Chapter 23

"No, Pyhä Neitsyt auttakoon, veikkoseni!" sanoi seppä, "onpa sinua helppo saada narratuksi! Etkös ymmärrä sinä houkkapää, että ritari Patrik Charteris, joka on lystikäs mies, ainoasti teki pilaa sinusta. Luuletkos että hän meidän kaupungin kunnian uskaltaisi uskoa sinun käsiisi, taikka että hän sinulle antaisi etusijan, kun niin tärkeä asia on puolustettava? Henk'-risti! mene sinä vaan kotiin, pyydä että Marketta sitoisi sinulle lämpimän yömyssyn päähäsi, hanki itselles aamulla lämmin suurus sekä ryyppy paloviinaa -- sitten taas jaksat hakkaella tuota laivan kokkaa eli puista soldanias, joksi sinä sitä sanot, ainoata esinettä, johon ikinä olet uskaltava läimäyttää aika miehen sivallusta".

"Vai niinkö sinä puhut, veikkonen?" vastasi Olivier, jonka sydän oli hyvin kevennyt, vaikka hän katsoi tarpeelliseksi näyttää suuttuneelta. "Vaan en minä sinun äreästä mieli-alastasi huolikaan. Hyväksi onneksi sinulle et voikaan kiusata minua siihen määrään, että kärsivällisyyteni katkeaisi. Ei enempää siitä -- olemmehan me ystävykset, ja tää on sinun huoneesi. Miksi Perth'in kaupungin molemmat parhaat miekat kalskahtaisivat vastakkain? Tiedänhän minä että nyt olet pahalla tuulella, ja annan siis sinulle anteeksi. -- Vai on se riita todella pois sovitettu?"

"Yhtä lujaksi on se sovinto tehty, kuin vasaralla kiinnilyöty kahleenlenkki", sanoi seppä. "Kaupunki on tuolle Johnston'ille antanut kukkarollisen kultaa, siitä hyvästä, ettei hän vapauttanut heitä Olivier Proudfute nimisestä rauhattomasta veitikasta, silloin kun tämä oli kokonaan hänen armoissaan. Ja tuon saman kultakukkarollisen edestä on meidän ylituomari saanut Unettoman saaren, jonka kuningas hänelle suopi -- sillä kuninkaanhan aina lopulla on kaikki maksettava. Ja näin tuli ritari Charteris'in omaksi tuo sievä saari, joka on juuri vastapäätä hänen linnaansa, ja kaikki kunnia on säilytetty molemmin puolin, sillä mitä meidän ylituomarillemme on annettu, se on, ymmärräthän, ikäänkuin annettu meidän kaupungillemme. Paitsi kaikkea sitä on Douglas Perth'istä lähtenyt pois ja marssilla Eteläisiä vastaan, joita, niin sanotaan, tuo maanpetturi, March'in kreivi, on rajalääneihimme kutsunut. Täten on siis nyt meidän kaunis kaupunkimme kuitti hänestä sekä hänen joukkiostaan".

"Mutta kuinkas -- Pyhän Johanneksen nimeen! -- tää kaikki on tullut tehdyksi?" kysyi Olivier. "Eihän siitä ole kenenkään neuvoa kuulusteltu".

"Näin, katsopas, Olivier veikkonen, arvelen minä asian käyneen. Se mies, jolta minä käden poikki silvoin, kuuluu olleen ritari Ramornyn palvelijoita; hän on nyt paennut pois kotiseudulleen, Fifen lääniin, jonne ritari Ramorny itsekin on tullut maanpakolaisuuteen tuomituksi, kaikkein rehellisten ihmisten mielihyväksi. Mutta jokainen asia, josta ritari Ramorny joutuu kiinni, samassa myös koskee toista, vielä suurempaa herraa -- niin Simo Hanskuri taisi selittää ritari Charteris'ille. Jos asia on niin kuin luulen, on mulla siis suuri syy kiittää Jumalaani sekä kaikkia pyhiämiehiä siitä etten pistänyt häntä kuoliaksi, silloin kun sain hänet tikapuilta kiinni".

"Ja onpa minunkin sitten syytä kiittää Jumalaa sekä kaikkia pyhiämiehiä hyvin hartaasti", virkkoi Olivier. "Sillä, niinkuin tiedät, seisoin silloin takanasi, ja -- --"

"Älä loruele siitä enää, jos olet viisas -- lainpykälä kuninkaallisen suvun jäsenten sivaltamisesta on ankara", sanoi seppä. "Paras on olla sormin koskematta hevosenkenkään, ennen kun se on jäähtynyt. Vaan koko se asia on nyt poispeitetty".

"Jos niin on", vastasi Olivier osaksi hämillään, vaan vielä enemmän hyvillään tuosta asioita paremmin tuntevalta ystävältään saadusta tiedosta, "on minun syytä mennä valittamaan ritari Charteris'in käytöksestä, hän kun teki pilaa kunniallisesta porvarista, vaikka on meidän kaupungin oma ylituomari".

"Tee niin, Olivier. Vaadi häntä kahdenmiekkasille, niin hän käskee palvelijansa ussuttaa koirat sinun kimppuun. -- Mutta kuules, yö jo kuluu -- tahdotko valvoa kaiken yötä."

"En, vaan olisi minulla vielä yksi sananen sinulle puhuttavana, veikko kultaseni. Mutta kaikkein ensiksi vielä tuopillinen sinun kylmää kaljaasi".

"Rutto sinuun, sinä hupsu! Teetpä että soisin sinun olevan siinä paikassa, missä kylmistä juomista on puutos. -- He, kulauta nyt kitahas vaikka koko puoliskollinen, jos tahdot".

Olivier otti toisen tuopillisen, mutta joi, taikka oli juovinansa, hyvin verkalleen, saadakseen enemmän aikaa miettiä, millä tavalla toisi esiin toisen puhuttavansa, joka, sepän ollessa par'aikaisella närkkäällä tuulella, näytti vähän arkaluontoiselta. Viimein ei kuitenkaan hänelle johtunut mikään sen parempi neuvo päähän, kuin että kohtisuoraan ryhtyi asiaan, sanoen: "Minä tapasin Simo Hanskurin tänä iltana, veikkonen".

"Vai niin", vastasi seppä syvällä, tylyllä äänellä; "ja jos olet tavannut, mitä se minua koskee?"

"Eipä muuten -- ei muuten", jatkoi hämille joutunut lakintekijä. "Arvelinpa, tahtovasi saada tietää sen, että hän minulta tyystin kuulusteli, olinko nähnyt sinua Valentinin päivänä, tuon kahakan jälkeen, joka oli Dominikolais-luostarin edustalla, ja minkälaisessa seurassa sinä tavatessamme olit".

"Ja tietysti sinä kerroit tavanneesi minut laulutytön seurassa, tuossa pimeässä raitissa tuolla?"

"Tiedäthän, Heikki, etten osaa valehdella. Mutta minä sain hänet sitten kokonaan leppymään".

"Millä keinoin, sanopas se, ole niin hyvä?" kysyi seppä.

"Sainpa mar' tällä keinolla: -- Simo vaari, sanoin ma, te olette vanha mies, ettekä enää käsitä meitä, joiden suonissa nuoruus virtaa elohopean tavalla. Te luulette, sanoin mä, hänen pitävän tuosta tyttösestä ja sen olevan hänellä piilossa jossain nurkassa täällä Perth'issä? Eipä suinkaan -- minä tiedän ja voin vaikkapa valallakin vakuuttaa, sanoin ma, että se tyttönen seuraavana aamuna varhain läksi pois hänen kodistansa ja meni Dundeehen. Katsopas -- enkö vai ole auttanut sinua pois pulasta?"

"Kyllä kai olet, kun oletkin, ja jos minun suruni ja harmini tällä hetkellä voisi vielä jostain seikasta enetä, se enenisi siitä, että kun minä jo olen lietteessä ja vetelässä näin syvällä, sinun kaltaisesi aasin muka pitää tulla ja kömpelöillä kavioillaan painaa pääni kokonaan upoksiin. Pois nyt täältä, ja kohdatkoon sinua semmoinen onni, jommoista ansaitsisit, sillä sitten, luullakseni, pian saisit kellettää, nurin niskat väännettyinä, lähimmässä katu-ojassa".

"Hah, hah, haa!" nauroi Olivier vaikka vähän väkinäisesti. "Oletpa aina lysti poika! Mutta ilman leikkiä puhuen, Heikki veikkoseni, etköhän tulisi pienelle kävelylle mun kanssani, aina talolleni asti?"

"Hiisi sinut vieköön, en tule!" vastasi seppä.

"Saatpa viiniä kulauksen, jos tulet", sanoi Olivier.

"Saatpa sinä kepistä, jos et jo lähde", vastasi seppä.

"No sitten pyytäisin saadakseni sinun härännahkaisen kylterisi sekä teräslakkisi lainaksi, ja aion kadulla astua sinun ylpeällä astunnallas, vihellellen mielilauluasi: 'Loncartyssa luski luut'. Ja niin, kun he luulevat minua sinuksi, eipä uskaltane kolme, neljäkään käydä minun kimppuuni".

"Ota kaikki ja mitä ikinä tahdot, hiton nimeen! kun vaan viimeinkin lähdet".

"No, no, Heikkiseni, tavataan toisten taas, kun olet paremmalla tuulella", virkkoi Olivier, kun oli saanut lainapuvun päällensä.

"Mene nyt vaan, ja hyvinpä soisin ettei sinun narrin-naamas enää koskaan tulisi minun silmieni eteen!"

Seppä nyt vihdoin viimeinkin pääsi vieraastaan, joka läksi astumaan, matkien, niin hyvin kuin taisi, pelätyn ystävänsä rohkeata astuntaa sekä ryhtiä, ja viheltäen vanhaa laulua Tanskalaisten teloituksesta Loncartyssä, jonka hän oli oppinut, sentähden että tiesi sen olevan sepän mielisäveliä. Mutta samassa kun tää viaton, vaikka narrimainen mies astui Wynd-kadulta ulos Suurelle kadulle, sattui häneen takaa kova läimäys, jota ei rautalakkikaan kestänyt, ja hän kaatui kuoliaksi siihen paikkaan. Nimi Heikki, jonka suojaan hän aina oli turvaellut, kerkesi vaan puoleksi hänen kangistuvalle kielellensä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Me palajamme nyt peuhaajain luokse, jotka puolta tuntia ennen olivat niin kaikuvilla hurra-huudoilla ylistäneet Olivierin nopsaa hypähdystä, viimeistä, mitä lakintekijä ikinään yritti, ja jotka sitten hänen joutuisalle paolleen sen jälkeen olivat hurjalla karjumisellaan lisänneet kaksinkertaista vauhtia. Naurettuansa tästä kyllikseen, jatkoivat he iloista matkaansa, hoilotellen ja riemuellen, ja peloitellen vastaan sattuvia ihmisiä. Mutta, se tulee myöntää, he eivät tehneet niille mitään todellista pahaa, ei lyömällä eikä häpäisemällä. Viimein heidän päällikkönsä, kyllästyneenä juoksuihinsa, käski seuralaisensa kaikki kokoon ympärilleen.

"Uljaat urhoni ja viisaat neuvon-antajani", lausui hän, "me olemme ainoa kuningas Skotlannissa, joka hallitsijan nimen ansaitsemme. Meidän valtamme alle kuuluvat ne hetket, jolloin viinimalja kiertelee, jolloin kauneus taipuu, hulluus valvoo ja yksitotisuus vuoteellansa kuorsaa. Sijaisemme, Robert kuninkaan, ikäväksi toimeksi jätämme kunnianhimoisten aatelisherrain kurissa pitämisen, ahneitten pappien säkkein täyttämisen, raakain Vuorelaisten kukistamisen sekä verivihojen sammuttamisen. Ja koska valtamme on ilon ja huvituksen valtakunta, niin on se kohtuullista, että kaikin voimimme riennämme avuksi semmoisille alamaisillemme, jotka kovaksi onnekseen ovat joutuneet huolien sekä synkkämielisen sairauden vangeiksi. Me taksoitamme tässä varsinkin ritari Juhanaa, jota ihmiset mainitsevat Ramornyn nimellä. Häntä emme ole nähneet tuon Curfew-kadun kahakan perästä, ja vaikka kyllä tiedämme, että hänelle siinä tuli pieni kolahdus osaksi, niin emme kuitenkaan ymmärrä, että se estäisi häntä tulemasta meille uskollisuusvalansa sekä velvollisuutensa mukaisesti kunniaa osoittamaan. -- Kuules, sinä meidän Kurpitsivaltakuntamme airut, käskitkö laillisella tavalla Juhana ritaria tähän täänillalliseen ilonpitoon?"

"Käskin, armollinen herra."

"Ja annoitko hänelle tiedoksi, että me täksi yöksi olemme peruuttaneet hänen luovutus-tuomionsa, niin että, koska korkeammat vallat ovat meidän eromme päättäneet, me kuitenkin saisimme iloisella tavalla sanoa jäähyväiset vanhalle ystävällemme?"

"Sen annoin tiedoksi", vastasi valeairut.

"Eikä hän lähettänyt yhtään kirjoitettua sanaakaan vastaukseksi, hän, joka on olevinansa niin suuri kynämestari?"

"Hän oli vuoteen omana, niin etten päässytkään hänen puheillensa. Sen mukaan kuin kuulin, on hän nämät viime ajat elänyt hyvin itsekseen, koska hän on kipeä muutamista haavoista, pahoillaan teidän epäsuosiostanne, armollinen herra, sekä pelkää että hänen päällensä kadulla karattaisiin. Sillä hän pääsi vaan töin tuskin pakoon porvareilta, kun ne roistot ajoivat häntä sekä kahta hänen palvelijaansa takaa aina Dominikolais-luostarille saakka. Ne palvelijatkin ovat lähetetyt pois Fifen lääniin, etteivät he kielisi".

"Kas se oli viisaasti tehty", virkkoi prinssi, jolla, niinkuin ei liene tarpeellista selittääkään tarkkahuomiolliselle lukijalle, oli parempi oikeus kuninkaalliseen arvonimeen kuin tään-illallisesta leikistä tuleva, -- "se oli viisaasti tehty, että hän lähetti liian hölläkieliset kumppaninsa poikemmaksi. Mutta se, että Juhana ritari jäi pois tästä, jo aikaa sitten päätetystä, juhlallisesta ilonpidostamme, on julkista kapinallisuutta sekä uskollisuusvalan rikkomista, taikka jos se ritari todellakin on sairauden ja synkkämielisyyden kahleissa, tulee meidän itse kunnioittaa häntä käynnillä hänen luonansa, sillä tuommoista tautia vastaan ei ole mitään parempaa lääkettä kuin meidän läsnä-olomme sekä vieno suudelma meidän kurpitsiltamme. -- Lähdetään siis, te edeskäyvät, soittoniekat, henkivartijat sekä palvelijat! Kohottakaat korkealle meidän kuninkaallisen arvomme merkki -- kohottakaat korkealle kurpitsi, sanon minä! Ja puolikoita kantamaan, joidenka tulee antaa sydänverensä meidän maljojemme täytteeksi, valitkaa ne, jotka vielä kaikkein lujimmin pysyvät jaloillaan. Heidän kannettavansa on raskas ja kallis, ja jos ei vika liene meidän omissa silmissämme, niin ne näyttävät horjuilevan ja keikkuilevan enemmän kuin mitä suotava olisi. Kas niin, liikkeelle nyt, veikkoset, ja soittoniekkamme helähdyttäkööt suloisimmat ja uljaimmat sävelensä!"

Eteenpäin he läksivät nyt humalaisella ilolla ja lystinpidolla, ja heidän monista tulisoihduistansa leimahteli punertavaa valoa kapeitten katujen pieniä ikkunoita kohti, joista yömyssylliset talon-isännät sekä monesti heidän emäntänsäkin myös tirkistelivät salavihkaa, nähdäksensä mikä hurja pauhu häiritsi rauhallisia katuja tällä oudolla ajalla. Viimein seisahtui koko se iloinen joukkio ritari Ramornyn asunnon eteen, jonka pieni piha erotti kadusta.

Täällä he rupesivat koputtamaan, kolkuttamaan sekä hoilottamaan, uhaten kostoa uppiniskaisille, jotka eivät tulleet porttia avaamaan. Helpoin uhatuista rangaistuksista oli sulkeminen tyhjään tynnyriin Lystilän kuninkaan maan-alaisessa käähkänässä, nimittäin olutkellarissa. Mutta Eviot, Ramornyn hovipoika, hyvin tunsi noiden noin rohkeasti kolkuttavien sisäänpyrkijöitten luonteen, ja katsoi, herransa sairauteen nähden, viisaammaksi olla kokonaan vastaamatta. Hän toivoi heidän näin viimein lähtevän tiehensä, ja hän tiesi että olisi turha yrittää saada heidät pyynnöillä luopumaan aikomuksestaan. Ramornyn makuukammari oli toisella puolella rakennusta, pieneen puutarhaan päin, joten hovipoika toivoi, ettei hänen herransa uni häiriytyisikään tuosta melusta. Hän luotti ulkoportin vahvuuteen, jota hän päätti antaa heidän kolkutuksellaan koettaa, siksi kun kyllästyisivät tai siksi kuin heidän humalaisiin päihinsä taas joku toinen tuuma johtui. Näytti siis siltä kuin saisivat meluajat turhaan väsyttää itseään huutamisella sekä oven kolkuttamisella; mutta viimein heidän valekuninkaansa -- joka, surkea kyllä, oli liiankin todentodella kuninkaallista sukua -- rupesi torumaan heitä, sanoen heitä laiskoiksi ja typeriksi viinin- ja ilon-jumalan palvelijoiksi.

"Tuokaa tänne", käski hän, "avaimemme -- tuossa se on maassa -- ja avatkaa sillä tää vastahakoinen portti".

Avain, jota hän osoitti, oli suuri pölkky, joka oli jätetty sinne kadun syrjälle sen-aikuisissa Skotlannin kaupungeissa tavallisella huolimattomuudella.

Indian miehet kohta nostivat sen hurraten, ja sysäsivät sitä yhdistetyin voimin porttia vastaan niin kovasti, että lukko, telje sekä saranat kaikki lusahtivat, ja näyttivät tahtovan pian katketa. Eviot ei ruvennut odottamaan siksi, kun tää patteri olisi työnsä saanut tehdyksi; hän tuli ulos pihalle, ja, tavan vuoksi kysyttyänsä yhtä ja toista, käski porttivahdin avata portti, olevinansa ikään kuin nyt vasta olisi nuot keski-yölliset vieraat tuntenut.

"Sinä uskottoman herran kavala orja", sanoi hänelle prinssi, "missä on meidän kunnoton alamaisemme, ritari Juhana Ramorny, joka on niskoitellut meidän käskyämme vastaan".

"Armollinen herra", vastasi Eviot, kumartaen yht'-aikaa puhujan todelliselle sekä leikki-arvolle, "minun herrani on par'-aikaa kovasti sairas -- hän on ottanut unijuoman -- ja -- älkää pahaksi panko, kuninkaallinen korkeus, jos minä, niin kuin velvollisuuteni häntä kohtaan vaatii, ilmoitan, ettei hänen puheillensa voi päästä, koska hänen henkensä siitä voisi vaaraan joutua".

"Pyh! älkääs vaarasta jaaritelko, herra Teviot -- Cheviot -- Eviot -- vai mikäs teidän nimenne lienee? -- Neuvo vaan nyt minua herrasi kammariin, taikka avaa ainoasti hänen asuntonsa ulko-ovi, niin minä sinne kyllä osannen itsekin. -- Kohottakaa kurpitsi korkealle, uljaat mieheni, ja varokaa, ettei mene tilkkanenkaan hukkaan tuota nestettä, jonka Bakhus jumala on luonut meille lääkkeeksi kaikkiin ruumiin tauteihin sekä sydämen suruihin. Tuokaa se lähemmäksi, ja näyttäkää meille se pyhä kuori, joka niin kallis-arvoista nestettä sisältää".

Näin sanoen astui prinssi huoneesen ja, tuttu kun siellä oli, juoksi ylös ylikertaan. Hänen perässään juoksi Eviot, turhaan pyytäen että oltaisiin hiljaa, ja häntä seurasi muu roskajoukkio. Sillä tavoin hyökkäsivät he haavoitetun talonherran kammariin.

Se, joka joskus on kokenut miltä tuntuu kun väkevän unijuoman voimalla on viimeinkin nukahdettu uneen, huolimatta kiduttelevista ruumiinkivuista, ja kun sitten tuon lääkkeen vaikuttamasta luonnottomasta tunnottomuudesta tulee herätetyksi melun ja pauhun kautta, se yksin saattaa käsittää ritari Ramornyn mielenhämmennyksen ja säikähdyksen sekä hänen tulisen ruumiinkipunsa, jotka molemmin puolin toinen toistansa kiihdyttivät. Lisätkäämme siihen vielä se tieto, että hän oli antanut murhakäskyn, joka luultavasti juuri nyt tuli täytetyksi -- silloin vasta voimme oikein arvata minkälainen hänen heräämisensä oli -- herääjän mielestä paljon kauheampi ijankaikkista unta. Ohkaus, joka oli hänen heräämisensä ensimmäinen merkki, kuului niin hirveältä, että se pauhaajatkin hetkiseksi aikaa peloitti äänettömiksi. Ramorny nyt katsahti ympärilleen ja näki noita eriskummallisia olentoja ympärillään, jotka hänen vielä sekavassa mielessään kuvittelivat vielä eriskummallisemmilta. Ja hän mutisi itsekseen:

"Onpa se siis kuitenkin totta, se vanha taru! Nämät tässä ovat perkeleitä ja minä olen ijankaikkisessa kadotuksessa. Tuli kyllä ei ole ulkonainen, vaan minä tunnen sitä kuitenkin -- tunnen sydämessäni -- tunnen sen palavan ikään kuin seitsemän kertaa kuumennettu pätsi tekisi tehtävänsä minun sisuksissani!"

Sillä aikaa kuin hän näin tuimin silmin tuijotteli ympärilleen ja koetti johonkin määrään selvittää päätänsä, lähestyi Eviot prinssiä, lankesi polvilleen sekä rukoili, että tuo seuralaisjoukko käskettäisiin ulos.

"Tämä melu", sanoi hän, "voi herralleni tuottaa kuoleman".

"Ei mitään hätää, Cheviot", vastasi Rothsayn herttua. "Jos hän olisikin jo tuonelan tuvan kynnyksellä, tässä on lääke, joka pakoittaisi paholaiset saaliinsa kynsistään hellittämään. -- Tuokaa kurpitsi lähemmäksi, veikkoset".

"Se on surmaa hänelle, jos hän tässä nykyisessä tilassaan siitä maistaa", sanoi Eviot. "Hän kuolee, jos hän viiniä juopi".

"Joku muu juokoon sitten hänen sijastaan; hän tulee sitten parannettavaksi sijaisen kautta. Suokoon meidän suuri herramme Bakhus ritari Ramornylle sydämen lohdutuksen ja jalostuksen, keuhkojen puhdistuksen sekä mielikuvituksen kepeyden, jotka ovat hänen valituimmat lahjansa; ja se uskollinen palvelija, joka hänen sijastaan juopi, saakoon pyörrytykset, ja kuvotukset, ja hermoin kivistykset, ja silmäin hämärtymisen, ja pään porotuksen, jotka meidän suuri jumalamme panee lahjojensa sekaan, ettei ne saattaisi meitä jumalain vertaisiksi. -- Mitäs siihen arvelet, Eviot? Tahdotkos sinä olla se uskollinen palvelija ja juoda sen juoman herrasi sijaisena? Tee se, niin me tahdomme siihen tyytyä ja lähteä, sillä tää meidän alamaisemme näyttää todella kovin kalmankarvaiselta".

"Teen minä mielelläni mitä ikänäni vaan minun heikko voimani sallii", sanoi Eviot, "pelastaakseni herraani juomasta, joka hänelle voi kuoleman tuottaa, sekä samassa teitä, armollinen herra prinssi, siitä omantunnon vaivasta, että te olisitte siihen syypää. Mutta seisoopa tuolla mies, joka varsin mielellään on tekevä sen tehtävän ja vielä kiittävä teitä, kuninkaallinen armo, lisäksi".

"Kukas tää on", kysyi prinssi. "Lihamieskö? -- juuri ikään työstänsä tullut, arvaan ma. Tekevätkö lihamiehet työtä Laskiaispäivän iltana? -- Hyi kuinka hän vereltä haisee!"

Sen puhui hän Bonthron'ista. Osaksi hämmästyneenä melusta tässä talossa, jossa hän luuli pimeyden ja äänettömyyden vallitsevan, osaksi sekapäisenä paljosta viinistä, jonka hän oli juonut, seisoi se roisto tuossa oven kynnyksellä, ällistellen tuota pauhaavaa parvea kammarissa. Härännahkainen tröijynsä oli verissä; verinen kirves oli hänellä kädessä; näin ilmautui hän kauhistavaisena, ilkeänä haamuna pauhaajajoukon eteen, joissa, vaikka he eivät itsekään tienneet miksi, hänen näkönsä nosti yhtä paljon pelkoa kuin myös inhoa.

Samassa kun he toivat viinikurpitsinsa likemmäksi tuota julmaa ilkimystä ja kun hän jo ojensi, niinkuin näytti, verillä tahratun kätensä sitä ottamaan, huudahti prinssi:

"Viekää hänet alikertaan! Älkää antako sen roiston juoda silmieni edessä. Hankkikaa hänelle joka muu juoma-astia meidän pyhän kurpitsimme, ilojemme merkin sijaan -- sian purtilo olisi hänelle soveliain, jos semmoisen voisi löytää. Viekää hänet pois! Juottakaa hänet sikahumalaan hänen herransa liian kohtuuden sovitukseksi. -- Jättäkää minut nyt tänne kolmen kesken ritari Ramornyn sekä hänen hovipoikansa kanssa. Niin totta kuin olen kunnian mies, ei tuon rosvon näkö ole minulle mieluinen".

Prinssin seurue läksi pois, ja Eviot yksin jäi kammariin.

"Pahoin pelkään", virkkoi nyt prinssi, lähestyen sairaan vuodetta, aivan toisella äänellä kuin tähän asti, "pahoin pelkään, hyvä Ramorny, että tämä käyntini ei ole sinulle suotuisa; mutta onpas se sinun oma vikasi. Vaikka tiesit ainaisen tapamme ja itse minun kanssani olit ennalta tuuminut tään-illalliset huvituksemme, et ole tullut minua likelle aina St. Valentinin päivästä saakka -- nyt on jo Laskiaispäivän ilta -- ja tämä poissa-olosi on julkista kapinaa ja kavallusta meidän Lystilän valtakuntaa sekä Kurpitsin lakikirjaa vastaan".

Ramorny kohotti päätään ja katsoi epävakaisella silmällä prinssiin; sitten hän viittasi Eviot'ia jotakin juomista tuomaan. Ja ovipoika toi suuren kupin täynnä jotain virvoitusjuomaa, jonka sairas tyhjensi vapisevalla ahneudella.

Sitten hän otti useammat hyppyselliset tuosta toinnuttavasta pulverista, jonka lääkäri hänelle sitä varten oli antanut; sen perästä hänen ajatuksensa näkyivät selviävän.

"Annas kun koetan suontasi, Ramorny veikkoseni", sanoi prinssi; "minä niitä asioita hiukkasen ymmärrän. -- Mitä? Ojennatko minulle vasempaa kättäsi? -- Se ei ole lääketieteen eikä kohteliaisuuden sääntöjen mukaista".

"Oikea käteni on jo tehnyt viimeisen työnsä teidän palveluksessanne, armollinen herra", mutisi sairas hiljaisella, painuneella äänellä.

"Mitä se tarkoittaa", kysyi prinssi. "On minulle tosin tullut tieto, että sinun palvelijasi, Musta Oventin, menetti toisen kätensä. Mutta kylläpä hän toisellakin vielä saa varastetuksi niin paljon, että pääsee hirsipuuhun. Hänen kohtalonsa ei siis sen kautta muutu toisellaiseksi kuin miksi se oli aiottu".

"Ei se palvelija menettänyt kättänsä teidän palveluksessanne, armollinen prinssi, vaan minä se olin -- ritari Juhana Ramorny".

"Sinäkö?" sanoi prinssi. "Sinä mahdat leikkiä laskea minulle, tai on pääsi vielä sekava unijuomasta!"

"Jos kaikkein Egyptinmaan valmukukkain mehu pantaisiin yhden siemauksen sekaan", vastasi Ramorny, "ei se minuun pystyisi, kun tätä tässä katselen". Niin sanoen hän veti oikean käsivartensa esiin peitteen alta ja ojensi sen prinssiä kohti, käärittynä kuin se oli. "Jos nämät rievut päästettäisiin auki ja otettaisiin pois, niin te, armollinen herra, näkisitte, että verinen tynkkä on kaikki, mitä on jäänyt tähteeksi kädestä, joka aina oli valmis tempaisemaan miekkaa tupesta, niin pian kun te puolellakin sanalla käskitte".

Rothsay astui askelen taaksepäin kauhistuksella. "Se", sanoi hän, "pitää kostaa!"

"Se on jo kostettu pieneksi osaksi", virkkoi Ramorny; "näyttihän minusta kuin olisin nähnyt Bonthron'in täällä juuri ikään -- vai synnyttikö se kuvaus helvetistä, joka minun mielessäni kaikkein ensiksi kuvitteli, kun heräsin, tuon tuohon kuuluvan haamun? Eviot, kutsu tänne se konna -- se on, jos hän on semmoisessa tilassa, että voi näyttää itseänsä".

Eviot läksi ja tuli kohta takaisin Bonthron'in kanssa, jonka hän oli estänyt sille roistolle, hyvin suoduksi rangaistuksen täytteeksi, aiotusta toisesta viinikurpitsillisesta; sillä ensimmäinen, jonka murhamies oli kulauttanut suuhunsa, ei ollut häneen mitään silmin havaittavaa vaikutusta tehnyt.

"Eviot", käski prinssi, "älä päästä tuota luontokappaletta lähemmäksi. Sieluni oikein säpsähtää pelosta ja inhosta, kun hänet näen. Hänen katsannossaan on jotain minun luonteelleni vastahakoista, ja se minua vavahduttaa niinkuin inhottavan käärmeen näkö, joka ilettää".

"Kuulkaa ensin mitä hänellä on sanomista, armollinen herra", vastasi Ramorny. "Ei kukaan voi sitä tehdä vähemmillä sanoilla, paitsi jos kukaties saisi jonkun viinitynnyrin puhumaan. -- Oletko antanut hänelle saatavansa, Bonthron?"