta.

Tuskan hiki kihoili miehen otsalta ja käsi vavahteli, kun hän ankaralta isännältään otti paperin ja alkoi sitä lukea. Mutta pian hän rauhoittui, jonkinlainen valo levisi kasvoille ja hän huomautti:

-- Eivät he tätä paina, herra tirehtööri.

-- Painavatpa tai ei, ette ole siitä vastuussa. Te vain lähetätte sen, ettekä selitä sanaakaan. Työhön!

Mutta piirtäjä erehtyi. Suomen Työmies painoi sepustuksen. Tapahtumalla oli ensinnäkin se seuraus, että piirtäjä erosi puolueesta, jonka arvostelukykyä hänen oli pakko vähäksyä, ja kunnostautui sittemmin loistavalla tavalla Petsamon rata-asiassa. Mutta sillä oli paljon muitakin seurauksia.

Tekele itse, sellaisena kuin sen Suomen Työmies painoi, kuului seuraavasti:

_Petsamon ratasuunnitelma_.

Luotettavalta taholta saamiemme tietojen mukaan on Oy. Petsamon paljon puhuttu ratasuunnitelma seuraava:

Kuten tunnettua on kaikkien arktisten ratojen suhteen huomattava, että itse rakennustyö jää verrattain vähäpätöiseksi niihin vaikeuksiin verraten, jotka sittemmin esiintyvät, kun rata on suojattava lumelta ja pidettävä selvänä. Tämän huomatakseen tarvitsee vain palauttaa muistiin ne usein vuorokausia kestävät liikenneseisaukset, jotka ovat sattuneet Narvikin radalla, vaikka siellä olosuhteet ovat paljoa suotuisemmat kuin meillä. Tästä syystä on yhtiö suunnitellut Petsamon radan ilmaradaksi, mikä suunnitelma lienee ainoa mahdollinen. Suurin vaikeus on jännitystornien rakentamisessa. Kun aiotaan käyttää dermitoitua peronaali-teräsköyttä, jonka kestävyyskokeet, kuten muistettanee, puolitoista vuotta sitten herättivät koko tieteellisen ja teknillisen maailman hämmästystä, toivoo yhtiö voivansa tehdä jännevälit 20 km. pitkiksi. (Kordillieerien vastavalmistuneella radalla ne ovat kuten tunnettua 12 km.) Kuljetusvoimana on sähkö. Vaunut tehdään Lagrangen menettelytavan mukaan kovennetusta aluminiumi-selluloidista, joten ne saadaan sekä keveiksi että siromuotoisiksi. -- Suuria vaikeuksia on esiintynyt ratkaistaessa, miten ilmaradan lastivaunut siirretään ilman uutta purkamista ja lastausta tavallisiin rautatievaunuihin. Yhtiö aikoo tehdä lukuisan määrän lavettia, joiden päälle ilmaradan vaunut ilman muuta lasketaan. Laskeminen tapahtuu insinööri Johanssonin kaksitasoisen liukusillan avulla, jolla Chicagon tehdasradoilla on hyvällä menestyksellä kokeiltu.

Yleisöä nauratti, mutta vielä enemmän nauratti sanomalehtimiehiä. Heitä nauratti niin, että heitä lopulta alkoi säälittää, ja heidän ivansa ei enää ollut ilkeätä, vaan suopean sydämellistä. Uutinen kierteli kaikki maan sanomalehdet, edustaen maailman suurinta ankkaa. Siihen liitettiin erinomaisen vaatimattomia huomautuksia: "Me emme tosin ole koskaan kuulleet Kordillieerien radasta, jonka j.n.e." "Emme ole tilaisuudessa toteamaan, missä määrin Lagrangen kovennettu aluminiumiselluloidi, jota emme tunne, on omiaan j.n.e."

Mutta J. V. Laakso ei osannut pitää suutaan kiinni; yleisö sai kuin saikin tietää, mistä uutinen oli lähtöisin. "Tuulispää", jolleka koko juttu oli mitä oivallisin herkkupala, julkaisi koko sivun kuvan, jossa J. V. Laakso kiiti huimaavassa korkeudessa ja mitä fantastisimmassa vaunussa istuen yli lumipeitteisten tunturien. Kuvassa oli kolme loistokohtaa: J. V. Laakson vatsa, alahuuli ja puolen metrin pituinen sikaari. Ja alhaalla ihmetteli Suomen Työmies jätkän puvussa: "ihminen ei ole mikään rautalangalla kävelijä." Yläotsikkona oli Petsamon rata ja alhaalla: J. V. Laakso kiitää "dermitoitua peronaali-teräsköyttä" pitkin...