Chapter 45
Perjantai-iltana molempien clan'ien taistelijat, kolmekymmentä miestä kummassakin joukossa, saapuivat niille paikoille, missä heidän piti saada lepoa ja virvoitusta. Duhele-clani sai vieraanvaraa rikkaassa Sconen luostarissa, ja heidän vastustajillensa soi ylituomari majan Kinfauns'in linnassa, Tarkimmalla huolella noudatettiin kumpiakin joukkoja kohtaan suurin kohteliaisuus, niin ettei kummallakaan olisi mitään syytä puolueellisuudesta valittaa. Sotamarski kreivi Errol sekä nuori Crawford'in kreivi sillä välin keskustelivat ja päättivät kaikki taistelunjärjestykseen kuuluvat seikat, edellinen Chattan'ien, jälkimmäinen Duhelein puolesta. Sanansaattajia juoksi juoksemistaan molempien kreivien välillä, jotka kolmenkymmenen tunnin kuluessa kuusi kertaa pitivät kokouksia, ennen kuin kaikki taistelu-temput saatiin tarkoin sovituiksi.
Muuten pelkäsi hallitus suuresti, että vanhat vihat, joista moni kipenä kyti porvarein ja heidän Vuorelais-naapureinsa välillä, pääsisivät ilmituleen leimahtamaan; senvuoksi oli julistuksella kielletty kaupunkilaisia lähenemästä puolta virstaa likemmäksi Vuorelaisten majapaikkoja; ja samoin myös eivät taisteluun tulleet Vuorelaiset saaneet ilman erinäistä lupaa käydä Perth'issä. Sotamiehiä asetettiin välirajalle tätä kieltoa voimassa pitämään, ja ne toimittivat virkansa niin tarkoin, että estivät Simo Hanskurinkin, vaikka oli Perth'in kaupungin asukas ja porvari, kotiin menemästä, siitä syystä kun hän tunnusti tulleensa samalla Eachin Mac-Ian'in miesten kanssa ja kun hänellä oli sen clan'in värinen vaippa selkänsä peittona. Tämä seikka esti Simon pääsemästä Wynd'in Heikin puheille ja antamasta hänelle todellista tietoa kaikesta, mikä heidän lähtönsä jälkeen oli tapahtunut; näin ei tullut toimeen selitys, joka suuresti olisi muuttanut lopputapausta tässä kertomuksessa.
Lauantai-iltana saapui vielä miesjoukko, jonka tulo nosti yleistä huomiota kaupungissa, melkein yhtä paljon kuin odotetun taistelun valmistukset. Se oli kreivi Douglas, jonka seurassa tuli kaupunkiin ainoasti kolmekymmentä ratsumiestä, mutta ne kaikki ritareita ja aatelismiehiä korkeinta säätyä. Ihmisten silmät seurasivat tätä pelättyä herraa, samoin kuin katselemme kotkan lentoa ilmoissa, voimatta arvata sen kuninkaallisen linnun matkan suuntaa, mutta ääneti, tyystin, hartaasti tarkastellen; ikään kuin olisi meillä aavistus siitä, mitä varten se kiitää taivaan kantta pitkin. Hän ratsasti hitaasti kaupungin läpi ja taas pohjoisportista ulos. Siellä hän poikkesi Dominikolais-luostariin ja pyrki Albanyn herttuan puheille. Kreivi päästettiin viipymättä sisään, ja herttua tervehti häntä tavalla, joka oli aiottu suosiolliseksi ja lepyttäväiseksi, vaikka se ei saanut peitetyksi sen alla piilevää viekkautta ja levottomuutta. Koska ensimmäiset tervehdykset olivat suoritetut, sanoi kreivi ankaralla yksvakaisuudella "Minä tuon surullisia sanomia. Teidän kuninkaallinen veljenpoikanne, Rothsayn herttua on kuollut, ja minä pelkään hänen saaneen surmansa ilkeitten salavehkeitten kautta".
"Salavehkeittenkö kautta!" vastasi herttua hämmästyksellä, "minkälaisten salavehkeitten kautta? -- Kuka on uskaltanut ruveta salavehkeisin Skotlannin kruunun perillistä vastaan?"
"Minun asiani ei ole tuoda ilmi mistä nämät epäluulot ovat nousseet", virkkoi Douglas, "mutta käypä huhu, että kotka sai surmansa nuolen kautta, jonka häntään sulka sen omasta siivestä oli pistetty, ja että tammi halkaistiin samasta puusta tehdyllä nalkilla".
"Herra kreivi Douglas", lausui Albanyn herttua, "en minä ole mikään arvoitusten selittäjä".
"Enkä minä mikään arvuuttaja", vastasi Douglas ylpeästi. "Näistä papereista voitte te, herra herttua, löytää yhtä ja toista, mikä lukemisen vaivan maksaa. Minä lähden puoleksi tunniksi ulos luostarin puutarhaan ja sitten tulen takaisin tänne".
"Te ette siis mene kuninkaan luokse, herra kreivi?" kysyi herttua.
"En", vastasi Douglas; "ja toivonpa teidänkin, herra herttua, yhtyvän mielipiteeseni, että tää suuri perheellinen suru olisi kuninkaaltamme salassa pidettävä, siksi kun huomeispäivän asia on suoritettu".
"Siihen mielelläni suostun", sanoi Albanyn herttua. "Kuningas, jos sen saisi kuulla, ei jaksaisi olla läsnä taistelussa; ja jos ei hän itse ole läsnä, nuot miehet kenties peräytyvät pois taistelusta, ja koko asia sitten jääpi kesken. Mutta käykää, olkaa niin hyvä, istumaan, niin kauan kuin tuota surullista kertomusta Rothsay-paran kohtalosta luen".
Hän pujotteli papereita sormiensa välitse, vilkasten muutamiin vaan pikimmältään, viipyen toisissa, ikään kuin niiden sisällys olisi ollut mitä tärkeimpiä. Kulutettuansa neljännestunnin tällä lailla, hän kohotti silmänsä ja sanoi hyvin yksivakaisesti: "Herra kreivi, näitä surullisia papereita lukiessani oli minulle kuitenkin lohdutukseksi nähdä, ettei niissä ole mitään, joka saattaisi uudestaan virittää eripuraisuutta kuninkaan neuvokunnassa, mikä äsköisen juhlallisen sovinnon kautta meidän molempien välillämme tuli poistetuksi. Me sovimme, että onneton veljenpoikani lähetettäisiin syrjäiseen paikkaan, siksi kun hänen järkensä ajan kuluessa olisi enemmän kypsynyt. Nyt on kohtalo hänet kokonaan temmannut pois, ja meidän päätöksemme siinä suhteessa on tarpeeton".
"Jos te, herra herttua", vastasi kreivi, "ette näe mitään, mikä voisi häiritä sitä hyvää sopua välillämme, jota Skotlannin rauha ja turvallisuus vaatii, niin en minä ole niin huono isänmaan-ystävä, että liian tarkkaan semmoista häiritsevää syytä hakisin".
"Minä käsitän tarkoituksenne, kreivi Douglas", virkkoi Albanyn herttua kiireesti. "Te olitte liian kerkeä luulemaan, että minä suuttuisin siitä, kun te kuninkaansijaisen viran nojassa rankaisitte nuot ilkeät murhamiehet minulle läänitetyssä Falkland'in linnassa. Vaan uskokaa minua, minä päinvastoin olen teille kiitollinen, kun te säästitte minulta noiden konnain rankaisemisen vaivan, sillä sydämelleni olisi niiden näkökin ollut kovin tuskallinen. Skotlannin parlamentti on, arvaan ma, ottava heidän ilkityönsä tutkiakseen, ja iloinen olen minä, että koston miekka on ollut teidän kaltaisen mahtavan miehen kädessä. Meidän sopimuksemme, herra kreivi, niinkuin te varmaan muistatte, ei tarkoittanut muuta kuin minun onnettoman veljenpoikani pitämistä tiukemmalla, siksi kun hän vuoden tai parin kuluttua olisi järkeen tullut".
"Semmoinen epäilemättä oli teidän tarkoituksenne, herra herttua, sen verran kuin puhuitte minulle", vastasi kreivi. "Sen voin ilman vaaraa vakuuttaa".
"No niin, jalo kreivi, sittenhän ei voi meille tulla mitään moitetta osaksi, vaikka nuot ilkimykset oman kostonsa tähden jatkoivat meidän rehellisen päätöksemme verisellä lopulla?"
"Parlamentti saa sen viisauttansa myöten tuomita", sanoi Douglas. "Kumminkin on minun omatuntoni puhdas".
"Ja niin minunkin", lausui herttua juhlallisesti. "Ja nyt, herra kreivi, ottakaamme puheeksi, kuinka pieni Jaakko olisi holhottava, joka veljensä oikeuden kruunuun on perinyt".
"Siitä päättäköön kuningas", vastasi Douglas, joka jo pitkäksyi tätä keskustelua. "Minä suostuu, pantakoon hänet asumaan mihin hyvänsä, paitsi Stirling'iin, Donneen tai Falkland'iin". Näin sanoen hän äkisti läksi ulos.
"Hän on lähtenyt", mutisi viekas Albanyn herttua, "ja sen miehen pitää minulla olla liittolaisena, -- vaikka hänen hyvin tekisi mieli ruveta verivihollisekseni. Ei se mitään -- Rothsayn herttua lepää esi-isiensä rinnalla -- Jaakko saattaa aikanaan mennä samaa tietä -- sitten -- kruunu tulee palkinnoksi kaikista vastuksistani".
NELJÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Palmusunnuntai nyt koitti. Aikaisemmalla kristityn kirkon aikakaudella oli jonkun piinaviikon päivän käyttämistä taistelua varten katsottu kirkonkirousta ansaitsevaksi pyhänpäivän rikkomiseksi. Roman kirkko oli suureksi kunniakseen määrännyt, että koko pyhällä Pääsiäisajalla, jolloin ihmisen vapahdus synnin rangaistuksesta oli tapahtunut, sotamiekan tulisi pysyä tupessansa, ja että vihollisten hallitsijain piti tätä Jumalan rauhaksi nimitettyä kielto-aikaa pyhänä pitää. Mutta pedontapainen julmuus myöhemmissä sodissa Skotlannin ja Englannin välillä oli näiden sopivain, jumalisten sääntöin noudattamisen kokonaan lopettanut. Hyvin usein valittiin suurimmat pyhäpäivät rynnäkköä varten, kun näet toivottiin että vihollinen silloin tavattaisiin hartauden toimissa, vastarintaan varustamatonna. Näin oli Jumalan rauha, jota ennen katsottiin tähän aikaan kuuluvaksi, nyt jäänyt pois tavasta; päinvastoin ei ollut harvinaista, että juuri suuret kirkkopyhät valittiin taistelun kautta toimeen pantavaa Jumalan tuomiota varten, jonka kaltainen nykyinenkin kiista suuresti oli.
Tässä tilaisuudessa kuitenkin noudatettiin ensin kaikkia kirkonmenoja tavallisella juhlallisuudella, ja itse taistelijatkin ottivat niihin osaa. Kantaen pajun-oksia kädessään, joita paraiten sopi käyttää palmun-oksain sijasta, marssivat he, toinen joukko Karthausilais- toinen Domikolais-luostariin, missä kuulivat messua ja kumminkin jollakin ulkonaisella hartaudella valmistivat itsensä päivän veriseen leikkihin. Suuri huoli oli tietysti pidetty siitä, että he tällä marssilla eivät tulisi niin likelle toisiansa, jotta olisivat toistensa toropillien äänen saaneet kuulla; sillä muuten he, niinkuin toisiaan kiekkumisella taisteluun härsyttävät tappelukukot, olisivat jo rynnänneet ja ryhtyneet tappeluun ennen tuloansa oikealle tanterelle.
Perth'in kaupungin asukkaat tungeskelivat kaduilla, joita myöten tää tavaton saattojoukko kulki, ja täyttivät tihein parvin ne molemmat kirkot, joissa viholliset clan'it kuulivat messua; kaikki tahtoivat nähdä Vuorelaisten käytöksen, saadakseen heidän ulkonäöstään jo vähän arvata, kumpi puolue luultavasti pian alkavassa taistelussa mahtoi päästä voitolle. Kirkossa, vaikkeivät juuri liioin olleet tottuneet Herran huoneessa käymään, Vuorelaiset käyttivät itseänsä aivan siivosti; ja vaikka heidän luonteensa oli hurja ja kesytön, harva vaan osoitti mitään uteliaisuutta tai kummastusta. He näkyivät arvelevan, heidän arvonsa alenevan siitä, jos he näyttäisivät kummastusta tai hämmästystä niistä monista esineistä, jotka epäilemättä ensikertaa tulivat heidän silmiensä eteen.
Mille puolelle onni oli kallistuva, siitä harva taitavimmistakin tuntijoita uskalsi päättää mitään ennalta; Torkil'in sekä hänen kahdeksan vahvan poikansa jättiläisvartalo kuitenkin taivutti muutamia miehiä, jotka olivat olevinaan jäsenien ja jänterien tuntijoita, ennustamaan voittoa Duhele-clan'ille. Naisväen luuloon vaikutti hyvin paljon Eachin Mac-Ian'in kaunis vartalo, jalo muoto sekä uljas ryhti. Sangen moni tunnusteli sen pojan kasvoja tutuiksi; mutta nykyinen loistava soturinpukunsa teki, että ainoasti yksi läsnä oleva tunsi tuon nuoren Vuorelais-päällikön samaksi, joka oli ollut hanskurin halpana oppipoikana.
Tämä yksi, niinkuin ei ole vaikea arvata, oli Wynd'in seppä, joka oli tunkeinut etumaiseen riviin niiden joukossa, mitkä pyrkivät näkemään Duhele-clan'in uljaita uroita. Hänen sydämessään liikkui sekaisin vihaa, kateutta ja samassa jotakin ihmeen tapaista, kun hän näki entisen hanskurin oppipojan, joka nyt oli riisunut halvat ryysynsä ja loisti päällikkönä, vilkkaan silmänsä ja uljaan ryhtinsä, otsansa ja kaulansa jalon muodon, niinkuin myös hyvinrakennettuin jäseniensä ja kirkkaitten varustensa puolesta hyvin ansaiten etumaisen paikan miesparvessa, joka oli valittu elämällään tai kuolemallaan heimonsa kunniaa kannattamaan. Seppä tuskin tahtoi uskoa, että tässä hänen edessään oli sama hurja poika-nulikka, jonka hän oli paiskannut pois luotansa, aivan kuin ampiaisen, mikä häntä olisi pistänyt, vaan jonka hän olisi ylenkatseellisella sääliväisyydellä heittänyt kuoliaksi tallaamatta.
"Hän näyttää uljaalta hyvässä rautapaidassani", mutisi Heikki itsekseen; "se onkin paras, mikä ikinä on lähtenyt hyppysistäni. Mutta jos hän ja minä seisoisimme vastakkain jossain, missä ei mikään muu käsi voisi auttaa eikä muu silmä nähdä, kylläpä sen vannon kaiken kautta, mikä tässä kirkossa on pyhää, tuo kelpo haarniska pian taas olisi tekijänsä käsissä! Kaikki, mitä minulla on, antaisin siitä, jos saisin vaan kolme kertaa aikamiehen tavoin läimähdyttää hänen olkapäihinsä ja koettaa rikkoa omaa parasta työtäni -- mutta se onni ei voi koskaan tulla minulle osaksi. Jos hän nyt tulevasta taistelusta pääsee hengissä, niin on hänellä oleva niin suuri sankarin maine, että hän kyllä saattaa olla liian ylpeä, pannaksensa uuden-uutukaisen sota-onnensa alttiiksi taistelussa minun kaltaiseni halvan porvarin kanssa. Hän on lähettävä toisen miehen taisteluun sijastaan ja paneva vastaani tuon ammatti-veljeni Vasara-Norman'in, josta ei mulle tule muuta huvia kuin se että taas saan läimäyttää yhtä Vuoriston sonnia päähän. Jos vaan saisin tavata Simo Hanskuria! -- Menenpä nyt toiseen kirkkoon häntä hakemaan; sillä totta kai hän nyt lienee palannut Vuoristosta".
Seurakunta jo alkoi lähteä pois Dominikolais-kirkosta, silloin kuin seppä tämän päätöksen teki; hän koetti siis panna sen joudulla toimeen ja tunki väkijoukon läpi niin kiireesti kuin vaan suinkin paikan ja tilaisuuden juhlallisuus sallivat. Tungoksen läpi pyrkiessään sattui hän silmänräpäykseksi niin liki Eachin'ia, että heidän silmänsä kohtasivat toisiaan. Sepän karkeat, päivettyneet kasvot punastuivat hänen takomansa kuuman raudan karvaisiksi ja pysyivät useimman minuutin yhtä tulisina. Eachin'in muodossa nähtiin vielä kirkkaampi suuttumuksen hehku ja hänen silmistänsä iski verivihollisuuden salama. Mutta tämä äkillinen hehku vaaleni kohta tuhkankarvaiseksi kelmeydeksi, ja hänen silmänsä heti taas vältti sille vastaan tulevaa vihaista, vaan lujaa katsetta.
Torkil, jonka silmät eivät koskaan luopuneet tästä kasvatista, näki hänen mielenliikutuksensa ja katsahti huolella ympärilleen, keksiäksensä sen syytä. Mutta Heikki oli jo poistunut, riennossaan Karthausilais-luostarille. Tähän nyt päivän kirkolliset toimet päättyivät ja samat miehet, joilla juuri äsken oli ollut palmuja kädessään sen suuren tapauksen muistoksi, mikä oli tuonut rauhan maan päälle sekä ihmisille hyvän suosion, nyt kiiruhtivat taistelutanterelle. Muutamilla oli mielessä ihmisveljeinsä hengen ottaminen taikkapa omansa menettäminen; toiset taas pyrkivät katselemaan tuota veristä Heikkiä samalla raa'alla halulla, jolla pakanat katselivat gladiatoriensa taisteluja.
Väentungos oli niin tiheä, että jokainen muu mies olisi arvellut mahdottomaksi päästä sen läpi. Mutta yleinen kunnioitus Wynd'in Heikkiä, Perth'in kaupungin sankaria kohtaan, niinkuin myös yleinen tieto, että hänellä oli voima itsellensä tietä raivata, taivutti kaikki tekemään tilaa, niin että hän pian oli aivan Chattan-clan'in soturein vieressä. Toropillinpuhaltajat astuivat parven etupäässä. Näiden jäljestä kannettiin tuota tuttua lippua, jossa näkyi mateleva vuorikissa sekä tää siihen sopiva allekirjoitus: "Älä koske kissaan kintaittomin käsin!" Sitten tuli päällikkö, kahdenkätinen miekkansa kädessä, ikään kuin suojana heimokuntansa vaakunalle. Hän oli vartaloltaan keskinkertainen, ijältään jo yli viidenkymmenen; vaan ei vielä hänen muodossaan eikä jäsenissään näkynyt mitään voiman vähenemisen eikä vanhuuden painon alkua. Hänen tummanpunaisissa, lyhyissä kähärissään jo siellä, täällä ilmautui yksi ja toinen harmahtava hius; mutta hänen astuntansa ja ryhtinsä oli vielä tanssissa, metsästyksessä sekä sodassa yhtä kepeät, kuin jos ei hän vielä olisi ollut kolmeakymmentä vuotta vanhempi. Hänen harmaissa silmissänsä hehkui hurja tuli, joka osoitti samassa urhoutta sekä julmuutta; mutta otsan, kulmain sekä huulten näössä ilmoitti itseänsä viisaus ja kokemus. Muut valitut taistelijat seurasivat häntä parittain. Useammissa muodoissa näkyi hiukan huolta, sillä aamulla olivat he huomanneet yhden joukostansa olevan poissa; ja niin vimmaisessa tappelussa kuin se, joka nyt oli edessä, tämä yhden miehen vähemmyys näytti sangen tärkeältä kaikkien paitsi uljaan päällikön, Mac-Gillie Chattanach'in mielestä.
"Älkää Saksilaisille virkkako mitään hänen poissa-olostaan", kielsi urhoollinen johtaja, kun hänelle tuo hänen joukkonsa vähennys ilmoitettiin. "Kavalat Alankomaan kielet muuten saattaisivat sanoa, yhden Chattan-clan'in miehistä olleen pelkurin, ja että muut kenties auttoivat häntä pakoon, saadakseen tekosyyn väistyä pois tappelusta. Olenpa varma, että Ferquhard Day vielä ilmautuu riviimme, ennen kuin olemme valmiit tappeluun. Ja jos ei hän tulisikaan, eikö minussa ole kahdenkin Duhelen miehen vertaa? Ja emmekö lähtisi heidän kimppuunsa vaikkapa viistoista kolmeakymmentä vastaan, mieluummin kuin että päästäisimme käsistä maineen, minkä tää päivä on meille tuottava?"
Miehet vastasivat päällikkönsä urhoolliseen puheesen hurraamisella, vaan yhtähyvin heidän silmänsä huolella yhä vilkkuivat sinne, tänne, siinä toivossa että voisivat palajavan karkulaisen keksiä. Kenties oli päällikkö itse ainoa tuosta urhoollisesta parvesta, jolle se seikka oli aivan yhdentekevä.
He marssivat marssimistaan katuja pitkin, yhtään mitään Ferquhard Day'stä näkemättä, joka monen virstan päässä, vuorien takana, par'-aikaa oli saamassa kaikkea sitä palkkiota, jonka onnellinen rakkaus voi menetetyn kunnian sijaan antaa. Mac-Gillie Chattanach yhä kulki kulkuansa eikä ollut huomaavinaankaan karkulaisen poissa-oloa. Näin saavuttiin viimein North-Inch'ille, kauniille, lakealle tasangolle, aivan liki kaupunkia, missä porvarein oli tapa pitää sotaharjoituksensa.
Tämän kankaan toista sivua huuhtoo syvä, valtava Tay-joki. Sen varrelle oli laitettu vahva aituus, joka kolmelta puolelta sulki itseensä sataviiskymmentä kyynärää pitkän, seitsemänkymmentäneljä leveän alan. Neljännellä sivulla oli joki, joka arveltiin kyllin lujaksi aituudeksi. Tarhan ympäri oli rakennettu istumapenkkejä katsojia varten, joiden ja aituuksen väliin kuitenkin oli jäänyt leveä loma, missä joukko aseellisia jalka- ja ratsumiehiä sekä alhaisempi katselijain lauma oli saanut sijansa. Kaupunginpuoleisessa tarhan päässä oli lavarivi kuningasta ja hänen hovilaisiansa varten, niin runsaasti kaunistettu lehti-oksilla sekä kullatuilla koristeilla, että se paikka tämän nykyiseen päivään saakka on säilyttänyt nimen Kultainen eli Kullattu Lehtimaja.
Vuorelaisten soittoniekat, jotka soittelivat kukin liittokuntansa _pibroch'ia_ eli sotamarssia, vaikenivat, kankaalle saavuttaessa, sillä niin oli käsketty. Kaksi vahvaa, mutta vanhaa soturia, jotka kantoivat kukin clan'insa sotalippua, meni toinen toiseen, toinen toiseen tarhan päähän; he pistivät lippunsa maahan ja seisoivat siinä katselemassa tappelua, johon heidän ei pitänyt ottaa osaa. Lippuin viereen toropillin-puhaltajatkin, joiden myös piti olla taisteluun puuttumatta, ottivat sijansa.
Kansa tervehti molempia parvia sillä yleisellä huudolla, millä tämmöisissä tilaisuuksissa aina tervehditään niitä, joiden tempailemisesta toivotaan huvitusta. Tähän tervehdykseen eivät valitut taistelijat vastanneet mitään; molemmat puolueet vaan marssivat omaan aituuksen päähän, missä oli portteja, joista päästettiin sisään. Kummankin portin luona oli vahva soturijoukko vartioimassa, ja sotamarski toisessa, kreivi Crawford toisessa päässä tarkoin katsastivat joka miehen, tutkien oliko hänellä määrätyt aseet ja varukset, nimittäin teräskypäri, rautarengaspaita, kahdenkätinen miekka sekä väkipuukko. He myös lukivat kummankin parven miesmäärän, ja suuri oli hämmästys kansanjoukossa, koska Errol'in kreivi kohotti kättänsä ja huusi: "Hoi! -- Taistelu ei voi alkaa, sillä Chattan-clan'ista puuttuu yksi mies".
"Mitä lukua siitä?" sanoi nuori Crawford'in kreivi, "heidän olisi pitänyt lukea joukkonsa tarkemmin, ennen kuin kotoa läksivät".
Sotamarski ja yli-airut kuitenkin yksinmielin päättivät, ettei tappelu saisi alkaa, ennen kuin puute olisi täytetty; ja yleinen pelko nousi kokouneessa kansassa, että kaikkein suurten varustusten perästä ei tulisi mitään tappelua ollenkaan.
Kaikista läsnä olevista ei ollut kenties enempää kuin kaksi, jotka iloitsivat siitä, että tappelu luultavasti lykättäisiin toistaiseksi; ne kaksi olivat Duhele-clan'in päällikkö sekä helläsydäminen Robert kuningas. Sillä välin molemmat päälliköt tulivat keski-tanterelle keskustelemaan; heillä oli kummallakin yksi ystävänsä, ja neuvon-antajansa seurassaan, jota paitsi myös yli-airut, sotamarski, Crawford'in kreivi sekä ritari Charteris yhtyivät heihin, ollaksensa päätöksen teossa apuna. Chattan-clan'in päällikkö ilmoitti olevansa valmis ja halukas kohta paikalla tappeluun ryhtymään, lukumäärän epätasaisuudesta huolimatta.
"Siihen", vastasi Tammiston Torkil, "Duhele-clan'i ei voi suinkaan suostua. Teidän on mahdoton saada meiltä voiton kunniaa miekalla, ja te siis nyt vaan haette tekosyytä, voidaksenne, jos tappiolle jäätte, niinkuin itsekin arvaatte jäävänne, sanoa, että siihen ainoastaan vähempi lukumääränne oli syynä. Mutta minä tahdon keinon ehdoittaa -- Ferquhard Day oli nuorin teidän joukostanne -- Eachin Mac-Ian puolestaan on nuorin meistä. Pankaamme hänet pois joukosta sen miehen edestä, joka taistelua pakeni".
"Se on vallan kohtuuton ja epätasainen ehdoitus", huudahti Toschach Beg, Mac-Gillie Chattanach'in luutnantti, jos niin voi sanoa. "Päällikön henki on heimokunnalle niinkuin ilma sieramille, emmekä ikinä suostu siihen, että meidän päällikkömme käypi vaaraan, joka ei myös samassa tule Duhele-clan'in päällikölle osaksi".
Torkil näki suurella tuskalla, että hänen tuumansa oli tyhjäksi menemässä, koska ei toiselta puolelta tahdottu Eachin'in poisjäämiseen suostua. Hän mietti nyt millä syillä tukeaisi ehdoitustaan, mutta samassa Eachin itse sekaantui asiaan. Hänen pelkuriutensa, se tulee huomata, ei ollut sitä halpaa, itsekästä laatua, joka saattaa ihmisiä huolettomasti mieluummin häpeää päällensä ottamaan kuin itsensä vaaraan antamaan. Päinvastoin, vaikka luonnonlaadultaan pelkuri, oli hän sydämessään miehuullinen, ja taistelun välttämisestä tuleva häpeä tällä hetkellä voitti pelon.
"En tahdo kuullakaan", virkkoi hän, "semmoisesta ehdoituksesta, että minun miekkani pysyisi tupessa täänpäiväisessä kunniarikkaassa tappelussa. Jos olenkin nuori sotataidossa, niin on kuitenkin ympärilläni kyllin uljaita urhoja, joiden esimerkkiä voin seurata, jos en heidän vertaisiaan töitä tehdä".
Hän lausui nämät sanat innolla, joka petti Torkil'in, kenties nuoren päällikön itsensäkin.
"Jumala siunatkoon hänen jaloa sydäntänsä!" arveli kasvatus-isä itsekseen. "Kyllähän mä tiesin, että tuo ilkeä lumous tulisi vielä rikotuksi, ja että hänet riivannut vetelys-henki jälleen oli pakeneva, niin pian kun toropilli ensi kerran soisi ja lippu ensikerran liehahtaisi!"
"Kuulkaa, yli-airut", virkkoi sotamarski. "Tappelua ei sovi enää lykätä paljoa myöhemmäksi, sillä pian on keskipäivä. Koetelkoon Chattan-clan'in päällikkö vielä jäljellä olevan puolentunnin aikana hankkia jonkun toisen tuon karkurin sijaan, jos voi; vaan jos hän ei voi, niin tapelkoot niinkuin nyt ovat".
"Siihen kyllä myönnyn", sanoi yli-airut, "vaikka ei ole yhtään sen clan'in miestä lähempänä kuin seitsemän peninkulman päässä, enkä siis käsitä mistä Mac-Gillie Chattanach apulaisen voisi saada".
"Se olkoon hänen asiansa", virkkoi sotamarski. "Mutta jos hän runsaan palkkion lupaisi, olisi täällä yltäkyllin vahvoja poikia tämän aituuksen ympärillä, jotka ilolla mahtaisivat panna jäsenensä liikkeelle tämmöisessä tässä tarjona olevassa leikissä. Tekisipä minun mieli itsekin, jos arvoni ja virkani sen sallisivat, yrittää pari sivallusta noiden metsän poikien joukossa, ja luulisin siitä tulevan minulle kunniaa".
He ilmoittivat päätöksensä Vuorelaisille, ja Chattan-clan'in päällikkö vastasi: "Teidän päätöksenne on tasapuolinen ja jalo, kunnian-arvoiset herrat, ja minä katson velvollisuudekseni noudattaa teidän neuvoanne. -- Julistakaa siis, airuet, että jos jonkun tehnee mieli Chattan-clan'in rivissä ottaa osaa tään päivän vaaroihin sekä kunniaan, hänen pitää kohta saada yksi kruunukolikko sekä lupa taistella joukossani viimeisiin veriin asti".
"Kovinpa te olettekin itara varoistanne, päällikkö", sanoi yli-airut; "yksi kultainen kruunukolikko on sangen pieni palkka tämmöisestä tässä tarjona olevasta ottelusta".