Part 1

PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN

Matkakuvaus

Kirj.

VAASAN JAAKKOO [Jaakko Ikola]

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Osakeyhtiö, 1924.

SISÄLLYS:

Petsamhon valaskaloja onkimhan. Ei siinä kauan noukka tuhissu ku Jaakkoo lähti. Tuttuja miähiä. — Joukkue järjestyy ja matka alkaa. Kemijärveltä Pelkosenniämelle. Tukkikämpällä. Vesikevarista seljällänsä Askahan. Lapin kuningas ja Saukosken keisari. Viälä vähä Kaalepista ja sitte autolla Sorankylähän. Retkue saapuu Sorankylhän. Karhuntappajia ja lappalaasia. Lapin kultajoella. Mettästäjään ja kalastajaan paratiisi. Inarista Patsjoelle. Patsjoen hotelli. Höyhenjärveltä Salmijärvelle. Koltta-lappalaisia. Salmijärveltä Kolttakönkäälle. »Lapin lumoissa.» — Kolttakönkähällä. Kirkkoniämes ja Jäämerellä. Katsaus ylös histoorian kulkuhun. Petsamon alue ja asukkahat. Suutaria tarvitaas. — Klondeikin kauppias. — Petsamon hotelli ja mailmansoran siunaukset. Petsamon pääkylä. — Sotilaselämää. — Kaks kuukautta pitkä päivä. — Valaskaloja ja lipiäkaloja. Kalastusta ja muuta mekastusta. Petsamon luosteri. Munkkien vierahana. Munkkilaulua ja lusikkakauppoja. — Syntinyppylöötä ja väärinkäsityksiä. Kalastajasaarennolla. Lintusaarilla. Matka Norjan ympäri. Norjan suomalaisten oloista. Sähköjunalla Ruattin poikki. — Ruattin suamalaasten oloosta. Rautatie Petsamhon.

PETSAMHON VALASKALOJA ONKIMHAN!

Siitä asti ku Suami sai Petsamon on mun miälesnäni pyäriny ajatus, jotta minkhänlaane maalipaikka sekin on? Ku siäl’ on kuulemma valaskalojaki — —- Ja nii jumalattoman kaukana ku se on, jott’ oikee Jäämeren rannalla likillä pohjoosnapaa.

— Olis se mukavaa nährä sekin napa! — tuumasin ittekseni ku menny-kesänä istuun Ahvensaaren rannas Juppe-koirani kans salakoota ongella.

Juppe on hianosti sivistyny koira, silkkikarvaane musta kääpiöpintsheri, ja s’oon yhtä innokas ongella istuja ku mäkin. Ja intua siinä pitääki totisesti olla eri lailla, ku meinaa Vaasan rannasta kalakeiton saara. Marot on tyyrihiä ja salakat syäävät nii räävittömästi, jottei siinä tahro piisata piikivekkää. Paklunnin matopuarista me ostimma uskollisesti joka päivä uusia kastematoja viirellä markalla ja taas lährimmä yrittämhän. Kamppehet meill’ oli kaikki priima sorttia ja ongenkoukun tutkaanta mä fiilalla terootin joka päivä jotta s’oli niin terävä n’ott’oikee ittiäki hirvitti kattella. Mutta vaikka sen tuhat olis ollu ja maron päälle kuinkaki sylkeny ja noitunu, nii yhtäkää oikiaa kalaa m’ei saanu. Ei muuta ku joitaki vihliääsiä sirriääsiä. Kerraasti mä jo luulin, jotta nyt tuli kala, ja verin aivan niska sangalla ja ku rannalle nykääsin, niin oli siinä nii ruakottoman ruma ja vihaasennäkööne rökäs, jotta Juppe painoo peljästyksis häntä koipien välis suaraa kotia, ja oikee muakin yäkötti. Nii pökkine oli, jottei sitä saanu eres irtikää. Mä jo ajattelin, jotta pitääkhän mun päästää se menemhän ongenvapoonensa, mutta onneksi hoksasinkin konstin jotta katkaasin puukoolla siiman poikki, jottei sille jääny ku koukku ja mato. — Jos satutta saamahan sellaasen rökkähän (kiiskin), jolla on koukku leuvvas, niin s’oon se sama saamari, joka tuli munki onkeheni.

Kotia tulles käyyn taas kalahallin kautta ja ostin pari kilua komeeta ahvenia, jokka toin sille frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe asumma. Kyllähän se frouva aina pakkas vähä epäälevästi kattelemhan niitä mun kalojani, mutta täyrestä menivät, ku kovasti kehuu jotta:

— Aina miäs saa, kun ei s’oo kovin noloo — —-, mutta kovasti siinä piti matohon sylkiä, jotta aiva on suu kuivana ja posket litus — — plaasin trossata.

Sitä peliä mä pirin kaiken kevättä, vaikka tyyrihiksi se pakkas tulemhan, ku piti ostaa kalat ja marot eriksensä. Mutta mit’ ei tekisi nainen kauneutensa ja kalamiäs kunniansa tähre?

Yhtenä päivänä sitte ku mä taas tuara kiikutin vaihtehen vuaksi mahtavaa kilon painoosta maresta, ottiki ohraleipä valkian.

Frouvaa nauratti kovasti ja sanoo jotta:

— Jahas, vai siinä se nyt tuloo — —

— Mutta kovasti piti sylkiä maron päälle — — koitin mä.

— Tervhyysiä Penkteskulta! — nauroo se frouva.

— Mitäh? Miltä Penkteskulta? — imehtelin mä.

— No siltä meirän yhteeseltä kalamuijalta hallis — Minä niäleskelin ja haukoon ilmaa kauan aikaa, enkä käsittäny yhtää mitää.

— Mehän ostamma kalaa samalta kalamuijalta, Penkteskulta hallis — — nauraa helisti frouva ja Juppe peijakaski huiskutti häntää jotta: ähäh Jaakkoo, nyt m'oomma kiikis.

— Ei ikänä, eikä koskaa! Kuinka frouva voi sellaasta ajatellakaa! Itte oon tämänki kalan Ahvensaarelta onkinu, mutta kovasti siinä piti sylkiä n’otta aiva on — —

— Älä koitakkaa Jaakkoo narrata — kiusas se frouva.

— No tuasta saa heti panna poikki! — vannoon mä ja näytin kurkkuani, mutta s’ei ottanu uskuaksensa. Nauraa pihisti vai jotta:

— No pian se nährähän. — Aukaasesta nyt tuan mathen suu ja katto sen kitahan — sanoo frouva.

No mä aukaasin ja kattoon. Nii siäl oli rullalle kääritty paperinpala! Verin sen pois, otin auki ja — — siin’ oli kirjootusta!

— Mitä siinä seisoo? — kysyy frouva ja nauroo aiva katketaksensa.

Min’olin ku puulla päähän lyöty. Siinä seisoo jotta: »Päivää Jaakkoo»! — — Perhana viä, nii siinä seisoo!!

— Ooohohohoh — hohotti se frouva ja piteli hyllyviä lonkkiansa. — Jopas nyt jouruut satimhen, ähäh, mitäs nyt sanot? — — Ku mä eileen ollu hallis, nii Penkteska kysyy multa jotta, joko ne Jaakoon eileen ostamat ahvenet nyt on syäty?

— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä. No min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja nii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän aikahan — —

— Häh, mitäh, eikö mull’ oo koukkua — —

— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle sellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma sitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja se lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla ostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.

Hyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis sanonu ja mihkä kattellu.

Mutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä yhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:

— Jutkua se frouvaki harjoottaa ja koittaa mua joka päivä narrata — —

Silloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti. Kysyy jotta:

— Hyi sua, mitäh, kuinka mä koitan narrata?

— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on piippirauta!

Silloo se meni! Paiskas oven kiinni ja huuti jotta:

— Hyi ku t'ootta ilkiä!

Lopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää siitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren silkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.

Mutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon kalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma pikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku sen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja valaskaloja — — saamari sentähre!

Mä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta sängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon valaskaloja onkiinhan!

EI SIINÄ KAUAN NOUKKA TUHISSU KU JAAKKOO LÄHTI.

Yhtenä päivänä sitte vähää ennen juhannusta mä luin sanomalehrestä, jotta Suamen kansan korkiasti kunniootettava eruskunta on päättäny pistää pillit pussihi ja lähtiä reisiin päälle Perä-Pohjolahan. Ja jotta yks porukka siitä sakista meinaa sitte jatkaa matkaa Petsamhon asti. Ja sanomalehtimiähiä haastettiin joukkoho!

Mä pomppasin pystyhy ku ammuttu jotta:

— No perttana, minä kans!

Ja s’oli sillä selvä ja päätetty asia.

Siinä tuli tuhannemmoone pouket ja töpinä laittaa ittensä matkareilahan, ku ei olla ku päivää aikaa, jos meinas samhan sakkihi keriitä ku toiset. Ja ku m’oon ennenki tresunnu Lapis, niin mä hyvin tiäsin, jottei sinne pirä ottaa kapsäkkiä vaivooksensa eikä kaleeria kaulaha. Eik’oo paljo väliä nästyykistäkää, ku on vain viispiikkine följys. Ei siäl oo nii nuukaa, vaikkei nii kovasti usee nenäänsä pyhiikkää ku täälä alamais ja herraasis oloos, john’ei paljo muuta tehräkkää ku nenää niistethän. Siälä Lapinmaas on sama meininki ku Pohjanmaalla jotta: tuanne mä sen nakkaan, jota herrat plakkariisnansa kantaavat.

Mutta ilman piaksusaappahia ei pirä Lappihi lähtiä. Jos ei niit’oo, nii mihkäs miäs noukkas niistät? — Saat totisesti jättää niistämättä, sillä sormet pitää pyhkiä saapasvarthe. Maas maan tavalla eli maasta pois.

Siinä tuli kova paikka saara äkkiää oikiat Lapin piaksusaappahat. Mutta ku asiansa järjestää, nii aina hyvin pärjää. — Että tairakkaa tiätää, jotta Isooskyröös asuu yks oikee erinomaane piaksusuutari, jok’on Rovaniemestä tulin? Se on siinä meijärin viäres piänes punaanes tuvas ja sinne mä soitin langat punaasena jotta:

— Mä lähren huamen illalla Petsamhon valaskaloja onkimhan ja tarvitten roimasaaphat. Kerkiättekö tekemhä n’otta saan följyhyni huamen iltajunalla Orismalan asemalla? —

— Hojaa, no s’ei oo konsti eikä mikää — hihkaasi suutari.

Sillä lailla sitä oikia nahkasuutari puhuu. Ja nii kans kutinsa piti, jotta tuliterä piaksusaaphat paiskas junhan Orismalas, kun juna vihelti.

Nahkatakin, suuren puukoon, filtin, valokuvauskonhen, rahamassikan, piipun, pikiöljypotun ja piänen pluntin otin följyhy, eikä sitte muuta ku Jupelle suuta, ja nii painoon suaraa asemalle n’otta katu notkuu. Portahilta vai huuti se frouva perhän, joka musta hualta pitää ja ylhä ajaa jotta:

— Mihkä herrahallikkohon sua Jaakkoo-paakales tuallaasella töminällä ny viippoottaa?

— Petsamhon valaskaloja onkiimhan!

— Voivoi, oikeeko totta, jotta sinne sua ny viärähä jääkarhujen syätäväksi! — rupes se frouva käsiänsä lyämhän. — Koska sä tuut takaasi ja kuka sua ylhä nostaa, ku mua ei oo ajamas?

— Mhyh! Kyllä s’oon tua naisväki! Jotta kuka meistä hualta pitää, jos niit'ei olsi! — Ja kysyy viälä, jotta koska mä takaasi tulin! Niinku ei se olsi selvä asia, jotta vasta sitte ku rahat loppuu. Mitäs sitä ennen kotona teköö?

— Niin koska sa tuut sitte? — huuti frouva.

— Sitte ku massikka komentaa jotta krukom ja piekom mars mars!!

— No sitte sä tuut pian — — nauraa helähytti frouva perhän ja heilutti nästyykiä. Huikkas vielä jotta:

— Älä vai munkiksi rupia siälä Petsamos. Ja katto kans ethes, jottes plumpsahra merhen!

— Turhaa siin’on silloo enää ethensä kattella, jos ottaa mennäksensä. Ja perä erellä mä meen tiätysti heti pohjahan asti jos kerran menemhän rupiaa n’ottei siin’oo epäilystäkää. — No ajöö ny para so mykky, o moo nu so gudaa! —

Ja nii mä lährin.

Junamatka Seinäjoelta Ouluhun on niin yksitoikkoone ja ikävä, jotta murheellisempaa taivalta en tiärä koko Suomenmaas. Yhren ainuan kerran m’oon poikaasena Oulun reisiin tehny päivällä ja viäläki sitä karun. Nevoja, räkämäntyjä, ruasthen polttamia lätäköötä, pajupuskia, tyhjiä asemia — siinä kaikki mitä pitää kakstoista tiimaa kattella pölyysestä vaununklasista.

Eikä eres pilettiä kysytä.

Sillä matkalla tuloo ihmine tylsäksi ku nuukkoo. Toiset ovat kuulemma tullehet synnintuntohonki, eikä kummakaa, sillä siinä ykstoikkooses jytinäs joutuu väkisinki ajattelemhan ja muistelemhan syntisen elämänsä prikusta prikkuhun. Onneksi menöö tuan erämaan halki yönaikahan makuuvaunu, johna sopii reissata lanteellansa. Sitä neuvon hartahasti jokahista käyttämhän, jonka pitää reissata Ouluhu. Ennen sitä maksaa 20 markkaa ku hulluksi tuloo.

Mutta heti kun pääsöö Ouluhu, nii miäli virkistyy. Ei trenkää muuta ku aseman oven auvaasta, nii siin’ on suurella präntillä ensimmääseen taloon seinäs, jotta Olli Piiparin matkustajakoti. Se saa mun heti hyvälle tuulelle, ku Ouluhun tuun. Ja Oulun susiteetti. Mä jään aina kattomhan ja funteeraamhan sitä, jotta »Olli piiparin matkustajakoti». — Mitä varte s’oon Piipari? Eikö se pitääsi olla Pillipiipari?

Kun Oulun mulkkerokivisiä katuja on sitte muutaman tiiman kulukenu, hyppiny kiveltä kivelle, pökkiny varpahansa kengännenistä pihalle, nyrjähyttäny kinttunsa eree poikki n’otta tuntuu ku pärinätömpillä kulkis, niin uskoo vissisti jokahinen, jotta totisesti on ku onkin maapallo ympyriääne, ainaki Oulun kobralta. Jos ei silloo viälä oo kypsä Oulusta lähtemhän, nii ei trenkää muuta ku ottaa oululaasen vosikan ja käskiä ajamhan asemalle. Kyllä vissisti silloo onki herra parka koluutettu nii veteläksi liämeksi, jotta taluttaa pitää pualipökerryksis vaunuhu. Sellaasia n’oon Oulun kivikarut muiren ihmisten kävellä. Mutta itte ne lippaavat nua oululaaset kauheeta katujansa pitki ku västäräkit n’otta hännät vai heilahteloo!

Oulusta pohjoosehe käy matka mukavasti. Tuntuu oikein ihanalta riisua kengät jaloostansa vaunus, oikaasta porottavat säärensä topatulle soffalle, sortteerata varpahansa Luajan järjestykshen ja kääntää kantapää taas taakseppäi.

Nyt vois jokin houkka ottaa pahaksensa ja sanua, jotta mä vain ilkeyksisnäni morkkaan oululaasia, mutta kyllä s’oon erehrys ja suuri. Matkustavan yleesön pualesta mä pyyrän saara vakuuttaa, jotta s’oon oikee Luajan lykky ku ne Oulun karut on sellaasia. Sillä niistä piisaa juttua ja yksmiälistä manaamista vaikka kuinka pitkältä, ku Oulusta taas lährethän ethenpäi jurraamahan.

TUTTUJA MIÄHIÄ. — JOUKKUE JÄRJESTYY JA MATKA ALKAA.

Oulun asemalla rupes jo näkymhän sellaasia reppuselkääsiä ja joutilhan näköösiä miähiä, jotta mä arvasin niiren olevan ny niitä kansanerustajia, joonka följys mun oli meininki ruveta tälsimhän ensiksi vähä Perä-Pohjolas, ennenkö oikee Lappihi lährethän ja Petsamhon painethan.

Kun siinä sitte parahillani varpahiani sortteeraalin, pökäthin mua kylkehen jotta:

— Kah päivää Jaakkoo, ooksä kans täälä!

S’oli Pojaalluaman Hermanni Ilimajoelta, kansanerustaja ja 120 kiina. Min’en keriinny päivää sanomhan ku se jo tukkii istumhan siihe mun viäreheni penkille, vaikka siin’oli nii aharasta, jotta sen olis pitäny hyvi nährä, jottei meitä kahta sellaasta fläskikasaa ku se ja mä siihe mahru krussaamata. Mutta se tukkii vai ja sanoo jotta:

— Mukaa ny vähä sinneppäi. Ku min’en meinannu olleskaa lähtiä, mutta ajattelin sitte, jotta jos kumminki lähtis. Tuuk’sä Petsamhon asti, ku s’oot nua varustaapunu, ja piaksusaaphat ja kaikki, vaikka on mullaki kapsäkis — —.

— No niin m’oon kotua lähties tuumannu, jotta ny mennähän kerranki niin pitkälle ku tiätä piisaa, vaikka navalle asti. — Lähtöökhän niitä paljo kansanerustajia sille Petsamon reisuile?

— Kylhän n’oon puhunu vähä yks ja toine, jotta pitääs lähtiä, mutta saa sitte nährä syääkhän sika evähät.

Samas tuli siihe yks miäs ja kysyy jotta:

— Onko herrat kansanerustajia?

— Joo, kyllä m’oon — sanoo Hermanni, jok’ oli varma asiasta.

— Jahas — sanoo miäs. — Min'oon Kemin kaupungin majootustoimikunnan jäsen, jotta saatta frii ruaan ja kortteerin Kemis. Täs oli teille majootuspiletti.

— Oottakos te kans kansanerustaja — kysyy sitte multa. — Mä kuulin miähen puheen sortista heti, jotta s’oon Etelä-Pohjanmaita kotoosi ja tokaasin vastahan jotta:

— Oon mä kans jonkillaane kansan edustaja, vaikken mä valtiopäivillä istu.

Miäs kätteli silmät pyäriääsnä hyvän aikaa, eikä käsittäny mitää. Kysyy viimmee jotta:

— No kuuluttakos te sitte tähän samhan eruskuntaroikkaha?

— Joo kyllä mä kuulun. Mä följään niinku perhänkattojana.

— S’oon sanomalehtimiäs tämä Jaakkoo ja seuraa meitä erustajia retkellä — seliitti Hermanni.

— Vai tämä se ny on sitte se Jaakkoo — haikaasi miäs. — Kyllä m’oon kuullu, m’oon kans siältä EteläPohjammaalta kotoosi, Kauhavalta.

— Jassoo, vai ootta te kans siältä rukhisen leivän maasta? —

— Joo, Näykkihän mu nimeni on, vaikka m’oon jo neljänäkymmentä vuatta asustanu täälä Kemis.

Siitä repes pitkät jutut ja loppu oli se, jotta mä sain kans kansanerustajaan piletin ja kovasti nostin noukkaani.

Asemall' oli meitä vastas koko Kemin kaupunki. Työväenyhristyksen soittokunta pelas posket pullolla marssia meirän kansanerustajaan kunniaksi. Poliisilla oli valkooset rasat käsis ja saappahat plankattu jotta kuvansa näki. Neliipyärääsillä trilloolla viäthin muaki ja Hermanniaki jotta pää täräji kortteeripaikkahan ja akat tiän viäres niiaali ku rippikouluflikat. Kovasti meitä Kemis kunniootettihin ja syätethin lohenlihalla. Ja kyllä me poijat pistelimmäki liivihi eri tarikollisia.

— S’oon hyvää tämä — kehuttihin toisillensa, ja taas paasattihin n’otta henkiä salpas.

Hissuksensa rupes sitte leuanloukutus harvenemhan ja toisten ahristuu jo pualisyämääsis kattelemhan pihalle kesäyön aurinkuaki, vaikka kyllähän sen klasistaki näki.

Kortteeripaikas meinas meille Hermannin kans tulla pikkuune sekaannus. Se kattoo klasista pihalle ja mä kysyyn jotta:

— Mitäs siälä näkyy?

— Ei mitää. Nuaran pää vain toises klasis — —

— Mikä nuaranpää siäl'on? — imehtelin mä.

— Nuara. S’oon meirän pualen miähiä.

— Jassoo! Kansanerustaja Nuoran pääkö siältä näkyy.

— Ne näyttää olovan täs samas raris kortteeria Hiirenheimon kaas — jatkoo Hermanni.

— Hiirenheimo? — Jaa jaa, niin Hiidenheimo pehmoosella r’eellä. On se kans kamala nimi. Vaikka samallaane kuuluu olovan yhrellä miähellä Piatasaares. S’oli päättäny ottaa uuren nimen ja muutti jonkin ruattalaasen Pörkvistin Hiidenuhmaksi. Ja ny sitä miäsparkaa sanoovat kaikki Hiirenuhmaksi.

Saman tiän kerroon sitte Hermannille yhren toisenki onnettoman nimenmuutoksen, joka kans meni pahoon plöröksi. Oli yks äijä, joll'oli ruattalaane nimi Örnberg. Ku s’oli kova trönäämhän olutta, elikkä ööliä, niinku olut on ruattinkiälellä, nii sitä kuttuthin yleesesti Öölpäriksi eli Olutvuoreksi. Ja se sitä sapetti nii, jotta se päätti suamentaa nimensä Örnberg ja silloo siitä tuliki komja suamalaane nimi, Kotkavuari. — Ähä, tuumas tämä herra Kotkavuari, ettäpäs ny käännäkkää!

Mutta samoohi aikoohi lopetti herra Kotkavuori oluenjuannin ja rupes litkimhän vain viinaa eli votkaa. Ja sitä veti herra Kotkavuari nii mälyttömästi nahkahansa, jotta ihmiset rupesivat sanomhan sitä Votkakuareksi.

Kauan aikaa nytkyy Hermannin vatta toises sängys, kun se tykkäs jotta sepä ny vasta oli kova paikka sillä miähellä, mutta mua ei paljo naurattanu, ku s’oli nii jumalattoman vanha vitsi. Vaikka tosi s’oon.

Kemistä alkas sitte seuraavana päivänä se eruskunnan viikon kestäny kiartomatka Tornion, Aavasaksan, Turtolan, Raanujärven, Matinlompolon, nevojen, vaarojen ja sen seittemien mettänperukkaan kautta ennenku päästiin taas ihmisten ilmoolla Rovaniämelle. Siälä Virkkune puheesnansa kehuu, kuinka tervheelline ja opettavaane tua mettäreisu oli ollu. Sanoo jotta ehjin nahoon siält on selvitty, mutta jos vai olis käsketty Paavon vetää patiinit jaloostansa ja kattottu, nii kantapäistä oli nahka pois herra puheenjohtajalta niinku multa ja Hermannilta ja monelta muultaki Johannekselta jokka sen sata kilometriä talsiimma. Ja oli se opettavaanenki matka niinku Virkkune sanoo, sillä Suamen kansan eruskunnan mettäretkue sai olla yhren kokonaasen päivän syämätäkki sillä välillä. Mäkin oon Ampujan-Mikolle koko elämäni kiitollisuuren velaas siitä kuivasta leivänpalasta, jonka se pokkaristansa antoo mulle Autiolompolon torpan pihalla.

Passas siinä sosialisti erustaja Ampujan kiusootella meitä sarankilon kokoomuksia jotta:

— Täs sen ny näjettä, kuka teitä porvaria elättää!

Rovaniämellä rupes sitte tulhon selville, kukka sinne Petsamhon lähtöövät. Meit'oli yhthensä vai yhreksän henkiä: viis kansanerustajaa, kaks lehtimiästä ja kaks flikkaihmistä.

Ja kaikhen merkillisint’ oli se, jotta jokahinen oli arvoltansa jonkillaane neuvos. Retkikunnan päämiäheksi valithin itte professori Antti Lakineuvos Helsingistä; retkikunnan terveyrestä hualehtii Oskari Lääkintöneuvos Keuruulta; kaupallista näkemystä ja varovaasta finanssipolitiikkaa erusti tohtori Frans Kauppaneuvos Porista, asianymmärystä ja kunnallispolitiikkaa valvoo Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta; lehmiä, navetoota ja ihmiste yleestä toimhentulua perääli Hermanni Maaneuvos Ilmajoelta, imhellist’ oli kuulla jotta toinen matkalle lähtevistä flikoosta oli arvoltansa Neitineuvos. Sellaasta arvonimiä me emmä kyllä ollu kukaa ennen kuullu, mutta ku se itte sen sanoo, nii pitihän meirän uskua. Ja ku se toinen neiti oli ruattalaane, nii se ristittiin ilman muuta Fröökenneuvokseksi. Me sanomalehtineekerit olimma tiätysti lehtineuvoksia, mutta ku meit’ oli kaks, jotta neuvokset pakkasivat menhön sekaasinsa nii me jätimmä tittelit pois, ja nii meitä sanottiin vain Helsingin Heikiksi ja Vaasan Jaakooksi.

No nii s’oli sitte sitä myäri selvä. Onni potkaasi meitä Petsamon matkalaasia heti nii jotta Antti Lakineuvos teki Rovaniämellä hianon tuttavuuren. Se tutustuu Lapin kaikiista suurimpahan herrahan, nimittään Kemi-yhtiön mettä- ja lauttauspäällikköhön, horsmestari Aarne Snellmannihin, joka tiätysti on arvoltansa vähintänsä Tukkineuvos. Tämä titteli vastaa Lapis oikiastansa enkeli Kaaprielin virka-asemaa taivahas. Sillä kattokaas Lapis ja koko pohjoos-Suames on Kemi-yhtiö kaikki kaikes. Siäl’ onki sananpartena jotta: »Lapis on esti Kemi-yhtiö, sitte jumala ja sitte ei oo pitkähän pitkähän aikaha yhtää mitää, ennenku vasta aikaan päästä ku tullahan Rovaniämelle.»

No tämän mahtavan yhtiön kaikkivaltias käskynhaltija on Aarne Tukkineuvos, jolla on valta pohjooses pirättää ja päästää. Kymmenenkin tuhatta tukkilasta ja satojen miljoonien massikka on sen miähen hoiros... Sen tiätää, jotta tiä aukee taivasta myäre sen miähen eres. S’oon viälä nuari miäs, tuas pualivälis neljääkymmentä. Jokaikinen tukkimiäs tuntoo Aarne Tukkineuvoksen, ja Aarneksi sitä vain kuttuthankin koko Perä-Pohjolas. Se on oikeen miästen miäs, monet tuulet ja tuiskut purru. Ei se hätääle, eikä liioon komentele. Se sanoo vai, ja se tapahtuu. Ja ottaa kiinni ittekki, ja näyttää kuinka kukin tyä tehrähän, jos tukkilaane epäälöö elikkei jaksa. Sillä tukkilaasen souvis ei tätä Aarne poikaa pysty ykskää tukkilaane lyämähän sormille. Sen tunnustaa lentojätkäkki kaikki. Niin on eläytyny se miäs tukkilaasihinsa ja Lapin erämaihin, jotta pois ei sano koskaa lähtevänsä. Rakovalkian ääres makaa yänsä miästen joukos ja suarat ja hyvät on välit. Tukkilaaset kunnioottavat Aarnea pualijumalanansa ja kyllä vai kannattaakin.

No tälle miähelle sanoo se meirän Antti Lakineuvoksemma jotta:

— Tuata kuinkahan se olis, kun m'oomma meinannu lähtiä Petsamhon, mutt'ei me tahtoosi viittiä lähtiä autoolla ajaa koluuttamhan tuata pitkää matkaa Rovaniämeltä Sorankylhän. Käysköhän se jollakin lailla päinsä päästä tätä Kemijokea ja sen sivujokia pitki venehillä ylhäppäi, jotta näkis oikee Lapin syränmaita.

— No se käyy erinomaasesti päinsä! Koska haluttaa lähtiä? — kysyy Aarne Tukkineuvos. Minä järjestän teille matkan niin mukavasti kun se Kemi-yhtiölle vain on mahrollista.

Kun muu eruskuntaretkue sitte tukkii ittensä suurihi kuarma-autoohi Rovaniämellä ja lähti Kemijärviä kohri koluuttamhan, ajoo Kemi-yhtiön kaks loistoautoa meirän Petsamon sakin ethen. Ei muuta ku istua fiinihi piilihi ja nostaa noukkaa taivahalle. Ja nii viäthin meitä petsamolaasia ku pumpulitukulla komjasti toisten sivutitte Kemijärvelle.

Emmäkä me ollu näkevinämmäkää niitä, jotka ajoovat körökärryyllä.

KEMIJÄRVELTÄ PELKOSENNIÄMELLE.

Kemijärveltä on Pelkosenniämehen jokimatkaa nuan 50 kilomeeteriä Kemijokia ylhäppäi. Sillä välillä kulkoo pari piäntä matkustajahöyrylaivaa. Matka maksaa kolmannes luakas 20 ja toises 40 mk. Joki on leviää, mutta suupualelta matalaa, nii jotta useen saattaa laiva kraapia pohjaa ja välihin on se kuulemma tarttunu kiinnikki. — Kemijoki tua tullesnansa paljo hiataa ja mutaa, nii että sen laskukohta Kemijärvehen on kovin matalavetistä. Siinä syntyy hiakkasärkkiä ja piäniä saaria keskelle jokiakin aiva orottamata. Ja yhtä pia ne taas katuaavat eli siirtyvät toisihi paikkoohin. Vesi vaihteloo suuresti joes. Sanottiin jotta toisin paikoon se voi nousta välistä viiski meeteriä. Silloo syää joki suuria rantakaistaiehia töyristä ja viä mukanansa. Se voi kasata isoja saaria ja puhkaasta uusia uamiaki ittellensä.