Chapter 28

"Olen mä kuulut puhuttavan siitä laista", sanoi ylituomari, "ja Brucen aikana se on tullut käytetyksi. Tämä onkin varsin sopiva tilaisuus, tällä salamielisellä tiedustuskeinolla pyytää saada ilmi totuutta, jota ei millään tavallisella keinolla voi saada; sillä yleiseen kanteesen ritari Ramornyn väkeä vastaan vastattaisiin vaan yleisellä kieltämisellä. Mutta vielä pitää minun kysyä herra Lundin'ilta, meidän kunnian-arvoiselta majistraatin-sihteeriltämme, kuinka me saisimme syyllisen estetyksi sillä välin poiskarkaamasta?"

"Porvarein pitää tarkasti vahtia valleilla, laskusiltain pitää olla ylösvedettynä ja porttien rautaristikkojen alaslaskettuna päivänlaskusta päivännousuun asti, ja lukuisien vartijajoukkojen pitää kulkea pitkin katuja koko yö. Tämän vahtimisen vaivan porvarit kyllä mielellään ottavat päälleen, saadaksensa naapurinsa murhaajan paon varmaan estetyksi".

Tähän ehdoitukseen muut neuvoittelumiehet kaikki ilmoittivat suostumuksensa sanoilla, merkeillä tahi silmäinluonnillaan.

"Mutta", kysyi ylituomari, "mitäs sitten, jos joku tuosta epäluulon-alaisesta väestä ei suostu käymään koetusta paarituomiolla?"

"Hän saattaa vaatia toista koetusta kahdentaistelun kautta", vastasi arvokas sihteeri, "säädyltä yhden-arvoisen miehen kanssa. Sillä kanteen-alaisella pitää olla valta, kun näin jätetään asia itse Jumalan tuomion alle, valita millä valan tuomion-lajilla hän tahtoo tulla koetetuksi. Mutta jos hän ei kumpaankaan tahdo käydä, niin on hän julistettava syylliseksi ja sen mukaan rangaistava".

Neuvoittelu-kokouksen viisaat miehet yksimielisesti suostuivat majistraatin sihteerin sekä ylituomarin ehdoitukseen, ja päättivät juhlallisesti mennä kuninkaalta anomaan, että, heidän etuuskirjassaan suodun oikeuden mukaan, heidän kaupunkilaisensa murha-asia tutkittaisiin yllämainitulla tavalla.[29] Mutta ennenkuin kokous hajosi, katsoi pormestari Craigdallie sopivaksi kysyä, kuka määrättäisiin Marketta Proudfuten sekä hänen molempain lastensa puolesta taistelemaan.

"Siitä ei tarvitse pitkää keskustelua", sanoi ritari Charteris, "olemmehan me miehiä, ja käymme miekka vyöllä, joka miekka olisi poikki katkaistava sen miehen pään yli, joka ei sitä ottaisi vetääkseen ulos tupesta murhatun naapurimme lesken ja orpoin puolesta ja hänen surmansa miehuulliseksi kostoksi. Jos ritari Ramorny itse suuttuu meidän tutkimuksestamme, niin olen minä, Patrik Charteris, Kinfauns'in herra, taisteleva häntä vastaan henkiin ja veriin, niin kauan kuin mies ynnä ratsu pysyy pystyssä, ja peitsi sekä miekka ei katkea. Mutta siinä tapauksessa että taisteluunvaatija olisi aatelitonta säätyä, niin olen varma että Marketta Proudfute saa puolustajakseen valita vaikka kenenkä Perth'in urhoollisimmista porvareista -- ja häväistystä ijäksi olisi meidän kaunihille kaupungillemme, jos se, johon lesken vaali sattuis, olisi niin ilkeä pelkuri ja petturi, ja kieltäytyisi pois! Käskekää Marketta Proudfute sisään, että hän saa valita".

Heikki Sepällä, tätä kuullessaan, oli se surullinen vakuutus mielessänsä, että leski-paran vaali oli hänet kohtaava. Näin oli siis hänen äsköinen sopunsa kaunoisen Katrin kanssa jälleen rikkoutuva tämän uuden tappelun kautta, jota ei hänen käynyt millään kunniallisella tavalla välttäminen ja josta hän muussa tapauksessa olisikin ollut suuresti iloinen, koska siinä hänelle oli tarjona loistava tilaisuus tehdä urhotöitä koko hovin ja kaupungin nähden. Hän näet tiesi, että Katri, Klemetti-isän opetuslapsena, katsoi tuomiota taistelun kautta pikemmin Jumalan pilkaksi kuin asian heittämiseksi Jumalan huostaan, ja että Hanskurin tyttären mielestä ei se ollut järjellinen keino, kun ihmisen viattomuus tai syyllisyys tehtiin riippuvaksi suuremmasta kädenvoimasta tai miekastelutaidosta. Seppä siis pahoin pelkäsi morsiamensa omituisia mielipiteitä siinä asiassa, jotka olivat paljon valistuneemmat sillä aikakaudella ylimalkaan tavallisia.

Sill'-aikaa kun nuot ristinriitaiset tunteet hänen sydäntänsä ahdistivat, astui murhatun miehen leski sisään, peitettynä paksulla murheharsikolla; häntä seurasi tai talutteli viis, kuus arvokasta, samalla, surua osoittavalla tavalla puettua vaimoa. Yksi näistä seuralaisista kantoi pikkuista lasta, Olivier raukan viimeistä rakkaudenpanttia. Toinen talutti toista, noin kaksi vuotta tahi sillä paikoin vanhaa, astunnassaan vielä horjuskelevaa pienokaista, joka kummastuksella ja pelolla katseli, milloin noita mustia vaatteita, jotka sen päälle oli laitettu, milloin tätä suurta kokousta tässä.

Kaikki läsnä-olijat nousivat surujoukon sisääntullessa, ja tervehtivät heitä syvimmillä surkuttelevaisuudella. Marketta, vaikka hupsun Olivier-paran vaimo, vastasi tähän tervehdykseen arvokkaisuudella, jonka kenties murheen ankaruus hänelle antoi. Ritari Charteris nyt astui esiin; hän tarttui leski-paran käteen sillä kohteliaisuudella, jota ritari oli velvollinen osoittamaan vaimopuolelle, suojelija sorretulle, pahantekoa kärsineelle leskelle, ja selitti lyhyesti, millä keinoin kaupunki oli päättänyt pyytää kostoa Marketan miehen surmasta.

Hän tiedusteli nyt hellyydellä ja lempeydellä, jotka eivät olleet ylimalkaan hänessä tavalliset, oliko vaimo-parka selvälleen ymmärtänyt hänen sanansa, ja lausui sitten ääneensä läsnä-olijoille: "Hyvät Perth'in kaupungin porvarit, vapaasyntyiset killanveljekset ja ammattikuntain jäsenet, huomatkaa kaikki mitä tässä nyt tulee tehtäväksi, sillä se ala koskee teidän oikeuksianne ja etuuksianne. Tässä seisoo Marketta Proudfute; hän tahtoo pyytää laillista kostoa miehensä surmasta, joka on tullut ilkeällä tavalla murhatuksi -- niin leski väittää -- ritari Juhana Ramornyn käden kautta, ja tätä kannettansa hän tahtoo näyttää toteen taikka paarituomiolla taikka myös miehen voimalla, senvuoksi minä, Patrik Charteris, miekkavyöllinen ritari ja vapaasukuinen aatelismies, tarjoan taistelemaan hänen puolestaan, puolustaen hänen oikeata asiataan, niin kauan kuin mies ja ratsu vaan pysyy pystyssä -- jos nimittäin joku minun säätyläiseni nostaa kintaani maasta. Mitäs sanot, Marketta Proudfute, tahdotko ottaa minut taistelijaksi puolestasi?"

Leski vastasi sulkeuneella äänellä: "En minä jalompaa voisi toivoakaan".

Ritari Charteria sitten otti leskeä käteen, suuteli häntä otsaan, niinkuin tämmöisessä tilaisuudessa tavalliset menot vaativat, ja lausui juhlallisesti: "Niin auttakoon minua Jumala ja St. Johannes hädässäni, kuin minä vannon täyttää velvollisuuteni sinun puolustajanas ritarillisesti, uskollisesti ja miehuullisesti. Ja nyt, Marketta, valitse tämän kauniin kaupunkimme porvareista, läsnä- tai poissa-olevista, oman mielesi mukaan yksi mies, jolle tahdot puolustuksesi uskoa, jos se, johonka kantees sattunee, nähdään olevan minua alhaisempi säädyltänsä".

Kaikkein silmät kääntyivät Heikki Sepän puoleen, jonka yleinen ääni jo oli ennalta merkinnyt kaikin puolin soveliaimmaksi taistelijaksi tässä tilaisuudessa. Eikä leski odottanutkaan tuota yleistä silmäin viittausta. Kohta kun ritari Charteris oli puhunut, meni hän poikki permannon sinne, missä aseseppä seisoi pöydän alipäässä säätyläistensä joukossa. Marketta otti häntä käteen --

"Heikki Seppä", lausui hän, "kunnon porvari ja ammattimies, minun -- minun" --

"Mieheni", arveli hän sanoa mutta se sana juuttuikin raukan kurkkuun; hänen täytyi sanoa sanottavansa toisella tavalla.

"Poismennyt rakasti ja kunnioitti sinua yli kaikkein muiden miesten; oikeus ja kohtuus on siis, että sinä menet taisteluun hänen leskensä ja orpoinsa puolesta".

Jos vielä olisi ennen ollut Heikille mahdollista -- joka siihen aikaan ei ollutkaan -- jollakin lailla kieltäytyä tai väistyä pois tästä luottamusvirasta, mihin häntä kaikki ihmiset näkyivät määräävän, niin sulki tämä lesken puhe häneltä kaiken pakotien; käsky taivahasta ei olisi häneen tehnyt syvempää vaikutusta kuin tää onnettoman Marketan rukous. Lesken viittaus vainajan ystävyyteen liikutti seppää sydämen perimmäistä pohjukkaa myöten. Niin kauan kun Olivier vielä eli, oli tosin tuossa hänen ylenmääräisessä mieltymyksessään Heikkiin, jolla oli niin peräti toisenlainen luonne, jotakin hupsumaista ja naurattavaa. Mutta kaikki se oli nyt unohdettu; Heikki totteli nyt vaan sydämensä luonnollista lämpimyyttä ja muisti vaan että Olivier oli ollut hänen ainainen seurakumppalinsa ja ystävänsä -- että Proudfute oli häntä rakastanut ja kunnioittanut niin paljon kuin hupsu-raukan sydämessä voi olla niitä tunteita ketään kohtaan -- ja kaiken päälliseksi, että vainaja, niinkuin oli suuri syy luulla, oli tullut Heikille itselleen oikeastaan aiotun surman uhriksi.

Iloisuudella, joka hänelle vielä minuutin aikaa ennen tuskin olisi ollut mahdollinen ja joka näkyi hänen sydämessään palavaa synkkää mielihyvää osoittavan, painoi siis seppä huulensa onnettoman Marketan kylmään otsaan ja vastasi:

"Minä, Heikki Seppä, asuva Perth'in kaupungissa Wynd-kadulla, rehellinen ja uskollinen mies, vapaana syntynyt, suostun tulemaan tään Marketta lesken sekä hänen orpoinsa puolustajaksi ja lupaan heidän puolestansa taistella henkiin ja veriin ketä hyvänsä minun säätyistäni miestä vastaan, niin kauan kuin rinnassani on henkeä. Niin totta auttakoon minua Jumala ja Pyhä Johannes!"

Läsnä-olevien rinnasta pääsi puoleksi hillitty huudahdus, joka osoitti kuinka hartaat he olivat tälle asialle ja kuinka lujasti he nyt sen menestykseen luottivat.

Ritari Charteris tuosta ryhtyi toimiin, saadaksensa kuninkaalta lupaa jatkamaan tutkimista Olivier Proudfuten murhan suhteen ensiksi paarituomiolla ja sitten, jos niin tulisi tarvis, kahdentaistelulla. Sen jälkeen kun kaupunkilaisten neuvoittelukokous oli loppunut, pyysi hän saadakseen kahden kesken puhutella kuningasta ja toimitti silloin asian. Robert, jonka mieli kävi kovin pahaksi, kun hän tästä uudesta väkivallasta kuuli, käski ritari Charteris'ia asian-omaisten kanssa seuraavana aamuna kohta messun jälkeen takaisin tulemaan, jolloin saisivat kuulla mitä kuningas valtioneuvostensa kanssa oli päättänyt. Sillä välillä lähetettiin yksi kuninkaan käskyläinen marskin kartanoon, ritari Ramornyn väen luetteloa läpikatsomaan, sekä käskemään, että sen herran kaikin väkineen piti, kovan rangaistuksen uhalla, pysyä Perth'issä, siksi kun saisivat kuninkaalta toisen käskyn.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Jumalan nimeen taistelua varten Varusta tanner -- siellä taistelkoot, Ja suokoon Herra voiton syyttömälle!

Henrit IV Toinen osa.

Ennestään jo meille tutussa neuvoittelusalissa Dominikolaisten palatsintapaisessa luostarissa istui Robert kuningas veljensä Albanyn herttuan kanssa, joka teeskellyllä ankaralla hurskaudellaan sekä todellisella taitavalla viekkaudellaan oli saanut käsiinsä niin suuren vallan tuon heikon hallitsijan yli. Luonnollistahan olikin, että mies, jolla harvoin oli tilaisuus nähdä asiat niiden todellisessa muodossa ja laadussa, katseli niitä semmoisiksi, jommoisiksi hänen rohkea ja kavala veljensä, väärin käyttäen läheisen sukulaisuutensa voimaa, niitä kuvaeli.

Yhäti huolissaan hairateille eksyneen, onnettoman poikansa puolesta pyysi par'aikaa kuningas vakuutella Albanyn herttualle, että Rothsayn herttua ei suinkaan voinut olla syypää lakintekijän kuolemaan, josta asiasta tehdyn alkututkimuksen ritari Charteris oli tuonut hallitsijansa katseltavaksi.

"Se on onneton asia, Robert veikkoseni", sanoi kuningas, "erittäin onneton tapaus; siitä voi nyt kohta meidänkin maassamme nousta riitaa ja sotaa aatelin ja aatelittomain säätyin välillä, samoin kuin jo on monessa muussa kaukaisemmassa maassa. Yksi seikka siinä vaan minua ilahduttaa -- se nimittäin, että ritari Ramorny jo oli saanut eron Rothsayn herttuan palveluksesta. Ei siis käy sanominen, että hän tai se hänen miehistään, joka sen verityön on tehnyt -- jos he todella lienevät siihen syypäät -- on saanut kehoitusta tai yllytystä vehkeesensä minun poika-raukaltani. Voimmehan me, veliseni, sinä ja minä, todistaa, kuinka kuuliaisesti hän minun kehoituksestani suostui siihen, että Ramorny tuon Curfew-kadulla tapahtuneen yömelun tähden tulisi erotetuksi hänen palveluksestaan".

"Kyllä minä muistan hänen niin tehneen", virkkoi Albanyn herttua, "ja toivon vaan hartaasti, että ystävyys prinssin sekä Ramornyn välillä ei ole tullut uudistetuksi, sen perästä kun hän oli suostuvinaan teidän käskyynne, kuninkaallinen majesteetti".

"Oli suostuvinansa? -- ystävyys uudistettu?" kysyi kuningas. "Mitä nuot sanat merkitsevät, veli? Lupasihan Taavetti minulle, jos vaan tuo onneton seikka Curfew-kadulla tulisi sikseen jäämään ja unohduksiin peitetyksi, luopua Ramornysta, jonka neuvot voivat häntä semmoisiin vallattomuuksiin houkuttaa, ja hän sanoi tyytyvänsä siihen, että me tuomitsisimme Ramornyn pois hovista tahi johonkuhun muuhun mielestämme sopivaan rangaistukseen. -- Ethän toki nyt voi epäillä hänen silloin olleen totisen lupauksissaan ja nyt olevan rehellisen sanansa pitämisessä? Etkö muista, että sinä hovista pois-lähettämisen sijaan ehdoitit rangaistukseksi tuntuvaa sakkoa, joka otettaisiin Ramornyn tiluksista Fifen läänissä, ja että prinssi arveli lähettämisen pois hovista paremmaksi sekä Ramornylle että myös hänelle itselleen?"

"Kyllä senkin aivan hyvin muistan, kuninkaallinen veljeni. Enkä olisi, totta puhuen, uskonutkaan Ramornylla olevan niin suuren vallan prinssin ylitse, sen perästä kun tämä hänen neuvoinsa kautta oli niin suureen vaaraan joutunut; mutta minun kuninkaallinen veljenpoikani itse, niinkuin te, armollinen kuningas, juuri huomautitte, tunnusti, että hän, niin kauan kuin Ramornyn sallittaisiin pysyä hovissa, ei voisi vapautua hänen valtansa alta. Silloin kaduin, että hovista poislähettämisen sijaan olin sakkoja ehdoittanut. Mutta se aika on ollut ja mennyt, ja uutta pahaa on nyt taas tapahtunut, josta voi nousta suuria vaaroja teille, kuninkaallinen majesteetti, samoin kuin myös teidän kruununperillisellenne ja koko valtakunnalle".

"Mitä tarkoitat, Robert?" kysyi arkamainen kuningas. "Minä rukoilen sinua vanhempiemme haudan kautta -- ja Brucen, meidän ikimuistettavan esi-isämme sielun kautta, veljeni! Kerro minulle, mikä vaara uhkaa minun poikaani ja minun valtakuntaani?"

Kuninkaan silmät, ylivuotamaisillaan kyyneleistä, ja koko hänen kasvonsa, vapisten pelosta, olivat värähtämättä käännetyt veljen puoleen, joka näkyi jonkun aikaa mietiskelevän, ennen kun vastasi.

"Armollinen herra, vaara on tätä laatua. Te luulette, että prinssillä ei ollut mitään osaa tässä väkivallan teossa Perth'in kaupungin porvareita vastaan -- tuon lakintekijä-rahjuksen murhassa, josta he nyt kiljuvat ja kirkuvat, aivan kuin kalakaijat, kun vallattoman poikanulikan nuoli kaataa maahan jonkun heidän meluavasta parvestaan".

"Heidänkin henkensä, Robert", sanoi kuningas, "on kallis-arvoinen heille sekä heidän omaisilleen".

"Niin on, armollinen herra kuningas, ja osaavatpa he sen meillekin tehdä sangen kalliiksi, ennenkun pääsemme sovintoon noiden roistoin kanssa mitättömimmästäkin verenvuodatuksesta. -- Mutta, niinkuin sanoin, te, kuninkaallinen majesteetti, ette usko prinssillä olleen mitään osaa tässä viimeksi tapahtuneessa murhassa -- enkä minä aiokaan koettaa heikontaa teidän uskoanne siinä arkaluontoisessa kohdassa, vaan pyydän vakautua samaan uskoon kuin te. Mitä te ajattelette on minunkin ajatukseni ojennusnuorana. Albanyn herttualla Robertilla ei ole koskaan toinen mieli kuin Robertilla, avaran Skotlannin kuninkaalla".

"Kiitoksia, kiitoksia!" sanoi kuningas, tarttuen veljensä käteen. "Tiesinhän voivani luottaa siihen, että sinä rakkaudesta oikein selittäisit ajattelemattoman Rothsay-paran tekoja, vaikka hän niin usein tekee semmoista, mitä helposti voi väärin selittää, että tuskin ansaitsisikaan sinun rakkauttasi".

Albanyn sydän oli niin järkähtämättömän luja ja kova, että hän saattoi vastata veljensä kädenpuristukseen, vaikka hänellä samassa oli mielessä juurineen temmata pois tuon pehmeä-sydämisen, lempeän vanhuksen toivot.

"Mutta voi!" jatkoi Albanyn herttua huokauksella, "tuo raaka, taipumaton Kinfauns'in ritari ja hänen pauhaava porvarilaumansa eivät katso asiaa samoilla silmillä kuin me. He rohkenevat väittää, että Rothsayn herttua ilokumppaleineen, jotka kuljeksivat pitkin katuja maskeraattipuvussa ja humalassa, ottaen kiinni miehiä sekä naisia, ja pakoittaen heitä tanssimaan sekä äärettömiä viinimääriä nielemään, ynnä tehden kaikellaisia muita hullutuksia, joita on tarpeetonta luetella, ovat tuota vainajata pahoin pidelleet. Ja sen lisäksi porvarit väittävät, että koko se joukko sitten meni ritari Ramornyn asunnolle, johon se väkisen mursi viettääkseen iloansa siellä loppuun. Täten on prinssi antanut tukevaa syytä siihen luuloon, että Ramornyn ero hänen palveluksestaan oli vaan annettu nimeksi ja ihmisten silmäin lumoomiseksi. Ja näin he päättävät, että jo sinä yönä ritari Ramorny taikka hänen väkensä jotain pahaa teki, niin on täysi syy uskoa Rothsayn herttuan olleen siinä osallisna, jos ei koko seikka lienekään tapahtunut hänen käskystään"

"Albany, se on kauheata!" parkui kuningas. "Tahtovatko he syyttää minun poikaani murhasta; tahtovatko he väittää, minun Taavettini tahranneen kättänsä Skotlantilaisella verellä, vaikkei hänellä ollut mitään syytä kostoon eikä muuten hyötyä siitä? -- Ei, ei, -- he eivät toki voi keksiä näin ilmisiä valheita, sillä ovathan ne kovin silmään-pistäviä, että niitä kukaan voisi uskoa".

"Älkää pahaksi panko, armollinen kuningas", vastasi Albanyn herttua; "mutta sanovatpa he syyn tuohon kahakkaan Curfew-kadulla sekä sen seurauksiin koskeneen likemmältä prinssiä itseään kuin Ramornyä. Sillä ei kukaan luule, sitä väheimmin uskoo, että tuo sievä seikkailu tarkoitti ritari Ramornyn huvitusta".

"Sinä saatat minut hulluksi, Robert!" sanoi kuningas.

"Jo minä vaikenen", vastasi veli; "minä vaan puhuin ilmi tyhmät ajatukseni teidän kuninkaallisen käskynne mukaan".

"Tarkoitukses on hyvä, kyllähän sen tiedän", sanoi kuningas; "mutta eikö se olisi veljellisempää tekoa, jos, sen sijaan, että näin raatelet sydäntäni välttämättömäin pahain näyttämisellä, neuvoisit minulle jonkun pääsökeinon niistä?"

"Se on kyllä totta, armollinen herra kuningas -- mutta ainoa pääsötie tästä on vaikea ja vähemmin hauska, ja siksi on tarpeellista että te, kuninkaallinen majesteetti, ensin näette kuinka välttämätön se on, ennen kuin edes kuulette sitä mainittavan. Haavalääkärin ensin tulee todistaa sairaalle, kuinka tuiki mätä rikkounut jäsen on, ennen kuin hän mainitsee poisleikkaamista, vaikka olisikin se ainoa mahdollinen pelastuskeino".

Kuningas, nämät sanat kuullessaan, yltyi suurempaan pelkoon ja vihastukseen, kuin mitä hänen veljensä oli luullutkaan hänessä mahdolliseksi.

"Rikkounut ja mätä jäsen! Poisleikkaus ainoa mahdollinen pelastuskeino! -- Nämät ovat hämäriä sanoja, herra Albanyn herttua! -- Jos niillä tarkoitat meidän poikaamme, Rothsayn herttuaa, niin todista ne todeksi joka puustavi -- muuten saat ne katkerasti katua."

"Te käsitätte sanani kovin puustavin mukaan, kuninkaallinen majesteetti", virkkoi Albanyn herttua. "En minä prinssistä puhunutkaan noin sopimattomilla sanoilla; sillä, sen tietää Jumala, hän on minun sydämelleni rakkaampi hellästi rakastetun veljenipoikana, kuin jos hän olisi mun omani. Mutta puheeni tarkoitti sitä, että olisi välttämätön erottaa hänet maailman turhuuksista ja hullutuksista, joita pyhät miehet mainitsevat mätäjäsenien nimellä ja jotka semmoisina ovat meistä poisleikattavat ja poisviskattavat, koska ne estävät edistymistämme paremmissa asioissa".

"Nyt ymmärrän -- sinä tahtoisit että tuo Ramorny, jota arvellaan poikani hulluin mielijohteitten toimeenpanijaksi, kätkettäisiin kauas pois hovista", virkkoi kuningas, jonka sydämen-ahdistus nyt oli helpoittunut, "siksi kun näät onnettomat vallattomuudet ovat unohtuneet ja alamaisemme jälleen ovat ruvenneet poikaamme lempeämmillä, luottavaisemmilla silmillä katselemaan".

"Se olisi hyvä neuvo, armollinen herra kuningas; mutta minun neuvoni menisi hiukan -- juuri hiukkasen edemmäksi. Minä neuvoisin, että prinssi itse vähäksi aikaa lähetettäisiin pois hovista".

"Mitä, Albany! pitäiskö minun erota lapsestani, esikoisestani, silmieni terästä ja -- vaikka hän on niin vallaton -- sydämeni ilosta! -- Voi Robert! sitä en voi -- enkä myös tahdo!"

"Se oli vaan ehdoitus, armollinen herra kuningas -- ymmärränhän minä kuinka kipeältä semmoinen menetys on tuntuva isän sydämessä, sillä olenhan isä minäkin". Ja hän antoi päänsä vaipua alas, olevinaan toivottomassa tuskassa.

"En voi elää ilman hänettä, Albany. Ja kun arvelen, että minun sanani, joilla aina on voima häneen, niin kauan kun hän on minua likellä, vaikka ne joskus unohtuvat minun poissa-ollessani, sinun neuvosi kautta jäisi aivan vaikuttamattomaksi, mihinkä kaikkiin vaaroihin hän sitten ajattelemattomuudessaan joutuisi? Minä en saisi koskaan untakaan hänen poissa-ollessaan -- olisin vaan aina kuulevinani hänen kuolonhuokauksensa joka tuulenhenkäyksessä. Ja sinäkin, veljeni, vaikka paremmin osaat salata sydämesi tunteita, olisit melkein yhtä paljon huolissas".

Näin puhui tää herkkä-uskoinen kuningas, joka tahtoi lepyttää veljeänsä ja pettää itseään, sillä että uskoi olevaksi rakkautta sedän ja veljenpojan välillä, josta todenteolla ei ollut jälkeäkään.

"Teidän isänsydämenne on kovin hetas huolestumaan, armollinen kuningas", sanoi Albanyn herttua. "En tarkoittanutkaan, että prinssi jätettäisiin oman hurjan mielivaltansa nojaan. Minä tarkoitin, että hän vähän aikaa pidettäisiin sopivan peräänkatsannon alla -- että hän uskottaisiin jonkun yksvakaisen holhoojan huostaan, jonka tulisi vastata sekä hänen turvallisuudestaan että käytöksestään, niinkuin kasvattajan kasvatistansa ainakin".

"Mitä! Kasvattaja? Rothsayn herttuan ijällä?" huudahti kuningas. "Hän on jo kaksi vuotta yli sen ajan, johon meidän lakimme mukaan ala-ikäisyys loppuu".

"Meitä viisaammat Romalaiset", sanoi Albanyn herttua, "antoivat ala-ikäisyyden kestää neljä vuotta kauemmin kuin me; ja ylimalkaan pitäisi holhouksen-alaisuuden kestää siksi, kun se ei enään ole tarpeellinen, ja aika olisi määrättävä eri luonteitten mukaan. Otetaan esimerkiksi nuori Lindsay, Crawford'in kreivi, jonka sanotaan tässä nyt puheen-alaisessa asiassa ruvenneen Ramornyn kannattajaksi -- hän on vasta viistoista vuotta vanha, mutta hänellä on syviä intohimoja ja luja tahto niinkuin kolmenkymmenenvuotisella aikamiehellä. Minun kuninkaallinen veljenpoikani sitä vastaan, vaikka hänellä sekä älyn että sydämen puolesta on paljon jalommat ja miellyttävämmät avut, osoittaa kolmenkolmatta-vuotiaana sangen usein poikasen vallattomuutta, jommoista kohtaan ankara kuri on ystävällisyyttä. -- Ja älkää siitä, kuninkaallinen veljeni, kovin huolestuko, älkääkä suuttuko veljellenne senvuoksi että hän totta puhuu -- paraathan hedelmät ovat hitaimmat kypsymään, ja paraat hevoset ovat ne, joista on ollut tallirengillä enin vaivaa niitä sota- tai kilparatsuiksi opetellessa".

Herttua tähän pysähtyi; hän antoi Robert kuninkaan kaksi, kolme minuuttia keskeyttämättä mietiskellä mietteitänsä, ja sitten jatkoi vilkkaammalla äänellä:

"Mutta älkää antako tämän seikan liian painaa mieltänne, jalo veljeni; kenties tää riita-asia saadaankin sovitetuksi ilman mitään enempää taistelemisetta tai vastuksetta. Leski on köyhä, sillä hänen miehensä, jos sillä olikin työtä kyllin, kulutti paljon rahaa turhiin asioihin. Hän saadaan siis kenties rahalla leppymään ja lepyttäjäiset voimme ottaa Ramornyn omaisuudesta".

"Ei, ne me suoritamme itse", sanoi Robert kuningas, halukkaasti tarttuen kiinni tähän toivoon, saada tuo hänelle vastahakoinen keskustelu tällä rauhallisella keinolla loppumaan. "Ramornyn tulevaisuuden toivot muutenkin ovat lopussa, sen kautta että hän lähetetään pois hovista ja menettää virkansa prinssin seurakumppalina; ei olisi jalosti tehty, jos kaatunutta miestä vielä alemmaksi sysättäisiin. -- Mutta tässähän tuleekin jo meidän sihteerimme, abotti, ilmoittamaan että neuvoittelun hetki lähenee. -- Hyvää huomenta, arvokas isä!"

"_Benedicite_, kuninkaallinen majesteetti", vastasi abotti.