Part 11

Ministeri tarkasteli yhtiön miehiä. Jäkälän neulassa, yläpäässä, kiilui pieni kultainen pilkku kuin kruunu; se oli kultainen ilveksen käpälä.

-- -- --

Sitten toimitti piispa vihkimisen kiitos- ja rukousmenoineen. Yleisö kuunteli sitä avopäin ja liikkumattomana, mutta mielenliikutus katosi ja rauhallinen tasapaino palasi.

Sitten mentiin juhla-aterialle. Presidentti seurueineen söi toisen luokan odotussalissa. Mieliala oli hilpeä, lasketeltiin sukkeluuksia. Paistiin päästyä pidettiin suuri puhe isänmaalle ja kilistettiin.

-- Huh, marjamehua! huudahti J. V. Laakso kesken kaiken niin äänekkäästi, että Kaski nyhkäisi häntä kylkeen.

Osakeyhtiö Petsamolle pidettiin suoranaisia ylistyssaarnoja, mutta Jäkälä ei vastannut kuin yksinkertaisella kiitoksella.

Vihdoin presidentti loistavine seurueineen astui junaan. Tasapainohyrrät alkoivat vonkua. Sähköjohdoista räiskähti kipunoita ja valtavien, yhä toistuvien hurraahuutojen kaikuessa veturi syöksyi asemalta.

Kemijärvellä juhlallinen vastaanotto uudistui.

Laakso näytteli voima-asemaa, sahalaitosta, meijeriä, jonka suurenmoisuus hämmästytti juhlavieraita, navettarakennuksiaan, korjauspajaansa. Hän kuljetti neljällä autolla vieraita läpi suunnattomien viljelysmaiden, näytti heille sähkövinttureita, jotka teräsköysillä kiskoivat leikkuu- ja sitomiskoneita, kylvökoneita, kummallisia, yhtenä jousikeränä liikkuvia maanmuokkauskoneita, suojyriä, auroja ja oja-auroja. Hän näytti polttoturvetehdastaan ja valtavia turvevarastojaan. Ja tunnin päästä juna oli jälleen liikkeessä pohjoista kohti.

Kemijoen suuri silta, Pyhätunturi loistavissa, purppuraisissa väreissä, Sodankylä ja Kitisen silta, Kyrö, Nautsisuvanto, Töllevi! Kaikilla asemilla oli juhlivaa yleisöä. Milloin pauhasivat soittokunnat, milloin värähteli yksinkertainen ja liikuttava laulu, joka turhaan ponnisteli puhtauteen. Köynnöksiä, lippuja, hurraahuutoja!

Mutta paljoa enemmän juhlavieraitten mieltä kiinnitti Lapin jylhä luonto, tunturit, jotka aaltoilivat milloin synkeinä, harmaan alastomina, milloin vihertävissä tai sinipunervissa väreissä, rämeet, jotka herättivät alakuloisuutta ja jotka hiipivä syksy oli muuttanut sitä punaisemmiksi, mitä ylemmäs pohjoista kohti tultiin.

Jäkälä sai tehdä selkoa paikannimistä, luetella tuntureita, järviä ja koskia perätysten. Koko ajan presidentti keskusteli hänen kanssaan.

Tölleviin saavuttaessa oli ilta jo ehtinyt niin pitkälle, että rautakaivoksen tarkastus päätettiin jättää paluumatkalle. Jäkälä ilmoitti, ettei hän voinut hyvin ja halusi jäädä Tölleviin, ottaakseen seuraavana päivänä palaavat vieraat vastaan. Hän liehutti nenäliinaansa hämärtyvällä asemalla, kun juna lähti Petsamoa kohti.

Petsamon asema oli häikäisevän kirkkaasti valaistu. Suuret valonheittäjät viskoivat oranssinvärisiä, vihertäviä ja punaisia valokartioita kaikkialle. Ja joka paikassa häälyi lippuja, suurten varastohuoneiden katolla, laitureilla, vieläpä työväen asunnoissakin. Petsamon rajavartioston kunniavahti seisoi asemalla; suuri, miltei yksinomaan työläisistä koottu kuoro lauloi Maamme-laulun. Toisinaan valonheittäjien sädekimput kääntyivät vuonolle, valaisten etäälle sen raskaita, lyijynkarvaisia aaltoja, jotka kimmelsivät synkästi. Suuret valtamerihöyryt seisoivat satamassa liikkumattomina, mutta kirkkaasti valaistuina; niiden mastot ja paksut savupiiput kuvastuivat mustina vihertävää, pakastuvaa taivasta vasten.

Presidentti jakeli kaikkialle ystävällisiä tervehdyksiä. Sitten koko loistava seurue nousi vaunuihin, ruoskat singahtivat ja hevoset kiitivät kohti maaherran asuntoa.

-- -- --

Mutta Töllevissä Jäkälä astui väsyneenä autoonsa. Viileä iltatuuli hiveli hänen otsaansa ja hän hengitti syvään sen raikasta tuoksua. Koskilinna oli pimeä, vain palvelijain huoneesta tuikki valoa. Hän nousi portaat ja soitti.

Ilmeisesti palvelija hämmästyi isäntänsä odottamatonta paluuta.

-- Haluaako insinööri jotakin, ruokaa tai teetä? kysyi hän arasti.

-- En halua, vastasi Jäkälä heittäessään pois päällystakkia.

Sitten hän meni huoneeseensa, mutta ei vääntänyt valoa, vaan seisoi pitkän aikaa aivan hiljaa. Äänettömin askelin hän astui vaimonsa kammioon, sulki oven ja istuutui nojatuoliin.

Kosken humu kuului selvästi. Tunturipengermäin päällä taivas hohti ensin kullanvärisenä, sitten punaisena, vihreänä ja keltaisena kuin spektri, sitten värit sammuivat ja sinisenharmaa varjo hiipi yli tunturin.

Kun aamu sarasti, istui Jäkälä yhä samalla paikalla yhtä liikkumattomana.

* * * * *

Taas alkoivat haastattelijat kiusata yhtiön miehiä. He tahtoivat numerotietoja, selityksiä siitä, kuinka rata-ajatus oli syntynyt ja kuinka se oli kypsytetty, jos jotakin. Parikin kustannusyhtiötä tarjoili Jäkälälle huikeita summia, jos hän kirjoittaisi muistelmateoksen, mutta Jäkälä ei suostunut. Alituiset pyynnöt häntä kuitenkin nähtävästi kiusasivat, koska hän lopuksi lupasi Uudelle Suomelle pari kivijalkakirjoitusta.

Heti paikalla uutiset kiertelivät maan sanomalehdissä: Jäkälä luvannut Petsamon ratahankkeita selittäviä kirjoitelmia.

Mutta nämä kirjoitukset tuottivat yleisölle suurta pettymystä. Ne olivat miltei puhtaasti teknillisiä; Jäkälä selosti sattuneita vaikeuksia ja eräitä virheitä, joita vastedes oli varottava. Samalla hän huomautti, ettei yhtiön työ läheskään vielä ollut valmiina. Ainoastaan rata oli luovutettu valtiolle, Kemijärven viljelykset ja Kolttakosken rautatehtaat eivät vielä olleet lopullisessa kunnossa. Hän esitti senjälkeen numerotietoja viljatuotannon vuotuisesta lisääntymisestä Kemijärvellä ja vertaili louhintatuloksia Kolttakoskella norjalaisten kaivosten tuloksiin.

Mutta silloinkin, kun yhtiö saattoi luovuttaa nämä laitoksensa valtiolle, oli suunnaton määrä työtä jäljellä. Oli keskitettävä kaikki voimat siihen, että rata Kemijärveltä Kajaaniin saatiin niin pian kuin mahdollista tekeille. Vasta silloin kun maan halki kulkisi tällainen valtarata, olisi tulos tyydyttävä. Nythän ei tarvinnut muuta kuin hyökkäys läntisestä naapurimaasta, jonka kanssa Ahvenanmaan kysymyksen ajoilta saakka välit olivat pysyneet kyllin kireinä, niin koko Petsamon rata oli aivan merkityksetön. Eihän ollut sen helpompaa ja tähdellisempää tehtävää viholliselle kuin katkaista tämä rata Kemin ja Rovaniemen välillä.

Lopuksi hän tahtoi viitata siihen kiitollisuuteen, jota yhtiölle koko Suomen kansan taholta oli niin runsain käsin jaettu. Ei yhtiön osakkailla ollut sellaista voimaa, että tuo kiitollisuus olisi ollut heille yhdentekevää; vielä vähemmin he tahtoivat teeskennellä vaatimattomuutta, että he eivät muka sitä ansaitsisi. Yhtiö oli ponnistellut, hän oli valmis sanomaan senkin, että tuo ponnistelu oli väliin uuvuttanut. Herkin mielin yhtiö otti vastaan yleisön kiitokset. Se tarvitsi niitä, se joi niistä uutta voimaa kuin raikkaasta lähteestä.

Mutta ei yhtiö myöskään halunnut mitään suuruuden gloriaa. Ne miehet, jotka vuosisatain kuluessa olivat jääneet sotatanterille, kutistuneet kuokkaansa, nääntyneet työhönsä, ja ne, jotka tätä rataa rakennettaessa olivat menettäneet henkensä, ne miehet olivat tehneet enemmän. Mutta eivät hekään olleet mitään uhranneet. "Sillä se, joka antaa henkensä isänmaan edestä, ei uhraa mitään, vaan täyttää ainoastaan velvollisuutensa", hän sanoi.

"Yksilön henki on mitätön", hän kirjoitti. "Maan ahtaassa piirissä on kaikki pientä ja matalaa. On vain yksi korkea käsite, yksi suuri sana: se on isänmaa."

"Henkilökohtaisesti on kaikki toivoni siinä, että Petsamon rata huojentaisi elinehtoja Suomessa. Huojentaisi niitä senvuoksi, että kansalaiset voisivat opettaa lapsiansa rakastamaan tätä ihmeellistä maata yhtä palavasti kuin isänsäkin, mutta suuremmalla ja puhtaammalla sydämellä."