Chapter 32
"Ja miksikä semmoinen kiire, herra herttua?" kysyi prinssi. "Tiedättekös te, että näyttää aivan siltä, kuin se olisi tahalla tehty juoni, minun nimeni tahraamiseksi?"
"Semmoinen on tapa joka paikassa -- se, joka Jumalan tuomiossa on jäänyt tappelussa tappiolle, viedään aina kohta taistelutanterelta hirsipuuhun. -- Vaan kuitenkin, jalo sukulaiseni", jatkoi Albanyn herttua, "jos vaan te tuota syytöstä olisitte rohkeasti ja lujasti sanoneet valheeksi, niin olisin katsonut oikeaksi pitää se roisto vielä elossa tutkimisen tähden. Mutta kun te, herra prinssi, olitte vaiti, oli minusta paras tukehduttaa ne ilkeät puheet, niiden ilmi-tuojan suun tukkeamisella".
"Pyhä Maaria! onpa tää jo liikaa häväistystä, herra herttua! Luuletteko te, minun sukulaiseni, minun isäni veli, minua syypääksi tuohon ilkeään ja minulle hyödyttömään tekoon, jonka se roisto tunnusti tehneensä?"
"Ei minun sovi vaihdella kysymyksiä teidän kanssanne, herra prinssi. Muuten kysyisin, aiotteko te myös kieltää osanottoanne tuohon murtamis-yritykseen erääsen taloon Curfew-kadun varrella, joka työ, vaikkei yhtä verinen, oli aivan yhtä häpeällinen? -- Älkää suuttuko minulle, hyvä veljenpoikani; mutta, en voi olla suoraan sanomatta, että teidän on pakko vähän aikaa pysyä poissa hovista, vaikka, vaan niin kauan kuin kuningas oleskelee tässä kaupungissa, missä ihmisien mieltä niin pahasti on loukattu".
Rothsayn herttua, tämän neuvon kuullessansa, oli hetkisen aikaa vaiti, vaan sitten vastasi, katsoen herttuaan paljon sanovilla silmillä:
"Setä, te olette taitava metsämies. Te olette mestarin tavalla virittäneet verkkonne; mutta tyhjäksi olisi kuitenkin teidän vehkeenne mennyt, jos ei metsäkauris itsestään olisi juossut verkkoon. Jumala avuksi, ja tulkoon teille tästä asiasta hyötyä vaivanne mukaan. Sanokaa isälleni, että minä hänen vangituskäskyänsä tottelen. -- Herra valtiomarski, käskekää vaan, niin seuraan teitä kotiinne. Koska minun täytyy olla holhouksen alaisena, en olisi itselleni voinut toivoa ketään lempeämpää ja kohteliaampaa holhojaa".
Näin loppui puhe sedän ja veljenpojan välillä, ja prinssi meni Errol'in kreivin kanssa kotiin. Kadulla vastaan-sattuvat porvarit poikkesivat toiselle puolelle katua, ettei heidän olisi pakko tervehtiä Rothsayn herttuaa, jonka he nyt olivat oppineet tuntemaan yhtä julmasydämiseksi kuin ennen jo irstaiseksi. Viimein avautui valtiomarskin kartanon ovi omistajalleen sekä hänen vieraalleen prinssille; molemmat olivat iloiset siitä kun pääsivät pois kadulta, mutta kummallekin tuntui myös heidän nykyinen välinsä hankalalta.
Meidän taas tulee palata taistelutanterelle, josta, taistelun loputtua, jo herrasväki oli lähtenyt. Kansa oli nyt jakaunut kahteen erijoukkoon. Toinen, joka oli pienempi luvultaan, oli sen sijaan suurempi arvoltansa; siihen kuuluivat Perth'in kaupungin paremmat asukkaat, jotka nyt toivottivat onnea voittajalle sekä toinen toiselleen, riemuillen siitä että heidän riitansa hoviherrain kanssa oli saanut niin hyvän lopun. Kaupungin hallitusmiehet olivat tästä niin ihastuneet, että he pyysivät ritari Charteris'ia juhlapäivälisille raastupaan. Tietysti sai Heikkikin, päivän sankari, kutsut, tahi oikeammin sanoen, käskyt sinne. Hän kuuli ne kovasti hämillisellä mielellä, sillä hänen sydämensä, niinkuin on helppo arvata, paloi Hanskurin Katrin luokse. Mutta Simo ukon kehoitus sai hänet kuitenkin suostumaan. Tämä vanha porvari piti kauniin kotikaupunkinsa majistraatin luonnollisessa ja sopivassa kunnioituksessa. Hän pani suuren arvon kaikkiin siitä hallituskunnasta lähteviin suosionosoituksiin, ja katsoi vääräksi, ettei hänen vastainen vävynsä semmoiseen kernaasti ja kiitollisuudella suostunut.
"Ei ole ajattelemistakaan, Heikki poikani", neuvoi hän, "että sinä tästä näin juhlallisesta tilaisuudesta olisit poissa. Siellä on ritari Charteriskin oleva läsnä, ja mielestäni tullee siellä sinulle mainio tilaisuus päästä hänen suosioonsa. Kyllä olisi mahdollista että hän sinulta koko uuden varuskerran käskisi; ja kuulinpa itsekin arvokkaan pormestarimme Craigdallien sanovan, että pitäisi taas kirkastuttaa kaupungin asevarastoa. Et sinä saa laiminlyödä hyvää työntilaisuutta, nyt kun aiot perettä rakentaa, joka rahaa maksaa".
"Hist, Hanskuri vaari", vastasi hämillinen voittaja, "onhan minulla ennestäänkin työtä kyllin -- ja tiedättehän itse, että Katri saattaisi kummastella viipymistäni, ja hänen korvaansa voisivat taas kontinkantajat kuiskata jotain laulutytöstä tai Jumala ties mistä".
"Älä pelkää sitä", sanoi hanskuri, "vaan mene, niinkuin kuuliaisen porvarin sopii, sinne, mihin parempasi käskevät. Kyllä minä myönnän että sinulle tulee tekemistä, ennen kun saat Katrin mielipahan tästä kahdentaistelusta leppymään. Sillä se tyttö on olevinansa semmoisissa asioissa viisaampi kuningasta valtioneuvoksineen ja seurakuntaa kirkkolakineen, ja pormestaria raatimiehineen. Mutta aionpa itsekin puuttua tähän asiaan ja valmistaa sitä niin, että jos hän huomenna tervetuliaisiksi pitääkin sinulle nuhdesaarnan, se on pian sulava kyyneleiksi ja hymyksi, aivan kuin lämpimällä vesisateella alkava Huhtikuun-aamu. Mene siis nyt vaan, mun poikani, ja pidä vaari että tulet huomenna oikealla ajalla, kohta aamumessun jälkeen".
Sepän täytyi, vaikka vastahakoisesti, myöntää appensa sanat todeksi, ja kerran päätettyään vastaan-ottaa kaupungin vanhinten osoittaman kunnian, irtautti hän itsensä kansanjoukosta ja riensi kotiin paraat vaatteensa päälleen panemaan. Näin ilmautui hän pian sen jälkeen raastupaan, missä tukeva tamminen pöytä oli taipumaisillaan runsaitten ruokien alla. Siinä nähtiin Tay-joen mainiota lohta, siinä myös hyvänmakuista merikalaa Dundeesta -- muita herkkuja ei par'-aikainen paaston aika sallinut -- ja runsaasti oli tarjona viiniä, olutta sekä mettä kalan alas huuhtomiseksi. Kaupungin soittoniekat soittivat pitojen aikana, ja musiikin lomahetkinä yksi heistä suurella innolla lausui pitkää, runomittaan laitettua kertomusta Blackearn-siden tappelusta, missä William Wallace ynnä pelätyn alapäällikkönsä ja ystävänsä, Thomas de Longuevillen kanssa taisteli englantilaista ritari Seward'ia vastaan. Tämä kertomus oli vanhastaan tuttu kaikille vieraille, mutta yhtähyvin he, osoittaen siinä suurempaa kärsivällisyyttä kuin heidän nykyiset jälkeisensä, kuultelivat sitä yhtä hartaasti kuin jos se olisi ollut uudenuutukainen. Se oli tietysti täynnä ylistystä ritari Charteris'in esi-isälle sekä muille Perth'in läänin vanhoille suvuille, ja tämmöisissä kohdissa kuulijat aina kaikuvasti hurrasivat, samassa juoden aika kulauksilla maljoja niiden urhoin muistoksi, jotka olivat taistelleet Skotlannin sankarin rinnalla. Myöskin Wynd'in Heikin malja juotiin monenkertaisella hurraamisella, ja ylituomari ilmoitti julkisesti, että majistratissa oli nostettu puheeksi, mikä erinomainen etuus tai muu kunniapalkinto hänelle annettaisiin, osoitukseksi kuinka kiitolliset kaupunkilaiset olivat hänen urhotyöstänsä.
"Ei, älkää katsoko asiaa siltä kannalta, arvokkaat naapurit", sanoi seppä tavallisella suoralla tavallansa; "sillä muuten voisi se huhu nousta, että miehuus mahtaa olla harvassa tässä Perth'in kaupungissa, koska miehelle annetaan palkinto siitä, että hän on taistellut turvattoman lesken puolesta. Tahtoisinpa ta'ata, että tässä kaupungissa on monta tusinaa uljaita porvareita, jotka täänpäiväisen kahakan olisivat suorittaneet yhtähyvin, jos ei vielä paremmin, kuin minä. Sillä, totta puhuen, olisipa minun pitänyt, kun pitänytkin musertas tuon roiston kypäri niinkuin savipottu -- ja sen olisinkin tehnyt, jos ei se olisi ollut omaa käsi-alaani, taottu ja karaistu ritari Ramornya varten. Mutta jos meidän kaunis kaupunki arvelee minun työlläni olevan jotain arvoa, niin tulisi se velka minun mielestäni enemmänkin kuin kuitatuksi, jos te kaupungin kassasta määräisitte jonkun summan Marketta-lesken sekä hänen orporaukkainsa elatukseksi".
"Sen voimme kyllä saada aikaan", lausui ritari Charteris, "ja kuitenkin on meidän kauniille kaupungillemme jäävä kyllin varoja, millä suorittaa velkansa Wynd'in Heikille. Ja sen velan suuruuden jokainen meistä ymmärtää paremmin kuin hän itse, jonka silmät joutava arkatuntoisuus -- ihmiset sitä sanovat kainoudeksi -- sokaisee. -- Ja ellei kaupungilla olisi siihen kyllin varoja, niin ylituomarikin siihen on antava lisää. Eipä ole Punaisen Rosvon kulta-enkelit vielä lentää lepsahtaneet tiehensä".
Nyt täytettiin taas pikarit ja juotiin "lohdutusmalja leskelle", jonka jälkeen taas tuli toinen murhatun, vaan nyt niin hyvällä menestyksellä kostetun Olivier'in iloiseksi muistoksi. Sanalla sanoen, nämät pidot olivat niin hauskat, että kaikki yksimielisesti arvelivat hauskuuden voineen olla suurimman mahdollisen, jos vaan lakintekijä, jonka surma niihin oli antanut aiheen ja josta tämmöisissä juhlatiloissa aina leikkiä laskettiin, itse olisi ollut läsnä. "Jos hän olisi voinut olla täällä", virkkoi kuivakiskoisesti pormestari Craigdallie, "niin hän varmaankin olisi lukenut täänpäiväisen voiton omaksi ansiokseen ja kehunut olleensa oman surmansa kostaja!"
Iltakelloin soidessa pidot lopetettiin. Muutamat vakavammat menivät kirkkoon iltamessuun, missä he istuivat silmät puoli-ummessa, kasvot paistavina, hyvin oikea-uskoisina ja muille hyvää esimerkkiä antavina paaston-aikuisina kirkkomiehinä. Useammat toiset palasivat kotiin, perheensä kuullen kaikista taistelun ja pitojen eri seikoista juttelemaan. Vielä toiset pujahtivat johonkuhun krouviin, jonka ovi ei nyt paaston aikanakaan ollut niin tarkoin kiinni, kuin kirkon säännöt olisivat vaatineet. Heikki meni Wynd-kadulle taloonsa, innostuneena hyvästä viinistä sekä kaupunkilaistensa ylistyksistä, ja nukkui pian hyvään uneen, jossa hänen edessänsä väikkyeli täydellisen onnen ja Hanskurin Katrin kuvat.
Äsken jo tuli kerrotuksi, että katselijat, tappelun loputtua, jakautuivat kahteen joukkoon. Arvokkaampi näistä saattoi, niinkuin olemme nähneet, voittajaa suurella ilolla. Suurempi joukko eli roistoväki puolestaan seurasi voitettua ja tuomittua Bonthron'ia, jonka matkalla oli päinvastainen suunta ja päinvastainen tarkoitus. Mitä ylimalkaan ajateltaneenkin suru- tai ilohuoneen suuremmasta viehätysvoimasta, niin ei ole kuitenkaan vähintäkään epäilystä siitä, kumpi enemmän kävijöitä puoleensa vetää, suruko, joka ei meitä itseämme koske, vai ilo, johon emme pääse osallisiksi. Sentähden seurasikin paljon suurempi osa Perth'in asukkaista niitä kärryjä, joissa pahantekijä vietiin mestauspaikalle.
Murhamiehen vieressä istui munkki, jolle hän salaripin sineetin alla yhä häpeämättä kertoeli samaa valhetta kuin taistelutanterella, nimittäin että Rothsayn herttua oli käskenyt sen salamurhan, minkä kautta lakintekijä-paralle kuolema oli tullut osaksi. Samaa valhetta hän myös yhä levitteli kansaan, rohkealla hävyttömyydellä vakuutellen niille, jotka kärryjä lähimpänä olivat, että syynä hänen kuolemaansa oli kuuliaisuus Rothsayn herttuan käskylle. Näitä sanoja hän kertoeli yrmeästi ja äreästi, lausuen niitä aivan kuin ulkoläksyä, taikka niinkuin valehtelijat ainakin, jotka moninkertaisella kertomisella pyytävät saada sanansa uskotuiksi, vaikka he sydämessään tuntevat, että ne eivät uskomista ansaitse. Mutta viimein hän kohotti silmänsä ja tuolla kaukana näki mustalta viivalta näyttävän, vähintään neljänkymmenen jalan korkuisen hirsipuun tikapuineen, surmanuorineen kuvautuvan taivaanrantaa vasten; siitä hän nyt äkkiä vaikeni, ja munkki huomasi että hän rupesi vapisemaan.
"Rohkaise mieltäsi, poikani", sanoi hyvä pappi. "Sinä olet tunnustanut totuuden ja saanut synninpäästön. Vakuutuksesi on kelpaava Jumalalle sinun totisuutesi tähden; ja vaikka sinulla tässä elämässä on ollut verinen käsi ja armoton sydän, niin olet kirkon rukousten avulla aikanas pääsevä puhdistavasta kiirastulesta".
Nämät lohdutukset kuitenkin pikemmin enensivät kuin vähensivät tuomitun pelkoa; sillä hänen sydäntänsä ahdisti epäilys, tokko hänelle luvatusta pelastuskeinosta todella tulisi apua ja tokko todella edes aiottiinkaan käyttää sitä hänen hyväkseen. Hän tunsi näet herransa kyllä hyvin, tietääksensä kuinka kernaasti tämä oli antava miehen mennä hukkaan, joka vasta kenties voi tulla vaaralliseksi todistajaksi häntä vastaan.
Hänelle tuomitusta kohtalosta ei ollut kuitenkaan nyt pääsemistä. Hitaasti lähestyi saatto surmapuuta, joka seisoi joen rantapenkereellä, noin puolentoista virstan päässä kaupungin muurista. Se paikka oli valittu siksi, että hirtettyin ruumiit, jotka jäivät roikkumaan varisten ruvaksi, näkyisivät selvästi kaikille haaroille. Perille tultua munkki antoi Bonthron'in pyövelin käsiin, joka saattoi tuomitun ylös tikapuille ja, sen verran kuin voi nähdä, hirtti hänet kaikilla lain tavallisilla tempuilla. Silmänräpäyksen aikaa hirtetty näkyi tempaelevan kuoleman teossa, ja sitten riippui liikkumatta, hengetönnä. Enemmän kuin puolen tuntia häntä siinä vartioittuaan, siksi kun viimeinenkin mahdollinen hengenkipinä oli tukehtunut, ilmoitti pyöveli niille, jotka semmoisille näöille olivat halukkaat, että lopputemppu, nimittäin suolien ulos-ottaminen ja ruumiin kiinnittäminen kahleilla hirsipuuhun, oli jäävä seuraavaan aamuun päivänkoiton aikaan; sillä kahleet lopullista ripustamista varten eivät muka olleet vielä valmiit.
Huolimatta siitä että määrätty aika oli niin varhainen, seurasi sitten aamulla melkoinen roistojoukko mestari Smotherwell'iä mestauspaikalle, saadaksensa nähdä oikeuden lopullistakin menettelyä uhriansa kohtaan. Mutta halullisen yleisön suureksi hämmästykseksi ja harmiksi oli ruumis kadonnut hirsipuusta. Syy tähän katoamiseen arvattiin kuitenkin sangen pian. Bonthron oli ollut palveluksessa herralla, jonka tilukset olivat Fifen läänissä, ja sieltä hän itsekin oli kotoisin, mikä siis oli luonnollisempi, kuin että muutamat Fifen läänin miehistä, joiden veneitä yhä vilisi Tay-joella, olivat salaa vieneet lääniläisensä ruumiin pois tästä häpäisevästä paikasta? Kansan vihastus nyt kääntyi Smotherwell'iä vastaan, siitä kun hän ei kerrassaan lopettanut tehtäväänsä edellisenä iltana; ja jos ei hän apulaisineen olisi hypännyt veneesen ja sillä paennut joen poikki, niin olisivat he luultavasti tulleet kivitetyiksi kuoliaaksi. Itse tapaus oli kuitenkin niin sen ajan luonteen mukainen, ettei sitä kauan kummeksittu. Todellisen syyn hirtetyn katoamiseen saamme nähdä nyt seuraavassa luvussa.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Vie hirteen koiras, älä miehiin koske!
Henrik V.
Täänlaatuisen kertomuksen tapausten tulee tarkkaan sopia lomitusten, niinkuin lovet avaimessa lukon loviin. Suosiollinenkaan lukija ei huoli tyytyä ainoasti siihen, että ne ja ne seikat tapahtuivat, vaikka se ylimalkaan puhuen, on kaikki, mitä hän tavallisessa elämässä saa tietää tapauksista ympärillään. Mutta huvikseen lukiessaan hän sen lisäksi myös tahtoo saada selvän sisällisistä syistä, jotka tapausten ulkonaisen juoksun panivat liikkeelle. Se onkin kohtuullinen uteliaisuus; sillä onhan joka miehellä oikeus avata oma kellonsa ja katsella sen rakennusta, joka on hänen hyödykseen kokoonpantu, vaikka hänen ei ole lupa tirkistellä sen ajan-osoittajan sisustaan, joka yleisön tarpeeksi on asetettu tornin huippuun.
Ei olisi siis kohteliasta, jos jättäisimme lukijan epätietoon siitä, kuka vei murhaajan Bonthron'in pois hirsipuusta, jonka seikan muutamat Perthiläiset luulivat itse paholaisen työksi, ja toiset taas selittivät sillä, että Fifen lääniläiset eivät olleet tahtoneet nähdä hänen riippuvan siinä joen rannalla, häpeäksi heidän läänilleen.
Oli sydän-yön aika mestauspäivän jälkeen, ja Perth'in kaupungin asukkaat olivat sikeimmässä unessaan. Silloin kolme miestä, kasvot viitoilla peitettynä, salalyhty kädessä, astui ritari Ramornyn huoneesta puutarhan käytäviä myöten alas Tay-joen rannalle, missä pieni vene oli laituriin kiinnitetty. Tuuli vinkui alakuloisella, surkealla äänellä pensaitten ja vesojen lehdettömissä oksissa, ja vaalea kuu "_kaalassi_" -- Skotlantilaista puheenvartta käyttääksemme -- ajelevissa, sadetta uhkaavissa pilvissä. Nuot kolme miestä astuivat veneesen suurella varovaisuudella, etteivät herättäisi huomiota. Yksi heistä oli pitkä, vahva mies; toinen lyhyenläntä, sekä kumarruksissa; kolmas keskikohtainen pituudeltaan, silminnähtävästi nuorempi molempia toisia, sirovartaloinen, nopsa liikunnoiltaan. Sen verran vaan saattoi nähdä kuun hämärässä valossa. He istahtivat veneesen ja päästivät sen rannasta irti.
"Antakaamme veneen mennä omaa menoansa virtaa myöten, siksi kun olemme päässeet sillan alitse, missä porvarit aina ovat vartioimassa; sillä tunnettehan te sananlaskun, 'Perth'in nuoli pingahti, suoraan kohti singahti'". -- Näin nuorin miehistä, joka istui perää pitämässä, puhui, lykätessään veneen ulos laiturista. Toiset ottivat rievuilla käärityt airot ja soutaa hitustelivat hiljaa siksi kun oli jouduttu keskelle jokea. Sitten he lakkasivat ja istuivat jouten, airo kädessä, heittäen veneen pitämisen keskiväylässä perimiehen huoleksi.
Näin he vartijain huomaamatta tai huolimatta pääsivät tuon vanhan, jalon, gotilais-kaarisen sillan alitse, jonka Robert Brucen avokätinen aulius sai rakennetuksi v. 1329 ja suuri tulva v. 1621 tempasi myötänsä. He kyllä kuulivat porvari-vartiain, jotka äsköisten metelein aljettua olivat joka yö valvoneet tässä tärkeässä paikassa, puhuvan keskenänsä; vaan ei ne heille huutaneet. Ja jouduttuansa virran voimalla niin kauas, etteivät vartijat enää voineet mitään kuulla, rupesivat he soutamaan, vaikka yhä vielä varovaisuudella; ja samassa alkoivat myös hiljaa puhella keskenään.
"Te olette nyt uuteen virkaan ruvenneet, kumppali, sen jälkeen kun viimeksi tavattiin", sanoi toinen soutajista toiselle. "Silloin te olitte sairaan ritarin hoitajana, ja nyt lähdette lainaamaan kuollutta ruumista hirsipuusta".
"Se on elävä ruumis, älkää pahaksi panko, herra knaappi Buncle, jos ei vaan minun taitoni liene pettänyt".
"Niinhän minulle on sanottu, mestari apteekkari. Mutta olkoon teidän oppinne kaikessa kunniassa, vaan uskallanpa kuitenkin epäillä sen menestystä, jos ette te selitä minulle konstianne".
"Se on aivan mutkaton temppu, herra Buncle, joka ei liioin voine huvittaa niin terävää älyä kuin teidän. Onpa se mar', kun onkin, tämmöinen. Ihmisen ruumiin ripustus, jota tavallisesti hirttämiseksi nimitetään, vaikuttaa kuoleman halvauksen kautta -- se on: veri, kun ei sitä suonien puristusliike aja takaisin sydämeen, kuohahtaa kaikki aivoihin, ja sitten on loppu. Paitsi sitä, ja se on lisäsyy kuolemaan, keuhkot eivät enää tarpeeksi saa elähdyttävää ilmaa, koska nuora kurkkua kuristaa; ja niin hirtetty kuolee".
"Sen ymmärrän vallan hyvin. -- Mutta milläs tuo veren kuohahtaminen aivoihin saadaan estetyksi, mestari tohtori?" kysyi kolmas mies, joka ei ollut kukaan muu kuin Ramornyn hovipoika Eviot.
"Se estetään mar' tällä tavalla", vastasi Dwining. "Ripustetaan hirtettävä niin, että kaulasuonet eivät tule litistetyiksi, niin veri ei virtaa päähän, eikä tule mitään halvausta; ja taas, jos ei ole mitään kuristusnuoraa kurkun ympärillä, niin keuhkot saavat tarpeensa ilmaa, oli mies roikkumassa keskitiellä taivaasen tai seisomassa vankan maan päällä".
"Kaiken senkin ymmärrän", sanoi Eviot; "mutta kuinka näät varouskeinot sopivat yhteen hirttämistuomion kanssa, kas sitä on mulla kovin kova pää käsittämään".
"Ohoh, hyvä nuorukainen! Sinun neroutes on pilannut kelpo älyn. Jos olisit ollut opissa minun kanssani, olisitpa silloin oppinut vaikeampiakin asioita. Kas tämmöinen on minun konstini. Minä hankin lujia siteitä, samasta aineesta, josta tämän nuoren herran satulavyöt ovat tehtynä, pitäen tyystin vaaria että ne ei ole venyviä, vaikka pinkoitettaisiin; sillä se pilaisi minun kokeeni. Tämmöinen hihna vedetään säärtä myöten ja jalkapohjan alitse, ja sieltä se säären toista puolta myöten kääntyy takaisin vyöhön, johon sen molemmat päät ovat kiinnitetty. Tästä vyöstä taas käy useampia kantimia olkapäitten ylitse selkää ja rintaa pitkin, painon jakamiseksi. Onpa myös kaikellaisia muita laitoksia hirtetyn helpoitukseksi; mutta vaikuttavin on tämä. Kantimet ovat kaikki kiinnitetyt leveään teräksiseen kaularenkaasen, jonka reunat ovat ulospäin käännetyt, ja siinä on pari koukkua niin että hirsinuora, jonka ystävällinen pyöveli panee tämän renkaan, eikä paljaan kaulan ympäri, paremmin pysyisi paikoillaan. Tällä tavoin hirtetty, kun pyöveli hänet on syössyt alas tikapuilta, ei riipu kaulastansa, vaan tuosta teräsrenkaasta, joka jalkapohjien alitse käyviä lenkkejä kannattaa, ja ne taas, samallaisten, kainaloin alitse käyväin lenkkien avulla, kannattavat koko ruumiin painon. Ei siis tule kaulasuonet eikä kurkku puristetuiksi, mies voi aivan ilman esteettä hengehtiä, ja hänen verensä, jos emme ota lukuun pelästyksen ja tilan outouden vaikutusta, on virtaava yhtä tasaisesti kuin teidänkin, nuoret, uljaat herrat, kun te nousette jalustimiinne seisomaan, katsastaaksenne tasapäätä tappelua".
"Niin totta kuin olen kristitty, onpas se aika soma ja sievä konsti!" virkkoi Buncle.
"Eikö niin?" jatkoi lääkäri; "ja se on kyllä hyvää tietää tuommoisille korkealle pyrkiville hengille, kuin te, nuoret, uljaat herrat; sillä eihän voi tietää mihinkä korkeuteen ritari Ramorny opetuslapset vielä voivat nousta. Ja jos te joskus semmoiseen korkeuteen joutunette, josta ei pääse alas muuten kuin nuoran päässä, niin havainnette minun konstini mukavammaksi tuota tavallista temppua. Niin mar', mutta korkeakauluksinen nuttu teillä pitää olla, että teräksinen kaularenkaanne tulee peitetyksi; ja yli kaiken muun on tarvis semmoista hyvää apulaista kuin Smotherwell, joka panee nuoran solmun oikeaan paikkaansa".
"Kelvoton myrkynmyöjä", sanoi Eviot, "meidän säätyiset miehet saavat surmansa sotatanterella!"
"Aionpa minä kuitenkin panna sen opin muistoon", virkkoi Buncle, "jos pinteesen sattuisi. -- Mutta aika lysti yö on mahtanut ollakin tuolla verikoiralla Bonthron'illa, kun hän on saanut tanssia polskaa keski-ilmassa omien kahleittensa musiikin mukaan, joita yötuuli on heilutellut sinne, tänne!"
"Olisi se oikein hyvä työ, jos jättäisimme hänet siihen", sanoi Eviot; "sillä jos hän pääsee pois hirsipuusta, on se vaan antava hänelle kehoitusta uusiin murhatöihin. Hänellä on vaan nää kaksi asiaa mielessä -- ylenjuominen ja verenvuodatus".
"Kenties olisi ritari Ramornykin suostunut tähän teidän neuvoonne", sanoi Dwining; "mutta sitten olisi pitänyt ensin leikata pois sen roiston kieli, ettei hän tuolta korkeudestaan olisi pitänyt kummia puheita. Ja paitsi sitä on toisiakin syitä, joita ei teidän, nuoret, uljaat herrat, ole tarvis tietää. Totta puhuen on tää erin-omaista jalomielisyyttä puolestani, että häntä autan, sillä sen roiston ruumis on vahva kuin Edinburg'in linna, ja hänen luurankonsa olisi vetänyt vertaa parhaallekin Paduan yliopiston lääketieteellisessä museossa. -- Mutta sanokaas, herra Buncle, mitä sanomia teillä on uljaasta Douglas'ista"
"Virkkakoot ne, jotka tietävät", vastasi Buncle. "Minä vaan olen tyhmä, sanomia kantava aasi, enkä tiedä mitään niiden sisällyksestä. Se on sitä turvallisempaa minulle, kenties. Minä vein Albanyn herttuan sekä ritari Ramornyn kirjeet Douglas'ille, joka, ne avattuansa, synkistyi Pohjolan myrskyn näköiseksi -- ja sitten toin heille taas kreivin vastaukset, jolloin he hymyilivät, niinkuin aurinko, joka syyspilvestä kajastaa. Ota nyt tähti-ennustus-kirjasi esiin ja hanki noitakonsteillas selvä siitä".