Chapter 40

"Hyvä oli ettei siitä tullut sen pahempaa. Vähät tuosta lakintekijästä; mutta sitä en olisi ikinä anteeksi antanut, jos Wynd'in aseseppä olisi surmansa saanut. Hänen vertaansa ei ole koko Britannian saaressa. -- Totta, toivon ma, tuo roisto tuli hirtetyksi kyllin korkeaan hirsipuuhun?"

"Jos kolmenkymmenen jalan pituinen välttänee", vastasi Ramorny.

"Pyh! ei sanaakaan hänestä nyt enää", virkkoi Rothsay; "hänen ilkeä nimensäkin jo voi tehdä, että kelpo viini maistaa vereltä. -- Mutta mitä kuuluu Perth'istä, Ramorny? -- Kuinkas on hameväen ja lystiveikkoin laita?"

"Sangen vähän kuuluu nyt lystiveikoista, armollinen herra", vastasi ritari. "Kaikki silmät nyt vaan tarkkaavat Mustan Douglas'in liikuntoja, joka on tulossa tänne viidentuhannen valitun miehen kanssa, laittamaan kaikki väärät oikeiksi, marssien aivan kuin taas aikoisi Otterburn'iin.[36] Sanotaan hänen nyt taas pääsevän kuninkaan sijaiseksi. Varma on ainakin, että hyvin suuri joukko on ruvennut hänen puolelleen".

"Olisi aika sitten, että jalkani olisivat vapaat", sanoi Rothsay; "muuten minulle saattaisi tulla osaksi pahempikin vanginvartija kuin Errol'in kreivi".

"Voi, armollinen herra, jos te vaan kerran pääsisitte pois tästä paikasta, sopisipa teidän sitten astua pää pystyssä yhtä ylpeästi kuin Douglaskin".

"Ramorny", lausui prinssi ykstotisesti, "minulla on hämärä muisto siitä, että sinä kerta ehdoitit minulle jotakin kauheata. Varo, ettet taas semmoista neuvoa anna. Minä tahtoisin olla vapaa -- omassa vallassani; vaan en suostu ikinä kokoomaan armeijaa isääni taikka niitä vastaan, jotka hän luottamusmiehikseen valitsee".

"Teidän vapaaksipääsemisestännehän minä vaan rohkeninkin puhua", vastasi Ramorny. "Jos teinä olisin, armollinen herttua, niin istahtaisin tuohon kelpo veneesen tuossa, joka uipi Tay-joella, ja pujahtaisin hiljakseen pois Fifen lääniin, missä teillä on paljon ystäviä, ja missä te voitte uskaltaa ottaa Falkland'in linnan haltuunne. Se on kuninkaallinen linna; ja vaikka tosin kuningas on sen teidän sedällenne lahjoittanut, niin te kuitenkin, herttuallinen armo -- vaikka teillä ei olisikaan valtaa sitä lahjaa aikananne peruuttaa -- toki saattanette uskaltaa vapaasti käyttää niin likeisen sukulaisenne kartanoa".

"Hän on kyllin vapaasti käyttänyt minun omaisuuttani", sanoi herttua, "niinkuin Renfrew'in hovimestari saattaisi todistaa. Mutta maltas, Ramorny -- maltas! -- Muistanpa minä Errol'in kreivin puhuneen, että rouva Margareta Douglas, jota ihmiset Rothsayn herttuan puolisoksi sanovat, on Falkland'issa! En tahtoisi olla yksissä paikoissa tuon rouvan kanssa enkä myös häväistä häntä pois-ajamalla".

"Se rouva oli siellä, herttuallinen armo", vastasi Ramorny, "vaan minulla on varma tieto, että hän on mennyt isällensä vastaan".

"Haa! Douglas'inko vihaa minua vastaan vielä enemmän kiihoittamaan? Vai kenties rukoilemaan minulle armoa, sillä ehdolla että matelen polvillani hänen sänkynsä luokse, niin kuin toivioretkeläiset kertovat emir'ien sekä amiral'ien tekevän, joille saraceniläinen sultaani suopi tyttärensä puolisoksi? Ramorny, minä tahdon noudattaa tuota Douglas'in omaa puheenpartta: 'Parempi on kuulla leivosen liritystä kuin hiiren piipitystä'.[37] Minä tahdon pitää sekä jalkani että kätenikin vapaina kahleista".

"Ei ole siksi tarpeeksi mitään sopivampaa paikkaa kuin Falkland", vastasi Ramorny. "Minulla on tarpeeksi kelpo sotamiehiä linnan puolustukseksi; ja jos te, armollinen herttua, tahdotte sieltä pois lähteä, niin pääsette lyhyellä ratsastuksella meren rantaan kolmelle haaralle".

"Sinä puhut hyvin. Mutta me kuolemme ikävään siellä. Ei mitään ilonpitoa, ei musiikkia, ei tyttösiä -- haa!" sanoi kevytmielinen prinssi.

"Te erehdytte, armollinen herttua. Sillä vaikka rouva Margareeta Douglas onkin, niinkuin laulujen vaeltavat prinsessat, lähtenyt pyytämään apua uljaalta isältänsä, onpa, voin sanoa, suloisempi tai kumminkin nuorempi neito nyt Falkland'issa taikka tulossa sinne. Ettehän te, armollinen herttua, toki liene unohtaneet Perth'in kaupungin Kaunotarta?"

"Unohtanutko kauneinta neitoa koko Skotlannissa! -- Enpä, yhtä vähän kuin sinä lienet unohtanut kätesi, joka sinulla oli tuossa tappelussa Curfew-kadun varrella St. Valentin'in aattoyönä".

"Sitä kättäkö, joka minulla _oli_. -- Sitä kättä, jonka menetin, arvelitte kai sanoa, armollinen prinssi. Niin varmaan kuin se käsi ei ole koskaan enää kasvava kiinni tynkkähänsä, on Hanskurin Katri nyt Falkland'issa tahi tulee pian sinne. En tahdo imarrella teitä, herra prinssi, ja sanoa, että hän teitä odottaa -- totta puhuen hän luulee pääsevänsä rouva Margareetan suojan alle".

"Tuota pientä petturia!" sanoi prinssi. "Vai hänkin on kääntynyt minua vastaan. Hän ansaitsee rangaistusta, Ramorny".

"Toivonpa, ettette, herttuallinen armo, määrää hänelle kovin kovaa katumustyötä", vastasi ritari.

"Kyllä mar' minä jo aikaa sitten olisin ruvennut hänelle rippi-isäksi, vaan hän on aina ollut niin arka".

"Ei ollut tilaisuutta, armollinen herra", sanoi Ramorny, "ja tiukassa on nytkin aika".

"Olenhan minä aina liiankin kärkäs hulluttelemaan; vaan isäni -- --"

"On hyvissä turvissa", sanoi Ramorny, "ja vapaudessakin niin paljon kuin hän voi olla. Te, armollinen herttua, sitä vastaan -- --".

"Minun aina täytyy olla kahleissa, milloin aviollisissa, milloin oikeissa rautaisissa -- kyllähän tiedän. -- Tuossahan nyt on Douglas tulossa, taluttaen tytärtänsä, joka on yhtä ylpeä ja ruma kuin hän itsekin, puhumattakaan vanhuudesta".

"Ja Falkland'issa istuu yksinäisyydessään kaunein kaikista Skotlannin neidoista", virkkoi Ramorny. "Täällä on kova kuri ja paha paasto, siellä vapaus ja huvitus".

"Sinä olet voittanut, viisas neuvonantajani", sanoi Rothsay; "mutta, huomaa se, tää on oleva viimeinen hullutukseni".

"Niin minäkin toivon", vastasi Ramorny; "sillä, kerran päästyänne vapaaksi, te voitte hyvin sopia isänne kuninkaan kanssa".

"Minä tahdon kirjoittaa hänelle, Ramorny -- tuokaa kirjoitusneuvoni. -- Vaan ei, en saa ajatuksiani kokoon sanoiksi -- kirjoita sinä".

"Te unohditte, armollinen herra", sanoi Ramorny, osoittaen vaivaista käsivarttansa.

"Ah tuota riivattua kättäsi! Mikäs sitten nyt neuvoksi?"

"Jos te, armollinen herttua, suvaitsisitte", vastasi neuvon-antaja, "niin voitaisiin käyttää tuon lääkärin, Dwining'in kättä -- hän osaa kirjoittaa aivan kuin pappi".

"Onko hänellä mitään tietoa asianhaaroista? Oletko ne hänelle virkkanut?"

"Kaikki", sanoi Ramorny, ja, läheten ikkunaa, hän huusi Dwining'iä veneestä ylös tulemaan.

Tämä tuli kruununperillisen eteen, hiivien ikään kuin olisi ollut astuttava munien välitse; silmänsä olivat alaspäin luodut, ja koko ruumis oli ikään kuin kokoonkutistunut kunnioittavaisesta pelosta.

"He tässä, veikkonen, kirjoitusneuvot. Minä tahdon koettaa taitoasi -- tiedäthän koko asianlaidan -- kaunista minun tekoni oikein koreaksi isäni silmissä".

Dwining kävi istumaan, ja oli muutamien minuuttien jälkeen saanut valmiiksi kirjeen, jonka hän antoi ritari Ramornylle.

"No kas, onpas sua tosiaankin paholainen nyt auttanut, Dwining", ihmetteli Ramorny. "Kuulkaas vaan, armollinen herra. -- 'Arvoisa isäni ja kuninkaani! Saan teille ilmoittaa, että tärkeät syyt pakoittavat mun lähtemään pois hovistanne. Minä aion mennä asumaan Falkland'iin, sekä sen vuoksi kun se on rakkaan setäni, Albanyn herttuan oma, jonka kanssa te, kuninkaallinen majesteetti, soisitte minun olevani kaikessa ystävyydessä, että myös kun siinä on sen vaimon asunto, josta olen liian kauan aikaa ollut vieraantunut, vaan jonka kanssa lupaan täst'edes elää hellimmässä, keskinäisessä rakkaudessa'".

Rothsayn herttua sekä ritari Ramorny molemmat purskahtivat kovaan nauruun; ja lääkärikin, joka oli kuullellut oman kirjoittamansa lukemista ykstotisena niinkuin olis se ollut hänen kuolemantuomionsa, näkyi saavan rohkeutta heidän hyväksymisensä kautta, kohotti silmiään, nauraa hihitti hiljakseen totutulla tavallaan, ja vaikeni sitten jälleen, muuttaen muotonsa ykstotiseksi, ikään kuin pelossa, että oli mennyt kunnioittavaisen alamaisuuden rajain yli.

"Erin-omaista!" sanoi prinssi. "Erin-omaista! Ukko on ymmärtävä tätä, ikään kuin sillä olisi tarkoitettu tuota niin sanottua Rothsayn herttuan puolisoa. Dwining, sinun pitäisi olla sihteerinä pyhällä herralla paavilla, sillä hänkin joskus, niin kuuluu, tarvitsee kirjuria, joka saa yhden sanan kahta asiaa tarkoittamaan. Annas kun kirjoitan alle ja niin otan tämän keksinnön kunnian omakseni".

"Ja nyt, armollinen herra", kysyi Ramorny, lakattuaan kiini kirjeen ja ja jätettyään sen pöydälle, "ettekö jo suvaitsisi tulla alas veneesen?"

"En ennen kuin kammaripalvelijani tulee muutamien vaatteitten sekä muitten tarpeitten kanssa -- ja myös saat käskeä tänne hovimestarini".

"Armollinen herra", sanoi Ramorny, "aika on tiukassa ja kaikki tämmöiset valmistukset voivat nostaa epäluuloa. Teidän palvelijanne kalujen kanssa voivat tulla huomenna jäljestä. Täksi iltaa voisitte tyytyä minun mitättömään apuuni pöydässä sekä kammarissa".

"Kas, tällä kertaa sinä taas unohdit", virkkoi prinssi, koskettain haavoitettua käsivartta kepillään. "Muista toki, veikkonen; eihän sinusta olekaan enää kapuna-paistin leikkaajaksi eikä housupaulain sitojaksi -- olisitpa tosiaan kelpo hovimestari taikka kammaripalvelija!"

Ramorny irvisti kivusta sekä vimmasta; sillä hänen haavansa, vaikka jo umpeen mennyt, oli aina vielä kovin arka, ja häntä jo vapisutti, jos vaan joku sitä sormellaankin osoitti.

"Suvaitsetteko te, armollinen herra, nyt tulla veneesen?"

"En ennenkuin olen sanonut jäähyväiseni sotamarskille. Rothsayn herttuan ei sovi pulahtaa pois tästä Errol'in kreivin kartanosta niinkuin varas vankihuoneestaan. Käske häntä tänne".

"Armollinen herttua", sanoi Ramorny, "siitä mahtais tulla vaaraa hankkeellemme".

"Mene hiiteen vaaroinesi, hankkeinesi! -- Minun tulee ja minä tahdon käyttää itseäni Errol'in kreiviä kohtaan meille molemmille sopivalla tavalla".

Kreivi tuli siin, prinssin käskyn saatuansa.

"Minä vaivasin teitä tänne, herra kreivi", virkkoi Rothsayn herttua sillä arvokkaalla kohteliaisuudella, jossa hän oli niin taitava, kun tahdoin kiittää teitä hyvistä vieraanvaroistanne ja hyvästä seurastanne. Kumpaakaan en nyt enää kauemmin voi nauttia, koska tärkeitten asiain tähden täytyy mennä Falkland'iin".

"Armollinen prinssi", muistutti sotamarski, "ettekö muista, että te täällä olette holhoukseni alla".

"Mitä! -- holhouksenko alla? Jos olen vanki, niin sanokaa se suorin sanoin -- jos en, niin tahdon olla niin rohkea ja lähteä".

"Minä soisin, että te, armollinen prinssi, ensin kysyisitte kuninkaalliselta majesteetilta lupaa tähän matkaan. Tästä nousee muuten paljon mielipahaa".

"Tarkoitatteko mielipahaa itseänne vastaan, herra kreivi, vaiko minua vasaan?"

"Minä jo sanoin, että te olette uskottu minun holhoukseni alle. Mutta jos te olette päättäneet lähteä, ei minulla ole valtaa -- Jumala varjelkoon! -- väkisin estää teitä tekemästä mieltänne myöten. Voin ainoasti rukoilla teitä oman itseni tähden -- --"

"Omat etuni minä itse paraiten ymmärrän. -- Hyvästi nyt vaan, herra kreivi!"

Itsepäinen prinssi nyt astui veneesen Dwining'in sekä Ramornyn kanssa, ja Eviot, muuta seuraa odottamatta, lykkäsi veneen vesille, joka alkoi joutuisasti kulkea Tay-jokea alaspäin purjeen, airoin sekä virran yhteisellä voimalla.

Jonkun aikaa istui Rothsayn herttua ääneti, jörömäisenä, eivätkä seuralaisetkaan häirinneet hänen miettimisiään. Viimein hän kohotti päätänsä ja virkkoi: "Isälleni ovat lystit kepposet mieleen, ja kun kaikki on tehty, hän ei ole tätä hullutusta katseleva ankarammilla silmillä kuin mitä se ansaitsee -- hän on katsova sen nuoruuden hurjuudeksi ja antava sen anteeksi niinkuin entisetkin. -- Tuolla, hyvät herrat, nyt on tuo vanha Kinfauns'in luola törröttämässä Tay-joen äyräällä. Ja virkapas minulle nyt, Ramorny, millä keinoilla sinä sait Perth'in kaupungin Kaunottaren pois tuon lautapään härän, ylituomarin käsistä? Sillä Errol'in kreivi sanoi minulle, huhun hokevan, että tyttönen oli hänen turvansa alla".

"Niinpä se olikin, armollinen prinssi, sillä aikomuksella, että hän sitten sieltä vietäisiin herttuattaren -- arvelinpa sanoa: rouva Margareeta Douglas'in turvan alle. Mutta tuolla pölkkypäisellä ylituomarilla, joka, oikein katsoen, onkin vaan tuommoinen rohkea pässinpää, on, niinkuin useimmilla hänen kaltaisillaan, hiukan sukkela ja viekas palvelija, jonka apua hän kaikissa asioissaan käyttää, ja jonka neuvoja hän ylimalkaan luulee omasta päästään lähteneiksi tuumiksi. Aina kun tahdon saada tuommoisen maajunkkari-paronin kynsiini, käännyn semmoisen hänen uskotun palvelijansa puoleen. Tässä tilaisuudessa se on Kitt Henshaw, vanha Tay-joen laivamies, joka aikanansa on käynyt merellä aina Hollannissa asti, joten ritari Charteris häntä pitää arvossa niinkuin ulkomailla käynyttä ainakin. Tämän hänen palvelijansa olen omaksi apulaisekseni pestannut, ja olen hänen kauttansa saanut aikaan kaikellaisia esteitä, ettei Katri ole päässyt ennen Falkland'iin lähtemään".

"Mutta miksi hyväksi?"

"Enpä tiedä, lieneekö viisasta, että sen teille virkan, herttuallinen armo, koska te kenties ette minun tuumiani hyväksy. -- Olisin, näetten, suonut, että tuon väärä-uskoisuus-tutkiokunnan virkamiehet olisivat löytäneet Kaunottaren Kinfauns'ista -- meidän kaunokaisemme on tuommoinen vallaton, itsepäinen karkulainen kirkon vallan alta -- ja totta puhuen, tahdoin että Kinfauns'inkin herraan sattuisi hiukkanen noista nyt otettavista sakoista ja ryöstöistä. Munkit olisivat olleet halukkaat hänen kimppuunsa käymään, koska hänellä usein on ollut riitaa heidän kanssaan lohikymmenyksistä".

"Mutta mistä syystä sinä olisit tahtonut saattaa ritari Charteris'iä häviöön sekä tuon kauniin, nuoren neidon polttoroviolle?"

"Pyh, herra prinssi! -- Munkit eivät koskaan polta sieviä tyttösiä; vanha ämmä olisi tosin saattanut olla jossain vaarassa. Ja mitä tuohon herraan ylituomariin tulee -- sehän hänen arvonimensä muka on -- niin jos he olisivat häneltä karsineet pois muutamia hänen lihavista pelloistansa, se toki olisi ollut jotain kostoa siitä, kun hän minua niin tarpeettomasti häpäisi St. Johanneksen kirkossa".

"Minun mielestäni, Ramorny, se oli jokseenkin ilkeä kosto", virkkoi Rothsayn herttua.

"Älkää olko millännekään, armollinen herttua. Sen, joka ei voi itselleen hankkia oikeutta kädellään, täytyy kai päähänsä turvata. -- No, koko se hanke menikin myttyyn, sen kautta kun arkaluontoinen Douglas rupesi pitämään arkojen omientuntojen puolta. Sitten, armollinen herra, Henshaw-ukon kaikki estelyt loppuivat kerrassaan ja hän otti viedäkseen Perth'in kaupungin. Kaunottaren Falkland'iin -- missä tyttönen ei, niinkuin ritari Charteris sekä hän itsekin luulee, ole ottava osaa rouva Margareetan ikävään seuraan, vaan kuluttava aikaa teiltä, armollinen herttua, kun me iltasilla palaamme väsyneinä metsäretkiltä linnan saloilla".

Taas tuli nyt pitkä äänettömyys, sillä prinssi näkyi vaipuneen syviin miettimisiin. Viimein hän sanoi: Ramorny, yksi seikka tässä asiassa minua arveluttaa; mutta jos sen sinulle virkan, niin on sinussa asuva viekastelun perkele saava omantuntoni viihtymään, niinkuin monesti ennenkin. Tuo tyttönen on kaunein mitä ikinä olen nähnyt -- yksi poisluettuna; ja minä olen häneen sitä enemmän ihastunut, senvuoksi kun hänen näössään on jotain -- Dunbar'in Elisahetin kaltaista. Mutta hän, minä tarkoitan Hanskurin Katria, on kihlattu morsian, ja pian vihittävä vaimoksi Heikki Sepälle, käsityöläiselle, jolla ei ole vertaansa taidossa, ja miekkamiehelle, jota ei vielä koskaan ole voitettu taistelutarhassa. Tässä lempiseikassa edemmäksi meneminen saattaisi kelpo miehelle kovin suuren surun".

"Ette toki, armollinen prinssi, vaatine, että minun pitää kovin pitää huolta Heikki Sepän edusta", virkkoi Ramorny, katsahtain haavoitettuun käsivarteensa.

"Pyhä Anterus ja hänen viistoinen ristinsä auttakoon! liian useinpa sinä tuota sinulle tullutta vahinkoa yhä tuot esiin, Ramorny. On niitä, jotka aina pistävät sormensa joka miehen puuroon, vaan sinunpa muka pitää paiskata siihen koko verinen käpäläsi kerrassaan. Se on tapahtunut eikä sitä saa tapahtumattomaksi -- olkoon siis myös unohdettu".

"Armollinen herra, tehän siitä nostattekin puhetta useammin kuin minä", vastasi ritari, "vaikka pilanteolla. Minä puolestani -- vaan voinhan minä olla siitä vaiti, josko en unohtaakaan".

"No hyvä, sitten sanon sulle, että minulla on hiukan omantunnon vaivaa tuosta lempiseikasta. Muistatko, kun me hullulla päällä kerta läksimme Klemetti-isän saarnaa kuulemaan -- taikka oikeastaan tuota kaunista väärä-uskolaista katselemaan -- kuinka se munkki niin liikuttavilla sanoilla kuin runoniekka puhui rikkaasta miehestä, joka ottaa pois köyhän miehen ainoan karitsan".

"Suuri vahinko tosiaan se muka olisi", vastasi ritari Ramorny, "jos Skotlannin kruununperillinen olisikin tuon poroporvarin vaimon vanhimman pojan isä! Onhan niitä monta kreiviäkin, jotka kauniille puolisoilleen hyvinkin haluaisivat samaa kunniaa! Ja kuinka moni, jolle sama onni on sattunut osaksi, nukkuu yönsä yhtä rauhallisesti kuitenkin".

"Ja jos minäkin saisin niin olla rohkea ja puhua", virkkoi lääkäri, "meidän vanha Skotlannin lakimme antoikin jokaiselle aatelisherralle semmoisen vallan naispuolisiin alamaisiinsa, vaikka rohkeuden puute sekä rahanhimo sitten ovat tehneet, että se oikeus veroksi muutettiin".

"En minä tarvitse mitään viekoitusta, osoittaakseni lempeä sievälle tyttöselle. Mutta tää Katri on minulle aina ollut kylmä", sanoi prinssi.

"Ohoh, armollinen herra", sanoi Ramorny, "jos te, nuori, kaunis mies, ja vielä prinssi, ette tiedä kuinka päästä kauniin tytön suosioon, niin ei asiasta enää ole mitään sanomista".

"Ja jos ei sitä liiaksi rohkeudeksi katsottaisi, että minä taaskin puhun", virkkoi lääkäri, "niin sanoisin koko Perth'in kaupungin tietävän, että se tyttö ei olekaan vapaasta ehdostansa Wynd'in seppää valinnut, vaan että isä hänet suoraan sanoen on pakoittanut. Minä tiedän varmaan, että seppä useammat kerrat sai rukkaset".

"Vai niin, jos sen varmaan voit vakuuttaa, niin asia suuresti muuttuu", sanoi Rothsayn herttua. "Vulkanus oli seppä aivan kuin Wynd'in Heikki; hän nai Venus'en väkisin, ja kertovatpa meidän aikakirjamme mitä siitä tuli".

"Eläköön siis neiti Venus ja palveltakoon aina!" sanoi ritari Ramorny. "Ja onnea pulskille Mars-ritarille, joka sitä jumalatarta nyt menee kosimaan!"

Puhe kääntyi nyt vähäksi aikaa lystiksi, kevytmieliseksi; vaan Rothsayn herttua jätti sen pian jälleen kesken. "Olenhan", sanoi hän, "kyllä jättänyt tuon umpinaisen vankihuone-ilman taakseni, vaan eipä tahdo mieleni kuitenkaan tulla iloiseksi. Olen nyt tuolla uneliaalla mielellä, joka tosin ei ole kovin paha, vaan alakuloinen, ja joka tulee meille, koska olemme liikkumisesta väsyneet tai huvituksiin kyllästyneet. Hiukkanen musiikkia, joka hiivisi korvan sisään, kuitenkin niin kovasti soimatta, että pakoittaisi silmiä kohottamaan, olisi nyt oikein jumalain herkkua".

"Tuskin olette te, armollinen herra, kerjinneet puhua ilmi, mitä te soisitte, niin jo ovat Tay-joen haltija-neidot teille yhtä suosiolliset kuin rannankin kaunokaiset. -- Kuulkaa -- se on harpun ääni".

"Harppu!" virkkoi Rothsayn herttua kuullellen. "Niin onkin, ja mestarin tavalla sitä soitetaan. Tunnustelenpa tuota raukeavaa loppu-ääntä ikään kuin tutuksi. Laskekaa sitä laivaa kohti, mistä musiikki kuuluu".

"Se on Henshaw-ukko", sanoi Ramorny, "joka vastavirtaa soutelee. -- Laivuri hoi!"

Venemiehet vastasivat huhumiseen ja toivat veneensä prinssin aluksen viereen.

"Ohhoh! vai vanha tuttavani se on!" virkkoi prinssi, puvusta sekä muodosta tuntien franskalaisen harpputytön Loviisan. "Olenpa sinulle luullakseni hiukan velkaa, siitä että sinua minun tähteni kumminkin peloitettiin St. Valentinin päivänä. Tule nyt vaan tänne veneeseni harppuinesi, rakkeinesi, laukkuinesi päivinesi -- minä vien sinut erään rouvan palvelukseen, missä sinun rakkiaskin elätetään paljailla kapunipaisteilla sekä Kanarianviineillä".

"Ajatelkaa toki vähän, armollinen prinssi -- --" sanoi Ramorny.

"En huoli nyt ajatella mitään muuta kuin huvitustani, Ramorny. Ole sinä niin hyvä ja ajattele samalla tavalla".

"Erään rouvan palvelukseenko te todellakin hankkisitte minulle sijan?" kysyi harppu-tyttö. "Ja missäs hän sitten asuu?"

"Falkland'issa".

"Vai niin, olenpa minä siitä korkeasukuisesta rouvasta jo kuullutkin!" virkkoi Loviisa. "Ja tahdotteko te todella hankkia minulle paikan kuninkaallisen puolisonne palveluksessa?"

"Niin tahdon, sen vakuutan kunniasanallani -- niin pian kun hänet semmoisena seuraani otan -- huomaa se ehto", kuiskasi hän Ramornyn korvaan.

Laivassa olevat matkustajat kuulivat tämän puheen, josta päättivät prinssin olevan sopimaisillaan puolisonsa kanssa. He kehoittivat siis Loviisaa tarttumaan hänelle tarjouvaan onneen ja rupeamaan Rothsayn herttuan rouvan palvelukseen. Useammat samassa antoivat hänelle palkkaa hänen soitostansa.

Tämän viivytyksen ajalla Ramorny kuiskasi Dwining'ille: "Keksi joku este, sinä konna. Tää tyttö lisäksi on liikaa. Ponnista älyäsi, sill'-aikaa kun minä Henshaw'ta puhuttelen".

"Jos saisin luvan puhua", virkkoi Dwining, "miehenä, joka olen ollut opissa sekä Espanjassa että myös Arabiassa, niin huomauttaisin, armollinen herttua, että Edinhurg'iin on rutto ilmautunut, ja että siis saattaisi olla vaaraa siitä, jos tää nuori matkalainen pääsee tänne teidän matkaseurahanne".

"Vai niin! Ja mitäs se sinua koskee", virkkoi Rothsayn herttua, "jos minusta on hauskempi tulla myrkytetyksi ruton kuin apteekkarin kautta? Pitääkö muka sinunkin pistää jotain vastaan?"

Sill'-aikaa kun prinssi näin käski estelevän Dwining'in pitää suunsa, oli Ramorny käyttänyt tämän lyhyen hetkisen hyödykseen ja saanut Henshaw'lta kuulla, että Rothsayn herttuan puolison lähtö Falkland'ista vielä oli aivan salassa. Hanskurin Katrin piti siis tulla mainittuun linnaan tänä samana iltana tai seuraavana aamuna, siinä luulossa että hän oli pääsevä sen korkeasukuisen rouvan turvan alle.

Rothsayn herttua, joka oli syviin mietteisin vaipunut, kuuli hänen ilmoituksensa siitä niin kylmäkiskoisesti, että Ramorny uskalsi häntä nuhdella.

"Olettepa" sanoi hän, "oikein pilattu onnen kantamoinen. Te halusitte vapautta -- se tuli. Te ikävöitte kaunokaista -- se on oleva teille tarjona juuri vaan semmoisen pienen viivytyksen perästä, joka sen huvin vielä hauskemmaksi tekee. Näkyypä onni tahtovan totella teidän pienimpiäkin käskyjänne; sillä vaikka, teidän halutessanne musiikkia, olisi luullut sen olevan niin kaukana kuin suinkin mahdollista, niin oli kuitenkin kohta soitto ja laulu täällä käsillä. Näitä onnen lahjoja meidän pitäisi ilolla nauttia; muuten me olemme niinkuin liian hemmitellyt lapset, jotka saatuaan särkevät ja viskaavat pois samat lelut, joita itkien huusivat".

"Voidakseen oikein nauttia iloa, Ramorny", virkkoi prinssi, "olisi pitänyt ensin kokea surua, aivan kuin ei ilman paastoomatta saa hyvää ruokahalua. Me, jotka saamme vaikka mitä, kunhan haluamme, sangen vähän tunnemme iloa, koska pyydetty on käsissämme. Näetkös tuon paksun pilven tuolla, joka on sateeksi puhkeemaisillaan? Se minun hengitystäni ahdistaa ja vesi näyttää niin mustalta ja synkältä -- rannat ei enää näytä niin ihanilta -- --"

"Armollinen herra, älkää panko pahaksi palvelijanne muistutusta", sanoi Ramorny. "Te annatte valtaa vilkkaalle mielenkuvituksellenne, aivan kuin taitamaton ratsumies antaa tulisen hevosen karata pystyyn, niin että se viimein kaatuu herransa päälle, ja musertaa hänet. Pudistakaa pois tää alakuloisuus! Pitääkö harpputytön soitella vähäisen?"

"Soittakoon vaan -- mutta jotain surullista -- kaikki iloiset laulut nyt koskisivat korvaani kipeästi".

Tyttö lauloi Normandian franskalaisella murteella surullisen laulun, jonka tässä käännettyihin sanoihin oli liitetty yhtä surullinen nuotti.

Mist' ilot on? Saat yhden kerran katsahtaa, Ihaillen maata ihanaa; Ja sitten Tuoni saavuttaa Sun, onneton.

Levolle käy. Puolestas munkki rukoilee Ja kirkonkello helisee; Ne lähtöäsi ilmaisee -- Sua koht' ei näy.