Chapter 4

"Ei, isä", sanoi seppä, "ettehän toki luulle Heikki Sepän huolivan edes niin paljon kuin pajakypenestä tuommoisesta vuorikissan pojasta? Enpä, sen vakuutan, olisi vaikka koko hänen clan'insa (heimokuntansa) olisi tulossa tuolla Kenkäkatua myöten torisevin torvin ja piipoittavin pillein -- kylläpä löytäisin viisikymmentä kalpaa ja kilpeä, jotka antaisivat heille vielä paremman kyydin takaisin kuin millä he tulivat. Mutta, totta tunnustaakseni -- vaikka se on hupsun hullutusta -- en juuri mielelläni näe että se poika on niin paljon yhdessä Katrin kanssa. Muistakaa, isä Hanskuri, että teillä on silmänne ja sormenne aina täydessä työssä kiinni, ja huolellista peräänkatsomistahan teidän työnne vaatiikin, vaikka tuo laiska nahjus tekisi jotain, jota, niinkuin tiedätte, hän harvoin tekee".

"Niin, se on kyllä totta", sanoi Simo, "hän leikkaa aina kaikki kintaat, niin että ne oikeaan käteen sopivat, eikä ole vielä ikinä saanut koko paria valmiiksi".

"Epäilemättäkin on hänellä omat omituiset ajatuksensa siitä, miten nahat olisivat leikattavat", virkkoi Heikki. "Mutta, älkää pahaksi panko, isä, tahtoisinpa vaan sanoa, että tuolta pojalta -- teki hän työtä tahi istui ilman -- ei ole silmät loistottomiksi käyneet, -- ei ole hänen kätensä sadassa raamussa kuumasta raudasta ja sadassa rypyssä raskaan moukkarin heiluttamisesta -- ei ole hänen hiuksensa savusta tummentuneet eikä ahjon edessä kärventyneet enemmän mäyrän karvain näköisiksi kuin semmoisen tukan, jota kristityn miehen lakilla ilkeää peittää. Ja olkoon Katri vaikka paras kaikista tytöistä, jotka ikinä ovat olleet maailmassa -- paraan koko Perth'in kaupungissa minä kumminkin takaan hänen olevan -- niin ei hän voi olla näkemättä ja tuntematta, että näissä asioissa on eroitusta miehillä ja että minä siinä eroituksessa en ole voittopuolella".

"Saat tästä, Heikki poikaseni", virkkoi vanha mies, täyttäen kumppalinsa pikarin niinkuin myös omansa. "Kylläpä minä huomaan, että sinä, vaikka kelpo seppä kyllä, et tiedä mistä metallista vaimoväki on valettu. Ole sinä rohkea, Heikkiseni -- älä ole sen näköinen, kuin vietäisiin sinua paraikaa hirsipuuhun, vaan käytä itseäs niinkuin iloinen nuori mies, joka tietää oman arvonsa eikä joudu hämille paraankaan edessä kaikista Eeva muorin lapsenlapsista. Katri on samanluonteinen vaimo kuin hänen äitinsä; ja sinä olet hupsu, kun luulet, että he kaikki vaan sitä pyytävät, mikä silmän kaunista on. Korvan hyvikettä he myös lisäksi tahtovat, veikkoseni. Vaimo-ihminen tahtoo mielellään kuulla, että se, joka häntä kosii, on rohkea ja rivakka, ja että kosija saisi vaikka sadankin tytön rakkauden, vaikka hän ei huoli muusta kuin tästä yhdestä. Usko sinä vanhan miehen sanaa: tyttöin päätökset riippuvat paljon enemmän muiden ihmisten ajatuksista kuin heidän omistaan. Ja jos Katri kysyy: kuka se on uljain mies Perth'in kaupungissa? -- ketäs muuta hän kuulisi mainittavan, ellei tuulenkärventäjää? -- Entäs parhain aseseppä, joka ikinä on miekkaa alaisimen päällä kalkuttanut? -- taas se sama Seppä. -- Entäs vikkelin tyttöin pyörittäjä Vapunpäivä-riuvun ympärillä? -- tietysti se lysti seppä. -- Entäs iloisin lauluin rallattaja? -- kukas muu, jos ei Heikki Seppä! -- Entäs parhain mies painissa, paras kilpi- ja kalpa-pelissä -- ylimmäinen kukko asemönsträyksessä -- hurjain hevosten kesyttäjä -- hurjain Vuorelaisten kurissapitäjä? -- aina yhä vaan sinä -- ja sinä -- ei kukaan muu kuin sinä! -- Ja sinä pelkäät Katrin mieltyvän tuohon tuommoiseen poika-huitukkaan Vuoristosta pikemmin kuin _sinuun_! -- Hui, hai! -- yhtä pian hän laittaisi teräskintaan kilinnahasta. Kuules kun sanon sinulle: Conachar'ista ei hän huoli yhtään, muuten kuin että hän tahtoisi estää pirun saamasta sitä poikaa kynsihinsä niinkuin muut Vuorelaiset -- Jumala siunatkoon häntä, tyttö rukkaa! Hänpä mielellään saattaisi kaikki ihmiset paremmille ajatuksille, jos vaan voisi."

"Vaan se yritys on varmaankin turha", sanoi seppä, joka, niinkuin lukija on voinut havaita, ei ollut Vuorelaissukuun mieltynyt. "Tahtoisinpa Katrin kanssa lyödä vetoa, että Musta mies -- josta minulla pitäisi olla jotain tietoa, koska hän tekee työtä tulessa niinkuin minäkin -- että, sanon, piru viimein saapi tuon ruututakin[9] -- se on ihan varma."

"Mutta Katrilla", vastasi hanskuri, "onkin apulainen, josta sinä vähän tiedät. -- Klemetti isä on ottanut tämän rosvon-penikan hoitonsa alle, ja hänpä ei pelkää sataa pirua enempää kuin jos ne olisivat hanhikarja."

"Klemetti isäkö!" kertasi seppä. "Teille ilmautuu yhä vähän väliä joku veres pyhä mies tähän jumaliseen Pyhän Johanneksen kaupunkiin. Mikä Pirun peloitus, sanokaas, se semmoinen sitten on? -- Joku erakko vai, valmistettu tehtäväänsä niinkuin painisille aikova taistelija? Mies, joka paastomisilla ja pieksämisillä on laittanut vartalonsa solakaksi? -- Niinkö?"

"Eikä, sepähän siinä ihme onkin", sanoi Simo. "Klemetti isä syöpi, juopi ja elää melkein kuin muutkin ihmiset -- tietysti kuitenkin tarkkaan noudattaen kaikkia kirkon sääntöjä."

"Ohoh, jopa ymmärrän! -- Tuommoinen lysti pappi, jolla hyvä ruoka on enemmän mielessä kuin hyvät tavat -- joka Laskiaisena juoda kulauttaa poskeensa hyvän kannullisen, että paremmin kestäisi sitten seuraavan paaston vaivat -- jolla on hauska _in principio_ -- ja joka on kaikkein kaupungin kauneimpien vaimojen rippi-isä?"

"Harhatiellä olet taaskin, seppä. Sen sanon sulle, että kyllä sekä tyttärelläni että minulla olisi niin hyvä haisti että pääsisimme ulkokullatun jäljille, oli se sitten paastoovaista tahi mässääväistä lajia. Mutta ei Klemetti kuulu kumpaankaan."

"Mutta mitä lajia hän sitten on, Herran nimeen?"

"Semmoinen, joka taikka on paljon parempi kuin puolet Johanneksen veljeskunnasta, johon hän kuuluu, yhteensä, taikka niin paljon häijympi häijyintä niistä, jotta on häpeä ja synti, että hänen sallitaan elää ja olla tässä maassa."

"Tottahan, minun mielestäni, pitäisi olla helppo sanoa, onko hän sitä vai tätä!" ihmetteli seppä.

"Tyydy siihen, poikaseni", virkkoi Simo, "kun sanon, että, jos päätät Klemetti isästä sen perusteella mitä näet hänen tekevän ja kuulet hänen puhuvan, niin sanot hänet paraaksi, lempeimmäksi mieheksi koko maailmassa -- hänellä on aina varalla lohdutus jokaisen ihmisen suruihin, neuvo jokaisen ihmisen hätään -- hän on rikkaan luotettavin opas, köyhän paras ystävä. Mutta, jos kuuntelet mitä Dominikolais-munkit hänestä sanovat, niin hän on -- -- _Benedicite_ (Herra siunatkoon)" -- näin sanoen hanskuri risti silmiään ja rintaansa -- "vääräuskolainen, joka maallisen tulen avulla olisi lähetettävä niiden seuraan, jotka ijät kaikki palavat."

Seppä myös risti silmiänsä ja huusi: "St. Maaria auttakoon! Ja te, Simo isä, joka olette niin hyvä ja älykäs, että teitä mainitaan Perth'in Viisaaksi Hanskuriksi, te sallitte tyttärenne ottaa papikseen tuommoisen miehen, joka -- pyhät miehet meitä varjelkoot! -- kenties on liitossa itse Paholaisen kanssa? Kuulkaas, eikös se ollut pappi, joka pani pirun liikkeelle Meal-Bennel'issä, silloin kun suuri myrskynvihuri kaasi kumoon Jackson isännän talon? Ja eikö Paholainen ilmestynyt keskelle Tay-jokea, papin messupaitaan puettuna, hyppien kuin merisika laineitten harjalla, sinä aamuna, jona virta vei meidän komean siltamme?"

"Enpä tiedä sanoa, tekikö hän niin vai eikö", sanoi hanskuri; "sen vaan tiedän, etten minä häntä nähnyt. Ja mitä Katriin tulee, ei voi oikeastaan sanoa, että hän saa Klemetti isältä papillista apua, sillä hänen rippi-isänsä on vanha Franciscus isä, Dominikolainen, joka häntä tänäkin päivänä vielä ripitti. Mutta vaimoväellä on aina oikkunsa, ja totta on, että hän keskustelee Klemetti isän kanssa enemmän kuin mitä oikein soisin. Vaan joka kerta, kun Klemettiä olen itse puhutellut, olen kuitenkin arvellut häntä niin hyväksi ja pyhäksi mieheksi, että olisi tehnyt mieli uskoa omakin sieluni hänen hoitonsa alle. Pahoja puheita hänestä käy Mustien Veljesten kesken, se on varma. Mutta mitä meillä maallikoilla on tekemistä semmoisten asiain kanssa, poikaseni? Kun vaan maksamme maksettavamme Pyhälle Äidille Kirkolle, annamme almuja köyhille, käymme ripillä ja täytämme meille määrätyt katumustyöt niinkuin sopii -- kyllähän sitten Pyhät Miehet meitä suojelevat."

"Se on aivan totta -- ja he myös antavat anteeksi", lisäsi seppä, "jos mies sattui kahakassa sivaltamaan jonkun ajattelemattoman, turmiollisen sivalluksen, koska hänen vihamiehensä seisoo häntä vastaan valmiina taisteluun. Ja se on ainoa usko, jolla mies voi tulla toimeen täällä Skotlannissa, ajatelkoon teidän tyttärenne siitä mitä tahansa. Totta maar' miehen pitää osata miekastella, taikka on hänen ikänsä oleva lyhyt jokaisessa paikassa, missä sivalluksia sataa niin tiheään. Viisi kultakolikkoa meidän kirkkomme alttarille, sillä olen aina päässyt, kun paraankin miehen olin tappanut, kaikista, joiden kanssa tapellessa minulle semmoinen vahinko sattui."

"Tyhjentäkäämme nyt pullomme", virkkoi ukko hanskuri; "sillä, jos en erehdy, lyöpi Dominikolais-kirkon kello par'-aikaa kaksitoista. Ja kuules, poikaseni, ole sinä ikkunan alla, meidän talon itäisen päädyn puolella, kohta ensimmäisen päivän koiton ajalla, ja huomauta minulle tuloas, sillä että hiljaa vihellät seppien marssia. Sitten laitan niin, että Katri siitä ikkunasta katsoo ulos, ja niin tulee sinulle se etuoikeus osaksi, että saat olla hänen kohteliaana Valentininaan koko ensi vuoden. Ja jos et sitä tilaisuutta osaa käyttää hyväkses, niin saatat minut siihen luuloon, että luonto on sinut varustanut aasin pitkillä korvilla, jos kohta onkin sinulle suonut leijonan taljan peitteeksi."

"Amen, isä", sanoi seppä, "ja nyt sydämestäni sanon: jääkää hyvästi -- Jumalan siunaus teidän katoksellenne ja kaikille sen suojassa oleville! Kylläpä te saatte kuulla seppien marssin soivan kukon laulanta-aikana, ja takaanpa, että saan voiton itse herra Kukkokiekultakin."

Näin sanoen hän sanoi jäähyväiset; ja vaikka ei hänessä pelon kipenää asunut, astui hän kuitenkin autioita katuja pitkin niinkuin mies, jonka täytyy olla varoillaan, ja niin ehti viimein omalle asunnolleen, Mill Wynd'issä, Perth'in kaupungin länsipäässä.

NELJÄS LUKU.

Mitähän lie nyt kaikki pauhu tää? Se sydän park' on vaan, mi tykyttää.

Dryden.

Uljas aseseppä, niinkuin kyllä sopii arvata, ei ollut hidas täyttämään vastaiselle apelle annettua lupausta. Hän vaatetti itsensä suuremmalla huolella kuin tavallisesti, peittäen, niin paljon kuin mahdollista, kaikki, mikä hänen asussaan oli soturimaista. Hän oli kuitenkin liian tunnettu mies, että olisi tohtinut käydä aivan ilman varuksitta tässä kaupungissa, missä hänellä tosin oli paljon ystäviä, mutta myös, monen entisen kahakan tähden, useita verivihollisia, joilta, sen hän tiesi, häneltä oli vallan vähän armoa toivottavana, jos heillä vaan oli hyvä tilaisuus. Siksi pani hän takkinsa alle salaisen rautarengas-paidan, joka oli tehty niin kepeäksi ja notkeaksi, että se ei estänyt hänen liikuntojaan enempää kuin nyky-ajan liivit, mutta samassa niin vahva, että hän siihen saattoi täydesti turvata, sillä hän oli omin sormin takonut ja kokoon liittänyt jok'-ainoan renkaan. Sen yli oli hänellä, niinkuin muillakin sääty- ja ikäveljellään, flanderilaiset liivihousut, pyhän kunniaksi paraasta, hienonhienosta Englannin verasta sinistä väriä. Ne olivat, ajan tavan mukaan, paikatut pitkillä suikaleilla mustasta atlaskankaasta ja koristetut mustilla silkkitikkauksilla. Hänen pitkävartiset saappaansa olivat sahviaaninahasta, levätti hyvästä skotlantilaisesta, harmaasta sarasta; sen alle oli kätketty vyöllä riippuva metsäpuukko, sepän ainoa ase, sillä kädessä ei hänellä ollut muuta kuin rautatamminen sauva. Hänen musta samettilakkinsa oli reunoitettu teräskiskolla, ja teräksen sekä pään välillä oli paksu toppaus, joten siitäkin oli luotettava turva.

Ylimalkaan Heikki näytti, niinkuin täydellä syyllä voikin näyttää, varakkaalta ja arvokkaalta porvarilta; hän oli laittanut pukunsa niin komeaksi kuin hänen sopi laittaa, poikkeematta oman säätynsä rajan yli ja itselleen aatelin etuoikeuksia anastamatta. Eikä myös hänen suora, miehuullinen muotonsa, jos kohta se suurinta huolimattomuutta vaaroista osoitti, ollut millään lailla sen ajan suurisuisten tappelukukkojen näön kaltainen. Vääryyttä aivan tekivät hänelle ne, jotka luulivat että syynä noihin kahakoihin, joihin hän niin usein puuttui, muka oli riitainen, väkivaltainen mielenlaatu sekä liika ylpeys ruumiin väkevyydestä ja asetaidosta. Päinvastoin ilmoittivat kaikki kasvoin juonteet, että tässä oli iloinen, hyvänsävyinen mies, jolla ei suinkaan ollut mielessä tehdä pahaa kellekään ja joka ei myös pelännyt pahaa keneltäkään.

Näin puettuaan päälleen paraat vaatteensa, kunnon aseseppä oli liki sydäntänsä -- tämä sykähti siitä -- pistänyt poveensa pienen lahjan, jonka jo aikaa sitten oli hankkinut Hanskurin Katria varten; Valentinana oli näet nyt hänellä oikeus antaa se ja Katrilla ottaa se vastaan ilman mitään neidollista ujostelemisetta. Se oli pieni sydämen muotoiseksi leikattu rubini-kivi, jonka läpi kultanuoli oli pistetty; se oli kätketty pieneen kukkaroon, joka oli kokoonkudottu niin hienonhienoista teräsrenkaista kuin olisivat ne olleet aiotut kuninkaan rautapaitaa varten. Kukkaroon oli kudotut sanat:

Ei vahvin rauta Sydäntä auta -- Kyll' lempi lentää kautta!

Tästä värsystä oli sepällä ollut paljonkin päävaivaa, ja hän oli sepustukseensa hyvin tyytyväinen, sillä siitä taidettiin ymmärtää se, että hänen taitonsa voi laittaa turvaa kaikille sydämille paitsi hänen omalleen. Hän kääri levätin ympärilleen, ja riensi sitten ulos vielä hiljaiselle kadulle, sillä hän oli päättänyt joutuakseen määrätyn ikkunan edustalle juuri vähää ennen päivän valkenemista.

Näin kulki hän Isoakatua pitkin ja poikkesi siinä, missä nyt St. Johanneksen kirkko seisoo, raittiin, joka vei Curfew-kadulle. Mutta silloin hän taivaan näöstä huomasi olevansa vähintään tuntia liian varhain liikkeelle, ja hänelle johtui mieleen, että olisi parempi, jos ei hän ehtisi paikalle ennen kuin lähempänä määrä-aikaa. Luultavasti oli siellä toisiakin kosijoita vahtimassa, samoin kuin hänkin, Perth'in Kaunottaren asunnon ympärillä; ja hän tunsi heikon luonteensa kovin hyvin, niin että tiesi kuinka aivan helposti hän voisi joutua kahakkaan niiden kanssa. "Minulla on se etu", ajatteli hän, "että Simo ukko minun puoltani pitää; miksi siis tahraisin sormiani noiden raukkojen verillä, jotka eivät maksa huomaamisen vaivaa, koska heillä on niin paljon vähemmin onnea kuin minulla? Ei, ei! tällä kertaa kumminkin koetan olla viisas ja pysyä erilläni kaikesta riidan kiusauksesta. Heillä ei pidä olla enempää aikaa riidellä minun kanssani kuin juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin annan merkkini Simo ukolle ja jolloin hän siihen vastaa. Milläpä ihmeellä vaan se vanha mies saanee tyttärensä ikkunan luokse? Suuresti pelkään, että jos Katri hänen tarkoituksensa arvaisi, ukon tulisi vallan vaikeaksi saada se aikaan."

Nämät rakastajan mietteet mielessänsä, hidastutti seppä kulkuaan, usein kääntyen itäänpäin taivaanrantaa katselemaan. Vaan ei siinä häämöittänyt vielä vähintäkään vaalakkaa päivän valon apua, joka olisi ilmoittanut lähenevän, vaikka vielä kaukaisenkin aamun koittoa. Päivä, uljaan asesepän kiusaksi, näkyi sinä aamuna olevan tavallista verkallisempi nousemaan itäiselle vartiotornillensa. Heikki nyt hitaasti kulki Pyhän Annan kappelin seinän sivuitse -- tätä pyhää maata astuessaan hän ei laiminlyönyt silmiensä ristimistä ja _ave_-rukouksen[10] lukemista. Silloinpa virkkoi ääni, joka kuului tulevan yhden kappelin ulospistävän seinäpielen takaa: "Nyt se viivyskelee, jonka olis tarvis juosta."

"Kukas siellä puhuu?" kysyi seppä, katsahtain ympärilleen, jokseenkin hämmästyneenä puheesta, joka oli niin outo sekä äänen että sanojen sisällyksen puolesta.

"Yks kaikki kuka se puhuu", vastasi ääni. "Joudu kiireesti, taikka et hyvään aikaan joudu. Älä laske loruja, vaan mene matkahasi."

"Pyhä tai pakana, enkeli tai saatana, mikä lienetkin", virkkoi Heikki, ristien silmiänsä, "sinun neuvos koskee kovin arkaan paikkaan, että sitä olisin tottelematta. Pyhä Valentin kulkuani jouduttakoon!"

Näin sanoen hän kohta muutti verkallisen astuntansa niin joutuisaksi, että harva mies olisi jaksanut pysyä hänen rinnallansa, eikä aikaakaan, niin hän oli Curfew-kadulla. Mutta hän ei ollut kerjinnyt astua kolmea askelettakaan Simo Hanskurin talolle päin, joka oli sen kapean kadun keskipaikoilla, niin yksi mies ilmautui kummaltakin kadun puolelta huoneitten pimennosta esiin, ja molemmat astuivat häntä vastaan, ikään kuin yksin tuumin estääkseen hänen kulkuaan. Hämärässä ei ollut mahdollista nähdä muuta, kuin että heillä oli Vuorelais-takki yllään.

"Pois Vuorelais-rosvot", sanoi seppä syvällä, ankaralla äänellään, joka oli hänen leveän rintansa mukainen.

He eivät vastanneet, ei kumminkaan kuuluvilla sanoilla; mutta seppä näki, että he vetivät miekkansa tupesta, aikoen vastustaa häntä väkivallalla. Heikkiä aavistutti, että tässä oli jokin paha tekeillä, jos kohta ei hän voinut arvata mitä lajia se oli; hän päätti siis raivata itselleen tietä vaikka kuinka suuren vihollisjoukon läpi ja pelastaa rakkaansa taikka kuolla sen jalkain juureen. Hän kääri levättinsä vasemman käsivartensa ympäri kilveksi, ja alkoi horjumattomilla askeleilla astua noita kahta miestä kohti. Lähempi heistä sivalsi miekallaan; mutta Heikki Seppä väisti sivalluksen levättikääreellään, läimäytti kädellään miestä vasten silmiä ja kamppasi, niin että vastustajansa raskaasti lompsahti kadun kiville. Melkein samalla silmänräpäyksellä hän myös metsäpuukollaan iski oikealla puolella olevaa miestä, niin kovaan että sekin kohta kelletti maassa kumppalinsa vieressä. Mutta seppä riensi eteenpäin, sydän täynnä pelkoa, johon se seikka, että outoja miehiä täällä seisoi kadun suuta väkivaltaisella tavalla vartioimassa, antoikin kyllin syytä. Hän kuuli nyt hiljaisia kuiskauksia sekä vähäisen kalinan hanskurin ikkunan alta -- juuri sen ikkunan alta, josta hän oli toivonut kuulevansa Katrin tervehtivän häntä Valentinikseen. Seppä poikkesi kadun toiselle puolelle, ottaakseen selvän siellä-olijoitten paljoudesta sekä aikomuksesta. Mutta yksi niistä, jotka tuolla ikkunan alla seisoivat, näki tai kuuli hänet, ja kysyi nyt kuiskaamalla, epäilemättä luullen häntä yhdeksi vartijoista: "Mitä melua tuossa oli, Kenneth? Miksi ette viheltäneet?"

"Lurjus!" huusi Heikki. "Teidän ilkityönne on ilmitullut ja sinä sen saat maksaa hengelläs!"

Näin sanoen, hän sivalsi tuota outoa miestä puukollaan niin vimmatusti, että luultavasti olisikin uhkauksensa täyttänyt ellei toinen, kohottaen käsivarttansa, olisi käteen ottanut vastaan sivallusta, joka päätä tavoitteli. Hänen haavansa mahtoi olla syvä kyllä, sillä hän horjahti ja kaatui kovalla parahduksella.

Sen enempää lukua pitämättä, juoksi nyt Heikki muutamia miehiä kohti, jotka par'-aikaa asettivat tikapuita huoneen päädyssä olevaa ristikko-ikkunaa vasten, Heikki ei kuluttanut enää aikaa heidän lukuansa lukemalla eikä heidän hankettansa tiedustamalla. Hän päästi suustaan sen hätähuudon, jota kuullessaan porvarein oli tapa juosta apuun, ja ryntäsi noiden yöjalkalaisten kimppuun, joista yksi par'-aikaa alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Seppä tempasi tikapuut kantorenkaista, viskasi ne maahan ja asetti jalkansa kapuajan rinnan päälle, estäen häntä jaloilleen pääsemästä. Kaatuneen kumppalit kyllä rupesivat hurjasti hakkaamaan Heikkiä, saadaksensa vankia jälleen irti. Mutta Heikin rautarengaspaita oli hyvänä turvana, ja hän maksoi heidän sivalluksiaan kelpo korolla, kovasti huutaen: "Avuksi, avuksi, hyvän St. Johanneksen nimeen! -- Joutset ja miekat tänne, hyvät naapurit! -- Joutset ja miekat tänne! -- He pyrkivät sisäänmurtamalla meidän huoneisimme yön pimeän peitossa!"

Näitä sanoja, jotka kauas katuja pitkin kaikuivat, säestelivät yhtä monet ankarat läimäykset, sen saivat sepän vastustajat kyllin kokea. Pian alkoivat kadun asukkaatkin herätä ja ilmautua kadulle, paitasillaan, vaan miekalla ja kilvellä varustettuna, muutamat myös kantaen tulisoihtuja. Rauhanrikkojat nyt pyrkivät pakoon, ja se onnistuikin kaikille paitsi sille miehelle, joka oli tullut tikapuilta maahan viskatuksi. Sen kurkun oli urhokas aseseppä kahakassa saanut kopristetuksi ja piti häntä kiinni niin lujaan kuin metsäkoira jänistä. Muut haavoitetut olivat heidän kumppalinsa pois kantaneet.

"Tässä on mokoma ilkimys-joukkio rauhaa rikkomassa meidän kaupungissamme", selitti Heikki kokoutuville naapureille. "Joutukaa noiden kolmen jälkeen. Eipä ne kaikki päässekään täältä pakoon, sillä parilta olen saanut lentimet hiukan kynityksi; veren tipahduksia myöten pääsette heidän jäljilleen."

"Ne ovat Vuorelais-rosvoja", sanoivat porvarit. "Hei, naapurit, perään-ajoon!"

"Niin, perään-ajoon -- perään-ajoon kaikki", jatkoi seppä. "Jättäkää vaan tämä konna tässä minun haltuuni."

Apumiehet hajosivat erihaaroille, niin että heidän tulisoihtuinsa nähtiin leimahtelevan, heidän huutoinsa kuultiin kajahtelevan ympäri koko sitä kaupunginosaa.

Sillä välin vanki koki puhuttelemalla päästä vapaaksi, turvautuen vuoroin rukouksiin, vuoroin uhkauksiin. "Jos olet oikea aatelismies", virkkoi hän, "niin päästä minut irti, niin kaikki, mitä nyt on tapahtunut, annetaan sinullen anteeksi."

"Minä en ole aatelis-sukua ollenkaan", vastasi seppä. "Olenpa vaan Heikki Wynd-kadulta, Perth'in kaupungin porvari, enkä ole tehnyt mitään, mistä olisi anteeksi-antamista tarvis."

"Konna, sinä olet tehnyt rikoksen, jota et voi tietääkään! Mutta päästä minut valloilleni, niin täytän lakkisi kultakolikoilla."

"Ja minä heti paikalla täytän sinun lakkisi halkaistulla päällä", tiuskasi seppä, "jos et nyt pysy alallas, niinkuin rehellinen vanki."

"Mikäs tässä on hätänä, Heikki poikaseni?" kysäsi nyt Simo ilmautuen ikkunaan. "Kuulenpa sinun puhelevan toisellaisella äänellä kuin mitä olisin luullut. Mistäs kaikki tää melu on noussut, ja miksi naapurit näin on liikkeellä?"

"Onpa täällä mokoma koira-joukko yrittänyt kavuta ylös teidän ikkunoillenne, Simo isä. Mutta minä olen tässä rupeemaisillani kummiksi yhdelle heistä, jota pitelen niinkuin rautaruuvissa."

"Kuules minua, Simo Hanskuri", virkkoi vanki, "anna mun vaan saada kuiskata yksi sana sinun korvahas ja pelasta minut tämän rautakouraisen, pölkkypäisen tolvanan kynsistä, niin todistan, ettei ollut mitään pahaa aiottukaan sinulle eikä sun omaisilles; vieläpä lisäksi annan sinulle tiedoksi jotain, josta sinulle on tuleva paljon etua."

"Tuo ääni kuuluu tutulta", sanoi Simo Hanskuri, joka nyt tuli ulos kynnykselleen, salalyhty kädessä. "Seppä poikaseni, anna tuon nuoren miehen päästä puheilleni. Ei hän mitään pahaa tee, sen takaan sulle. Pysy sinä vaan hetkinen tuossa paikallasi, äläkä päästä ketään sisään, oli se päällekarkaaja tahi suojelija. Minä takaan sitä, ettei tämä poika-veitikka tässä tarkoittanut mitään muuta kuin Valentinin-päivän leikkiä."