Part 10

— Ritari, keskeytti Pescara, en ole velvollinen selittelemään menettelyäni Teille, vaan ainoastaan keisarilleni.

— Kuninkaallenne, oikaisi Moncada. — Kunnioitus vaatii, että kutsutte häntä kuninkaaksi, sillä Espanjan kuningas on enemmän kuin keisari. Ja Ferdinandin pojanpojasta tulee Espanjan kuningas. Karl kehittyy hitaasti ja erilaisten ja vastakkaisten vaikutteiden alaisena, mutta kerran puhdistuu hänen espanjalaisverensä täydellisesti saksalaisuudesta. Hän inhoo kerettiläisyyttä ja hurskautensa tekee hänestä espanjalaisen. — Moncada virkkoi tämän hieman hymyillen ja silmissään haaveellinen loiste.

— Avalos [Pescaran markiisin kastilialainen sukunimi], jatkoi hän, esi-isäsi taistelivat maurilaisia pakanoita vastaan uskonsa edestä aina siihen aikaan saakka, jolloin iso-isäsi purjehti Alfonson kanssa Neapeliin. Muutu jälleen sukusi lapseksi! Jalo veri suonissasi virtaa. Miten voit sinä, joka rakastat suurta, epäröidä kumpaako suosit, espanjalaista maailman valtaa vai surkeaa Italian uudistusajatusta? Meitä tottelee herroinaan koko maailma kuten muinoin roomalaisia. Katso Jumalan ihmeellisiä teitä. Castilian ja Aragonian yhdisti avioliitto. Burgundi ja Flanderi perittiin keisaruus saavutettiin, Uusi maailma löytyi ja valloitettiin ja kaikkea tätä hallitsee karaistu kansa siunatulla ja monen monesti pakanain veressä kastetulla miekallaan! Tuhatkertaisesti korvaa Espanja sinulle kurjan Italian tarjoukset, se antaa sinulle aarteita, maita, mainetta ja — taivaan!

Sillä taivaan ja katolisen opin puolesta taistelemme me, että _yksi_ kirkko vallitsisi maailmassa. Muuten olisi jumala tullut turhaan ihmiseksi. Ennen aikain alkua hän tiesi, miten helvetti kerran tahrii katolisuuden istuinta ja oksentaa kidastaan maailmaan viimeisen kerettiläisen, tuon saksalaisen munkin, ja edellisen puhdistajaksi ja viimemainitun tuhoojaksi hän loi espanjalaisen. Siksi antaa hän maailman käsiimme, sillä kaikella maallisella on taivaallinen tarkoitus. Olen miettinyt tätä asiaa luostarissa Sisiliassa ja valmistauduin sankariksi tähän hengen sotaan. Mutta sitten huomasin, että siksi oli valittu jo toinen. En ollut syntieni tähden kelvollinen siihen kunniaan ja minä palasin maailmaan.

Pescara katseli vaieten tuota haltioitunutta miestä.

— Mutta teen työtä niin kauan kun päivä on. Tuskin vuosi sitten seisoin Ferdinand Cortezin takana kun kiusaaja vuoren huipulta näytti hänelle Meksikon kultaiset tornit kuten se nyt näyttää sinulle. Pescara, Italian. Ja tämä käsi pidätti häntä lankeamasta ja nyt ojentuu se jälleen sinun puoleesi. Pescara, ettäs pysyisit Espanjan poikana, Espanjan, joka on sama kuin koko maailma ja jonka suojelijana on gloorioin ympäröimä Ferdinand Katolinen.

Vihaisesti virkkoi päällikkö: — Älä puhu sanaakaan hänestä, hän murhautti isäni!

Moncada huokasi raskaasti.

— Kadutko?

Ritari löi nyrkillään rintaansa ja mumisi: — Syntini... ripittämättä... sovittamatta...

Nyt tiesi Pescara, että tuo hurskastelija ei katunut murhaansa ja että hän oli tappanut hengellisesti kuolemaan valmistumattoman. — Ulos! huusi hän.

Kuten unesta heräten vetäytyi Moncada ovelle. Sitten tointui hän mietteistään ja lausui: — Anteeksi, Teidän ylhäisyytenne! Olin hajamielinen. Ja vielä pari suoraa sanaa. En tiedä, mikä on määränne. Vielä en ole vihamiehenne. Milanon valloitatte, joka tapauksessa ja siitä ensimäisestä askeleestanne ei voi varmaan päättää oletteko uskollinen vai uskoton. Odotan toista askeltanne: sitä, panetteko herttuan viralta ja rankaisette kapinoitsijoita. Ellette tätä tee, niin petätte Espanjan ja kuninkaanne! — Ja hän lähti.

Pescara meni ruualle. Sitten kutsutti hän herttuan ja Del Guaston kamininsa ääreen, jossa aina syysehtoina paloi valkea, ja antoi viimeiset määräyksensä. Loput iltaa tarkasteli hän salaisia papereitaan, todisteita mahtavaa miestä ympäröivästä halpamaisuudesta. Enimmät niistä hän poltti liedessä: hän ei tahtonut syöstä ketään onnettomuuteen. Keisarin salainen kirjekin tuomittiin tuhottavaksi, mutta sen tuhka ei saanut sekautua muiden poltettujen poroon. Hän tuotatti hehkuvan hiilimaljan, jonka sinervissä liekeissä hän sitten poltti keisarin kirjoen. Tämän tehtyään olivat kynttilänsä palaneet jo puoliväliin: läheni sydänyö. Pescara kietoi käsivarret ristiin ryntäilleen ja vaipui niin syviin ajatuksiin, ettei kuullut miten joku tuli huoneeseen. Silloin sanottiin hänelle: — Mikä on määräsi. Avalos? — Siinä oli Moncada.

Päällikkö otti sammuneen hiilimaljan, sulki sen ja ojensi Moncadaa kohti. — Määräni? virkkoi hän ja avasi kättään: tomua ja tuhkaa.

Linnassa kajahti torven toitotus. Rummut vastasivat pärähtäen. Kaikkialla syntyi touhua. Sotapäällikkö puetti palvelijoilla ylleen sota-asun. Kun hän astui soihtujen loimuavassa valossa, joka kimelteli keihäiden kärissä ja rautapaidoissa, alas linnan kivipermantoiseen halliin, näki hän siellä mustan ratsunsa, joka kalliit sälyt yllään kuopi kärsimättömästi permantoa niin että kipenet sinkoilivat. Sen vieressä oli kaksi hyvää juoksijaa ja kantotuoli. Hän oli käskenyt laittamaan nekin kuntoon hetken varalta. Huoaten nousi hän kantotuoliin salatakseen taas alkavaa kipuaan. Hänen kadotessaan ovesta sisään, alkoi halveksittu sotaratsu telmää äkäisesti ja nakkasi maahan ratsupalvelijan, joka yritti nousta sen satulaan. Hevosta täytyi taluttaa herransa jälestä.

Nyt tuotiin pihalle myös vangittu kansleri. Espanjalaiset soturit karkasivat hänen kimppuunsa, riistivät häneltä kaulaketjut, sormukset ja kukkaron ja nostivat hänet kurjan aasin selkään, eivät oivan milanolaisen hovimuulin satulaan, asettivat siihen takaperin ja pistivät hännän hänen sidottuihin käsiinsä julman tapansa mukaan. Niin sitä sitten mentiin ulos portista pirullisesti nauraa rähisten eikä epätoivoinen kansleri siihen nauruun suinkaan yhtynyt.

VIIMEINEN LUKU

Sillävälin oli Frans Sforza Onnelasta kauhun majaksi muuttuneessa Milanon linnassa viettänyt surkeita päiviä ja öitä vielä surkeampia. Avutonna ja neuvotonna huuteli hän alinomaa kanslerin nimeä. Del Guasto oli käynyt hänen luonaan ilmoittamassa, että päällikkö oli päästänyt kanslerin puheilleen ennen koetusajan loppua, mutta että kansleri oli tehnyt odotettujen tunnustusten asemasta hänen korkeutensa nimessä niin mahdottoman hulluja ja rikoksellisia ehdotuksia, että ne pakottavat sotapäällikön nyt viipymättä ja muuten aivan ensimäisen uhkauksensa mukaan marssimaan Milanoon ja kohtelemaan hänen korkeuttaan kuin valtiopetturia ainakin. Del Guasto oli nauttinut kovasti herttuan kauhistuksesta ja kadonnut sitten kaupungista. Keisarillisen armeijan kiireesti lähetessä ja yhä kun se jo näkyi Milanon muureille, oli tuo horjuvainen ruhtinas kahden vaiheella antautuako vai tehdä vastarintaa, mutta viimein sai pari lombardilaista ylimystä hänet kunnian teille ja hänet itsensäkin valtasi sotaisa mieli, sillä suonissaan oli vielä tilkka iso-isänsä verta. Hän antoi pukea ylleen taiteellisesti taotut sotavarukset ja painoi ihanan, korkokuvilla kirjaillun kypärän heikkoon päähänsä.