Chapter 33
"Minun mielestäni sen selville saamiseen ei ole tarvis kovin vaivata älyänsä", sanoi lääkäri. "Mutta tuostapa jo hämärässä kuunvalossa haamoittaakin meidän elävä kuolleemme. Jos hän kenties on huhunnut jollekulle sattumalta sivuitse kävijälle, niin on semmoinen tervehdys hirsipuun huipusta keskellä yöllistä matkaa mahtanut tuntua varsin lystiltä. -- Kuulkaas, minun mielestäni kuuluu hänen ohkailemisensa tänne sekaisin tuulen vinkumisen sekä kahleitten kalinan kanssa. Kas niin -- hiljaa ja sievästi -- kiinnittäkää vene ankkurilla -- ottakaa mukaan tää pieni arkku, jossa lääkärinkaluni ovat -- eipä pieni valkea haittaisi, mutta se saattaisi herättää huomiota. Lähtään nyt, uljaat pojat, astukaa varovasti, sillä tiemme käy aivan hirsipuun juurelle. -- Näyttäkääpäs lyhdyllä valkeaa --- tottahan vaan, toivon ma, tikapuut on jätetyt paikoilleen.
"Kolm' iloista oli veikkoista; Ei vertoja nähne kuu; Sinä rannalla, minä aalloilla, Ja Jaakon vei hirsipuu":
Hänen näin hyräillessään he lähenivät hirsipuuta, ja kuulivat nyt selvään puoli-äänisiä ohkauksia. Dwining uskalsi rykäistä kerran tai pari merkiksi, mutta ei saanut vastausta. "Taitais olla paras joutua", sanoi hän kumppanilleen, "sillä meidän ystävämme näkyy jo olevan _in extremis_ (kuolon kielissä), kun ei hän vastaa merkkiini, joka ilmoittaa avun tuloa. Tulkaa, ryhdytään työhön. Minä kiipeen ensiksi ylös tikapuille ja leikkaan nuoran poikki. Kiivetkää sitten tekin toinen toisenne jäljestä ja pitäkää ruumis kiinni, ettei se ropsahda maahan, kun nuora on katki. Tarttukaatte lujasti kiinni, jossa työssä teille tulee olemaan hyvä apu siteistä. Muistakaa se, että, vaikka hän nyt tänä yönä tässä on toimittanut huuhkaimen virkaa, ei hänellä kuitenkaan ole siipiä, ja putoominen pois nuoran silmukasta saattais olla yhtä vaarallinen kuin putoominen nuoran silmukan sisään".
Näin puhui hän, irvistellen ja ilveillen ja samassa kiipesi ylös tikapuille. Nähtyänsä sitten että häntä seuraavat soturit pitivät ruumiin kiinni, leikkasi hän nuoran poikki ja auttoi myös toisia murhamiehen melkein hengettömän ruumiin alaslaskemisessa.
Kaiken voimansa ja taitonsa ponnistuksella saivat he viimein Bonthron'in onnellisesti maahan, ja havaittuansa että hänessä vielä oli varma, josko heikko, hengen kipinä, kantoivat he hänen joen rannalle, missä he äyrään peitossa paraiten voivat olla sivukulkijain huomaamatta. Ja nyt lääkäri rupesi käyttämään mukaan tuotuja tilanmukaisia rohtojaan hengen toinnuttamiseksi.
Siksi hän ensin päästi hirtetyn kahleista, jotka pyöveli sitä varten olikin jättänyt lukitsematta, ja sitten Dwining samoin irroitti kaikki ne monimutkaiset siteet ja hihnat, jotka Bonthron'ia olivat kannattaneet. Kestipä vähän aikaa, ennen kuin toinnutus-yritys onnistui; sillä vaikka apteekkarin konsti oli sangen nerokas, olivat kuitenkin kannattimet venyneet sen verran, että hirttonuora oli murhamiehen henkeä kovasti ahdistellut ja tukehdutellut. Mutta viimein kuitenkin lääkärin taito pääsi voitolle. Aivastettuaan ja ojennettuaan ruumistaan suoraksi parilla suonenvedontapaisella äkillisellä tempauksella, näytti Bonthron aivan epäilemättömästi, että häneen henki oli palannut; hän tarttui näet lääkärin käteen, joka par'-aikaa valeli väkiviinaa hänen rinnoilleen sekä kurkulleen, ja tempasi pullon huulilleen, näin melkein väkisen ottaen siitä aika kulauksen.
"Se on viinan väkeä, kahdesti tisleerattua", ihmetteli lääkäri, "ja polttaisi jokaisen muun ihmisen kurkun sekä mahan! Mutta tää outo luontokappale on niin erilainen kaikista muista ihmislapsista, etten liioin kummastuisi, jos hän tästä vaan tointuisi".
Bonthron näkyikin tahtovan nämät sanat vahvistaa; hän kavahti istualleen äkillisellä, suonenvedontapaisella liikahduksella, ällisti ympärilleen ja osoitti johonkin määrään, että hän jo oli herännyt.
"Viiniä -- viiniä!" ne olivat ensimmäiset sanat hänen suustansa.
Lääkäri antoi hänelle siemauksen vedensekaista rohtoviiniä. Mutta hän hylkäsi sen, soimaten sitä halveksivalla nimellä, "tiskivettä!" ja taas kertosi sanat: "Viiniä, viiniä!"
"No, ota sitten, hiiden nimeen!" sanoi lääkäri, "koska hän yksin voi tietää mitä ruumiisi kestää!"
Kulaus, niin pitkä ja syvä, että se olisi pyörryttänyt tavallisen ihmisen pään, päinvastoin vaan vaikutti sen, että Bonthron'in pää tuli selvemmäksi. Yhtähyvin ei hän näkynyt ollenkaan muistavan missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Hän kysyi vaan harvapuheisella, jörömäisellä tavallansa, miksi hänet näin yöllisellä ajalla oli tänne joen rannalle tuotu?
"Se mahtaa taas olla tuon kurjan prinssin kepposia -- hän on tahtonut taas uittaa minua, niinkuin jo teki kerran ennen. -- Naulat ja veri! Annas kun -- --"
"Suus kiinni!" keskeytti häntä Eviot, "ja ole kiitollinen, jos sinussa kiitollisuutta voinee olla, siitä ettei ruumiis nyt ole varisten ruokana eikä sielusi siinä, missä vettä ei ole kyllin uittamiseksi".
"Niin, niin, jo nyt alan muistaa", virkkoi rosvo; ja kohottaen pullon huulilleen, imi hän siitä pitkään ja hartaasti, jonka perästä asetti sen tyhjennettynä maahan, antoi päänsä vaipua rinnoilleen ja näkyi mietiskelevän, saadakseen vielä sekavat ajatuksensa selviksi.
"Ei meidän käy kauemmin odotella hänen mietiskelemisensä loppua", sanoi Dwining; "kylläpä hän selvenee, kunhan on nukkunut. -- Ylös, mies! sinä olet ratsastanut ilmassa muutamia tunteja -- koetapas nyt eikö vesimatka liene mukavampi. -- Uljaat, nuoret herrat, auttakaa. Minä en jaksa yksin nostaa tuota vonkaletta, paremmin kuin jos se olisi tapettu härkä".
"Seiso nyt jaloillas, Bonthron, koska me olemme sinut pystyyn nostaneet", käski Eviot.
"En voi", vastasi hirtetty. "Jokainen veripisara suonissani kirveltelee kuin jos ne olisivat neulanpäitä, eikä polveni tahdo runkoani kannattaa. Mitä tämä kaikki lienee? Varmaan joku sinun konstisi, sinä lääkäri-konna!"
"On mar', on niinkin, kunnon Bonthron", sanoi Dwining; "se on konsti, josta vielä kiität minua, kun sen opit tuntemaan. Mutta nyt ensi-aluksi käy pitkälles tuohon veneen pohjaan, niin minä peitän sun tällä viitalla".
Bonthron nyt autettiin veneesen ja asetettiin niin mukavaan paikkaan kuin mahdollista. Tähän apuun hän vastasi parilla öhkäyksellä, jotka kuuluivat aivan kuin jotain erittäin mieleistä ruokaa saaneen metsäkarjun röhkimiset.
"Ja nyt, herra Buncle", virkkoi lääkäri, "te tiedätte tehtävänne. Teidän tulee viedä tämä elävä kuorma jokea myöten Newburgh'iin, missä kätkette hänet siihen turvapaikkaan, jonka tiedätte. Ja tässä ovat hänen kahleensa sekä siteensä, hänen vankeutensa sekä vapautuksensa merkit. Sitokaa ne yhteen kimppuun ja viskatkaa syvimpään paikkaan, minkä yli kuljette; sillä jos joku ne näkisi teidän käsissänne, ne voisivat kieliä meidän teostamme. Tämä pieni, hiljainen länsituuli tekee, että te voitte ottaa purjeen avuksenne, niin pian kuin päivä valkenee ja te olette väsyneet soutamasta. Te toinen nuori, uljas sankari, herra hovipoika Eviot, saatte minun kanssani palata Perth'iin jalkaisin, sillä tässä meidän hauskan seuramme täytyy erota. -- Ottakaa lyhty kanssanne, Buncle, sillä teidän tulee sitä tarvis enemmän kuin meidän, ja pitäkää huolta siitä, että saan rohto-arkkuni takaisin".
Jalkamiesten kulkiessa takaisin Perth'iin Eviot puhui ilmi luulonsa, ettei Bonthron'in äly koskaan ollut selviävä pelon vaikutuksesta, joka näkyi sekoittaneen kaikki hänen hengenvoimansa, erittäin muistin.
"Ei siitä hätää, herra hovipoika", sanoi lääkäri. "Bonthron'in äly, semmoinen kuin onkin, on lujaa laatua -- se kyllä voi häilähtää joskus edestakaisin, niinkuin liikkeelle pantu kehon lerkku, vaan sitten se jälleen pysähtyy painokohdalleen. Mutta muistimme kaikista hengenvoimista, kaikkein helpoimmin sekaantuu. Jos me oikein humallumme taikka syvään nukahdamme, se kokonaan katoo, mutta palaa jälleen, koska juopunut selviää, nukkuva herää. Pelästyskin joskus vaikuttaa samalla tavalla. Tunsin minä Pariisissa hirteen tuomitun pahantekijän, jonka tuomio täytettiin ja joka ei mestauspaikalla osoittanut mitään tavatonta pelkoa, vaan käytti itseänsä ja puhui niinkuin ihmiset semmoisessa tilassa ainakin. Sattumus pelasti hänet samalla tavalla kuin minun pieni sukkela konstini meidän kunnon ystävämme, josta juuri erosimme. Hän otettiin alas hirsipuusta ja ruumis annettiin takaisin hänen ystävilleen; silloin havaittiin että hänessä vielä oli hengenkipinä, jota minun onnistui saada jälleen viritetyksi. Mutta vaikka hän muuten kokonaan tointui, ei hän muistanut tutkinnostaan eikä tuomiostaan paljon mitään. Tunnustuksestaan sinä aamuna, kun hänet hirtettiin -- hi, hi, hii!" (hän nauraa hihitteli totutulla tavallansa) -- "ei hän tiennyt yhtään sanaakaan. Siitä kuinka hän läksi vankihuoneesta -- kuinka hänet vietiin Gréve-torille, missä hän hirtettiin -- kuinka hän jumalisilla jäähyväisloruillaan, hi, hi, hii! -- itketti monta kristittyä sielua -- kuinka hän kiipesi surmapuun huipulle ja hyppäsi surmahyppäyksensä -- kaikista näistä ei ollut minun kummittelevalla kuolleellani vähintäkään muistoa. -- Mutta jopa me tulimme sille paikalle, missä meille tulee ero; sillä, jos joku vartija sattuisi vastaan, ei olisi hyvä, jos meidät nähtäisiin yhdessä, ja viisainta olisi myös, jos menisimme kaupunkiin eri porteista sisään. Minun virkani on riittävä selitys minun ulos- ja sisäänkäymiselleni kaikkina aikoina. Te, nuori, uljas herra, saatte keksiä jonkun selityksen, joka kelpaa".
"Minä sanon että minun teki mieleni näin tehdä -- siinä kyllin selitystä, jos minulta syytä kysytään", vastasi nuorukainen ylpeästi. "Mutta tahdonpa välttää vastaantulijoita, jos mahdollista. Kuu on ihan pilven peitossa, ja tie niin pimeä kuin suden kita".
"Ohoh", sanoi lääkäri, "älkää, nuori, uljas herra siitä mitään huoliko; kylläpä me, ennen kuin pitkä aika kuluu, saamme paljon pimeämpiäkin teitä kulkea".
Näiden pahaa-ennustavien sanojen tarkoitusta Ramornyn hovipoika ylpeydessään ja huolettomuudessaan ei viitsinyt tiedustaakaan, jos hän ne ollenkaan kuuli. Hän erosi nyt vaan viekkaasta, vaarallisesta kumppalistaan ja kumpikin heistä poikkesi eritiellensä.
VIIDESKOLMATTA LUKU.
Tie tosilemmen tasaisest' ei käy.
Shakespeare.
Sepän aavistavainen pelko ei ollutkaan ollut turha. Erottuaan vastaisesta vävystänsä, sen perästä kun taistelu oli päättynyt, sai kunnon hanskuri todella, niinkuin hänkin muuten oli arvannut, nähdä että hänen kaunis tyttärensä ei katsonut rakastajansa tekoa mielihyvällä. Katri oli kylmäkiskoinen, harvapuheinen, jyrkkä; hänessä ei näkynyt nyt vähintäkään ihmisellisen rakkauden vivahdustakaan; hän kuulteli väliäpitämättömyydellä, milt'ei ylenkatseella isänsä koreata kertomusta taistelusta Nahkurein tanterella. Yhtähyvin ei huolinut hanskuri ollenkaan tästä tyttärensä muuttuneesta käytöksestä, vaan aikoi puhua hänelle naimisliitosta sepän kanssa niinkuin päätetystä asiasta. Ja viimein, kun Katri nyt taas, niinkuin kerta ennenkin, rupesi väittelemään, että hänen sydämessään ei ollut mitään sen enempää kuin ystävyyttä seppää kohtaan -- että hän ei aikonut koskaan mennä naimiseen -- että tuo "Jumalan tuomio" vaan oli pilantekoa niin hyvin Jumalan tahdosta kuin myös ihmis-laista -- niin hanskuri aivan syystä suuttui.
"En minä osaa lukea sinun ajatuksias, tyttö, enkä voi arvata mikä paha hullutus sinut saattoi suutelemaan kosijaa, joka on rakkautensa selvään ilmoittanut -- sallimaan hänen suutelojansa -- juoksemaan hänen kotiinsa, kun huhu hänen kuolostansa oli levinnyt -- ja kavahtamaan hänen kaulahansa, kun hänet tapasit yksin kotona. Kaikki sopii vallan hyvin tytölle, joka tahtoo totella isäänsä ja mennä miehelle, jota isä soisi vävykseen, mutta tuommoiset likeisen ystävyyden osoitukset nuoren neidon puolelta, joka ei kuitenkaan huoli ottaa puolisokseen sitä, jolle ne osoitetaan, ovat sopimattomat neidon kainoudelle. Sinä olet jo Heikki Sepälle osoittanut enemmän rakkautta kuin äitisi, -- Jumala suokoon hänen sielulleen ijankaikkisen autuuden! -- koskaan osotti minulle ennen kuin me olimme vihityt. Tätä tämmöistä kunnon miehen rakkauden leikkinä pitämistä, sen sanon sulle, Katri, en voi, en tahdo, enkä saa sallia. Minä olen tähän avioliittoon suostunut, ja vaadin että siitä nyt viipymättä tulee täysi tosi. Ja huomenna sinun pitää kohdella Heikki Seppää, niinkuin morsian sulhastansa, joka pian on tuleva hänen miehekseen".
"Valta, joka on voimallisempi teidän valtaanne, isä kulta", vastasi Katri, "on sen estävä".
"Saapas nähdä! Minulla on isän laillinen valta väärällä tiellä olevan lapsensa yli", sanoi hanskuri. "Minun valtani seisoo Jumalan sekä ihmisten lain nojassa".
"Sitten Jumala meitä armahtakoon!" sanoi Katri; "sillä jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin me olemme kaikki hukassa".
"Me emme voi toivoa apua taivaasta", sanoi hanskuri, "jos ajattelemattomasti menettelemme. Siksi kumminkin olen minäkin oppinut mies, että sen ymmärrän; ja että sinä näin ilman mitään syytä vastustelet tahtoani, se on syntiä, sen on sinulle jokainen pappi sanova. Ja vielä päälliseksi olet pilkkaamalla puhunut pyhästä Jumalan tuomiosta taistelun kautta. Varo itseäsi! Pyhä Kirkko on herännyt; se pitää nyt laumansa tarkalla silmällä, ja aikoo teräksellä sekä tulella hävittää kaiken väärä-uskoisuuden juurineen päivineen. Kuule tämä varoitukseni!"
Katrin suusta pääsi puoleksi tukahdutettu huudahdus. Töin tuskin vaan sai hän mielenliikutuksensa peitetyksi ulkonaisella huolettomuuden näöllä ja lupasi, että jos hänen isänsä nyt vaan tahtoi säästää häneltä kaiken pitemmän keskustelemisen siitä asiasta, hän jo seuraavana aamuna ilmoittaisi täydesti sydämensä tunteet.
Tähän lupaukseen täytyi hanskurin tyytyä, vaikka hän suurella levottomuudella odotti tuota toistaiseksi lykättyä selitystä. Ei suinkaan voinut mikään kevytmielisyys eikä sydämen häilyväisyys olla syynä siihen, että Katri niin vaihtelevalla tavalla kohteli isän valitsemaa vävyä, jota hän aivan äsken myös niin selvästi oli näyttänyt itsekin rakastavansa. Mikä ulkonainen syy siinä siis mahtoi olla pohjassa, niin voimallinen että se voi vuorokauden ajassa jälleen muuttaa Katrin peittämättä ilmoitettua päätöstä. -- Se oli mahdoton arvata.
"Mutta aionpa minäkin olla yhtä itsepäinen kuin hän", arveli hanskuri; "ja hänen pitää viipymättä antaa vihkiä itsensä yhteen Heikki Sepän kanssa, taikka hänen tulee näyttää Simo Hanskuri ukolle täydesti riittävä syy, miksi ei hän sitä tahdo tehdä".
Sinä iltana ei asiasta enää tullut mitään puhetta; mutta aivan varhain seuraavana aamuna, juuri päivän nousussa, nähtiin Katri polvillaan sen vuoteen vieressä, millä hänen isänsä lepäsi. Hänen rintansa huokaili ikään kuin olisi ollut halkeemaisillaan, ja hänen kyyneleensä vuotivat virtana vanhan miehen kasvoille. Kunnon ukko heräsi, katsahti tyttäreensä, teki ristinmerkin hänen otsallensa ja suuteli häntä sydämellisesti.
"Jo ymmärrän, Katri", sanoi hän; "sinä tulet syntiäs tunnustamaan ja olet halukas nyt täyttä totta puhumaan, ettei sinua ankara rangaistus kohtaisi".
Katri oli hetkisen aikaa ääneti.
"Ei minun tarvinnekaan kysyä sitä", virkkoi hän viimein, "muistatteko te tuota Karthausilais-munkkia, Klemetti-isää, sekä hänen saarnojaan ja opetuksiaan. Kävittehän te häntä niin usein kuulemassa, että teitä, niinkuin kyllä tiedätte, sanottiin hänen opetuslapsekseen -- samoin kuin minuakin myös vielä paljon suuremmalla syyllä?"
"Kyllä minä tiedän toisen kuin toisen näistä asioista", sanoi vanhus, kohottaen itsensä puoleksi kyynäspäänsä nojaan; "mutta koetelkootpa vaan tuon huhun levittäjät todistaa, että minä olen yhteenkään hänen vääräuskoiseen oppiinsa suostunut, vaikka kyllä mielelläni kuuntelin, kun hän puheli kirkon turmeluksesta, aatelisherrain sortamisista sekä köyhän kansan hirveästä oppimattomuudesta, joilla puheilla hän mielestäni todisti, että koko meidän valtakuntamme terveys, voima ja arvo on meissä paremmissa porvareissa. Se oli mielestäni lohdullinen ja meidän kaupungille kunniaa tuottava oppi. Ja jos hän saarnasi oppeja, jotka eivät olleet oikeita, miksikä hänen päällikkönsä Karthausilais-luostarissa sen sallivat? Jos paimenet lähettävät lammasnahkaan peitetyn suden laumaansa, niin eivät saa moittia, jos lampaat tulevat purruiksi".
"He sallivat hänen saarnansa", sanoi Katri, "vieläpä kehoittelivatkin häntä siihen, niin kauan kun hän vaan moitti maallikkoin pahaa elämää, aatelisherrain eripuraisuutta sekä sortoa köyhiä vastaan; ja he iloitsivat siitä kun suuret kansanjoukot, mennen muitten luostarein ohitse, karttuivat Karthausilaisten kirkkoon. Mutta ne ulkokullatut -- sillä semmoisia ne ovat -- rupesivat yhdessä liitossa muitten munkkien kanssa soimaamaan Klemetti-isää, kohta kun hän myös alkoi puhua itse hengellisenkin säädyn ylpeydestä, oppimattomuudesta sekä ylellisyydestä -- kuinka he ovat vallanhimoiset, kuinka tahtovat hallita muitten ihmisten omaatuntoa ja enentää maallista rikkauttansa".
"Jumalan tähden, Katri", varoitti isä, "älä puhu niin että se kuuluu ulos. Äänes tulee yhä kovemmaksi ja puhees yhä katkerammaksi -- sinun silmäsi oikein säihkyvät. Tämä kiivautesi asioissa, jotka eivät sinua ollenkaan koske, on syynä että pahat ihmiset mainitsevat sinua tuolla inhottavalla ja vaarallisella väärä-uskolaisen nimellä".
"Tiedättehän te etten puhu muuta kuin totta", sanoi Katri; "senhän te olette itsekin monta kertaa myöntäneet".
"En, sen neulani ja vuohennahkaini kautta vannon!" vastasi hanskuri kiireesti. "Tahtoisitko että tunnustaisin semmoista, jonka kautta voin menettää maani ja tavarani, jäseneni ja henkeni? Täysi valta on nyt annettu tutkijakunnalle, jonka tulee ottaa kiinni ja tutkia kaikki väärä-uskoiset; sillä väärä-uskoisuuden syyksi luetaan kaikki nyky-ajan mylläkät ja pahanteot. Paras siis, tyttöseni, on pitää kielensä hampaitten takana. Minä kokonaan yhdyn noihin vanhan runoniekan sanoihin:
"Miete on vapaa, mut sana on orja; Siks sinä kielesi hoida ja korjaa".
"Se neuvo nyt jo tulee liika myöhään, isä", vastasi Katri, vaipuen alas tuolille isänsä sängyn vieressä. "Tämmöisiä sanoja on jo ennenkin kuultu, ja se kanne on tullut nostetuksi Perth'in porvaria, Simo Hanskuria vastaan, että hän on pitänyt pilkallisia puheita pyhän kirkon opinkappaleista -- --"
"Se on vale", keskeytti häntä Simo ukko, "niin totta kuin minä itseäni neulalla ja veitsellä elätän! En ole koskaan ollut niin hupsu, että olen puhunut asioista, joita en ymmärrä".
"Ja on soimaellut kirkon voideltuja, niin munkkeja kuin muitakin pappeja", jatkoi Katri.
"Sitä en tahdo kieltää", virkkoi hanskuri; "yksi ja toinen joutava sana on saattanut luiskahtaa suustani olut-haarikan tai viinipullon ääressä, tai oikein luotettavassa seurassa. Mutta muuten ei ole kieleni niitä, jotka saattavat päänsä vaaraan".
"Niin te luulette, isä kulta. Mutta mitättömätkin puheenne on tulleet väijytyiksi, viattomimmatkin sananne väärennetyiksi, ja te olette nyt kanteen alaisna häijynä kirkon sekä hengellisen säädyn pilkkaajana sekä seuranpitäjänä irstaisten, kevytmielisten veitikkain, semmoisten kuin Olivier Proudfute-vainajan, Heikki Sepän sekä muitten kanssa. Ja ne kaikki sanotaan Klemetti-isän puoluelaisiksi, jota syytetään seitsemästä pahasta väärästä-opista ja tavoitellaan sanoilla sekä peitsillä, koska häntä tahdotaan kuolemaan tuomita. -- Mutta sitä", sanoi Katri, laskeutuen polvilleen ja luoden silmänsä taivaasen päin, niin että hän tuli aivan noiden kauniitten pyhäin neitsyitten kuvain kaltaiseksi, joita taide on saanut niin monta katolisen uskon kautta, "sitä he eivät voikaan tehdä. Hän on päässyt pyytäjäin verkoista -- ja, Jumalan kiitos, minä olen siihen ollut apuna".
"Sinäkö apuna, tyttö? -- Oletko hullu?" huusi hämmästynyt hanskuri.
"En suinkaan kiellä sitä, joka on suuri kunniani", vastasi Katri. "Minun käskystäni tuli Conachar tänne miesjoukon kanssa ja saattoi pois Klemetti-ukon, joka nyt on kaukana Vuoriston rajan takana".
"Voi sua ajattelematonta -- onnetonta lastani!" valitti hanskuri, "oletko sinä uskaltanut auttaa pakoon väärä-uskoisuudesta syytettyä, ja kutsua aseellisia Vuorelaisia tänne, laillista tuomiota meidän kaupungissamme estämään? Voi! Olethan siinä rikkonut niin hyvin kirkon kuin myös valtakunnan lakia. Mitä -- mitä meistä tulisi, jos se olisi tietty?"
"Se on tietty, isä kulta", virkkoi tyttö lujasti, "se on tietty niillekin, jotka ovat kiivaimmat sitä tekoa kostamaan".
"Se on vaan turha luulo, Katri, tai joku noiden ulkokultaisten pappien ja nunnien kuje. Eihän se ollenkaan sovi yhteen sen kanssa, että vielä juuri äsken olit niin iloisesti taipuvainen naimaliittoon Heikki Sepän kanssa".
"Voi, isä kultani, muistakaa kuinka silloin olin hämmästynyt ja säikähtynyt tuosta huhusta että hän oli tapettu, ja kuinka iloisesti hämmästynyt että tapasin hänet elävänä. Älkää siis kummastuko, jos silloin, teidän luvallanne, tulin sanoneeksi enemmän kuin mitä kylmä järki olisi sallinut. Enkä silloin vielä tietänytkään pahinta, vaan luulin että vaaraa oli liioiteltu. Mutta eilen havaitsin peloittavalla tavalla toivoni turhaksi. Nunnaluostarin abbedissa tuli tänne Dominikolais-munkin kanssa. He näyttivät minulle Skotlannin kuninkaan suurella sineetillä vahvistetun valtuuskirjan, joka antaa täyden vallan etsimään ja rankaisemaan kaikkea väärä-uskoisuutta. He näyttivät minulle teidän nimenne sekä omani luettelossa epäluulon-aiaisista ihmisistä. Ja kyyneleillä, todellisilla kyyneleillä abbedissa minua kehoitti, että pelastaisin itseni kauheasta kohtalosta joutuisalla turvapaikan hakemisella hänen luostarissaan. Ja munkki lupasi, että teillekään ei tehdä mitään pahaa, jos siihen suostutte".
"Paholainen vieköön molemmat krokodili-kyyneleineen!" sanoi hanskuri.
"Voi", sanoi Katri, "ei parkumisesta eikä vihastuksesta tule meille suurta apua. Mutta näettehän te nyt että nykyinen pelkoni ei ole perätön".
"Pelkosi! -- johan me olemme huutavassa hukassa! -- Voi, voi, minun ajattelematon lapseni, missä oli silloin sinun varovaisuutesi, kun siihen paulaan menit?"
"Kuulkaa minua, isä", sanoi Katri. "Onhan vielä yksi pelastuskeino tarjona, se keino, jota monta kertaa olen ehdoittanut ja johon monta kertaa turhaan olen pyytänyt teidän suostumustanne".
"Kyllä mä ymmärrän -- luostari"; sanoi hanskuri. "Mutta Katri, mikä abbedissa uskaltaisi -- -"
"Sen voin selittää teille, isä, ja samassa myös näyttää teille syyn, minkätähden olen näyttänyt niin häilyväiseltä päätöksissäni, että siitä olen ansainnut moitetta teiltä sekä muilta. Meidän rippi-isämme, vanha Franciscus-isä, jonka teidän käskystänne valitsin Dominikolais-luostarista -- --"
"Niin oikein", keskeytti häntä hanskuri. "Minä sinulle annoin sen neuvon ja käskyn, saadakseni sen huhun vaikenemaan, että omatuntosi kokonaan oli Klemetti-isän johdon alla".
"No niin, tämä Franciscus-isä on monta kertaa yllyttänyt ja narrannut minua puhelemaan semmoisista asioista, joissa hän arveli saaneeni jonkunlaista opetusta karthausilaiselta saarnamieheltä. Jumala suokoon minulle sokeuteni anteeksi! Minä puutuin siihen paulaan, puhuin hänelle peittämättä, ja koska hän vaan lempeästi vastusteli, niinkuin se, joka itsekin on taipumaisillaan, niin puolustin usein innokkaasti niitä oppeja, joita itse lujasti uskon todeksi. Rippi-isäni ei näyttänyt oikeata luonnettansa eikä ilmoittanut salaista tarkoitustansa, ennen kuin oli saanut minulta tietää kaikki, mitä minulla oli puhuttavaa. Silloin hän uhkasi minulle rangaistusta täällä maan päällä sekä ijankaikkista kadotusta. Jos hän olisi ainoasti minua itseäni uhannut, olisin pysynyt lujana; sillä heidän julmuutensa täällä maan päällä olisin kestänyt enkä usko heillä olevan mitään valtaa tämän elämän tuolla puolella".
"Jumalan tähden!" sanoi hanskuri, joka oli melkein hulluksi tulemaisillaan tuskasta, kun jokaisen uuden sanan kautta yhä selvemmin näki kuinka kauheassa vaarassa hänen tyttärensä oli; "varo ettet pilkkaa pyhää kirkkoa. -- Sen kädet ovat yhtä väkevät lyömään kuin sen korvat tarkat kuulemaan".