Chapter 39
Näin puhuen hän avasi mökin oven, niin että yksi kuun säde sisään pääsi. Poismenevän päällikön ruumis vilahti tämän säteen poikki, sitten ovi lyötiin kiinni ja huone jälleen jäi pimeyteen.
Simo Hanskurin sydämessä tuntui suuri helpoitus, koska tämä vaarallinen keskustelu näin rauhallisesti oli päättynyt. Mutta hän nyt syvästi surkutteli kasvattinsa Eachin Mac-Ian'in onnetonta tilaa.
"Poika-raukka", sanoi hän itsekseen, "hänen kun piti nousta tuolle korkealle paikalle ainoasti siksi, että isän jälkeen tulee syöstyksi siitä alas häpeällä! Mitä hän minulle puhui, sen jo osaksi ennalta tiesin; sillä usein olin huomannut Conachar'in olevan kärkkäämmän sanasotaan kuin käsikahakkaan. Mutta tuota, kaikkea voimaa masentavaa sydämen-heikkoutta, jota ei häpeä eikä pakko saa voitetuksi, en minä, vaikken suinkaan ole mikään William Wallace, voi käsittää. Ja että hänen sitten piti kosia tytärtäni, ikäänkuin muka morsiamella pitäisi olla rohkeutta sekä itsensä että vielä sulhasenkin varalle! Ei, ei -- Katrin pitää tulla vaimoksi miehelle, jolle hän voi sanoa: 'Mieheni, armahda vihollistani!' -- ei semmoiselle, jonka puolesta hänen tulisi huutaa: 'Jalo vihollinen, armahda minun puolisoani!'"
Väsyneenä näistä kaikista mietteistä vanhus viimein nukahti uneen. Aamulla häntä ystävänsä lehmipaimen herätti ja jokseenkin langenneella nenällä ehdoitti että palattaisiin hänen kotiinsa tuonne nurmikolle joen niskassa. Paimen pyysi anteeksi, ettei päällikkö tänä aamuna joutanut päästää Simoa puheilleen, koska oli niin paljon puuhaamista läheisen taistelun tähden. Eachin Mac-Ian oli arvellut olon tuolla joen niskassa turvallisimmaksi hanskurille -- ja oli käskenyt kaikin tavoin pitää huolta hänen suojeluksestaan sekä tarpeistaan.
Tästä huolenpidosta lehmipaimen laveammaltakin puhui, ettei laiminlyöty kohteliaisuus niin paljon tuntuisi, kun päällikkö näin lähetti pois vieraansa, häntä puheilleen päästämättä.
"Hänen isänsä oli taitavampi", murisi paimen. "Mutta missä hän olisi ihmistapoihin oppinutkaan, se poika-rukka, hän kun on kasvatettu Perth'in poroporvarein keskellä, jotka, te yksin poisluettuna, naapuri hanskuri, joka puhutte Gaelin kieltä yhtä hyvin kuin minäkin, eivät kohteliaisuudesta mitään ymmärrä?"
Simo Hanskuri, niinkuin me hyvin ymmärrämme, ei kaivannut ollenkaan sitä puuttuvaa kohteliaisuutta, jota ystävänsä hänen puolestaan nurisi. Päinvastoin oli hänestä rauhallinen olo kunnon paimenen kodissa paljon hauskempi kaikkea tuota juhlamelua päällikön jokapäiväisissä ilonpidoissa, vaikkei olisikaan heidän välillään ollut keskustelua aineesta, johon olisi tuntunut varsin kipeältä toistamiseen koskea.
Joen niskalle hän siin rauhallisesti meni asumaan, missä, jos vaan hän olisi ollut varma Katrinkin turvallisuudesta, hänen aikansa olisi hauskasti kyllä kulunut. Hän huvitteli itseänsä kulkemisella järvellä pienessä veneessä, jota pieni Vuorelais-poika souti paikkoihin, missä sitten vanha mies ongiskeli. Usein kävi hän myös tuossa pienessä saaressa, miettimässä vanhan ystävänsä Gilchrist Mac-Ian'in haudalla; ja hän sai kaikki munkit ystävikseen, sillä että lahjoitti abotille näädännahkaiset kintaat, muille luostarin asukkaille metsäkissan nahasta tehdyt. Näiden pienten lahjain leikkaaminen ja ompeleminen oli ajanvietteenä päivänlaskun jälkeen; silloin paimenen koko perhe istui hänen ympärillään, ihmetellen hänen taitoansa ja kuullellen niitä lauluja sekä tarinoita, joilla vanhus pyysi ikävää iltaa lyhentää.
Se täytyy tunnustaa että meidän varovainen hanskuri aina kartti Klemetti-isän seuraa, jota hän väärässä luulossaan piti enemmän vastoinkäymistensä alkusyynä kuin niiden syytönnä osan-ottajana. "En huoli", arveli hän, "hänen hullutustensa tähden menettää näiden tässä hyväin munkkien suosiota, joista vielä voi tulla minulle hyötyä. On minulle jo mielestäni tullut kyllin vahinkoa hänen saarnojensa tähden. Viisaammaksi ei ne ole minua liioin tehneet, vaan kyllä paljon köyhemmäksi. Ei, ei, Klemetti-isä ja Katri puhukoot mitä tahansa, vaan kyllä minä ensi tilaisuudessa matelen takaisin, niinkuin toruttu koira herransa kutsuessa, otan päälleni täyden määrän jouhipaitaa sekä piiskaa, maksan pois kelpo sakon, ja saan näin minun sekä kirkon välin jälleen eheäksi".
Enemmän kuin kaksi viikkoa oli kulunut, sen jälkeen kun hanskuri oli tullut joen niskalle, ja hänen jo alkoi käydä ihmeeksi ettei hän vielä ollut saanut mitään sanomia Katrilta eikä myös Wynd'in Heikiltä, jolle ylituomari oli luvannut ilmoittaa hänen tuumansa sekä pakopaikkansa. Hän tiesi kyllä, ettei uljaan sepän käynyt tulla tänne Duhele-clan'in maalle, siitä syystä kun hän sen asukkaitten, jopa päällikönkin kanssa oli vihollisuudessa. Mutta yhtähyvin olisi Heikin, hanskurin mielestä, pitänyt jollakin keinoin saada hänelle joku tieto tai merkki niiden monien sanansaattajien kautta, jotka tähän aikaan kulkivat kuninkaan hovin sekä Duhele-clan'in välillä; sillä yhä vielä keskusteltiin pian tulevan taistelun ehdoista, mitä tietä molemmat puolueet olivat Perth'iin tulevat, ynnä muista seikoista, mitkä ennalta oli määrättävät. Oltiin nyt keskipaikoilla Maaliskuuta, ja tuo turmiontuottava Palmusunnuntai lähenemistään läheni.
Ajan näin vierressä eteenpäin ei ollut hanskuri sen enempää nähnyt entistä oppipoikaansa. Tarkka huolenpito Simon tarpeista sekä kaikenpuolisesta mukavuudesta osoitti ettei hän ollut unohdettu. Mutta yhtähyvin hän, joka kerta kun kuuli päällikön torven kaikuvan metsässä, aina kulki päinvastaiseen suuntaan. Yhtenä aamuna kuitenkin sattui hän arvaamatta aivan Eachin'in läheisyyteen, niin että tuskin vaan näkyi olevan mahdollista välttää yhtymistä; se tapahtui tällä tavalla.
Simo käveli mietteissään erästä pientä lakeaa paikkaa myöten, jonka ympärillä kasvoi korkeaa metsää sekaisin viidakon kanssa. Silloin syöksihe yht'-äkkiä valkoinen emäkauris tiheiköstä ulos, kaksi koiraa aivan kantapäillään; toinen koirista tarttui sitä kinttuun, toinen kurkkuun, ja näin he tempasivat sen maahan parin sadan askeleen päässä hanskurista, joka hiukan hämmästyi tästä arvaamattomasta tapauksesta. Läheinen, kimakka torven ääni sekä verikoiran haukunta osoittivat Simolle, että metsämiehetkin olivat likellä ja tulossa metsäkauriin jälkiä myöten. Myös kuului huhuilemista sekä miesten juoksun rasahteleminen viidakon läpi aivan läheltä. Simo olisi, vähänkin aikaa mietittyänsä, nähnyt viisaimmaksi keinoksi pysyä paikallansa taikkapa hitaasti ruveta poismenemään, heittäen Eachin'in omaan päätökseen huomata tai olla huomaamatta hänen läsnä-oloansa, sitä myöten kuin nuori päällikkö hyväksi näkisi. Mutta hanskurin halu karttaa sitä nuorta miestä oli tullut ikään kuin vaistontapaiseksi, ja säikähdyksissään päällikön lähenemisestä vanhus kätki itsensä pähkinäpuu- ja rautatammi-tiheikköön, missä hän oli aivan piilossa. Tuskin oli hän sen tehnyt, niin jo Eachin, punakkana juoksusta, syöksi viidakosta esiin tuolle lakealle paikalle, ja perässä seurasi kasvatus-isänsä, Tammiston Torkil. Viimeinmainittu käänsi vastaanponnistelevan metsäkauriin selälleen yhtä suurella voimalla kuin taidollakin, piti kiinni elävän etujalat oikealla kädellään, seisoen polvillaan itse ruumiin päällä, ja tarjosi vasemmalla kädellä puukkoansa nuorelle päällikölle, että tämä leikkaisi kurkun kauriilta.
"En voi, Torkil. Tee tehtäväsi itse. En voi tappaa kasvatus-emäni kuvaa",
Sen hän puhui surullisella hymyllä, ja kyynel samassa kiilsi hänen silmissään. Torkil tuijotti hetkisen aikaa nuoreen päällikköönsä, sitten laski terävällä metsäpuukollansa elävän kurkun poikki niin nopealla ja lujalla leikkauksella, että ase tunkeusi aivan niskaluuhun asti. Sitten hän nousi seisaalleen, loi taas pitkän, tuikean katseen päällikköönsä ja virkkoi: "Saman, minkä nyt tälle metsäkauriille tein, tekisin jokaiselle elävälle miehelle, jonka korvat olisivat kuulleet kasvattini vaan mainitsevan valkoista emäkaurista yhteydessä Eachin'in nimen kanssa".
Jos Simo jo ennenkin oli katsonut tarpeelliseksi mennä piiloon, tämä Torkil'in puhe hänelle antoi siihen vielä uuden, painavan syyn lisäksi.
"Sitä ei kuitenkaan voi salata, Torkil vaari", sanoi Eachin; "se tulee kuitenkin kaikki päivän valoon ilmi".
"Mikä tulee ilmi? Mikä tulee päivän valoon?" kysyi Torkil kummastuksella.
"Se on se paha salaisuus", ajatteli Simo; "ja nyt, jos tuo jättiläis-salaneuvos ei voi pitää kieltänsä kurissa, luetaan se arvattavasti minun syykseni, että Eachin'in häpeä tulee koko maailman tietoon".
Vaikka näissä tuskallisissa mietteissä, koetti hän kuitenkin, niin paljon kuin paikastansa voi, nähdä kaikki, mitä tapahtui surullisen päällikön sekä hänen uskotun miehensä välillä. Häntä yllytti siihen tuo uteliaisuuden henki, joka meissä liikkuu vaarallisimmillakin yhtä hyvin kuin myös tavallisimmilla hetkillämme, ja joka välistä sopii yhteen suuren pelonkin kanssa.
Nuorukainen vaipui kuultelevan Torkil'in rintaa vasten ja lopetti, nojautuin kasvatus-isänsä olkapäähän, tunnustuksensa kuiskauksella. Torkil näkyi kuulevan nuorukaisen sanat hämmästyksellä, joka teki ettei hän tahtonut uskoa omia korviansa. Ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se todella oli Eachin, joka puhui, hän verkalleen kohotti nuorukaisen nojauksistaan, piti hänet pystyssä olkapäästä ja katsoi häneen silmillä, jotka muljuilivat suurina ja samassa tuijottivat liikkumattomina kummastuksesta tuosta oudosta tarinasta. Ja niin tuimaksi muuttui vanhan miehen näkö tuon kuiskauksen perästä, että hanskuri pelkäsi hänen sysäisevän nuorukaisen pois luotansa niinkuin häväistyn; ja siinä tapauksessa olisi Eachin saattanut lentää juuri samaan pensaasen, missä Simo oli piilossa, joten tämä olisi tullut keksityksi hänelle sangen ikävällä ja vaarallisella tavalla. Mutta Torkil'issa, jossa oli vielä kaksin verroin enemmän tuota tulista rakkautta kasvattiinsa, mikä Skotlannissa kasvattajissa aina on tavallinen, mielenliikutus kääntyikin toisaannepäin.
"En sitä usko!" huudahti hän; "se on valhe isäsi pojasta -- valhe äitisi kantamasta -- vielä enemmän _minun kasvatistani_! Minä panen pääni pantiksi sekä taivasta että helvettiä vastaan, ja olen valmis taistelemaan jokaista vastaan, joka sitä todeksi väittäisi! Sinua on paha silmä silminyt, poika-kultani, ja tuo sydämenheikkous, jota sinä pelkuriudeksi sanot, on panemavika. Kylläpä muistan kuinka nahkasiipi siivillään löi tulisoihdun sammuksiin sinun syntymähetkenäsi -- tuona surun ja ilon hetkenä. Älä huoli, rakas poikani! Me lähdemme Ionan saareen, ja hyvä St. Columbus koko muun pyhäinmiesten ja enkelein joukon kanssa, jotka aina ovat sinun sukuas suosineet, on ottava sinusta pois tuon valkoisen metsäkauriin sydämen ja paneva sinuun takaisin oman sydämesi, joka on varastettu".
Eachin kuulteli, ja hänen silmistään näkyi, että hän mielellään olisi uskonut lohduttajansa sanat.
"Mutta, Torkil", sanoi hän, "annas olla että tästä tulisikin apua, niin tuo kauhea päivä lähenee, ja jos menen taisteluun, tulee meille, pelkään mä, häpeää".
"Se ei voi olla -- ei saa olla!" sanoi Torkil. -- "Helvetillä ei voi olla niin suurta voimaa -- me kastamme miekkasi pyhään veteen -- me pistämme rautalehtiä, Johanneksen ruohoja sekä saarnipuun oksan sinun kypärisi harjaan. Me käymme seisomaan sinun ympärilles, minä ja sinun kahdeksan kasvatus-veljeäsi -- siinä olet oleva täysissä turvissa niinkuin kivisessä linnassa".
Taas toivoton nuorukainen mutisi jotakin, jota hanskuri ei voinut ymmärtää, kun se niin painuneella äänellä puhuttiin, mutta sitä täydellisemmin, selvemmin hän kuuli Torkil'in syvä-äänisen vastauksen.
"No, olisipa kuitenkin mahdollisuus säästää sinua tuosta tappelusta. Sinä olet nuorin taisteluun määrätyistä. Kuule nyt mitä sanon, niin saat nähdä kuinka suuri kasvatus-isän rakkaus on, kuinka paljon suurempi sukulaistenkin rakkautta. Nuorin Chattan-clan'in taistelijoista on Ferquhard Day. Hänen isänsä surmasi minun isäni, ja punainen veri kuohuu kiehuvana meidän välillämme -- minä toivoin että se juuri nyt tulevana Palmusunnuntaina saisi jäähtyä. -- Mutta huomaa! -- Arvattavasti olisit luullut että minun vereni sekä tuon Ferquhard Dayn veret eivät olisi sekautuneet, vaikka ne olisi yhteen maljaan kaadettu. Mutta yhtähyvin hän on luonut silmänsä rakkaudella minun tyttäreeni Eevaan, kauniimpaan meidän neidoista. Arvaas mitä tuntui sydämessäni, kun sen sain kuulla. Tuntui aivan kuin joku susi Ferragon'in rajoilta olisi sanonut minulle: 'Anna mulle tyttäresi puolisoksi, Torkil!' Vaan minun lapseni ei ajattele niin, hän rakastaa Ferquhard'ia ja itkee pois poskiensa punaa sekä sydämensä voimaa, pelossaan tuosta pian tulevasta taistelusta. Annetaan hänen vaan suoda Ferquhard'ille joku suosionsa merkki, niin tämä on hänen tähtensä luopuva suvustaan sekä heimostaan, jäävä pois tappelusta ja pakeneva tytön kanssa erämaille".
"Ja jos hän, nuorin Chattan-clan'in taistelijoista, olisi poissa, minä, nuorin Duhele-clan'in miehistä, myös saisin olla taisteluun menemättä", virkkoi Eachin, punastuen tästä hänelle tarjouvasta pienestä pelastuksen toivosta.
"Katsos nyt tätä, päällikköni", sanoi Torkil, "ja arvaa siitä rakkauteni määrä. -- Toiset voisivat sinulle uhrata poikiensa hengen sekä omansa -- minä sinulle uhraan myös perheeni kunnian".
"Ystäväni, isäni", sanoi nuori päällikkö, puristaen Torkil'ia vasten rintaansa, "mikä halpa kurja minä olen, mikä kunnoton pelkuri, kun minussa on halua käyttää tää uhrauksesi hyväkseni!"
"Älä puhu niin -- puillakin on korvansa. Mennään nyt vaan takaisin leiriin ja lähetetään sieltä pojat tätä paistia tässä hakemaan. -- Pois, koirat; seuratkaa jäljestämme".
Verikoira oli Simon onneksi kastanut noukkansa metsäkauriin veriin, muuten hän kyllä olisi löytänyt hanskurin piilopaikan viidakossa. Mutta kun siltä vainon tarkkuus oli tylstynyt, seurasi sekin rauhallisesti hurttakoirien kanssa.
Metsästäjäin kadottua näkymättömiin, kuulumattomiin, hanskuri nousi, suuresti iloisena heidän lähdöstänsä, ja lähti astumaan päinvastaiseen suuntaan, niin kiireesti kuin hänen vanha ikänsä salli. Niin tehdessään hän ajatteli kasvatusisän ihmeellistä uskollisuutta.
"Tuon Vuoriston metsäläisen sydän on uskollinen ja rehellinen. Hän on enemmän satuin jättiläisten kuin meidän tavallisten ihmisten kaltainen; ja kuitenkin saattaisi kristitty ottaa hänet esi kuvakseen, mitä uskollisuuteen tulee. Vähän tyhmä konsti tuo kuitenkin on, kun hän tahtoo pujahduttaa pois yhden miehen vihollisen rivistä, ikään kuin muka ei olisi yltäkyllin toisia Vuorikissoja läsnä, jotka kohta voivat ruveta sen sijaan".
Näin ajatteli hanskuri, sillä hän ei tietänyt, että ankara julistus oli levitetty, joka kielsi kaikkia molempain kiisteleväin clan'ien miehiä, niinkuin myös heidän ystäviään, liittolaisiaan sekä alamaisiaan tulemasta seitsemän peninkulman päähän Perth'iä likelle, alkain viikosta ennen tappelua siksi kun viikko oli kulunut tappelun jälkeen; ja tämä kielto tuli aseellisten vartijain pitää voimassa.
Tultuansa paimenen mökkiin ystävämme Simo sai vielä kuulla toisia sanomia. Sanantuojana oli Klemetti-isä, puettu toivioretkeläisen pukuun, jo valmiina lähtemään takaisin etelään päin. Hän tuli sanomaan jäähyväiset maanpakolaisuus-kumppanilleen, toivoen saavansa hänet kenties matkakumppalikseen.
"Mutta mikäs teitä", kysyi porvari, "nyt käskee niin äkkiä surman suuhun palajamaan?"
"Ettekös jo ole kuulleet", virkkoi Klemetti-isä, "että March'in kreivi englantilaisten liittolaistensa kanssa on paennut Englantiin Douglas'in kreivin edeltä, joten nyt se kunnon kreivi joutaa pitää huolta valtakunnan sisällisistä onnettomuuksista. Hän on kirjoittanut kuninkaalle kirjeen, jossa vaatii tuota valtuuskirjaa väärä-uskolaisten tuomitsemista varten peruutettavaksi, koska se häiritsee omiatuntoja -- että Henrik Wardlaw'in määräys St. Andrews'in arkkipiispaksi jätetään parlamentin päätettäväksi -- ynnä kaikellaista muuta kansalle mieluista. Ja useimmat aatelisherrat, jotka kuninkaan kanssa oleskelevat Perth'issä, missä myös ritari Charteris, teidän kunnian-arvoinen ylituomarinne, kannattavat Douglas'in vaatimuksia. Albanyn herttuakin on niihin suostunut; lieneekö hän sen tehnyt vakuutuksesta vai valtioviisaudesta, sitä en tiedä. Meidän hyvä kuninkaamme taipuu helposti leppeyteen ja laupiuteen. Ja näin ovat siis vainomiesten torahampaat muserretut leuvoissaan, ja saalis temmattu pois heidän raatelevista kynsistänsä. Tahdotteko nyt tulla kanssani alas Alankomaille vai viipyä täällä vielä vähän aikaa?"
Niilo Lehmipaimen säästi ystävältään vastaamisen vaivan.
"Päällikkö on käskenyt", sanoi hän, "että Simo Hanskurin tulee viipyä täällä, siksi kun taistelijat menevät alas tappeluun". Tässä käskyssä porvari näki pienen kammitsan vapaalle tahdollensa; mutta sillä hetkellä ei hän huolinutkaan siitä liioin, koska sen kautta sai hyvän syyn kieltäytyä pois matkakumppaliudesta Klemetti-isän kanssa.
"Se on erin-omainen mies", sanoi hän ystävälleen Niilo Lehmipaimenelle, niin pian kuin Klemetti-isä oli jäähyväiset sanonut; "hän on syvä-oppinen herra ja pyhä mies. Melkein on sääli, ettei häntä enää mikään polttamisen vaara uhkaa, sillä hänen saarnansa polttoroviolla käännyttäisi tuhansia. Voi Niilo Lehmipaimen! Klemetti-isän poltto olisi makealta hajahtava uhri ja johtava tulitorni kaikille hartaille kristityille. Mutta mitä apua siitä olisi, jos minun kaltaiseni halpa, oppimaton porvari poltettaisiin? Ei ole tapa polttaa vanhaa nahkaa pyhäksi suitsutukseksi eikä käyttää valmistamattomia vuotia polttopuiksi tulitorneissa, vai kuinka? Totta puhuen, on minussa kovin vähän oppia ja kovin paljon pelkoa, että kunnialla kestäisin tuommoisessa koetuksessa, ja siis minulle, vanhaa sananlaskua käyttääkseni, vaan tulisi siitä sekä hätä että häpeä".
"Sinä olet aivan oikeassa", vastasi paimen.
KOLMASKYMMENES LUKU.
Nyt on meidän aika palata niiden henkilöimme luokse, jotka jätimme Perth'in kaupunkiin, silloin kun seurasimme hanskuria sekä hänen kaunista tytärtänsä Kinfauns'iin ja kun siitä vieraanvaraisesta kartanosta menimme Simo-ukon kanssa Tay-järvelle. Prinssi, ylimpänä henkilönä, nyt ensiksi vaatii meidän huomiotamme.
Tämä hätäinen, ajattelematon nuorukainen oli jo jokseenkin kärsimätön yksinäisyydessänsä sotamarskin luona. Vaikka tämän herran seura muuten olisi ollut kaikin puolin hauska, tuli se kuitenkin prinssille vastenmieliseksi, siitä ainoasta syystä, että sotamarski tavallaan oli hänen vanginvartijansa. Suuttuneena sedällensä, närkästyneenä isälleen Rothsayn herttua aivan luonnollisesti ikävöitsi ritari Ramornyn seuraa, jonka kautta hän jo oli niin kauan tottunut saamaan huvitusta, samoin kuin myös ohjausta, vaikka kyllä prinssi olisi varmaan vihastunut, jos hänelle tätä viimeinmainittua olisi sanottu. Hän käski siis Ramornya luokseen, jos hänen terveytensä sen salli; hänen piti tulla vettä myöten pieneen huvimajaan sotamarskin puutarhassa, joka, samoinkuin ritari Ramornynkin, ulottui Tay-joen rantaan asti. Tätä vaarallista ystävyyttä uudistaessaan Rothsayn herttua ainoasti muisti sen, että hän oli ollut ritari Ramornya kohtaan avokätinen ystävä. Ramorny puolestaan, tätä käskyä saadessaan, ei muistanut muuta kuin herraltaan saatuja oikullisia loukkauksia, menetetyn kätensä, kevytmielisyyden, millä prinssi siitä kädestä aina puhui, sekä huolimattomuuden, millä Rothsayn herttua oli hänet avutta jättänyt tuossa lakintekijän murhaa koskevassa asiassa. Hän nauroi siis katkerasti, prinssin käskyn saatuansa.
"Eviot", sanoi hän, "varusta vahva vene sekä kuusi luotettavaa miestä -- luotettavaa miestä, huomaa se -- älä vitkaile silmänräpäystäkään. Ja käske Dwining'iä paikalla tänne. -- Päivä paistaa meidän puolellemme, uskollinen ystäväni", virkkoi hän sitten sisääntulevalle lääkärille. "Minä täällä ajattelin ympäri päätäni, millä keinoin voisin päästä tuon häilyväisen pojan luokse, ja kas siinä samassa hän jo kirjoittaakin ja käskee minua tulemaan".
"Hum! -- Kyllä mar' minä yskän ymmärrän", virkkoi Dwining. "Päivä paistaa ja antaa siunauksensa muutamille ikäville seurauksille -- hi, hi, hii!"
"Ei huolta niistä -- satin on virityksessä. Ja syötti siihen, veikkonen, on pantu semmoinen, joka houkuttaisi sen pojan kirkonkin turvista ulos tulemaan, vaikka vihollisjoukko, paljaat miekat kädessä, väijyisi jo kirkkotarhassa, mutta sitä syöttiä tuskin olisikaan tarvis. Hänen ikävänsä yksin jo kyllin auttaisi. Laita kapineesi valmiiksi -- sinä saat tulla kanssamme. Kirjoita sinä hänelle, koska minä en sitä enää voi, että me kohta tulemme, hänen käskyään totellen. Kirjoita sievästi; hän osaa hyvin lukea; hän on sen minulta oppinut".
"Kylläpä hän teiltä, uljas herra ritari, on oppiva paljon muutakin ennen kuin kuolee -- hi, hi, hii! Mutta onko vaan teidän kauppanne Albanyn herttaan kanssa luotettava?"
"Meille on luvattu kyllin minun kunnianhaluni, sinun ahneutesi sekä meidän molempain kostonhimomme tyydyttämiseksi. Vesille, vesille nyt vaan joutuun! Eviot pankoon veneesen mukaan muutamia pulloja parasta viiniä sekä muutamia kylmiä piirakoita".
"Mutta käsivartenne, ritari Ramorny? Eikö se teitä vaivaa?"
"Sydämeni tykytys nyt vaientaa haavan kivun. Se sykkii niinkuin tahtoisi lyödä puhki rintani".
"Jumala varjelkoon!" sanoi Dwining, sitten lisäten puoliääneen: "Kumma näkö se olisikin, jos se niin tekisi. Olisipa hauska sitä leikellä, vaikka tosin sen kivenkovuus tylsyttäisi paraatkin veitseni".
Muutamien minuuttien kuluttua he istuivat veneessä, ja joutuisa sanansaattaja samassa lähetettiin prinssille heidän tuloansa ilmoittamaan,
Rothsay par'-aikaa istui sotamarskin seurassa päivällisen jälkeen. Hän oli nurea ja ääneti, ja kreivi juuri kysyi, pitikö pöytää korjata, kun tuotu kirje äkkiä muutti prinssin koko näön.
"Kuinka itse tahdotte", vastasi prinssi kreiville. "Minä menen tuohon huvimajaan puutarhassa -- tietysti jos minun herrani, sotamarski, sen sallii -- minä aion siellä ottaa vastaan entisen tallimestarini".
"Herra prinssi?" ihmetteli sotamarski.
"Niin juuri, jalo herra. Pitääkö minun kahdesti pyytää lupaa?"
"Ei suinkaan, kuninkaallinen herttua", vastasi sotamarski; "mutta muistatteko te vaan, että ritari Ramorny -- --"
"Ei toki liene ruttotautinen, toivon ma?" vastasi Rothsayn herttua. "Kuulkaa, kreivi, te nyt tahtoisitte hiukan olla olevinanne vanginvartija mutta ei se sovi teidän luonteesenne -- hyvästi nyt vaan puoleksi tunniksi".
"Taas uusi hullutus!" sanoi itsekseen Errol'in kreivi, koska prinssi, temmaten auki yhden lasi-ikkunan siinä huoneessa alakerrassa, missä he istuivat, hyppäsi ulos puutarhaan. "Se oli taas uusi hullutus, kun hän tuon konnan kutsui takaisin seurahansa. Mutta hän on umpisokea".
Prinssi sillä välin katsahti taaksepäin ja sanoi kiireesti: "Tottahan, jalo herra, teidän runsaista varoistanne joutanee pari pullollista viiniä sekä hiukan haukkaamista vietäväksi alas tuonne huvimajaan. Minusta on niin hauska syödessä ja juodessa nähdä joki edessäni".
Sotamarski kumarsi ja antoi tarpeelliset käskyt, niin että ritari Ramorny, astuttuaan veneestänsä maalle ja tultuansa huvimajaan, jo näki siellä herkullisen aterian varustettuna.
"Mieleni on paha, kun täytyy nähdä teidät, armollinen herttua, näin lukon takana", virkkoi Ramorny hyvin teeskellyllä surkuttelevaisuudella.
"Sinun mielipahasi on myös minun mielipahani", virkkoi prinssi. "Onpa tuo Errol'in kreivi, vaikka tosin hän on niin kunnon mies, jo niin kyllästyttänyt minua ykstotisella naamallansa sekä vielä ykstotisemmilla saarnoillansa, että on väkisinkin ajanut minut takaisin sinun luoksesi, sinä ilkiö, jolta tietysti en toivo mitään hyvää, vaan kenties kuitenkin saanen jotakin huvittavaa. -- Mutta, ennenkuin muusta puhumme, olipa se ilkeä työ tuo Laskiais-iltana, Ramorny. Tottahan, toivon ma, se ei tapahtunut sinun tahdostasi?"
"Ei suinkaan, herttuallinen armo, sen vakuutan kunniasanallani -- se oli vaan erehdys tuolta luontokappaleelta Bonthron'ilta. Minä vaan satuin mainitsemaan, että soisin kuuman selkäsaunan sille lurjukselle, joka minulta käden poikki hakkasi -- ja katsokaas, kun se roisto kahdella eri tavalla erehtyi. Hän kävi toisen miehen kimppuun toisen sijasta, kirveellä kepin sijasta".