Chapter 38
"Kiitoksia paljon", sanoi hanskuri, "en minä suinkaan epäile että teillä on voimaa yhtähyvin kuin tahtoa suojelemaan sekä minua että myös tytärtäni. Mutta eräs korkea-arvoinen rouva, ritari Charteris'in ystävä, on antanut hänelle hyvän turvapaikan, mihin mennessä hän ei tarvinnut vaivaloista matkaa rauhattoman, hävitetyn maan läpi".
"Vai niin -- ritari Charteris", sanoi Eachin kylmemmällä, kuivemmalla äänellä, "häneen teidän piti tietysti luottaa enemmän kuin muihin ihmisiin. Hän on teidän hyvä ystävänne arvattavasti?"
Simo Hanskuri olisi mielellään kurittanut tuota teeskelevää poikaa, joka usein oli kolme kertaa päivässä saanut toruja siitä kun juoksi ulos katselemaan ohitse-ratsastavaa ritari Charteris'iä. Mutta hän hillitsi vastaamaan palavan kielensä ja sanoi vaan: "Ritari Charteris on jo ollut seitsemän vuotta Perth'in kaupungin ylituomarina ja luultavasti niin on yhä vielä, koska virkamiehiä meillä ei valita paaston, vaan Pyhäinmiesten ajalla".
"Voi, Hanskuri-vaari", sanoi nuorukainen taas ystävällisellä, lempeällä tavalla, "te olette niin tottuneet näkemään Perth'issä nähtävää komeutta ja prameutta, että meidän metsäläisjuhlamme niiden rinnalla varmaankin teistä mahtoi näyttää vallan halvalta. Mitä te arvelitte eilisestä juhlallisuudesta?"
"Se oli jalo ja liikuttava", sanoi hanskuri, "varsinkin minulle, joka olin tuttu teidän isänne kanssa. Ja kun te siellä seisoitte, miekkaan nojauten, olin aivan kuin näkevinäni vanhan ystäväni Gilchrist Mac-Ian'in kuolleista nousseena, jälleen uudessa nuoruudessa sekä voimassa".
"Minä tein tehtäväni uljaasti, eikö niin? Ja tuskin minussa mahtoi näkyä jälkeäkään tuosta kurjasta oppipojasta, jota te niin usein -- kohtelitte ansion mukaan".
"Eachin'iä ei voisi tuntea entiseksi Conachar'iksi", sanoi hanskuri, "enempää kuin lohta entiseksi lohenmulloksi, koska näiden sanotaan olevan yhtä kalanlajia eri-ijällä, taikka kuin perhosta toukaksi".
"Arveletteko te, että silloin kuin otin käteeni vallan, jota kaikki naisväki rakastaa, olisin itsekin kelvannut neidon katsella? -- Suoraan sanoen, mitä Katri olisi minusta arvellut, jos olisi minut nähnyt tuossa juhlallisuudessa?"
"Nyt tullaan likelle karia", arveli Simo Hanskuri itsekseen, "nyt tulee taitavasti pitää perää, ettei haaksirikkoon jouduta".
"Useimmat vaimo-ihmiset ihaelevat komeutta, Eachin; mutta siitä säännöstä on luullakseni tyttäreni Katri poikkeus. Hän iloitsisi entisen kumppalinsa hyvästä onnesta; mutta hänen silmissään ei olisi komea Mac-Ian, Duhele-clan'in päällikkö, enempää kuin mitä orpo Conachar jo oli".
"Hän on aina ollut jalomielinen, omaavoittoa pyytämätön", sanoi nuori päällikkö. "Mutta te itse, vaari, olette maailmaa kokeneet monta vuotta enemmän kuin hän; te paremmin käsitätte mitä valta ja rikkaus voivat tuottaa niille, kellä ne ovat. Puhukaa suoraan, -- mitä te sanoisitte siitä, jos näkisitte Katrinne seisovan tuossa tuon kunniateltan alla, missä hänellä olisi sata vuorta valtansa alla, kymmenentuhatta hartaasti kuuliaista alamaista -- ja jos, kaikkein niiden etujen hinnaksi, hänen kätensä olisi annettu sen miehen käteen, joka rakastaa häntä yli kaiken muun maailman?"
"Te tarkoitatte, että se olisi annettu teidän omaan käteenne, Conachar?"
"Niin, sanokaa minua vaan Conachar'iksi -- se nimi on mulle rakas, koska sillä nimellä olin tuttu Katrille".
"Suoraan puhuen siis", vastasi hanskuri, koettaen tehdä vastauksensa niin vähän loukkaavaksi kuin suinkin mahdollista, "minun hartain toivoni olisi, että Katri ja minä saisimme istua täydessä turvassa omassa matalassa majassamme Curfew-kadun varrella, missä Dorothea olisi ainoa alamaisemme".
"Ja Conachar-parka saisi olla toisena alamaisena, eikö niin? Ettehän toki hennoisi jättää häntä tänne yksinäisessä komeudessaan kuihtumaan?"
"En minä ole niin pahansuopa vanhoille ystävilleni, Duhele-clan'ille", sanoi hanskuri, "että tahtoisin tällä vaaran hetkellä ryöstää heiltä uljasta, nuorta päällikköä -- päällikköä, joka nyt pian tulevassa taistelussa on heidän etupäässään saava niin suuren sankarinmaineen".
Eachin puri huultansa, hillitäkseen närkästystänsä, ja vastasi: "Sanoja, sanoja vaan -- tyhjiä sanoja, Simo-vaari. Te pelkäätte Duhele-clan'ia enemmän kuin sitä rakastatte, ja te luulette heidän kauheasti vimmastuvan, jos heidän päällikkönsä perthiläisen porvarin tyttären naisi".
"Ja jos sitä pelkään, Eachin Mac-Ian, eikö siihen ole minulla täysi syy? Mitä on tullut samallaisista sopimattomista naimisliitoista Mac-Callanmoren, ja mahtavain Mac-Lean'ien, vieläpä Saariston Herrojenkin suvussa? Mitä muuta on ikinä tullut niistä, paitsi avioero, perinnönluovutus -- joskus kovempikin kohtalo -- sille kunnianhimoiselle, joka säätyänsä korkeammalle pyrki? Te ette kuitenkaan voisi antaa papin vihkiä itsenne yhteen lapseni kanssa; te voisitte vaan ottaa hänet puolisoksenne vasemmalla kädellä -- vaan minä", hän hillitsi hänessä nousevan kiivastuksen ja lopetti, "minä olen kunniallinen, vaikka halpasäätyinen, porvari, ja näkisin tyttäreni mieluummin minun säätyiseni porvarin epäilemättömästi laillisena aviopuolisona, kuin kuninkaankin, annas olla vaikka lailliseksi myönnettynä jalkavaimona".
"Minä aion vihittää itseni yhteen Katrin kanssa papin kautta sekä koko maailman nähden -- alttarin sekä Ionan saaren mustien kivien edessä!" sanoi tulinen nuorukainen. "Hän on minun nuoruuteni rakkaus, eikä ole olemassa yhtään kunnian ja uskonnon sidettä, jolla en tahtoisi kiinnittää itseäni häneen! Olen jo vähän kuulustellut kansani mielipiteitä. Jos vaan me pääsemme voitolle -- ja jos vaan voin toivoa että Katri tulee omakseni, me _pääsemme_ voitolle -- sydämessäni sen tunnen -- on kansani rakkaus oleva niin kokonaan minun vallassani, että jos minulle sattuisi mieleen ottaa itselleni vaimo vaikka vaivaishuoneesta, he häntä tervehtisivät tervetulleeksi aivan kuin olisi hän Mac-Callanmoren tyttäriä. -- Mutta te hylkäätte minun tarjomukseni?" kysyi Eachin tylysti.
"Te panette suuhuni loukkaavia sanoja", vastasi vanhus, "ja kenties sitten vielä rankaisettekin niistä; sillä olenhan minä kokonaan teidän vallassanne. Mutta minun luvallani ei tyttäreni koskaan ole menevä muulle kuin minunsäätyiselleni miehelle. Hänen sydämensä pian särkyisi niissä alin-omaisissa sodissa ja verenvuodatuksissa, jotka teidän tilassanne ovat välttämättömät. Jos te todella häntä rakastatte, ja muistatte kuinka hän kaikkea riitaa ja tappelua kammoo, ette voi itsekään suoda häntä osalliseksi noihin sodan kauhistuksiin, joissa teidän, samoin kuin isännekin, tulee pakko lakkaamatta elää. Valitkaa itsellenne puoliso Vuorelaispäällikköin taikka tulisten Alankomaan aatelisherrain tyttäristä, poikani. Te olette kaunis, nuori, rikas, korkeasäätyinen ja mahtava; ei teidän kosimisenne siis ole turha oleva. Te voitte helposti löytää puolison, joka on teidän kanssanne iloitseva voitoistanne ja lohduttava teitä tappioitten perästä. Katria voitot kuin tappiotkin yhtä paljon kauhistuttaisivat. Soturilla pitää olla teräskinnas -- vuohennahkainen hansikka olisi hänen kädessään repaleina yhden tunnin päästä".
Musta pilvi synkistytti nuoren päällikön kasvoja, joista äsken vielä oli semmoinen tulisuus paistanut.
"Hyvästi sitten", sanoi hän, "ainoa toivoni, joka olisi voinut saattaa minut maineesen ja voitolle!" Hän oli hetkisen aikaa ääneti, syviin mietteisin vaipuneena, silmät maahan päin luotuna, pää kumarruksissa, käsivarret ristissä rinnan päällä. Viimein hän irroitti kätensä ja virkkoi: "Isä -- sillä isä te olette olleet minulle -- minä aion virkkaa teille salaisuuden, järki ja ylpeys kyllä kieltävät minua puhumasta, mutta sallimus käskee, ja häntä täytyy totella. Minä aion ilmoittaa teille syvimmän, sisimmän salaisuuden, minkä ikinä joku mies on toiselle ilmoittanut. Mutta, varokaa -- loppukoon tämä meidän keskustelumme tavalla tai toisella -- varokaa ettette koskaan virka puolta sanaakaan siitä, mitä nyt aion teille uskoa. Sillä jos niin tekisitte, niin minulla, vaikka sen olisitte tehneet kaikkein syrjäisimmässä kaikista Skotlannin sopukoista, olisi sielläkin korvat, jotka sen kuulisivat, ja käsi sekä väkipuukko, jotka petturin sydämen löytäisivät. -- Minä olen -- mutta se sana ei tahdo päästä ulos suustani!"
"Älkää sitä puhuko sitten", sanoi varovainen hanskuri. "Salaisuus ei ole enään salaisuus, kun se kerran omistajansa huulten välitse on ulos tullut; enkä minä huoli kuulla asiaa, joka on niin vaarallinen kuin te uhkaatte".
"Niin, mutta minun täytyy se puhua ja teidän täytyy se kuulla", sanoi nuorukainen. "Olettehan te, vaari, tällä sotien ajalla varmaan itsekin joskus olleet soturina?"
"Yhden kerran vaan", vastasi Simo, "kun Eteläläiset[35] meidän kaunista kaupunkiamme piirittivät. Minua käskettiin puolustukseen osaa-ottamaan, niinkuin olin velvollinen kaikkein muitten ammattilaisten tavalla, joiden tulee kaupunkiansa vahtia ja varjella".
"Ja miltä tuntui teistä silloin?" kysyi nuori päällikkö.
"Mitä se tähän nykyiseen asiaan kuuluu?" kysyi Simo jollakin kummastuksella.
"Paljon, muuten en olisi niin kysynyt", vastasi Eachin sillä ylpeydellä, joka hänessä aika ajoin ilmaantui.
"Vanha mies mielellään rupeaa puhelemaan vanhoista ajoista", sanoi Simo, joka, hetkisen arveltuansa, ei ollut vastahakoinen poikkeemaan toiseen puheenaineesen, joka saattoi hänen tyttärensä unohduttaa, "ja totta tunnustaen, ei tuntunut sydämessäni mitään siitä toivokkaasta uskalluksesta, jopa ilosta, jolla olen nähnyt monen muun miehen menevän tappeluun. Minun elämäni ja ammattini olivat rauhallista laatua, ja vaikka en ole ollut miehuutta vailla, milloin sitä oli tarvis, ei ole minulla koskaan ollut yötä niin unetonta kuin ennen tuota tappelua. Sydäntäni ahdistivat kuulemani tarinat ja totta ne olivatkin -- noista Englannin joutsimiehistä -- että heillä on kyynäränpituiset nuolet, ja joutset kolmatta osaa pitemmät kuin meidän. Jos joskus hiukan nukahdin ja joku olkikorsi vuoteessani vähänkin pisti, niin kavahdin hereille, siinä luulossa että jo englantilainen nuoli vapisi kupeessani. Aamulla, kun liika uupumus juuri oli minut uneen vaivuttanut, herätti minut hätäkellon ääni, joka meitä porvareita vallille kutsui -- eikä ole koskaan ennen eikä myöhemmin sen heliseminen korviini kuulunut niin ruumiskelloin kaltaiselta kuin silloin".
"Jatkakaa -- kuinkas sitten kävi?" kysyi Eachin.
"Minä pukeusin varuksiini", sanoi Simo, "semmoisiin kuin minulla oli -- otin siunauksen äidiltäni, rohkeamieliseltä vaimolta, joka minulle puhui isäni urhotöistä meidän kauniin kaupunkimme palveluksessa. Siitä sydämeni sai rohkeutta, ja vielä rohkeammaksi tulin, kun seisoin toisten ammattilaisten joukossa; me olimme kaikki joutsimiehiä, sillä, niinkuin te tiedätte, Perth'in porvarit ovat sen aseen käyttämisessä taitavat. Meidät asetettiin sinne, tänne pitkin muuria, ja joukkoomme tuli myös useampia ritareita sekä knaappeja vahvoissa rautavaruksissa. He olivat vallan uljaat näöltänsä, kenties luottaen rautapukuunsa, ja ilmoittivat meille, paremmaksi kehoitukseksi muka, hakkaavansa miekoillaan, sota-kirveillään maahan jokaisen, joka yrittäisi paikaltaan väistyä. Minä sain sen ystävällisen vakuutuksen vanhan Kinfauns'in sankarin suusta -- siksi sanottiin nykyisen hyvän ritari Charteris'in isää, silloista ylituomariamme. Hän oli Punaisen Rosvon, ritari Tuomas Longuevillen pojanpoika ja kyllä mies pitämään sanansa, jonka hän puhui minulle erittäin; sillä tuon unettoman yön jälkeen mahdoin näyttää tavallista kalpeammalta; ja paitsi sitä olin vasta nuori poika."
"Ja lisäsikö hänen kehoituksensa teille pelkoa vai rohkeutta?" kysyi Eachin, joka hyvin tarkasti kuulteli.
"Rohkeutta se lisäsi", vastasi Simo; "sillä luullakseni ei mikään muu voi saattaa miestä niin rohkeaksi kauempana edessä olevaa vaaraa vastaan menemään, kuin se tieto, että on toinen vaara aivan likellä takana, joka häntä eteenpäin pakoittaa. No niin -- minä nousin siis vallille jokseenkin hyvällä rohkeudella, ja minut asetettiin muutamien toisten kanssa Vahtitorniin, koska minua pidettiin hyvänä joutsimiehenä. Mutta kävipä kylmä väristys selkäpiitäni myöten, kun näin Englantilaisten marssivan rynnäkölle hyvässä järjestyksessä, kolmeen lukuisaan parveen jaettuina, joutsimiehet etumaisina, ritarit takana. He lähenivät lähenemistään, ja muutamat meistä olisivat ruvenneet heitä ampumaan, mutta se oli ankarasti kielletty; meidän täytyi siis olla liikahtamatta, suojellen itseämme rintasuojan takana miten paraiten osasimme. Kun sitten Eteläläiset järjestivät pitkän sotarintansa riveihin, niin että joka mies ikään kuin taikavoimalla siirtyi paikalleen, ja kun he asettivat eteensä suojakseen suuria kilpiä, tuntui minussa taas tuommoinen outo hengen-ahdistus sekä halu mennä kotiin ryyppyä ottamaan. Mutta kun samassa viereeni vilkaisin, näin kunnian-arvoisen Kinfauns'in sankarin par'-aikaa virittävän joutsipyssyä, ja silloin arvelin että olisi surkea, jos hänen tulisi tuhlata nuolensa uskolliseen Skotlannin mieheen, kun tuolla oli niin paljon Englantilaisia ammuttavana. Näin pysyin siis paikallani, joka olikin sangen mukava, kahden muurin kulmassa. Englantilaiset sitten astuivat vielä likemmäksi ja vetivät joutsensa vireesen ei rintaa vasten, niinkuin teidän Vuorelaiset, vaan korvan juurelle -- ja, samassa he lennättivät koko parven pääskysenhäntiä, ennen kuin me edes kerkesimme hyvää Anterusta avuksemme rukoilla. Minä vilkutin silmiäni, kun näin heidän noin pinnistävän jänteitänsä, ja luullakseni vavahdin, koska nuolet tulla rapsahtivat vallia vasten. Mutta kun katsahdin ympärilleni enkä nähnyt ketään muuta haavoitettua, paitsi Jussi Squallit'ia, kaupungin julistusmiestä, niin rohkeni sydämeni ja minä laukaisin vuorostani hyvällä halulla ja tarkalla tähtäämisellä. Pikkuinen mies, jota olin tähdännyt, juuri kun hän hiukan oli kurkistanut ulos kilpensä takaa, kaatui, nuoli olkapäässänsä. 'Oikeaan paikkaan neulasi pistit, Simo Hanskuri!' huusi minulle ylituomari. -- 'St. Johannes avuksi omalle kaupungilleen, hyvät ammattiveljeni!' huusin minä, vaikka vasta oppipoika. Ja, uskokaa pois vaan, koko sitten jatkuvassa taistelussa, joka päättyi sillä että vihollinen pois vetäytyi, minä vetelin joustani vireesen ja lennättelin nuoliani yhtä huolettomasti kuin jos olisin pilkkutauluun ampunut, enkä ihmisiä. Tästä sain jokseenkin hyvän maineen, ja perästäpäin olen aina arvellut, että hädän tuleen -- sillä huvia ei minulla siitä koskaan ole ollut -- olisin käyttänyt itseäni niin etten hyvää mainettani jälleen olisi kadottanut. -- Se on kaikki, mitä voin kertoa kokemuksestani sodassa. Olenhan minä muuten ollut joskus toisissakin vaaroissa, joita aina olen pyytänyt välttää niinkuin viisas mies, vaan, jos ne olivat välttämättömät, olen käynyt niihin aika miehen tavoin. Muulla lailla ei mikään mies voi elää eikä pitää päätänsä pystyssä täällä Skotlannissa".
"Minä ymmärrän teidän kertomuksenne", sanoi Eachin; "mutta vaikea tullee minun saada teitä uskomaan, mitä minulla nyt on sanottavaa, siihen nähden mitä sukua olen ja varsinkin että olen sen miehen poika, jonka me tänään olemme hautaan laskeneet -- hyväpä on että hän makaa siinä, missä hän ei koskaan saa kuulla, mitä te nyt! Katsokaas, Simo-vaari -- tää puupala kädessäni lyhenee ja tummenee; parin minuutin kuluttua se on sammunut -- mutta ennenkuin se sammuu, on se inhottava asia ilmipuhuttu. Simo vaari, minä olen -- pelkuri! -- Nyt se on viimein ilmipuhuttu, ja minun häpeäni salaisuus on toisen miehen tiedossa!"
Nuorukainen vaipui kokoon ikään kuin tainnoksiin; niin häntä raukaisi sielunsa tuska tuota ilkeää tunnustusta tehdessä. Hanskuri, täynnä pelästystä ja surkuttelevaisuutta, pyysi saada Eachin'ia tointumaan, joka häneltä onnistuikin, vaan ei yhtä hyvin nuorukaisen rauhoittaminen. Eachin peitti kasvonsa käsillään, ja kyyneleet vuosivat virtana, katkerasti hänen silmistänsä.
"Pyhän Neitsyen tähden rauhoittukaa", virkkoi vanhus, "ja peruuttakaa tuo ilkeä sana! Minä tunnen teidät paremmin kuin te itse -- te ette ole mikään pelkuri, ainoasti nuori ja kokematon, ja teillä on vähän liian liukas mielenkuvitus, että voisi vielä olla partasuun uroon luja miehuus. Jos kuulisin jonkun muun miehen sanovan semmoista teistä, Conachar, niin minä sen ajaisin valeeksi -- te ette ole pelkuri -- olenhan nähnyt tulisia säkeniä singahtavan teistä monesti sangen vähästäkin syystä".
"Ylpeyden ja närkästyksen säkeniä!" sanoi onneton nuorukainen. "Mutta silloin näitte niiden takana lujuuden, joka ne olisi kannattanut? Säkenet, joista te puhutte, singahtelivat pelkurimaiseen sydämeeni niinkuin jäälohkareesen, joka ei millään tavoin voi syttyä. Jos loukkaantunut ylpeyteni yllyttikin minua sivaltamaan, sydämeni heikkous kohta taas taivutti minut pakoon menemään".
"Se oli tottumuksen puutetta", sanoi Simo; "muurien yli kiipeemällä pojat ensin oppivat jyrkästä vuorenseinästä ylös kiipeemään. Voittakaa pienillä kahakoilla -- harjoitelkaa joka päivä maanne aseitten käyttämistä sotaleikissä kumppaleinne kanssa".
"Ja kuinka kauan minulla muka on aikaa siihen?" huudahti nuori päällikkö, vavahtain, ikään kuin joku kauhistava näkö olisi ilmautunut hänen eteensä. "Kuinka monta päivää on enää tästä nykyisestä päivästä Palmusunnuntaihin, ja mikä sitten on tarjona? -- Aidattu tanner, josta ei kukaan pääse pois, enempää kuin karhu-parkakaan paalusta, mihin se on kiinni kytketty. Kuusikymmentä elävää miestä, paraat ja urhoollisimmat -- yksi ainoa poisluettuna -- jotka Albion voi lähettää alas vuoriltansa, seisoo siinä, janoten toinen toisensa verta; ja kuningas aatelisherroinensa sekä monta muuta huutajaa lisäksi istuvat ympärillä ikään kuin teaterissa, läsnä-olollaan yllyttäen taistelijain pirullista vimmaa! Sivallukset kalskahtelevat, veri vuotaa yhä paksumpana, kovempana, punaisempana virtana -- he syöksevät toinen toisensa kimppuun niinkuin hurjana -- he raatelevat toinen toistaan niinkuin metsän pedot -- omien kumppalien jalat tallaavat haavoitetut kuoliaksi! Verivirta viimein alkaa ehtyä, kädet raukeavat, vaan ei sittenkään saa olla sovintoa, ei aselepoa, ei huoahdusta, niin kauan kuin yksikään noista vaivaisista vielä on hengissä! Siinä ei ole puhetta mistään kyykkimisestä vallinkulman takana, ei nuolien lennättämisestä kaukaa -- siinä tulee olemaan käsi kättä vastaan, siksi kun kädet ei enää jaksakaan nousta ja jatkaa sitä kauheata taistelua! -- Jos semmoinen taistelu jo on niin kauhistava mielikuvituksessa, miltä se, luulette te, on tuntuva todellisuudessa?"
Hanskuri oli ääneti.
"Minä kysyn toistamiseen: mitä te arvelette?"
"En voi muuta kuin surkutella teitä, Conachar", sanoi Simo. "Kova onni se on, että olette korkean suvun vesa -- jalon isän poika -- syntynyt uljaan sotajoukon johtajaksi -- ja että kuitenkin olette vailla tai luulette olevanne -- sillä aina vielä toivon vian vaan olevan liian herkässä mielenkuvituksessa, joka muotoa liioittelee -- luulette olevanne vailla tuota rohkeutta, mikä nähdään jokaisessa tappelukukossa, joka on ohrakourallisen arvoinen, jokaisessa koirassa, joka on ruokavadillisen arvoinen. Mutta kuinkapa te, kun tiesitte kykenemättömyytenne tuohon tappeluun, juuri äsken tarjositte tyttärelleni osallisuutta hallitusvallassanne? Se valta tietysti riippuu tuosta tappelusta, eikä Katri siinä voi teitä auttaa".
"Te erehdytte, vanha mies", vastasi Eachin. "Jos Katri suosiolla katsoisi minun harrasta rakkauttani, niin se tieto tekisi että menisin vihollisten riviä vastaan tulisena kuin sota-orit. Sydämeni heikkouden tunto kyllä on aivan masentavainen, vaan se tieto, että Katri olisi katsomassa, karkaiseisi voimani. Luvatkaa vielä -- voi luvatkaa vielä, että hän tulee mun omakseni, jos tuossa taistelussa pääsemme voitolle, niin ei itse Wynd'in seppäkään, vaikka hänen sydämensä on samaa metallia kuin hänen alaisimensa, ole koskaan mennyt taisteluun kepeämmällä sydämellä kuin minä olen menevä! Toinen voimallinen tunne on voittava toisen".
"Se on hullutusta, Conachar. Eikös teidän etunne, teidän kunnianne, teidän sukunne voi nostaa rohkeuttanne yhtä paljon kuin mustakulmainen tyttönen? Hyi hävetkää!"
"Te puhutte minulle samaa, mitä itsekin olen itselleni puhunut -- mutta turhaan", sanoi Eachin huoaten. "Arka metsäkauris tulee vaan illoin hurjaksi ja vaaralliseksi, kun se pääsee naaraansa pariksi. Onko siihen luonteeni syynä -- vai, niinkuin meidän vuoriston akat puhuvat, tuon valkoisen emäkauriin maito -- vai rauhallinen kasvatukseni sekä ankara kuri teidän luonanne -- vai, niinkuin te luulette, liian vilkas mielenkuvitus, joka kuvaa vaaraa vielä vaarallisemmaksi, kauhistavammaksi kuin se todella on -- sitä en voi sanoa. Mutta minä tiedän, mitä sydämessäni on, ja -- niin, ilmi se täytyy puhua! -- pahoin pelkään sen tunteen olevan mahdottoman voittaa. Siksi minä, jos vaan sillä ehdolla saisin teidät toivooni suostumaan, nytkin vielä kääntyisin keskitieltä, luopuisin arvostani ja siirtyisin johonkuhun halpaan ammattiin".
"Mitä, tahtoisitteko te vai hanskuriksi ruveta, Conachar?" sanoi Simo. "Onpa tää vielä kummempaa kuin mitä St. Crispinuksesta tarinoidaan. Ei ei, teidän kätenne ei ollut siihen luotu -- en anna teille enää mitään metsäkauriin nahkoja pilattavaksi".
"Älkää leikkiä laskeko", sanoi Eachin; "minä puhun täyttä totta. Vaikken minä työtä osaa tehdä, toisin kanssani tarpeeksi elämisen varoja. He kyllä sitten julistaisivat minut petturiksi sotatorvillaan, rakkopillillään -- vaan tehkööt niin -- Katri on sitä paremmin rakastava minua, kun olen verenvuodatuksen tieltä poikennut rauhan tielle. Ja Klemetti-isä on opettava meitä anteeksi antamaan maailmalle, kun se meille on viskaava koskemattomat vihansa. Minä olisin silloin onnellisin miehistä -- Katri saisi kaikki nautinnot, jotka rajaton rakkaus hänelle voi hankkia; hänen ei silloin tarvitsisi nähdä noita kauheita näköjä ja meluja, jotka teidän aikomassanne sopimattomassa avioliitossa tulisivat hänelle osaksi. Ja te, hanskuri-vaari, istuisitte takan ääressä onnellisimpana, enimmin kunnioitettuna miehenä, joka ikinä -- --"
"Vaiti, Eachin -- vaiti, olkaa niin hyvä!" keskeytti hanskuri. "Tää puupala, jonka kanssa meidän keskustelumme täytyy loppua, on jo palanut vallan lyhyeksi, ja minä nyt tahtoisin myös puhua sanan vuorostani, sillä suoruus on aina paras. Se saattaa teitä harmittaa, kenties vimmastuttaa, vaan minun täytyy kerrassaan tehdä loppu noista kaikista mielenkuvitelmista näillä sanoilla: Katri ei koskaan voi tulla teidän omaksenne. Kinnas annetaan sanan pantiksi, ja minun ammattini harjoittajan pitäisi siis vielä vähemmin kuin muiden ihmisten rikkoa sanansa. Katrin käsi on poisluvattu -- luvattu miehelle, jota te kenties vihaatte vaan jota ette kuitenkaan voi olla kunnioittamatta -- Heikki Asesepälle. Tämä avioliitto on sopiva molempain säätyyn katsoen, on molempain tahdon mukainen, ja minä siihen olen antanut suostumukseni. Paras on puhua suu puhtaaksi kerrassaan -- suuttukaa kiellostani kuinka pahasti suuttunettekin -- olenhan minä kokonaan vallassanne. -- Vaan sanaani ette te millään muotoa saa minua rikkomaan".
Hanskuri puhui näin lujasti, siitä syystä kun kokemuksesta tiesi, että hänen entinen oppipoikansa, vaikka hyvin närkäs, kuitenkin tavallisesti taipui, lujan, järkähtämättömän päätöksen nähtyään. Yhtähyvin Simo samalla muisti missä paikassa hän nyt oli ja jollakin pelolla näki kuinka sammuvan liekin vielä kerta leimahtaissa ja valon sädettä Eachin'iin luodessa, nuorukaisen kasvot olivat kalmankelmeät, kuinka silmänsä pyörivät päässä aivan kuin hullun, koska hurjuuden puuska on tulossa. Liekki kohta jälleen vaipui ja sammui, ja Simo silmänräpäyksen aikaa oli siinä pelossa, että hänen tulisi puolustaa henkeänsä tätä nuorukaista vastaan, jonka hän tiesi vimmapäissään olevan varsin hetaan väkivaltaisiin tekoihin, vaikka kyllä hänen heikko luonteensa ei kauan aikaa voinut jatkaa mitä vimma oli alkuun pannut. Mutta pian lohdutti häntä Eachin, joka langenneella, muuttuneella äänellä mutisi:
"Olkoon se, mitä tänä yönä puhuttiin, unohdettu ijäksi. -- Parempi olisi teidän kaivaa oma hautanne kuin puhua se ilmi".