Chapter 43

Katri katsahti taaksensa -- ritari Ramorny seisoi siinä täysissä varuksissaan; mutta kypärin silmiverho oli auki ja hänen muotonsa oli enemmän kuolemaan tuomitun kuin tappeluun menevän soturin näköinen. Ramorny jatkoi puheensa ykstotisella äänellä, puoleksi niinkuin vaan olisi ollut merkillisen tapauksen huoleton katselija, puoleksi kuin siihen osallinen.

"Katri", virkkoi hän, "minä puhun sinulle totta. Hän on kuollut -- sinä olet koettanut parastasi auttaaksesi häntä -- nyt et enää voi mitään".

"En voi -- en tahdo sitä uskoa", sanoi Katri. "Jumala minua armahtakoon! Rupeaisinhan epäilemään Jumalan kaikkivaltaa, jos uskoisin että niin ilkeä rikos on saanut tapahtua".

"Älä epäile Jumalan kaikkivaltaa, Katri, vaikka Hän on sallinut tuon irstailijan puuttua omiin pauloihinsa. Vaan tule nyt kanssani -- minulla olisi jotain sanottavana, mikä sinua koskee. Tule, sanon minä", (sillä Katri viivytteli), "jos et tahdo jäädä tänne Bonthron-pedon tai tuon lääkärin Dwining'in armoille".

"Kyllä tulen", vastasi Katri; "ettehän kuitenkaan voi tehdä minulle muuta kuin mitä Jumala sallii".

Ramorny astui edeltä torniin, nousten ylös portaita portaitten perästä, tikapuita tikapuitten jälkeen.

Katrin rohkeus masentui. "En tahdo mennä edemmäksi", virkkoi hän. "Minnekä te minua viette? -- Jos kuolemaan, niin voin kuolla tässäkin".

"Ainoasti tornin huipulle, hupsu", sanoi Ramorny, työntäen auki teljetyn oven, josta pääsi tornin holvikatolle. Siellä nähtiin miehiä nakkauskoneita laitokseen varustamassa, joutsipyssyjä virittämässä ja kiviä kasoihin latomassa. Mutta tätä puolustusväkeä ei ollut enempää kuin pari kymmentä, ja niissäkin Katri luuli huomaavansa epäilystä, kahdella päällä olemista.

"Katri", virkkoi Ramorny, "minun täytyy seisoa tässä paikassa; puolustukseni sitä vaati. Mutta voinhan puhua sinulle tässä paikassa yhtä hyvin kuin muuallakin".

"Puhukaa vaan", vastasi Katri. "Kyllä minä kuulen".

"Sinä olet, Katri, tunkeunut veriseen salaisuuteen. Onko sinulla myös lujuutta sitä asiaa salassa pitää?"

"En ymmärrä mitä te tarkoitatte, ritari Ramorny", vastasi tyttö.

"Katsos. minä olen kuolettanut -- murhannut, jos se sana mielestäs on oikeampi -- entisen herrani, Rothsayn herttuan. Tuo hengenkipinä, jota sinun hyvyytes vielä viritteli, oli helppo sammuttaa. Viimeisellä hetkellään hän huusi isäänsä. Sinua raukaisee -- vaan pysy lujana -- minulla olisi vielä enempää sanomista. Sinä nyt tiedät rikokseni, vaan et vielä mikä minua siihen on pakoittanut. Katsos! tää kinnas tässä on tyhjä -- oikean käteni menetin minä hänen tähtensä; ja kun näin ei minusta enään ollut apua, hän hylkäsi minut niinkuin vanhaksi käyneen koiran; hän pilkkasi vahinkoani ja käski minua luostariin menemään -- siinä muka nyt oli oleva asuntoni, ei enää saleissa ja palatseissa, missä oli ollut luonnollinen sijani! Huomaa se -- surkuttele ja auta minua".

"Missä asiassa te vaaditte apuani?" kysyi vapiseva tyttö. "Enhän voi saattaa takaisin, mitä olette menettäneet, enkä myös olla puhumatta ilmi rikostanne".

"Sinä voit olla puhumatta, Katri, siitä, mitä tuossa viidakossa olet kuullut ja nähnyt. En vaadi muuta kuin lyhyt-aikuista unohtamista sinulta, jonka sana tulee uskotuksi jos sanot asian olleen niin tai näin. Sinun seurakumppalisi, tuon kometjantin, tuon ulkomaalaisen sanaa ei ole kukaan pitävä nuppuneulankaan arvossa. Jos tähän suostut, niin uskon henkeni sinun sanasi turviin, ja aukaisen portin noille tuossa, jotka lähenevät. Jos et lupaa olla vaiti, aion puolustaa tätä linnaa, siksikun joka mies olemme kaatuneet, ja sinut syöksen alas tältä tornin huipulta. Niin, katso vaan alas tuohon -- ei se ole hyppäys, johon ajattelematta sopii käydä. Seitsemät portaat kiipesit tänne ylös suurella vaivalla ja, ahdistuneella hengästyksellä; mutta tältä huipulta alas syvyyteen olet lentävä joutuisammin kuin kerkiät huoahtaakaan! -- Anna lupauksesi, kaunis tyttö; sillä minä en tahtoisi sinulle tehdä pahaa, vaikka kuitenkin olen luja päätöksessäni".

Katri seisoi siinä säikähtyneenä; ei ollut hänessä voimaa vastata tuolle hurjalle miehelle; samassapa Dwining'in tulo säästikin häneltä vastaamisen vaivan. Tämä puhui niillä nöyrillä kumarruksilla, jotka hänellä kaikkina aikoina olivat omituiset, ja samassa ainaisella, puoleksi hillityllä pilkallisella irvistyksellään, joka tuon nöyryyden valheeksi osoitti.

"En tee oikein, jalo ritari, kun tulen häiritsemään teidän seurustelemistanne tään kauniin neidon kanssa. Mutta minä tuonkin vaan pienen, mitättömän kysymyksen".

"Puhu, kiusanhenki!" sanoi Ramorny. "Pahat sanomat sinua huvittavat, vaikka itseäskin koskisivat, kunhan vaan samassa myös toisia ihmisiä koskevat".

"Hum! -- hih -- hii! -- Tahtoisinpa vaan kysyä, onko teillä, jalo herra, aikomus tehdä se sankarityö ja puolustaa tätä linnaa yksinäisellä kädellänne -- suokaa anteeksi -- arvelin sanoakin: yksinäisellä käsivarrellanne? -- Ei se kysymys ole aivan joutava; sillä minusta lienee vähän apua puolustuksessa, jos ette voi saada piirittäjiä houkutetuiksi pieniä rohtoja minulta ottamaan -- hih, hii, hii! ja Bonthron on niin hyvässä sikahumalassa kuin vaan olut ja paloviina suinkin voi saada aikaan -- vaan te, hän ja minä, siinä onkin koko linnaväkenne, jolla on halua tehdä vastarintaa".

"Mitä! -- eikö ne toiset konnat tahdo taistella?" kysyi Ramorny.

"En ole ikinä nähnyt miehiä, joiden mieli vähemmin teki siihen temppuun", vastasi Dwining, "enpä koskaan ikinäni. -- Mutta tuossapa tuleekin jo pari heistä. -- _Venit extrema dies_[39] -- hih, hii, hii!"

Eviot ja Buncle samassa lähenivät; heidän muotonsa osoitti synkkää lujuutta, niinkuin miehissä, mitkä ovat päättäneet vastustaa valtiastansa, jota kauan aikaa ovat totelleet.

"Mitä nyt!" sanoi Ramorny, astuen heille vastaan. "Miksi olette jättäneet paikkanne? -- Miksi olet jättänyt vahtitornin, Eviot? -- Ja sinä toinen, enkö ollut käskenyt sinua nakkauskoneita laitokseen panemaan?"

"Meillä olisi sananen teille sanottava, ritari Ramorny", vastasi Eviot. "Me emme huoli ottaa osaa tähän taisteluun".

"Mitä! Omat knaappiniko niskoittelevat minua vastaan?" huudahti Ramorny.

"Me olimme teidän knaappinne ja hovipoikanne, herra ritari, niinkauan kuin te olitte Rothsayn herttuan tallimestarina. -- Mutta nyt käy huhu, että herttua ei enään ole elossa -- me tahdomme tietää, onko siinä perää".

"Kuka petturi tuota tuommoista valhetta uskaltaa levittää?"

"Kaikki, jotka ovat käyneet tiedustelemassa metsän reunalla, herra ritari -- minä itsekin olin joukossa -- tuovat samat sanomat. Harpputyttö, joka eilen karkasi linnasta, on levittänyt sen sanoman joka paikkaan, että Rothsayn herttua on murhattu taikka kumminkin kuoleman kielissä. Douglas on tulossa suuren voiman kanssa -- --".

"Ja te, pelkurit, joutavan huhun tähden, luovutte herrastanne?" sanoi Ramorny vihastuneena.

"Herra ritari", sanoi Eviot, "antakaa Bunclen ja minun nähdä Rothsayn herttua ja kuulla hänen omasta suustaan käsky, että tää linna on puolustettava; jos sitten emme taistele viimeiseen veripisaraan asti, niin hirttäkää minut vaan korkeimman tornin huippuun. Mutta jos hän luonnolliseen tautiin on kuollut, niin tahdomme antaa tään linnan kreivi Douglas'in käsiin, joka nyt kuuluu olevan kuninkaan sijainen. -- Taikka jos -- Jumala siitä varjelkoon! -- meidän jaloa prinssiä vastaan on kavaluutta harjoitettu, niin emme myöskään tahdo tulla rikokseen osallisiksi murhamiehiä aseillamme puolustamalla, oli ne kutka lienevätkin".

"Eviot", sanoi Ramorny, kohottaen kädettömän käsivarsi-tynkkänsä, "jos ei tää kinnas tässä olisi tyhjä, niin ei sinulla olisi ollut kyllin elämästä jäljellä, keritäkses puhua ilmi kaksi sanaakaan tästä hävyttömästä puheestasi".

"Asia on niinkuin on", vastasi Eviot, "ja me vaan täytämme velvollisuutemme. Minä olen teitä kyllin kauan seurannut, ritari Ramorny, vaan tähän viimein seisahdutan ratsuni".

"Hyvästi sitten, ja periköön hiisi teidät kaikki!" huudahti vimmastunut paroni. "Käske tuoda hevoseni!"

"Meidän sankarimme aikoo lähteä karkuun", virkkoi lääkäri, joka hiljaa oli lähestynyt Katria, ennen kuin tyttö sen huomasikaan. "Katri, sinä olet taika-uskoinen hupsu, niinkuin kaikki muukin vaimonsuku; yhtähyvin on sinulla hiukkanen älyä, ja minä puhun siis sinulle, joka ymmärrät paremmin kuin tuo härkälauma ympärillämme. Nuo ylpeät vapaaherrat, jotka maailmaa hallitsevat, mitä ne ovat vastoinkäymisen hetkellä? -- akanoita tuulessa. Annas että heidän moukkarikouransa tai heidän patsaanvahvuiset säärensä tulevat vialle, niin pyh! -- koko urho on mennyt -- miehuus ja rohkeus ei niissä ole mitään -- jäsenet ja jänteret kaikki. Niin kauan kuin heillä on pedonkaltainen ruumiinvoimansa, he eivät ole vimmaista härkää paremmat -- ota se pois, niin meidän ritari ja sankari makaa ähkien maassa, niinkuin härkäkin, jolta kinttusuonet on poikki hakattu. Ei niin ole viisas mies --- niin kauan kuin hituinenkin tuntoa on tallella hänen rutistetussa tai silvotussa ruumiissansa, hänen miehuutensa on yhtä luja kuin ennen. -- Katri, tän' aamuna minä aioin sinua tappaa; mutta nyt olen iloinen että sinä saat jäädä eloon ja kertoa kuinka tää mitätön lääkäri, tää pillerintekijä, tää pulverinsurvoja, tää myrkynsyöttäjä meni kuolemaan yhdessä uljaan ritari Ramornyn kanssa, joka jo on vapaaherra ja toivoi pääsevänsä Lindores'in kreiviksi. -- Eläköön se korkea-arvoinen herra!"

"Vanha mies", sanoi Katri, "jos todellakin olet niin lähellä ansaittua rangaistustas, niin olisivat toisellaiset ajatukset sinulle paljon terveellisemmät kuin nuot turhanpäiväisen viisastelemiset ja hurjat kerskailemiset. -- Pyri jonkun pyhän miehen puheille".

"Niin", vastasi Dwining ylenkatseella, "mun muka pitäisi turvata rasvaiseen munkkiin, joka -- hih, hii, hii! -- ei itsekään ymmärrä sitä lampaanlatinaa, mitä kartasta lukien jätkyttelee. Tuommoinen muka olisi sopiva neuvon-antaja miehelle, joka on sekä Espanjassa että Arabiassa tieteitä harjoittanut! Ei, Katri, minä tahdon ripittäjäkseni semmoisen, jota silmän on hyvä katsella; siksi suon sinulle sen kunnian. -- Katselepas nyt tuossa tuota meidän uljasta ritaria -- hänen otsastaan tippuu hiki, hänen huulensa vapisevat tuskasta; sillä meidän uljas ritari -- hih, hii, hii! -- anelee armoa entisiltä palvelijoiltansa, eikä ole hänen kielensä kyllin liukas, saadakseen heidät häntä kynsistään hellittämään. Katsopas kuinka kaikki hänen kasvonsa jänteet tempailevat, kun hän rukoilee noita kiittämättömiä pölkkypäitä, joille hän aina on täysin kourin jaellut lahjoja; eikä hän kuitenkaan pyytäisi muuta kuin saada sen verran ennakkomatkaa, yrittäessään pakoa, kuin mitä koirien edessä juoksevalla jänekselläkin on, jos hänelle oikeus ja kohtuus suodaan. Katso myös tota yrmeää, jörömäistä muotoa, noita maahanpäin luotuja silmiä, joilla kotipetturit, häilyen pelon ja häpeän vaiheella, kieltävät herraltansa sitä pikkuista pelastuksen toivoa. Ja nuot luontokappaleet olivat mielestään paljon parempia miehiä kuin minä. Ja sinäkin, hupsu tyttö, pidät jumalaasi niin halpana, että uskot, tuommoisten kurjain raukkain olevan hänen kaikkivaltansa luomia!"

"Ei! sinä paha mies, ei!" vastasi Katri innokkaasti. "Jumalani, jota palvelen, on luodessaan nuot miehet, suonut heille ne avut, joilla he olisivat voineet häntä tuntea ja palvella, ihmisveljiänsä varjella ja holhoa, pyhyyttä ja hurskautta noudattaa. Heidän oma ilkeä sydämensä ynnä paholaisen kiusausten kanssa ovat tehneet heidät semmoisiksi kuin he nyt ovat. Voi tunkekoon tämä oppi myös sinunkin kiviseen sydämeesi! Jumala on sinulle suonut ymmärrystä enemmän kuin muille ihmisille, suonut sinulle silmät, millä tunkesit luonnon salaisuuksiin, suonut sinulle terävän älyn ja taitavan käden. Mutta ylpeytesi on kaikki ne hyvät avut myrkyttänyt ja tehnyt uskottomaksi jumalan-kieltäjäksi sen, joka olisi voinut olla kristityn seurakunnan viisaita miehiä!"

"Jumalankieltäjäksi, sanot sinä?" vastasi Dwining. "Onhan minulla kenties epäilykseni siinä suhteessa -- mutta pian nyt saan nähdä, mitä perää siinä on. Tuossa jo tulee se mies, joka on lähettävä minut, niinkuin jo tuhansia ennenkin, siihen paikkaan, missä kaikki salaisuus selviää".

Katri käänsi silmänsä erääsen lääkärin osoittamaan lakeuteen metsässä ja näki sinä täyttä nelistä lähenevän ratsujoukon. Niiden keskellä liehui lippu, jonka, vaikka Katri ei voinut sen vaakunaa eroittaa, yleinen huuto hänen ympärillään tunnusti Mustan Douglas'in omaksi. Ratsumiehet seisahtuivat nuolenkannattaman päähän linnasta, ja airut kahden torvensoittajan kanssa lähestyi valtaporttia, missä hän, kovasti torviansa soitatettuaan, vaati vapaata pääsyä korkea-arvoiselle ja mahtavalle Archibald'ille Douglas'in kreiville, kuninkaan sijaiselle, jolla tätä nykyä oli kaikki kuninkaan valta käsissään. Hän käski samassa linnaväkeä, maankavaluuden rangaistuksen uhalla, aseensa maahan laskemaan.

"Kuulitteko te sen?" virkkoi Eviot Ramornylle, joka seisoi yrmeänä, kahden vaiheella. "Tahdotteko te käskeä avata linnan portit, vai pitääkö minun -- --"

"Ei, konna!" keskeytti ritari, "viimeiseen asti tahdon kumminkin olla käskijänä. Avatkaa portit, laskekaa laskusillat alas ja antakaa linna Douglas'in kreivin haltuun".

"No, sitä toki sopii sanoa miehuulliseksi vapaan tahtonsa osoittamiseksi", sanoi Dwining. "Samalla lailla myös nuot äsken kiljuvat vaskitorvet tuossa voisivat sanoa soittavansa omasta vapaasta tahdostaan ne sävelet, jotka likaiset soittajat niiden kautta torahduttivat".

"Kurja mies!" sanoi Katri, "taikka ole ääneti, taikka käännä ajatuksesi ijankaikkisuuden puoleen, jonka kynnyksellä nyt seisot".

"Ja mitäs se sinua koskee?" vastasi Dwining. "Et sillä kuitenkaan, tyttöseni, voi auttaa että kuulet mitä puhun, ja sinä olet sen kuitenkin sitten muille kertova, sillä sinun sukupuolesi ei sitäkään malta olla tekemättä. Perth'in kaupunki ja koko Skotlanti ovat kuulevat, minkälaisen miehen he kadottavat, kun Henbane Dwining kuolee!"

Rautavarusten kilinä nyt ilmoitti, että tulijat olivat hypänneet alas hevosen selästä, astuneet portista sisään ja par'-aikaa riisuivat aseita vähäiseltä linnalaisjoukolta. Douglas'in kreivi itse nousi ylös tornin katolle muutamien miehiensä kanssa, joille antoi käskyn vangita Ramorny sekä Dwining. Toiset laahasivat hämmästyneen Bonthron'in esiin jostain kolosta.

"Näiden kolmenko hallussa prinssin hoito yksin-omaisesti oli, niin kauan kun hänen sanottiin olevan sairaana?" kysyi Douglas, jatkaen tutkintoa, jonka jo oli alhaalla salissa aloittanut.

"Ei kukaan muu saanut häntä nähdä, herra kreivi", vastasi Eviot, "vaikka minä kyllä tarjosin apuani".

"Neuvo meidät herttuan kammariin, ja vangit vietäkööt kanssamme. -- Myös pitäisi täällä linnassa olla eräs vaimo-ihminen, jos ei hän jo liene murhattu tai piiloon viety -- hän seurusteli tään harpputytön kanssa, joka ensiksi toi hätäsanoman".

"Tässä hän on, herra kreivi", sanoi Eviot, tuoden Katrin esiin.

Hänen kauneutensa sekä mielenliikutuksensa tekivät myös tuohon kovasydämiseen kreiviin jonkun vaikutuksen.

"Älä pelkää mitään, tyttö", sanoi hän; "sinä olet sekä kiitoksia että palkintoakin ansainnut. Kerro vaan minulle, niinkuin jos seisoisit Jumalan edessä, mitä tässä linnassa olet nähnyt ja kuullut".

Muutamilla sanoilla selitti Katri koko sen hirveän salaisuuden.

"Sinun puheesi", sanoi Douglas, "on sanasta sanaan yhtäpitävä harpputytön kertomuksen kanssa. -- Näyttäkää meille nyt prinssin asunto".

He menivät siihen huoneesen, jossa Rothsayn herttuan oli luultu asuvan; mutta avain oli poissa, niin että kreivin, sisään päästäksensä, täytyi väkisin särkeä ovi. Siellä löydettiin onnettoman prinssin laihtunut, likainen ruumis ikään kuin kiireissä vuoteelleen viskattuna. Murhamiesten aikomus oli epäilemättä ollut laittaa ruumis semmoiseen paikkaan, että näyttäisi hänen kuolleen luonnollista kuolemaa; mutta Loviisan paosta noussut hätä oli heidät hämmästyttänyt. Douglas katseli tätä harhatielle houkuteltua nuorukaista, jonka hurjat himonsa ja oikkunsa olivat saattaneet tämmöiseen ennen-aikaiseen, hirveään loppuun.

"Minulla oli loukkauksia kostettavana", sanoi hän; "mutta tää tämmöinen näkö poistaa kaiken vihan!"

"Hih hii! -- olihan meillä aikomus laittaa kaikki", sanoi Dwining, "että olisi enemmän mieleen teille, kaikkivaltias herra kreivi. Mutta te tulitte liian äkkiä tänne, ja hätäisillä herroilla on hitaat palvelijat".

Douglas ei ollut kuulevinaan näitä vangin sanoja, niin tarkkaan hän katseli edessään makaavan ruumiin laihtunutta, kelmeätä muotoa ja kangistuneita jäseniä. Katri, joka mielenliikutuksesta jo oli pyörtymäisillään, viimein sai luvan lähteä pois tästä kauheasta paikasta, ja meni kaikkialla vallitsevan sekasorron läpi entiseen huoneesensa, missä takaisintullut Loviisa hänelle kaulaan kavahti.

Douglas sillä välin jatkoi tutkimusta. Prinssin kangistuneesta kourasta löydettiin hius-suortuva, joka väriltään ja muulta näöltään oli Bonthron'in sysimustan tukan kaltainen. Näytti siis siltä, kuin, vaikka nälkä työn oli aloittanut, Rothsayn kuolemaan kuitenkin lopulla väkivaltakin oli ollut syynä. Salainen käytävä alas vankihuoneesen, jonka avain löydettiin tuon alhaisemman murhamiehen vyöltä -- itse vankeusluolan asema, rako sen seinässä, joka sen yhdisti ulko-ilmaan, ynnä myös kurja olkivuode permannolla, jolle kahleet vielä oli jääneet -- kaikki nämät seikat täydesti todistivat Katrin sekä harpputytön kertomuksen todeksi.

"Älkäämme kauemmin viivytelkö silmänräpäystäkään", sanoi Douglas läheiselle sukulaiselleen Balvenyn herralle, kun he vankihuoneesta olivat ylös tulleet. "Viekää murhamiehet pois ja hirttäkää heidät linnan muurille".

"Mutta, korkea-arvoinen herra, jonkunlainen laillinen tuomio taitaisi olla kuitenkin sopiva", vastasi Balveny.

"Mitä varten?" kysyi Douglas. "Olenhan tavannut heidät teosta kiinni, ja kyllä minun edesvastaukseni kannattaa viipymätöntä mestausta. Mutta malttakaas -- onhan meillä joitakuita Jedwood'in miehiä joukossamme?"

"Yhtäkyllin Turnbull'eja, Rutherford'eja, Ainslieitä y.m." sanoi Balveny.

"Pankaa sitten heistä lautakunta kokoon; he ovat kaikki hyviä miehiä ja rehellisiä, paitsi että elantonsa hankkimisessa hiukkasen koukkuja tekevät. Pitäkää te huoli noiden kavaltajain mestaamisesta, sill'-aikaa kuin minä istun oikeutta suuressa salissa, ja koetetaanpa valalautakuntako vai mestausmies ennen kerkiää saada tehtävänsä tehdyksi, me istumme Jedwood'in oikeutta -- hirtämme kiireesti ja tutkimme hiljakseen".

"Malttakaa vielä, herra kreivi", sanoi Ramorny, "te saattaisitte muuten saada katua hätäilemistänne. Tahdotteko te sallia minun puhua teille pari sanaa muiden kuulematta?"

"En millään muotoa!" sanoi Douglas; "puhu vaan suoraan mitä sinulla lienee sanottavaa, kaikkein tässä läsnäolevain kuullen".

"Tietäkää sitten, te kaikki", virkkoi Ramorny kovalla äänellä, "että tää jalo kreivi tässä oli saanut kirjeitä Albanyn herttualta sekä minulta, jotka olivat lähetetyt tuon pelkurin ja petturin, Bunclen kautta -- kieltäköön hän sen, jos tohtii -- ja niissä oli se neuvo annettu, että prinssi vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista ja pidettäisiin tässä Falkland'in linnassa".

"Vaan ei niissä ollut sanaakaan", vastasi Douglas tylyllä irvistelemisellä, "siitä että hänet piti viskata vankeuskomeroon -- näännyttää nälällä -- ja kuristaa. -- Viekää pois ne konnat, Balveny; he saastuttavat jo Jumalan ilmaa liian kauan".

Vangit laahattiin nyt linnan muurille. Mutta sill'aikaa kun heille hirsipuuta varustettiin, pyysi lääkäri hartaasti saadakseen vielä kerran puhutella Katria, sielunsa autuuden tähden, niin hän sanoi -- niin että tyttö, siinä toivossa että hänen paatunut sydämmensä kukaties tällä loppuhetkellä oli heltynyt, suostui tulemaan muurille ja läsnä-olemaan tapauksessa, joka häntä muuten kammotti.

Hän näki Bonthron'in humalapäissään aivan tietämätönnä kaikesta; Ramorny, jolta ritarivaruksensa oli riisutut, turhaan koetti peitellä pelkoansa ja puhui papin kanssa, jonka apua hän oli pyytänyt; ja Dwining oli sama nöyrän- ja kohteliaannäköinen, matelevainen olento kuin aina ennenkin. Hänellä oli kädessään pieni hopeakynä, jolla oli jotain pärmäliuskaan kirjoittanut.

"Katri", sanoi hän, "hih, hii, hii! -- minä tahtoisin puhua sinulle uskonnostani".

"Jos niin on aikomuksenne, miksi tahdotte minulle puhuen tuhlata aikanne? -- Puhukaa tälle pyhälle isälle tässä".

"Tuo pyhä isä", virkkoi Dwining. "Hih, hii, hii! -- jo palvelee samaa jumalaa kuin minäkin. Siksi tahtoisin mielummin saada sinut käännyttämällä uuden palvelijan lisään epäjumalani alttarin eteen. Tämä pärmäliuskanen on sinulle ilmoittava, kuinka pääset minun kappeliini, missä sitä jumalaa niin usein olen täydessä turvassa palvellut. Siinä olevat kuvat jätän sinulle perinnöksi, suoraan sanoen sentähden että vihaan ja ylenkatson sinua hiukkasta vähemmin kuin ketään muuta noista hupsuista raukoista, joitten kanssa minun on täytynyt tähän asti seurustella niinkuin vertaisteni kanssa. Ja nyt lähde! -- taikka jää tänne ja katso, tekeekö myrkynkeittäjän loppu hänen elämänsä valheeksi".

"Pyhä Neitsyt varjelkoon!"

"Ei", virkkoi lääkäri, "minulla on vaan yksi sana sanottava, ja tuo uljas aatelisherrakin sen kuulkoon, jos tahtoo".

Ritari Balveny lähestyi jollakin uteliaisuudella; järkähtymätön lujuus tässä miehessä, jolla ei ollut koskaan ollut miekka kädessä, rautapaita ryntäillä, ja joka ruumiinrakennukseltaan melkein oli vaivainen kääpiö, tuntui hänestä melkein noituudelta.

"Te näette tään pikkuisen kapineen tässä", virkkoi pahantekijä, näyttäen kynäänsä. "Mutta sen avulla voin kuitenkin päästä itse Mustan Douglas'inkin kynsistä".

"Älkää antako hänelle läkkiä eikä paperia", kielsi Balveny kiireesti, "ettei hän kirjoita itselleen jotain loitsulukua".

"Ei se ole niin, älkää pahaksi panko, viisas ja uljas herra -- hih, hii, hii!" sanoi Dwining tavallisella hihityksellään, ja väänsi auki kynän kärjen, jonka sisässä oli jotain pesusienen tapaista, ei suurempi palanen kuin herne vaan. "Katsokaas nyt, näin -- --" sanoi vanki ja pyykkäisi sen suuhunsa. Se vaikutti samassa silmänräpäyksessä. Hän kaatui kuoliaksi heidän eteensä, tuo ylenkatseellinen irvistys yhä vielä muodossansa.

Katri kiljahti ja juoksi pois, pyytäen kiireisellä alas-astumisella päästä tuota kauhistusta näkemästä. Ritari Balvenykin silmänräpäyksen ajaksi hämmästyi, vaan sitten huusi: "Se voipi olla noitakonsti! Hirttäkää hänet muurille, olkoon kuollut tai elävä. Jos hänen ilkeä henkensä vaan on hetkiseksi muualle paennut, niin se palatessaan on tapaava ruumiinsa niskat poikki".

Hänen käskynsä täytettiin. Sitten tuli Ramornyn ja Bonthron'in vuoro. Jälkimmäinen hirtettiin, oikein käsittämättäkään mitä hänelle aiottiin tehdä. Ramorny, joka oli kalmankelmeä, vaan jossa yhä vielä paloi sama ylpeys, mikä oli ollut hänen turmionsa, muistutti olevansa ritari, jonka tähden vaati itselleen kuolemaa miekan kautta hirsinuoran sijaan.

"Douglas'in ei ole tapa peruuttaa tuomioitansa", sanoi Balveny. "Mutta yhtähyvin on sinulle kaikki oikeus ja kohtuus tapahtuva. Käskekää kokin tulla tänne kyökkikirveensä kanssa". -- Käsketty palvelija ilmautui. -- "Mitäs niin vapiset, lurjus?" kysyi häneltä Balveny. "Katsos, sinun tulee kirveelläs hakata kultakannukset pois tään näin miehen kantapäistä. -- Ja nyt, Juhana Ramorny, et ole enää ritari, vaan roisto. -- Vie hänet hirsipuuhun, pyöveli! Hirtä hänet kumppaliensa keskelle, ja korkeammalle kuin muut, jos niin sopii".

Neljännestunnin kuluttua Balveny meni alas Douglas'ille ilmoittamaan, että pahantekijät oli saaneet loppunsa.

"Sitten ei ole apua pitemmästä tutkimisesta", sanoi kreivi. "Mitä te sanotte, hyvät lautamiehet, olivatko nuot miehet maankavaluuteen syypäät -- olivatko vai ei?"

"Olivat", huusivat taipuvaiset lautamiehet liikuttavalla yksimielisyydellä, "ei ole mitään lisää todistusta tarvis".