Part 10

Mutta Antti näytti ainoastaan hämmästyneeltä tavatessaan vaimonsa Töllevin asemalla; turhaan etsi Aune rouva ilon välähdystä hänen silmistään. Hän tarjosi kätensä, suuteli keveästi vaimoaan otsalle, vei hänet vaunuun ja riensi sitten vaihtamaan pari sanaa Kuusen kanssa. Senjälkeen hän palasi ja juna lähti liikkeelle.

Vaunussa oli hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pyörien vaimentunut jyske. Antti katseli maisemaa pingoittuneen näköisenä: tuntui kuin olisi hänen vaikeata kohdata vaimonsa silmiä. Aune rouva istui alistuneena, nöyränä ja kalpeana, odottaen tuska sydämessä.

-- Tosiaankin, minullahan on sinulle tuomisia, sanoi Antti vihdoin kuin keventyneenä. Hän kopeloi matkalaukustaan ohuen paketin, jonka ojensi vaimolleen.

-- Mitä siellä on? kysyi tämä, päästellessään lankaa auki.

-- Kirja varmaankin!... Oo, Koskenniemen uusi kokoelma! Kuinka olen iloinen. Kiitos, sinulle, Antti, jatkoi hän, ojentaen vavahtelevan kätensä.

Antti siveli sitä hiljaa, mutta Aune rouva huomasi, kuinka väri katosi hänen huuliltaan ja hänen silmiinsä tuli jotakin säikähdyksen tapaista kuin olisi hän nähnyt käärmeen. Tuskasta menehtymäisillään, mutta kaikin voimin hilliten itseään Aune rouva loi katseensa alas ja alkoi hermostuneesti selailla kirjaa. Kansilehdellä ei ollut omistuskirjoitusta, kuten ennen...

-- Saathan sen kanssa aikasi kulumaan, Aune? Minun pitäisi käydä kuljettajaa puhuttelemassa, sanoi Antti vihdoin tukahtuneella äänellä.

-- Mene sinä vaan, ystäväni, värähti tuskin kuuluva vastaus.

* * * * *

Mutta Koskilinnassa, kun kahvi oli juotu aterian jälkeen, huomautti Antti yksikantaan:

-- Nyt minun täytyy mennä työhöni. Suo anteeksi.

Ja varmoin askelin hän riensi työhuoneeseensa.

Keskiyöhön saakka Aune rouva odotti ahdistavan levottomuuden vallassa, istuen ikkunan ääressä ja tuijottavin silmin katsellen erämaan valkeata yötä. Sitten hän nousi, väänsi käsiään epätoivosta suunniltaan ja hiipi miehensä oven taakse. Ei ääntäkään kuulunut; varmaankin Antti istui ja mietti.

Mutta nyt ei Aune rouva tahtonut antaa ristiriitaisille ajatuksilleen valtaa, hän ei enää tahtonut epäröidä, vaan taistella kalleimmastaan viimeiseen asti. Ponnistaen kaikki voimansa hän koputtamatta syöksyi sisään, horjahti Antin tuolia vasten ja puhkesi siinä kyynelettömään, viiltävään nyyhkytykseen, joka miltei muistutti naurua.

Kun Antti tunsi vaimonsa kiharain riippuvan poskelleen, niin hän vavahti ja yritti väistyä kuin olisi kuuma rauta häntä koskettanut. Mutta tavattomalla voimalla hän hillitsi itsensä, nousi, talutti lempeästi vaimonsa nojatuoliin ja antoi hänen nyyhkiä. Vihdoin hän sanoi:

-- Kylläpä sinun on ikävä, Aune... En tahtoisi pahoittaa mieltäsi, mutta kyllä minun täytyy sinua nuhdella. Minulla on hirveästi työtä, melkein enemmän kuin ihminen voi tehdä. Miksi et lähde etelään, missä saisit seuraa ja voisit huvitellakin?

Aune rouva ravisti päätään moneen kertaan kasvot käsien peitossa.

-- Eikö sitten ole mitään vapahdusta? vaikersi vihdoin epätoivoinen ääni.

Pitkän aikaa kesti äänettömyyttä.

-- Minä en käsitä sinua nyt, sanoi Antti.

-- Inhoatko minua sitten niin, ettet voi antaa anteeksi? kuului hiljaa ja katkonaisesti.

Antista tuntui kuin olisi häntä isketty suoraan sydämeen. Hänen rautaiset piirteensä vääntyivät, kummallisia väreitä kiiti hänen kasvoillaan, hänen sormensa koukistuivat ja lihakset pingoittuivat kuin jouset. Kesti hetken, ennenkuin hän ehti taistella itsensä tasapainoon. Mutta hänen äänensä oli kuivan käreä ja se tunkihe kuin maan alta, kun hän vastasi.

-- Aune, tuollaiseen sinulla ei ole syytä, eikä oikeuttakaan. Sinä teet minulle vääryyttä. Minä en ole sanallakaan mitään sellaista ilmaissut.

-- Oi et, et. Mutta sinä epäilet minua kuitenkin. Älä kiellä sitä.

-- Itse sinä myrkytät elämäsi epäilyllä, Aune hyvä. Sinun herkkä mielikuvituksesi johdattaa sinut luulottelujen poluille. Enhän minä ole vaatinut sinua tilille mistään, en tehnyt viittaustakaan...

Silloin Aune rouvan kyyneleet kuivuivat yhtäkkiä.

Hän kohotti päänsä, loi silmänsä mieheensä, nuo silmät, joiden terät hehkuivat yliluonnollisen suurina ja polttavina. Veren tippaa ei ollut hänen kasvoillaan.

-- Ei sanaakaan enää, Antti. Ei sanaakaan, kuiskasi hän kiihkeästi. Kauan aikaa tuijotti hän mieheensä, jonka oli pakko väistää tuota kummallista katsetta. Hän hengitti tasaisesti ja rauhallisesti. Sitten hän nousi ja poistui äänettömin askelin.

Mutta Antti istuutui työtuolilleen ajatuksettomana, väsyneenä nojaten päätään kättä vasten ja silmissä raskas tuijotus. Hänen rinnassaan soi kuin haikea laulu...

Miten kauan hän siinä lienee istunut, siitä ei hänellä ollut tietoa. Hän ikäänkuin havahtui kuultuaan heikon koputuksen ovelleen.

-- Sinäkö, Aune? sanoi hän hiljaa.

Aune rouva astui sisään vaikeasti ja hitaasti. Hän oli kuin aave. Hänen kädessään oli jotakin, viitta, takki.

-- En sanonut hyvää yötä äsken... Tahdotko tämän päällesi, on viileää vielä, sanoi hän heikolla, mutta selvällä äänellä.

-- Kiitos, Aune. Mutta ei minusta tunnu kylmältä.

Aune rouva seisoi alistuneena ja murtuneena kuin kukka, jonka tuuli on taittanut. Hän näytti yliluonnolliselta olennolta valkeudessaan. Kauan aikaa hänen verettömät huulensa hapuilivat sanoja.

-- Olen sen itse ommellut... monena iltana.

Silloin Antin harmaissa silmissä välähti kuin pohjaton sääli ja hermoväreitä liikkui suun vaiheilla. Mutta rauhallisella äänellä hän vastasi:

-- Siinä tapauksessa mielelläni. Ojenna se minulle, Aune. Kiitos.

-- Hyvää yötä, Antti, toivotti Aune rouva heti kun hänen miehensä oli ottanut takin.

-- Hyvää yötä.

Ovi sulkeutui. Antti silmäili takkia. Se oli pehmeä ja lämmin, taidokkaasti ja suurella vaivalla koristeltu. Hän osasi antaa arvoa työlle ja hän aavisti, mikä määrä epätoivoa ja unelmia liittyi noihin turhanpäiväisiin kuvioihin. Nopeasti hän nousi ja syöksähti ovelle. Hänen kovat silmänsä kostuivat. Mutta sitten tuntuivat hänen jalkansa juurtuvan maahan, veri pakkausi sydämeen, hän vapisi kauttaaltaan ja rinta nousi ja laski kuin kaksi kalliolaakkaa.

-- En voi, kuiskasi hän käheästi.

Ja pitkän ajan kuluttua hän toisti:

-- En voi.

Sitten hän heitti viitan luotaan kuin olisi se ollut inhoittava eläin ja seisoi kauan aikaa liikkumattomana.

-- Sinä, Aune... ja Pekka. Te molemmat... ainoat, joita maailmassa rakastin, äännähti hän itsekseen.

VIII.

Petsamosta Tölleviin johtava väliaikainen rata teki Tunturijärven paikkeilla lähes neljä kilometriä pitkän mutkan, koukertaen siitä huolimatta kuin pääsypaikkaa etsivä vuoripuro. Koko matka Petsamosta Tölleviin oli äärimmäisen vaikea. Leikkauksia, täyttämisiä, vuoren syrjään kaivettuja osia oli tuhka tiheässä, mutta Tunturijärvellä oli edessä tunturi, jonka läpi oli porattava 840 metriä pitkä tunneli.

Kaartamalla pitkän matkan ja sinne tänne pujottelemalla oli väliaikainen rata kuin ihmeen kautta löytänyt tiensä; ei näet tahdottu ruveta tunnelitöihin, ennenkuin Kolttakosken voima-asema oli valmis ja sähköjohdot kunnossa, koska laskettiin koneporauksen käyvän neljä tai viisi kertaa nopeammin kuin käsiporauksen.

Mutta nyt olivat työt paraikaa käynnissä.

Tunnelin hevosenkengän muotoisen läpileikkauskuvion alapäähän kaivettiin ensin neliönmuotoinen reikä melkoisen syvälle ja tunnelin laskettua suuntakäyrää seuraten. Sitten puhkaistiin pystysuora kolo, joka ulottui läpileikkauskuvion holvimaiseen kattoon saakka, käännyttiin takaisin ja tehtiin ensinkaivetun reiän päälle yhdensuuntainen ja suunnilleen samansuuruinen käytävä. Mutta aikoja ennen oli jo alimmaiseen käytävään sijoitettu työraiteet, joita pitkin sähkölläkäyvät kivivaunut jyrisivät. Ylimpää käytävää laajennettiin, niin että se vähitellen käsitti koko tunnelin holvimaisen yläosan. Suupuolelta puhkaistiin molempien käytävien välinen maa, aukkoa laajennettiin läpileikkauskuvion suoriin sivuseiniin saakka, tunnelitelineet ja holvauskaavat pystytettiin ja betoni valettiin. Oli ahdasta, kiirettä, kuumaa. Sähköporat kirkuivat, valonheijastajat loistivat, suuret ventilaattorit imivät suristen räjähdyskaasuja ja raskasta ilmaa vuoren uumenista, kumeat louhintaräjähdykset panivat maan vapisemaan. Ja kaikessa tässä melussa hääräili hikinen työläisjoukko muistuttaen pesäänsä pyrkivää muurahaisparvea.

Saapuessaan tunnelityömaalle oli Jäkälällä ja Kivimäellä tarkoituksena viipyä siellä vain muutamia tunteja; he olivat matkalla Petsamoon. Mutta silloin ilmoitti tunnelintyötä johtava insinööri, että tunturi oli syvemmältä mitä lujinta kallioa.

-- Toistakymmentä metriä on itäisessä päässä nyt jo porattu mitä lujimpaan kiveen, josta turhaan olen etsinyt säröjä ja rikkinäisyyksiä. Varmasti voidaan betonimuuraus siellä jättää pois ja työ edistyy monta vertaa nopeammin.

Silloin insinöörit jäivät tutkimaan asiaa ja viipyivät kolme päivää.

Ihmeellistä. Näiden kolmen päivän kuluessa tunkeutui jylhän vuoren sisään, joka muutama vuosi sitten oli vielä ollut autio ja asumaton, kaksi koko ihmiskunnan intressejä koskevaa tiedonantoa, kaksi sähkösanomaa:

Toinen oli Lontoon maailmannäyttelystä:

"Kovateräs Petsamo saanut kultamitalin.

Liir."

Toinen Kemijärveltä:

"Yksikiskorataa tänään koeteltu Sodankylään asti.

Laakso."

* * * * *

Petsamossa Jäkälä kutsui kaikki insinöörit ja työnjohtajat koolle. Tyynellä, terävällä ja asiallisella tavallaan hän osoitteli tehtyjä virheitä, lausui kirpeitä arvosteluja leväperäisyydestä ja antoi ohjeita. Hänen edessään oli suuri pinkka satamapiirustuksia ja laskelmia, joista hän tuon tuostakin kiinnitti kappaleen seinälle, selittääkseen suunnittelijan tarkoitusperiä.

Juoksupoika ilmoitti, että häntä kutsuttiin puhelimeen.

-- Mistä kysytään?

-- Kolttakoskelta, herra insinööri.

Kun hän palasi, oli hän väsähtäneen ja kalpean näköinen, mutta jatkoi esitystään entiseen tapaan.

Kun kokous oli päättynyt, huomautti satamainsinööri:

-- Mitä! Aikooko herra insinööri heti lähteä? Tokihan edes ruokaa hiukan?

-- Onhan veturi valmiina? kysyi Jäkälä vältellen.

-- On kyllä. Mutta minä pyydän...

-- En voi viipyä. Vaimoni on hukkunut, vastasi Jäkälä vaikeasti ja hiljaa, katsoen syrjään.

Silloin sivummalla seisoneen Kivimäen graniittinaama ensi kertaa osoitti ällistystä. Hänen huulensa raottuivat hiukan ja pienet silmät rävähtivät pari kertaa. Sitten hän otti Jäkälän pienen matkalaukun ja kantoi sen sanaakaan sanomatta veturiin.

* * * * *

-- Niin, Blom, kuinka hänet löydettiin? Jäkälä kysyi.

Muutamat poikaset huomasivat. Virta oli tuonut hänet matalikolle, miltei rantaan, kosken alapuolella.

-- Ja milloin hän oli lähtenyt kotoa?

-- Noin kolme tuntia aikaisemmin.

-- Ei kukaan nähnyt... Ei ole epäilyjä? Blom pudisti päätään ja viivytteli.

-- Teille on kirje pöydällä, sanoi hän vihdoin. Jäkälä nyökkäsi ja astui biiliin.

Hän nousi Koskilinnan portaita epäröiden, raskain askelin. Synkkä ahdistus ikäänkuin puristi häntä. Äänetön, hätääntyneen näköinen palvelija oli häntä vastassa, mutta hän viittasi kädellään ja palvelija poistui.

Lääkäri oli käynyt ja vainaja oli yksin, hän tiesi sen. Hän laski jo kätensä avaimelle, mutta peräytyi, seisoi pitkän aikaa liikkumattomana ja meni sitten omaan huoneeseensa.

Siinähän oli kirje, Aunen hennolla, pienellä käsialalla kirjoitettu. Hän avasi sen hitaasti ja epäröiden, tukahuttavan ahdistuksen vallassa.

Rakas Antti.

Käteni vapisee, kun kirjoitan Sinulle tätä viimeistä tervehdystäni. Oi, epätoivo on kietoutunut ympärilleni kuin musta sumu; minä hapuilen kuin vuoren vinkalossa, jonne ei päivä pääse ja josta ulospääsyä ei ole. Vaikka kuinka koetan hillitä itseäni, niin ajatukseni sekaantuvat, enkä saa esille sitä mitä tahtoisin. Kuinka olenkaan pohtinut, kirjoitanko ollenkaan, vai olenko kirjoittamatta. Jos olisin voimakas, jos rakkauteni olisi vailla itsekkyyttä, niin vaikenisin, sillä uskon, että Sinulle olisi keveämpää niin. Mutta minä en jaksa, en voi olla puhdistautumatta... tai ei, ei, suo minulle anteeksi, en minä voi puhdistautua, mutta minä luulen, että sinä epäilet minua vieläkin syyllisemmäksi.

Minä kerron sinulle kaikki. Sinä iltana, myrskyiltana, tiedäthän, Pekka tuli luokseni, minä toin hänet luokseni ja hän oli väsynyt ja sairas. Hän olisi mennyt, mutta minä en päästänyt häntä. Ja silloin hän kuin huumauksissa sanoi rakastaneensa minua jo kauan, Amerikan ajoilta saakka ja hän suuteli minua. Olin Amerikassa huomannut jotain sellaista ja minä tunnustan senkin, että aavistelin Pekassa vielä elävän jotakin siltä ajalta, mutta en minä tietänyt, että se oli niin suurta. Enkä minä voinut häntä vastustaa. Oi Antti, voitko koskaan sitä ymmärtää, minut valtasi kuin lumous, syvyys veti minua, mutta kuitenkin minä jaksoin riistäytyä irti. Minä menin huoneeseeni ja jätin hänet, mutta palasin kuitenkin ja näin, että hän oli vaipunut uneen. Silloin minä suutelin häntä, niin hiljaa, ettei hän herännyt. Se oli kevytmielisyyttä, sääliä, hyvä Jumala, en edes ymmärrä sitä... jos tahdot Antti, niin sanon, että ehkä sinä hetkenä jollakin lailla rakastin häntä. Oi, en tahdo, enkä voi mitenkään itseäni puolustaa. Minä lankean eteesi polvilleni, minä itken kyyneleeni kuiviin ja rukoilen sinulta anteeksi tätä rikostani... Etkö sitten tahdo sitä unohtaa?

Ja nyt olen sanonut kaikki. Antti, sinun täytyy uskoa kuolevaa.

Kun minä mietin näitä asioita, niin epätoivo painaa minut maan tomuun. Mutta sinun suuri, hillitty rakkautesi on minulle selvinnyt. Väliin, unelmissani, se ottaa minut kuin siivilleen, se nostaa minut kuin väkevä ja kuuma tuuli ja kantaa minut pois... Ennen, kun tunsin heikkouteni ja vähäpätöisyyteni, minä aina luulin, ettet koskaan minusta oikein välittänyt. Nyt en enää luule niin... oi, mutta nyt olen ainiaaksi menettänyt rakkautesi. Oliko sinun sydämesi niin puhdas, oliko sielusi niin suuri ja voimakas, että se rikos, josta kerroin, on liika raskas anteeksiannettavaksi? Minä olin kuin aurinko sinulle, mutta se pimeni, sinä menetit uskosi sen valoon, se järkytti sinut sisimpää myöten, etkä enää koskaan voi saada uskoasi takaisin. Saanenko minä sinua ymmärtämään mitä tarkoitan? Minä muistan koulusta, lapsuuteni varhaisilta vuosilta, kuinka ihmettelin, kun opettaja selitti, että Jumalan vanhurskaudelle on pieni synti samanlainen kauhistus kuin suurikin. Onko minun rikokseni sinun rakkaudellesi sellainen kauhistus, joka ei koskaan haihdu, sillä sinä olet minun jumalani, minun kaikkeni? Oi, jos niin on, silloin toivon, ettei ikuista elämää olekaan, vaan että maadun tomuksi, jonka tuuli puhaltaa pois.

Mutta väliin minä ajattelen toisella tavoin, minä yritän tarttua oljenkorteen kuin hukkuva. Silloin minusta tuntuu, että sinä voisit antaa anteeksi tämän minun rikokseni, mutta että sinä epäilet paljoa pahempaa -- tunnenhan minä sinun pohjattoman epäilysi. Kuinka monesti olenkaan halunnut tunnustaa sinulle kaiken ja pyytää anteeksi, olenhan minä tehnyt heikkoja yrityksiäkin, mutta sinä olet ne torjunut. Mutta paljoa enemmän kuin sinun väistämishalusi on oma epäuskoni vienyt minulta sanat. Oi, en saisi sinua vakuutetuksi, sinä et uskoisi minua, Antti, sinä et uskoisi minua! Sinä kuuntelisit minua rauhallisella tavallasi. Sinä sanoisit: "turhia, älä ota sitä noin raskaasti, Aune. Unohdetaan jo tämä asia." Mutta sinun äänesi salainen värähdys, sinun katseesi, kaikki sinussa paljastaisi sen epäilyn, joka jäisi sydämesi sisimpään. Sinun syvin olemuksesi pysyisi minulle suljettuna, kuten nytkin, sinä kyllä ehkä tahtoisit minua lähestyä, mutta et voisi, fyysillisestikin sinulle olisi mahdotonta ottaa minua syliisi. Ah, minä tiedän, että se kylmyys, se jää, joka piilee sinussa niin syvällä, että sitä on vaikea huomatakin, ei sula koskaan, eikä minulla ole mitään toivoa. -- Toisinaan, kun tätä ajattelen, sinä kauhistutat minua. Sinä olet kuin tunturi, jonka rinteille varjot lankeavat, kun aurinko on painunut. Sinun jäinen kylmyytesi, joka on sekä voimasi että virheesi, saa minut vapisemaan.

Näethän, rakas, kuinka epätoivo minut saartaa: Joko oli rikokseni sinänsä niin suuri, että se tappoi sinun rakkautesi, tai sitten sinun epäilysi tekee sen niin suureksi, enkä minä voi tuota epäilyä poistaa. Mutta nyt sinä uskot minua, eikö totta, uskothan sinä omaa vaimoasi kuoleman kynnyksellä? Kuinka olen siitä onnellinen! Älä ajattele, että syytän sinua. Minä siunaan sinua! Minä kiitän sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen saanut kanssasi elää, jokaisesta muistosta, jokaisesta tuskastakin. Sillä minä olen elänyt vain sinun kauttasi. Ja minä rukoilen sinua: älä ole paha itsellesi, älä syytä itseäsi. Minähän yksin olen rikollinen!

Rakas Antti, annatko minulle anteeksi? Annatko minulle anteeksi, koska sinua rakastan, koska tuohon pyyntöön sisältyy kaikki toivoni, kaikki rukoukseni. Onko tulevaista elämää? Siihenkin olen menettänyt uskoni tässä epätoivon yössä. Mutta jos on, jos kerran tulen vastaasi valkeana ja pienenä, jos astun eteesi yhtä mitättömänä kuin tähänkin asti, oi, avaatko silloin sylisi, Antti, painatko minut rintaasi vasten, oletko unohtanut ja antanut anteeksi?...

Jää hyvästi, sinä kalleimpani maailmassa.

Aune.

IX.

Kesällä, neljäntenä vuotena, sanomalehdet tiesivät kertoa, että Petsamon rata oli valmistunut.

Se avattiin ensin muutamaksi viikoksi väliaikaiselle liikenteelle. Sen henkilökunta, aikataulut ja tariffit järjesteltiin.

Taaskin sanomalehdet sisälsivät palstoittain kuvauksia tämän jättiläistyön vaiheista. Yhtiön merkillisestä anomuksesta lähtien ne selostivat johtohenkilöiden elämänvaiheita, työtapoja, radalla sattuneita onnettomuuksia. Niissä oli kuvia eri asemilta, Kemijärven viljelyksiltä, voimalaitoksilta, Kolttakosken kaivoksilta.

Sitten ne ilmoittivat, että radan juhlallinen luovutus valtiolle sekä vihkiminen tulisivat tapahtumaan syyskuun 1 päivänä.

* * * * *

Vihkimispäivänä vilisi Rovaniemen suurella asemalla kirjavanaan kansaa, joka odotti etelästä tulevaa vihkimisjunaa. Järjestysvalta oli köysillä sulkenut asemasillan yleisöltä. Kapea köysikuja johti sillalta aseman avaralle pihalle, päätyen lipuilla koristeltuun neliöön, missä juhlamenojen piti tapahtua.

Köynnökset kiersivät raskaissa laskoksissa koko aseman. Ne peittivät miltei kokonaan sen kunniaportin, josta neliönmuotoiselle vihkimäpaikalle oli astuttava, ne verhosivat kuin katos avaran lavan, jonka päällä upeili kultaa kimmeltävä Suomen vaakuna kahden liehuvan lipun välissä. Kaikkialla näkyi lippuja, naisten kirjavia pukuja, ja ilman täytti värähtelevä, sekava hälinä, joka vuoroin kiihtyi ja hiljeni. Tuolla seisoi Rovaniemen vartiopataljoonan kunniavahti järjestyneenä, tuolla kimmelsivät soittokunnan torvet auringon kirkkaassa paisteessa, tuolla pyöri sanomalehtimiesten parvi, tuolla valokuvaajat ja elävien kuvien ottajat asettelivat koneitaan. Suuret kukkakimput käsissä vastaanottajanaiset liihoittelivat hermostuneina sinne tänne asemasillalla ja poliisilla oli täysi työ ehkäistessään uteliasta yleisöä tunkeutumasta yli aitausten.

Nyt kuului kimakka vihellys, sitten puhkiva veturi syöksähti näkyviin ja ihmismeren yli huokui kuin maininki sekava humina:

-- Juna tulee! Juna tulee!

Kunniavahti komennettiin asentoon, soittokunta viritti Maamme-laulun, kansanjoukko sulloutui niin tiheään, että tuskin kukaan pääsi liikahtamaan, ja pidätti hengitystään. Kaikki tahtoivat nähdä junan.

Junasta astui presidentti, maaherra, piispa, ministereitä, loistopukuisia kenraaleja, jotka tervehtivät yleisöä tuhatäänisten hurraahuutojen kaikuessa.

Osakeyhtiö Petsamon edustajat, Jäkälä, Laakso, Liir ja Kaski, jotka junan saapuessa asemalle olivat ilmestyneet asemahuoneesta, astuivat kunniavieraita vastaan. Tervehdyksiä, juhlallisia kumarruksia, kukkien ojentelua, hymyä! Sitten lähti loistava kulkue astumaan köysikujaa pitkin vihkimispaikalle.

Kaksi miestä nousi koristetulle lavalle, toiselta puolen kookas, arvokkaan ja kunnioitettavan näköinen presidentti, toiselta puolen Antti Jäkälä, Osakeyhtiö Petsamon edustaja. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Yleisö tarkasteli kuin ihmetellen Jäkälää, hänen vartaloaan, joka viime aikoina oli ikäänkuin painunut, hänen ennen niin kirkkaitten ja kylmien silmiensä synkkäsävyistä hehkua, hänen nopeasti harventunutta ja harmaantunutta tukkaansa, hänen laihtuneita kasvojaan ja käskevää suutaan, jonka ympärille katkeruus oli painanut leimansa. Sitten Jäkälä alkoi puhua hillityllä, mutta erittäin kantavalla äänellä:

Herra Presidentti.

Teille, Suomen valtion päämiehelle, on minulla, Osakeyhtiö Petsamon valtuuttamana, kunnia ojentaa Petsamon rataa koskeva luovutuskirja, joka on laadittu Suomen valtion ja Osakeyhtiö Petsamon välillä tehdyn sopimuksen perusteella ja joka kuuluu seuraavasti.

Jäkälä luki luovutuskirjan, joka oli mahdollisimman lyhyt, kuiva ja asiallinen. Sitten ojensi hän sen syvään kumartaen presidentille.

Nyt alkoi presidentti puhua.

Lyhyesti ja sattuvasti hän kuvaili vihittävänä olevan radan suurta merkitystä isänmaalle. Sitten hän osoitti, millä suopeudella kaitselmus oli johdattanut pientä Suomen kansaa, niin että se nyt kärsimysten ja nöyryytysten kiirastulen läpi kuljettuaan oli paisumassa suureksi ja voimakkaaksi, samalla kuin se oli tullut vapaaksi ja itsenäiseksi. Hän tahtoi kiittää tästä kaikesta kaitselmusta. Mutta kiittäessään ei hän suinkaan unohtanut, mitä Suomen omat pojat ja tyttäret olivat tehneet isänmaansa eteen. Ei mikään maa voinut ylpeillä siitä, että sen edestä olisi annettu sydänverta urhoollisemmalla ja alttiimmalla mielellä. Tämä kansa ihaili ja kunnioittikin sankareitaan, se piti heidän muistoaan pyhänä. Se ihannoi heitä siinä määrin, että isänmaallisuuden käsite miltei liiankin usein kytkettiin sotakenttien yhteyteen. Kuitenkin oli jo suuri runoilijamme, kuvatessaan maaherra Vibéliusta, osoittanut, että rauhan töissäkin tarvitaan miehuullisuutta ja isänmaallisuutta. Juuri tällaisesta isänmaallisuudesta antoi Osakeyhtiö Petsamon jättiläistyö, jättiläislahjoitus vakuuden. Ei ollut minkään kansakunnan historiassa tekoa, jonka suuruus olisi tähän verrattavissa.

Sitten presidentti otti esille loistavat Valkoisen Ruusun kunniamerkit ja kääntyi yhtiön osakkaiden puoleen.

-- Hyvät herrat! Valtion päämiehenä saan minä lausua Teille isänmaan kiitoksen. Olkaa vakuutetut, että siihen yhtyy koko Suomen kansa yhtenä miehenä. Sallikaa minun jakaa teille nämä ritarimerkit, korkeimpana kunnianosoituksena, mitä isänmaa voi antaa uskollisille pojilleen.

Kunniamerkkejä kiinnitettäessä yleisö tarkasteli henkeä pidättäen niiden saajia. Jäkälän kasvot verhosi kuin usva; hänen silmissään oli kaukainen ilme, niinkuin hän ei olisi kuullut mitään. J. V. Laakso näytti täsmälleen siltä kuin olisi hän halunnut sytyttää sikarin. Liir seisoi hieman hajasäärin kuin laivan kannella ja liikutteli leukojaan kuin olisi hän purrut mälliä. Pankkiiri Kasken hienostunut naama oli kylmä ja ilmeetön, kuten maailmanmiehen ainakin.

-- Hyvät herrat, valtion päämiehenä olen nyt täyttänyt mieluisan tehtäväni. Mutta yksityisenä ihmisenä, tämän juhlivan kansanjoukon nähden, minä tahdon kumartaa teidän edessänne. Ottakaa vastaan syvimmän kunnioitukseni vakuutus.

Yleisö hämmästyi presidentin viimeisiä sanoja; sen valtasi mielenliikutuksen huumaus; useat naiset nyyhkyttivät. Sitten tapahtui jotakin omituista. Ei seurannut fanfaareja, eikä meluavia hurraahuutoja. Sensijaan alkoi torvisoittokunta soittaa Maamme-laulua. Lakit lensivät päästä; kukaan ei hievahtanutkaan; vallitsi kuolon hiljaisuus; vain pääskyset kiertoilivat korkealla kirkkaan taivaan alla.

Keskuspoliisin päällikkö, joka ei antanut minkään tapauksen saattaa itseään tasapainosta, kuiskasi hiljaa kulkulaitosministerin korvaan:

-- Huomaatteko onyx-neulat? Ne kiinnittävät mieltäni paljoa enemmän kuin Valkoisen Ruusun merkit.