Chapter 42
"Pelkäänpä" vastasi Ramorny, "jos teidän paheksumattanne, armollinen herra, saan toden ilmoittaa, että meidän talomme tässä on huonosti varustettu siinä suhteessa, ja että, puhuakseni totista totta, harpputyttö niistä kaikista mahtaa olla siivoin".
"Seurustelkoon hän sitten tään nuoren neidon kanssa paremman puutteessa. -- Ja ole nyt kärsivällinen, tyttöseni, ainoasti muutamia tunteja".
Katri läksi ulos.
"Vai niin, armollinen herra -- jokos teille tuli niin pian ero Perth'in kaupungin Kaunottaresta? Onpas se, tosiaan, ikivoittajan häilyväisyyttä!"
"Tässä ei ole mitään puhetta voitosta eikä tappiosta", vastasi prinssi kuivakiskoisesti. "Tää tyttö ei minua rakasta, enkä minäkään rakasta häntä kylliksi, vaivatakseni itseäni hänen vastahakoisuutensa voittamisella".
"Ohoh, onpas taas Malcolm Puhdastapainen noussut uudestaan tässä jälkeisessään!" sanoi Ramorny.
"Olkaa niin hyvä, arvokas herra, ja lopettakaa kokkapuheenne, taikka myös laskekaa niitä jostain toisesta aineesta. Nyt on päivällisen aika, luulisin ma; minä olisin teille siis hyvin kiitollinen, jos käskisitte ruoan pöydälle".
Ramornyn uloslähtiessä Rothsayn herttua oli huomaavinaan ilveilevän hymyn suosituisensa suunsopissa; ja hänestä tuntui kovin kiusalliselta, että hän oli joutunut sen miehen pilkan alaiseksi. Yhtä hyvin hän käski ritarin pöytäseurahansa, ja sama kunnia tuli myös Dwining'ille osaksi. Puhe pöydässä oli vilkas ja irstasta laatua, jota prinssi yllytti, ikään kuin vastapainoksi aamupuoliselle ykstotiselle siveydelleen, jota vanhoja aikakirjoja lukenut Ramorny vertasi Scipion lujuuteen.
Pidot, huolimatta herttuan huonosta voinnista, jatkettiin turhan-aikuisella vallattomuudella paljon kohtuuden rajojen yli. Ja lieneekö siihen ollut syynä viinin väkevyys, vai ruumiillinen heikkous, vai, joka on luultavin, pulveri, jonka Dwining viimeiseen pikariin oli sekoittanut -- mutta ainakin prinssi viimein, aterian lopulla, vaipui unenhorroksiin, josta tilasta ei häntä millään tavoin saatu heräämään. Ritari Ramorny sekä Dwining kantoivat hänet hänen kammariinsa, ottamatta apuun ketään muuta, paitsi yhtä miestä, jonka nimi myöhemmin tulee tietyksi.
Seuraavana aamuna ilmoitettiin että prinssi oli tarttuvaiseen tautiin sairastunut; sen vuoksi, ettei se muihin leviäisi, ei päästetty sairaan luokse ketään muita, paitsi hänen entistä tallimestariaan, Dwining'iä sekä yllä jo mainittua palvelijaa. Yksi heistä aina istui vuoronsa sairaan kammarissa, ja muut noudattivat kanssakäymisessään muun väen kanssa niin tarkkaa varovaisuutta, että luulo, prinssin sairastavan vaarallista, tarttuvaista tautia pysyi voimassa.
KAHDESNELJÄTTÄ LUKU.
Kun talvi-ilt' on pitkä, takan ääreen Istahda kanssa kunnon vanhusten, Ja kuule heidän tarinoitansa Ajoista suruisista menneistä; Ja ennen kuin sä sanot hyvästi, Palkaksi heidän murhejutuistansa, Mun häviöni kerro surkea.
Kuningas Rikard III, 5:s Näytös, 1:nen Kohtaus.
Aivan toisellainen, kuin mitä julkisesti ilmoitettiin Falkland'issa, olikin petetyn kruununperillisen todellinen kohtalo. Kunnianhimoinen Albanyn herttua oli päättänyt että hänen piti kuolla, saadakseen täten pois ensimmäisen ja pahimman esteen oman perheensä ja kruunun väliltä. Jaakko, kuninkaan nuorempi poika, oli pieni lapsi, joka sopivan tilaisuuden tullessa voitiin sitten helposti saada syrjälle sysätyksi. Pyrintö mahtavuuteen sekä viime aikoina syttynyt viha entistä herraa vastaan olivat tehneet Ramornyn kernaaksi apulaiseksi nuoren Rothsayn herttuan surmaamisen hankkeessa. Kullanhimo sekä luontainen ilkeys saattoivat Dwining'inkin siihen ahkerasti osaa ottamaan. Viekkaimmalla julmuudella oli päätetty huolellisesti karttaa kaikki väkivaltaiset keinot, joista voi jälkiä jäädä; prinssin hengen piti sammuman itsestään, sen kautta että hänen heikko ja nyt vielä pahanvointinen ruumiinsa saatettiin kaikellaisen puutteen alaiseksi. Skotlannin kruununperillistä -- käyttääksemme Ramornyn sanoja toisessa tilaisuudessa -- ei ollut aikomus murhata; hänen elämänsä vaan piti loppua.
Prinssin makuukammari Falkland'in tornissa oli erittäin sovelias tämmöisen kauhean vehkeen toimeenpanoon. Pieniä, kaitoja rappusia myöten, joista tuskin oli tietoa, pääsi luukun kautta linnan maanalaisiin vankihuoneisin; tätä käytävää myöten oli entisten linnan-isäntien ollut tapa salaa, valepuvussa käydä katsomassa mainittuin surkeitten huoneitten asukkaita. Samaa tietä myös veivät nuot konnat itsestään tietämättömän prinssin alas alimpaan käähkänään, niin syvälle vaan sisukseen, ettei luultu minkään ohkauksen tai huudon voivan siitä kuulua; ja samassa voi ovi telkeineen kauan aikaa kestää murtamis-yrityksiä, jos se paikka tulikin keksityksi. Bonthron, joka siksi tarpeeksi oli tullut pelastetuksi hirsipuusta, oli halukkaana apulaisena tässä Ramornyn julmassa kostotyössä eksynyttä, petettyä herraansa vastaan.
Tämä konna meni taas alas vankihuoneesen, juuri silloin kun prinssi alkoi toipua horroksestaan ja herätessään tunsi kuolettavan kylmyyden sekä raskaat kahleet, jotka tuskin vaan sallivat hänen liikahtaakaan kostealta olkivuoteeltaan. Rothsayn ensimmäinen ajatus oli, että tää oli kauheaa unta -- toinen toi hänelle hämärän aavistuksen todellisesta tilasta. Prinssi huusi, huhusi -- viimein vimmoissaan kiljahti -- mutta ei tullut mistään apua eikä vastannut mikään muu kuin kaiku vankihuoneen holvatusta laesta. Tuo helvetin apulainen kuuli nämät tuskalliset huudot ja luki ne levollisesti palkkioksi soimaus- ja herjaus-sanoista, joilla Rothsayn herttua aikanaan oli puhunut ilmi vaistontapaisen inhonsa häntä vastaan. Vasta kun onneton nuorukainen uupuneena ja toivotonna oli vaiennut, päätti tuo raakalainen ilmaantua vankinsa silmien eteen. Telkeet vedettiin pois, lukko lusahti, prinssi kohotti itseään niin paljon kuin hänen kahleensa sallivat -- punertava valo, joka pakoitti hänet silmiään ummistamaan, välkähti huoneen läpi, ja, taas ne avatessaan, näki hän edessään tuon kauhistavan miehen, jonka hän luuli kuolleeksi. Hän vaipui kammostuen maahan. "Minä olen tuomittu ja ijankaikkisessa kadotuksessa", huusi hän; "ja helvetin inhottavin perkele on määrätty minua piinaamaan!"
"Kyllä minä olen elossa, armollinen prinssi", virkkoi Bonthron; "ja siksi että tekin saisitte elää ja elämästä iloita, tehkäät nyt niin hyvin ja käykää ruokaan käsiksi".
"Päästä minut irti näistä kahleista", sanoi prinssi, "vapauta minut tästä vankihuoneesta -- niin sinusta, vaikka kyllä olet konna, on tuleva rikkain mies koko Skotlannissa".
"Vaikka saisin kultaa saman verran kuin nuot kahleesi painavat", vastasi Bonthron, "niin mieluummin kuitenkin näkisin sinut raudoissa kuin ottaisin sen kullan! Mutta katsahdapas tänne -- olithan aika herkkusuu -- katsopas minkälaista apetta olen sulle hankkinut". Se konna pirullisella ilolla aukaisi raakaan vuotaan käärityn mytyn, joka hänellä oli kainalossa, ja näytti onnettomalle prinssille, heiluttaen tulisoihtuansa edestakaisin sen edessä, äsken rungostaan erilleen hakatun häränpään, joka siihen aikaan oli Skotlannissa varma kuoleman ilmoitus. Hän pani sen prinssin vuoteen eli pikemmin pahnain jalkopuolelle maahan. "Sillä syö kovin ahneesti", sanoi hän; "mahtaa kulua pitkä aika, ennen kuin taas saat toisen aterian".
"Virka minulle vaan yksi asia, konna", kysyi prinssi, "Tietääkö Ramorny tästä?"
"Kuinkas muuten olisi sinut saatu viekoitetuksi tänne? -- Teeri-parka, nyt olet, kun oletkin, satimessa!" vastasi murhamies.
Näin sanoen hän pani oven kiinni, telkeet kilahtivat, ja prinssi-parka jäi pimeyteensä, yksinäisyyteensä ja kurjuuteensa. "Voi minun isäni! -- Minun profeetallinen isäni! -- Tää sauva, jota käytin tuekseni, oli todellakin peitsi!" Mutta jättäkäämme jo seuraavat tunnit ja päivät, täynnä ruumiin vaivoja, täynnä sielun tuskia.
Yhtähyvin ei ollut Jumalan tahto, että tämä julma työ jäisi kostamatta. Vaikka muut linnan-asukkaat, joilla vaan oli tuo prinssin sairaus mielessä, eivät liioin pitäneet lukua Hanskurin Katrista eikä harpputytöstä, ei sallittu kuitenkaan näiden neitoin lähteä pois, ennen kuin olisi nähty minkä lopun tuo peloittava tauti oli saava ja oliko se todellakin tarttuvaista laatua. Näin pakoitettuina yhdessä olemaan nämät molemmat onnettomat tytöt tulivat hyviksi tuttaviksi, miltei ystäviksi; ja tämä ystävyys vielä kiintyi, kun Katri sai kuulla tämän harpputytön olevan sen saman, jonka tähden hän oli ollut Wynd'in Heikille suutuksissa. Katri sai nyt tietää että Heikki oli aivan viaton, ja kuulteli hartaasti Loviisan loppumattomia ylistyksiä uljaasta puolustajastaan. Harpputyttö, joka tunsi Katrin säädyn ja arvon ylemmyyden, puhelikin mielellään aineesta, joka näkyi olevan kuulijalle niin mieleen; olipa hän kiitollisuudessaan sepittänyt seuraavan pienen laulunkin, jota sitten kauan ja yleisesti laulettiin Skotlannissa.
Sinilakki[38] sa, Uros rohkea, Paits vilppiä, paits pelkoa, Sydämes luj' on sanassaan, Ja kätes luja miekassaan. Maailman halki etsikää, Paras tok' on sinilakki tää!
Kyll' urho Saksan jalo on, Ritari Franskan verraton, Kun peitsell' alkaa taistelon, Ja poika Englannin kenties Kaikist' on tarkin joutsimies; Mut mailman halki etsikää, Paras tok' on sinilakki tää!
Sanalla sanoen, vaikka laulutytön pahamaineinen elatuskeino muuten olisi ollut syynä, ettei Katri mielellään olisi seurustellut Loviisan kanssa, huomasi hän nyt, kun pakko kerran oli heidät yhteen seuraan saattanut, että se pieni soittoniekka oli varsin nöyrä ja toiselle kaikki mieliksi tekevä kumppali.
Tällä tavoin he elivät neljä, viis päivää ja keittivät itselleen ruokansa omassa huoneessaan, niin paljon kuin mahdollista välttääksensä kyökkipalvelijain silmiä, kenties myös pahoja sanoja. Kun niiden kanssa oli jotain välttämätöntä puhuttavaa, Loviisa, joka oli enemmän tottunut keinoja keksimään, luonteeltaan rohkeampi, ja halukas Katrille mieliksi tekemään, kernaasti otti vaivakseen heidän yksinkertaisiin aterioihinsa tarpeellisten ruoasten hankkimisen ruokamestarilta sekä niiden valmistamisen hänen kotimaansa omituisella taidolla.
Kuudentena päivänä, vähää ennen päivällistä, oli harpputyttö lähtenyt ulos tälle asialle; ja raittiin ilman hengittämisen tarvis taikka toivo, löytää vähäisen ruohoja ruoan höysteeksi tai kumminkin pari aikaista kukkasta pöydän koristeeksi, oli houkuttanut hänet linnaan kuuluvaan pieneen puutarhaan. Sieltä hän palasi huoneesensa tornissa kalmankelmeänä, haavanlehden tavoin vapisevana. Hänen pelästyksensä myös tarttui Katriin, joka töin tuskin vaan sai suustaan sanoja, kysyäkseen mikä uusi onnettomuus nyt oli tapahtunut.
"Onko Rothsayn herttua kuollut?"
"Pahempi vielä! He kuolettavat häntä nälällä!"
"Hullutusta!"
"Ei, ei, ei, ei!" vastasi Loviisa kuiskaamalla, ja hänen sanansa kiirehtivät niin tiheään peräkkäin, että Katri häntä tuskin ymmärsi. "Olin ruohoin haussa höysteeksi soppaan, koska te eilen sanoitte niitä mielellänne syövänne -- silloin pieni koirani, joka oli tunkeunut tiheään rautatammi-viidakkoon, mikä kasvoi muutamista vanhoista raunioista tornin juurella, tuli vinkuen ja älisten jälleen ulos. Minä hiivin likemmäksi syytä siihen tiedustamaan -- ja voi! silloin kuulin ähkäyksen niinkuin koska ihminen on viimeisessä tuskassa, mutta niin hiljaisen, ikään kuin se olisi tullut vaan sisimmästä syvyydestä. Viimein havaitsin sen tulevan kapeasta halenteesta muurissa, joka oli muratti-kasvilla peitetty. Ja kun panin korvani aivan liki sitä läpeä, kuulin selvään kuinka prinssi sanoi: 'Ei nyt enää voi kauan kestää', ja sitten hänen äänensä vaipui hiljaiseen rukoukseen".
"Armollinen Jumala! Puhuttelitko häntä?"
"Minä sanoin: 'Tekös te olette siinä, armollinen prinssi?' ja siihen tuli vastaus: 'Kuka minua sillä arvonimellä pilkkaa?' -- Minä kysyin häneltä voisinko häntä jollakin tavoin auttaa, enkä unohda ikinä minkälaisella äänellä hän vastasi: 'Ruokaa!! -- Ruokaa! -- Minä kuolen nälkään!' -- Ja sitten tulin tänne sitä teille virkkamaan. -- Mitäs me nyt teemme? -- Pitääkö huutaa talon väki liikkeelle?"
"Voi! se taitaisi olla hänelle pikemmin turmioksi kuin avuksi", sanoi Katri.
"Vaan mitäs me sitten teemme?"
"En oikein tiedä vielä", sanoi Katri, joka tärkeinä hetkinä oli neuvokas ja rohkea, vaikka tavallisissa tilaisuuksissa ei vetänyt kumppalilleen vertaa keksivässä sukkeluudessa. "En oikein tiedä vielä -- vaan Brucen suvun vesa ei saa jäädä avutta kuolemaan."
Näin sanoen hän otti pienen ruukun, jossa heillä oli soppansa, ynnä myös lihan, josta he sen olivat keittäneet, pisti muutamat ohukaiset leivät, jotka hän oli leiponut, päällysvaatteensa alle, viittasi kumppaliansa, heidän ateriaansa myös kuuluvaa maito-astiaa ottamaan, ja näin he kiirehtivät puutarhaan.
"Vai on meidän kaino kaunottaremmekin kerran ulkona?" virkkoi yksi palvelijoista, ainoa, joka tällä hetkellä heille vastaan sattui. Mutta Katri vaan meni eteenpäin vastaamatta tai muuten hänestä huolimatta, ja he pääsivät pieneen puutarhaan ilman mitään sen enempää häiritsemistä.
Loviisa näytti hänelle viidakolla peitettyä rauniokasaa, aivan tornin juurella. Siinä oli luultavasti ennen aikaan ollut joku kylkirakennus, ja tuo kaitainen, vankihuoneesen alas menevä ilmaläpi oli sen sisustaan päättynyt. Mutta rakennuksen rauetessa oli läpi ulko-ilmaan asti jatkunut, niin että sen kautta nyt hämärä päivän säde pääsi alas syvyyteen, vaikka ne, jotka siellä kävivät, tulisoihtu kädessä, eivät sitä olleet voineet huomata.
"Tässä on kaikki aivan ääneti", virkkoi Katri, hetkisen aikaa tarkkaan kuulleltuaan. "Jumala taivaallinen auttakoon! Hän on kuollut".
"Pitää koettaa yhtä keinoa, vaikka se on vähän vaarallinen", virkkoi Loviisa ja helisytti harppunsa kieliä sormillaan.
Huokaus oli ainoa vastaus vankihuoneen pohjasta. Katri nyt uskalsi puhua. "Minä olen tässä, armollinen herra -- olen teille ruokaa ja juomaa tuonut".
"Haa, Ramorny! Se pilkka on liian myöhäinen -- minä jo kuolen", kuului vastaus.
"Hänen päänsä on sekava, eikä se olekaan ihme", ajatteli Katri; "mutta onpa kuitenkin toivoa, niin kauan kuin on hengen kipinä hänessä".
"Minä se olen, armollinen herra -- Hanskurin Katri -- minä toisin teille ruokaa, jos vaan sen saisin hyvin alas teidän luoksenne".
"Jumala sinua siunatkoon, tyttö! Minä jo luulin tuskani loppuneen, mutta rupeaapa se nyt taas kalvamaan suoliani, kun kuulen puhuttavan ruoasta".
"Ruoka on tässä, mutta kuinkas -- voi kuinkas! -- sen saamme alas teidän luoksenne? Tää rako on niin kapea ja muuri niin paksu! Mutta jopa nyt keinon keksinkin. Joutuun, Loviisa. Leikkaa minulle pajun vesa, pisin, minä löydät".
Harpputyttö täytti käskyn ja päästä halkaistun vavan avulla Katri laski alas useampia soppaan kasteltuja leipäpaloja, jotka näin yht'-aikaa soivat syömistä sekä juomista.
Onneton nuorukainen söi hiukan, suurella vaivalla, ja rukoili sitten tuhansia siunauksia alas auttajansa päälle. "Olin aikonut sinua himoni orjaksi", sanoi hän, "ja yhtä hyvin nyt pyydät pelastaa henkeäni. Mutta pakene jo pois ja pelasta itsesi".
"Me tulemme takaisin ja tuomme ruokaa, niin usein kuin vaan tilaisuutta tulee", sanoi Katri; mutta samassa harpputyttö nykäisi hihasta, viitaten häntä ääneti ja liikahtamatta olemaan.
Molemmat lymysivät raunioin väliin ja kuulivat nyt kuinka Ramorny ja lääkäri hartaasti puhelivat keskenään.
"Hän on vahvempi kuin luulin", virkkoi edellinen hiljaa käheällä äänellä. "Kuinka kauan Dalwolsy kesti Liddesdalen ritarin vankeudessa Hermitagen linnassa?"
"Kaksi viikkoa", vastasi Dwining; "mutta hän oli vahva mies, ja sai hiukan apua jyvistä, jotka karisivat lattian kautta hänen ylitsensä olevasta aitasta".
"Eikös olisi parempi lopettaa asia joutuisammin. Musta Douglas on tulossa tännepäin. Hän ei tiedä tästä Albanyn herttuan salaisuudesta. Hän on pyrkivä prinssin puheille; _pitää_ siis olla loppu ennen kuin hän tulee".
He kulkivat edemmäksi, yhä jatkaen tätä salaista turmiollista keskusteluaan.
"Nyt riennetään torniin", virkkoi Katri, kun näki että he olivat lähteneet puutarhasta. "Olin ma keksinyt pakokeinon -- itselleni -- siitä nyt teemme pelastuskeinon prinssille. Maitotyttö tulee aina linnaan iltamessun aikana ja tavallisesti jättää päällysvaatteensa tuohon käytävään, kun hän viepi maidon kyökkiin. Ota sinä se vaate, kääri itses siihen kokonaan ja mene rohkeasti vartijan ohitse. Siihen aikaan hän on juovuksissa; niin että maitotyttönä estämättä pääset portista ulos sekä sillan yli, jos vaan astut tietäsi pelkäämättä. Sitten kiirehdi Mustan Douglas'in luokse; hän on meidän lähin ja ainoa apumme".
"Mutta", esteli Loviisa, "eikös hän juuri ole se sama julma herra, joka minulle häväistystä ja rangaistusta uhkasi?"
"Semmoiset kuin minä ja sinä", vastasi Katri, "eivät koskaan pysy koko tuntia Douglas'in muistossa, ei pahassa eikä hyvässä. Vie hänelle se sanoma, että hänen vävyänsä, Skotlannin kruununperillistä kuoletetaan -- että hän petturein käsissä nääntyy nälkään tässä Falkland'in linnassa, niin et saa ainoasti anteeksi, vaan vielä palkinnonkin päälliseksi".
"Palkinnosta en huolikaan", sanoi Loviisa; "itse tässä teossa on jo kyllin palkintoa. Mutta luullakseni on täällä pysyminen vaarallisempi kuin lähteminen -- anna siis minun jäädä tänne prinssi-paran ruokkijaksi, ja lähde sinä apua noutamaan. Jos he tappavat minut, ennen kuin kerkiät takaisin, niin jätän sinulle mitättömän harppuni perinnökses ja pyydän sinua Charlot-parkaani hyvin kohtelemaan".
"Ei, Loviisa", vastasi Katri, "sinä olet tottuneempi ja enemmän oikeutettu vaeltaja kuin minä -- mene sinä -- ja jos, niinkuin kyllä saattaa tapahtua, sitten palatessas tapaat minut kuolleena, niin anna isä-paralleni tää sormus sekä kähärä tukastani, ja sano hänelle että Katri meni kuolemaan, yrittäessään pelastaa Brucen perillistä. Ja anna tää toinen kähärä Heikille; sano hänelle että Katri häntä viimeiseen hengenvetoonsa asti muisteli; ja että, jos olinkin hänen mielestään liian arka toisten ihmisten verestä, ei syynä ollut se, että olisin pitänyt omani liian kalliina".
He itkeä nyhkyttelivät näin kaulatuksin, ja vielä jaljillä olevat tunnit iltaan saakka kuluivat parempien keinojen miettimisessä, miten vangille saataisiin ruokaa alas. Muun muassa he laittoivat, onteloita ruokoja yhteen pujottamalla torven, jota myöten voitaisiin hänelle juomistakin suuhun laskea. Viimein Falkland'in kylän kirkon kellot soittivat iltamessuun. Maitotyttö tuli lekkereineen, tuoden talonväelle maitoa, ja samassa myös saattaen sekä kuulustellen uusia sanomia. Tuskin oli hän kyökkiin astunut, niin harpputyttö, vielä kerran halattuaan Katria ja vakuutettuaan hänelle järkähtämätöntä uskollisuuttansa, hiljaa hiivi rappusia myöten alas, pieni koiransa kainalossa. Silmänräpäyksen kuluttua näki pelosta aivan hengästyksissä oleva Katri hänen huolettomasti astuvan laskusillan yli, maitotytön päällysvaatteesen käärittynä.
"Oho", sanoi vartija, "aikaiseenpa palasit tänä iltana, Maija Priita! Eipä suurta iloa tuolla talossa -- Niin, tyttö -- tauti-aika on ikävä aika!"
"Minulta unohtui pykäläpuuni", vastasi neuvokas Franskalais-tyttö, "ja joudun takaisin ennen kuin kerkiäisi saada kerma-astian kuorituksi".
Hän riensi edelleen, karttaen Falkland'in kylän, ja poikkesi jalkapolulle, joka puiston kautta meni. Katri hengähti helpommin ja kiitti Jumalaa, kun näki Loviisan kaukaisuuteen katoovan. Vaan tulipa vielä toinen tuskanhetki Katrille, silloin kun karkulaisen pako tuli tietyksi. Se tapahtui niin pian kuin maitotyttö, viivyttyänsä tunnin ajan asialla, jonka olisi voinut kymmenessä minuutissa toimittaa, viimein teki lähtöä ja havaitsi, että joku oli hänen harmaan sarkatakkinsa vienyt. Ruvettiin asiata tarkoin tutkimaan; silloin talon piiat muistivat harpputytön ja arvelivat hänen olevan sitä laatua, jotka mielellään vaihtavat vanhan takin uuteen. Vartija, kun häneltä ankarasti tiedusteltiin, ilmoitti nähneensä maitotytön jälleen lähtevän pois kohta iltamessun ajan jälkeen; ja kun maitotyttö itse tätä ajoi valheeksi, ei hänellä ollut muuta vastausta, kuin että se sitten mahtoi; olla perkele.
Mutta kun harpputyttöä ei mistään löytynyt, oli helppo arvata kuinka asia todella oli tapahtunut. Hovimestari siis meni Ramornylle ja lääkärille, jotka nyt melkein aina yhdessä olivat, ilmoittamaan, että toinen naisvangeista oli päässyt pakoon. Pieninkin seikka jo herättää syyllisen epäluulot. He katsahtivat toinen toiseensa hämmästyksellä ja sitten menivät yhdessä Katrin pieneen kammariin, tiedustellakseen Loviisan pakoa ennen kuin hän olisi kerjinnyt mitään peittämiskeinoja keksiä.
"Missäs on sinun seurakumppalisi, tyttö?" kysyi Ramorny ankaralla, käskeväisellä äänellä.
"Ei minulla ole mitään seurakumppalia täällä", vastasi Katri.
"Älä puhu joutavia", sanoi ritari; "minä tarkoitan harpputyttöä, joka vielä äsken asui sinun kanssas tässä kammarissa".
"Hän on lähtenyt pois, niin kuulin sanottavan", vastasi Katri; "hän kuuluu lähteneen noin tunti sitten".
"Ja minne?" kysyi Dwining.
"Kuinka", vastasi Katri, "minä voin tietää mitä tietä ainainen maankuljeksija lähtee kulkemaan? Hän oli varmaan kyllästynyt tähän yksinäiseen elämään täällä, joka on niin aivan toisellainen kuin nuot juhlapidot ja tanssit, joissa hän ammatissansa on tottunut käymään. Hän on lähtenyt pois, ja minä vaan ihmettelen sitä, että hän niin kauan viipyi".
"Se siis", sanoi Ramorny, "on kaikki, mitä sinulla on meille sanottavaa?"
"Kaikki mitä minulla on teille sanottavaa, ritari Ramorny", vastasi Katri lujasti; "ja vaikka prinssi itsekin rupeaisi minua tutkimaan, en voisi kertoa enempää".
"Ei tainne olla suurta pelkoa, että hän koskaan enää kunnioittaa sinua puheellaan", sanoi Ramorny, "vaikka ei hän kuolisikaan Skotlannin suruksi".
"Onko Rothsayn herttua niin pahasti sairas?" kysyi Katri.
"Ei ole apua, jos ei taivaasta", vastasi Ramorny, katsahtain ylöspäin.
"Sieltä toki voipi vielä tulla apua", sanoi Katri, "vaikkei ihmisavusta näyttäisikään toivoa".
"Amen!" lausui Ramorny suurimmalla ykstotisuudella ja Dwining'kin muodosti muotonsa sen mukaan, vaikka hänen näytti olevan vallan vaikea saada hillityksi ilkkuvaa, jos kohta hiljaista pilkkanauruansa, joka hänessä varsinkin aina tahtoi nousta, silloin kuin joistakin jumalisista asioista tuli puhe.
"Ihmisiäkö, maan päällä syntyneitä ihmisiäkö nämät ovat eivätkä ilmeisiä paholaisia, jotka näin rukoilevat Jumalaa prinssin puolesta, vaikka he pisara pisaralta imevät onnettoman herransa sydänveriä!" mutisi Katri, koska hänen molemmat tutkijansa tyhjin toimin olivat lähteneet. "Miksi taivaan nuolet nyt ovat nukuksissa? Mutta kyllä ne pian iskevät alas -- ja voi! jos ne myös vielä voisivat pelastaa, samassa kun rankaisevat!"
Päivällis-aika, jolloin kaikki linnaväki istui ruoalla, oli se hetki, jonka Katri arveli sopivimmaksi kenenkään huomaamatta mennäkseen muurin raolle. Odottaessaan sitä hetkeä huomasi hän tavattoman hyörimisen linnassa, jossa aina sen jälkeen, kun Rothsayn herttua vankihuoneesen suljettiin, oli haudan hiljaisuus vallinnut. Laskusilta laskettiin alas ja nostettiin jälleen, ja sen ratinaan sekaantui hevosten kopina, kun huoveja läksi ulos ja taas tuli takaisin, ratsut uuvuksissa ja vaahdossa. Katri huomasi myös, että kaikki palvelijat, jotka hän sattui näkemään ikkunastaan, olivat aseissa. Kaikesta tästä hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään, sillä se ennusti avun lähenemistä; ja paitsi sitä tuossa häärinnässä jäi pieni puutarha vielä enemmän käymättä. Viimeinkin tuli päivällis-aika. Katri oli hankkinut semmoisia ruoka-aineita, joita oli helpoin laskea alas onnettoman vangin luokse; hän oli sanonut juuri niitä erittäin haluavansa, ja kyökkimestari näkyi kernaasti tekevän hänelle mieliksi. Katri nyt kuiskasi muurin rakoon, ilmoittaen tuloansa -- mutta ei kuulunut vastausta -- hän puhui kovemmin, vaan kaikki oli ääneti.
"Hän nukkuu", mutisi Katri puoliääneensä, vaan samassa hän säpsähti ja huudahti, kun hänen takanansa eräs ääni vastasi: "Niin, hän on nukahtanut -- vaan ijäksi".