Chapter 2
Hanskuri jätti siis itsensä jäljemmäksi ja huomasikin aivan oikein, erään miehen seurailevan heitä niin likeltä, että se, aikaan ja paikkaan nähden, voi antaa syytä epäluuloon. Jos he poikki kadun menivät, meni hänkin toiselle kadun puolelle; jos he jouduttivat askeleitansa tai rupesivat taas verkallisemmin astumaan, vieraskin teki samoin. Siitä ei olisi ollut suurta lukua, jos hanskuri olisi ollut yksin; mutta hänen kaunista tytärtänsä saattoi joku irstainen roisto yrittää ryöstää, tässä maassa, missä laista oli varsin vähän turvaa niille, joilla ei ollut voimaa itseänsä puolustaa. Koska Conachar ja hänen suojansa alainen kaunotar olivat oman kodin kynnykselle ehtineet, jossa vanha piika heille oven avasi, asettui porvarin huoli. Yhtähyvin teki hänen mieli, jos mahdollista, saada tietää, oliko siihen huoleen ollutkaan mitään syytä; senvuoksi hän huusi tuolle miehelle, jonka käytös oli pelon nostanut ja joka nyt oli pysähtynyt, ikään kuin ei olisi tahtonut tulla kynttilän valoon.
"Hei ystävä, astupas vaan esiin äläkä ole tuossa kuurapeittoisilla! Etkös tiedä, että niitä vastaan, jotka pimeässä kummituksina kävelevät, välistä koetellaan tuota keppitaikaa? Astupas esiin nyt, mies, ja näytä meille silmiäs".
"No miks'ei, mestari Hanskuri", vastasi ääni, joka oli syvimpiä, mitkä olivat ikinä johonkuhun kysymykseen vastanneet. Ei minua mikään kiellä silmiäni näyttämästä, vaikka kyllä soisin että ne paremmin maksaisivat katselemisen vaivaa kynttilän valossa".
"Herrainen aika!" huudahti Simo, "pitihän minun tuntea tuo ääni! -- oletko se sinä itse, omassa ruumiillisessas personassas, Seppä? No, etpä nyt, koira vieköön, pääsekään ohitse kuivin suin. Kuules, poikaseni, eihän valkeansammutus-hetki ole vielä soinut, ja jos olisikin, eipä siinä ole syytä erottaa poikaa isästään. Tule sisään, poikaseni, Dorothea saa antaa meille jotain suuhun pistettävää, ja me kilistelemme vielä kannuja, ennen kuin meistä saat erota, tule sisään, sanon ma; ja nyt tulee Katri-tyttärellenikin ilo, kun sinut näkee".
Näin puhuen hän oli miehen, jota hän niin ystävällisesti tervehti, vetänyt jonkinlaiseen kyökkiin, joka tavallisesti myös sai vieraskammarina olla. Sen koristuksena oli koko joukko tinatalrikeita, jotka vielä parin hopeakupin kanssa, kaikki aivan kirkkaiksi kuurattuna, seisoivat hyllyköllä. Kelpo takkavalkea sekä paistava lamppu loivat yli koko huoneen valoa ja hauskuutta, ja makea haju Dorothean käsien alla kypsyvistä ruoaksista ti tuntunut suinkaan vastenmieliseltä näitten miesten nenistä, joita ei liika aistin hienous vaivannut.
Tuntematon seuralainen nyt seisoi täydessä valossa talonväen keskellä. Hänen näkönsä ei ollut millään muotoa hieno eikä kaunis; mutta yhtähyvin hänen vartalonsa ja kasvonsa eivät ainoasti ansainneet huomiota, vaan jollakin lailla sitä ehdottomasti vetivät puoleensa. Hänen vartalonsa oli pikemmin alle tavallisen pituuden; mutta hartioitten leveys, käsivarsien pituus ja vahvuus sekä koko miehen jäntevyys näyttivät että hänellä oli hyvin tavaton voima sekä lakkaamattomalla harjoituksella rivakkaana pidetty ruumis. Sääret olivat hiukan koukkuiset, ei kuitenkaan niin paljon, että sitä varsinaiseksi viaksi olisi voinut sanoa. Päinvastoin se vähäinen koukkuisuus, vaikka se johonkin määrään ruumiinrakennuksen säännöllisyyden pilasi, näkyi ikään kuin luonnollisesti kuuluvan tämän ruumiin vahvuuteen. Puku oli härännahasta; vyöltä riippui raskas kaksiteräinen miekka sekä ikäänkuin kukkaron puolustukseksi, joka sen-aikuisen porvari-tavan mukaan, roikkui samaan vyöhön kiinnitettynä. Pää oli säännöllisen-muotoinen, ympyriäinen; tukka musta, lyhyeksi keritty, tuuheakähäräinen. Mustista silmistä salamoitsi rohkeus ja neuvokkaisuus, vaan muuten kasvot ilmoittivat ujostelevaa nöyryyttä, sekaisin leikillisyyden kanssa, ja tällä hetkeä, paitse sitä, nähtävää iloa tästä yhtymisestä vanhain ystäväin kanssa. Jos emme ota lukuun siinä tällä hetkellä myös näkyvää liikaa ujoutta, niin oli Heikki Sepän otsa korkea ja jalonnäköinen; mutta kasvoin alempi puoli ei ollut saanut yhtä kaunista muotoa. Suu oli suuri, täydesti varustettu vahvoilla, kauneilla hampailla, joiden näkö oli koko muussakin ruumiissa näkyvän terveyden ja voiman mukainen. Lisätkäämme siihen tuuhea, lyhyt parta sekä viikset, jotka nykyään oli jokseenkin huolellisesti siivottu, niin on miehen koko kuva valmis. Ijältään ei hän voinut olla yli kahdenkymmenen kahdeksan.
Koko talonväelle näkyi tämän vanhan ystävän arvaamaton tulo olevan hyvin mieleen. Simo Hanskuri yhä uudestaan pudisteli hänen kättänsä, Dorothea niijasi niijaamistaan ja Katrikin ujostelematta ojensi kätensä, jota Henrik vähän aikaa piti jättiläiskourassansa, aivan kuin olisi aikonut nostaa sen huulilleen. Mutta sitten oltuansa kahden vaiheella, hän sen jälleen hellitti, pelosta että se rohkeus pantaisiin pahaksi. Ei niin että tuo hänen kourassaan liikahtamatta makaava kätönen olisi tehnyt vastarintaa; vaan tytön kasvoissa ei näkynyt ainoastaan punastusta, siinä näkyi samassa hymy, joka nuorta miestä yhä pahemmin hämille saattoi. Mutta isä, nähdessään ystävänsä epäilyksen, huusi kursailematta:
"Suihkaa suuta, poikaseni, suihkaa suuta hänelle! Ja se on tavara, jota en tarjoisikaan kelle hyvänsä minun kynnykseni yli astuvalle. Mutta hyvä St. Valentin auttakoon! -- jonka pyhä on huomenna -- olenpa niin iloinen siitä, kun näen sun jälleen täällä tässä hyvässä Perth'in kaupungissa, että olisi vaikea sanoa mitä sinulta voisin kieltää".
Seppä -- sehän, niinkuin jo yllä mainittiin, oli sen rotevan käsityöläisen ammatti -- rohkeni tästä, niin että ujosti suuteli Perth'in Kaunotarta. Tämä puolestaan salli sen suosion-osoitteen hymyllä, joka sisarelle sopivaa hellyyttä osoitti, ja virkkoi samassa: "Toivonpa että se on katuvainen ja parannut mies, jolle sanon: tervetultua tänne Perth'iin takaiin!"
Seppä vielä piti tytön kättä kädessään, ikään kuin olisi aikonut vastata; mutta äkkiä, niinkuin rohkeutta tällä silmänräpäyksellä olisi puuttunut, hellitti irti. Hän vetäytyi oikemmaksi, aivan kuin olisi säikähtynyt teostansa ja hänen päivettyneet kasvonsa hehkuivat osaksi häveliäisyydestä, osaksi mielihyvästä. Näin kävi hän istumaan valkean äärelle, päinvastaiselle puolelle kuin Katri.
"No, Dorothea, jouduta nyt vaan syömistä, muija kulta -- ja Conachar -- miss' on Conachar?"
"Hän on mennyt levolle, isä, hänen päätään kivistää", vastasi Katri epävakaisella äänellä.
"Mene häntä kutsumaan, Dorothea", käski vanha hanskuri. "En kärsi noita hänen juoniansa. Hän muka on kovin korkeaa Vuorelais-sukua, levittääkseen pöytäliinaa tai tuodakseen talrikkia, ja hän tahtoisi muka päästä meidän vanhaan, kunnialliseen ammattiin, ilman passailematta, ilman mestariansa ja opettajaansa palvelematta semmoisissa asioissa, joissa kuuliaisuus on velvollisuutta. Mene häntä kutsumaan, sanon ma; en kärsi tuommoista tehtävien laiminlyömistä".
Kohta sen jälkeen kuului Dorothean ääni rappusilta tai vielä luultavammin tikapuilta, joita myöten kiivettiin yliselle, mihin vastahakoinen oppipoika niin ajattomalla ajalla oli kätkeynyt. Sieltä tuli puoli-ääneen mutistu vastaus, ja pian sen jälkeen Conachar ilmautui ruokahuoneesen. Yrmeyden pilvi synkeytti hänen ylpeää, vaan kaunista muotoansa. Hän rupesi pöytää laittamaan, asetti talrikit paikoilleen, toi suolat, kryydit ynnä muut ruoanhöystöt -- sanalla sanoen, toimitti nyky-ajan passarin virkaa, johon sen ajan tapa vaati kaikkia oppipoikia -- mutta tuo halpa työ, johon hänen oli pakko ruveta, oli hänelle silminnähtävästi inhoksi ja harmiksi. Perth'in Kaunotar katsahti häneen jollakin huolella, ikään kuin peläten, että tuo selvästi näkyvä vastahakoisuus voisi vielä enentää isän mielipahaa. Mutta vasta kun neidon silmät toistamiseen olivat hänen silmiänsä kohdanneet, suostui Conachar peittämään yrmeytensä ja toimissansa suurempaa myöntäväisyyttä ja nöyryyttä näyttämään.
Tässä meidän tulee antaa lukijalle tiedoksi, että tuo salainen silmänluontien vaihtelu Hanskurin Katrin sekä nuoren Vuorelaisen välillä tosin todisti, että edellinen piti jonkunlaista huolta jälkimmäisen käytöksestä; mutta tyystimmänkin tarkastelijan olisi ollut vallan vaikea keksiä, oliko siinä huolenpidossa mitään yli sen tunteen, mikä nuoressa tytössä on luonnollinen samassa talossa asuvaa, saman-ikäistä poikaa kohtaan, jonka kanssa hän on elänyt likeisessä tuttavuudessa.
"Sinä olet käynyt pitkillä matkoilla, Heikki poikaseni", virkkoi hanskuri, joka aina tätä lempinimeä käytti, vaikkei hän ollut millään lailla sukua nuorelle käsityöläiselle; "niin, ja olet nähnyt monen virran, paitsi tätä Taytä, sekä monta koreaa rakennusta, paitsi St. Johanneksen kirkkoa".
"Vaan enpä kuitenkaan yhtään, joka olisi ollut puoleksi verraksi niin rakas ja joka puoleksi verraksi niin ansaitsisikaan minun rakkauttani", vastasi seppä. "Sen vakuutan teille, isä, että kun taas Baiglien harjun yli olin päässyt ja näin tämän meidän kaupungin tässä leviävän edessäni, kauniina kuin tuo keijukaisten kuningatar laulussa, jonka ritari näkee makaavan keskellä tiheää ruusupensaikkoa, silloin minun sydämessäni tuntui aivan kuin olisin ollut lintu, joka panee väsyneet siipensä kokoon, laskeutuen alas omaan pesäänsä".
"Hei! Vieläkö sinussa on runoniekkaa?" sanoi hanskuri. "Mitä, saammeko taas nyt nähdä entiset hyppymme ja rinkitanssimme? Ja iloiset keikahdukset Vapunpäivän kukkas-riu'un ympärillä? Ja kuulia lystit laulut Joulu-aattona?"
"Semmoisia loruja kyllä mahtaa vieläkin joskus ilmautua, isä", virkkoi seppä, "vaikka tosin palkeitten puhina ja alaisimen kalske ovatkin karkeaa säestystä runoniekan sävelille. Mutta enpä voi parempia saada toimeen -- täytyy varojeni paranemista katsoa, vaikka tulisivatkin siinä värssyt huonommiksi".
"Kas se oli oikein -- oletpa juuri minun oma poikani" vastasi hanskuri; "ja varmaanpa et ole liioin kuluttanut rahojasi matkalla?"
"Enkä, vaan matka-rahojani vielä kartutin, isä -- tuon teräksisen haarniskan, jonka muistanette, möin minä neljästäsadasta markasta sir Maunu Redman'ille Englannin itäisen rajamaan vartijalle. Hän tuskin penniäkään tinki hinnasta, sen perästä kun olin antanut hänelle luvan koettaa sitä miekan sivalluksella. Ja tuo tyhjätasku Vuoriston varkaittenpäällikkö, joka sen oli alkuaan käskenyt, peräytyi kaupasta jo puolen sen summan tähden, vaikka työhön minulta oli mennyt puoli vuotta".
"Mitäs sinä noin tuijottelet, Conachar?" torui hanskuri, kesken puhetta kääntyen Vuorelais-oppilaansa puoleen. "Etkös milloinkaan voi oppia, että sinun vaan tulee pitää huolta omista tehtävistäs, kuultelematta kaikkea mitä ympärilläs tapahtuu? Mitäs se sinua koskee, että Englantilaisen mielestä on huokeaa, mitä Skotlantilainen liian kalliiksi katsoo".
Conachar kääntyi ikään kuin puhuakseen; mutta, hetkisen aikaa mietittyänsä, hän loi silmänsä alas ja koki asetuttaa mieltänsä, jota ylenkatse, millä seppä Vuorelais-ostajastansa puhui, oli kiihdyttänyt. Heikki jatkoi puhettaan, hänestä huolimatta.
"Myös möin, Edinburg'issa käydessäni, muutamia miekkoja ja väkipuukkoja kalliisin hintoihin. He arvelevat siellä sodan olevan tulossa; ja jos Jumala olisi niin armollinen ja laittaisi sotaa, niin minun tavarastani maksettaisiin täysi hinta. St. Dunstan tehköön sydämemme kiitolliseksi, sillä hän oli meidän ammattilaisiamme. Sanalla sanoen, tämä kalu tässä" -- hän laski käden kukkaronsa päälle -- "joka neljä kuukautta takaperin lähtiessäni oli jokseenkin laiha ja löttöinen, on nyt niin pyöreä ja paksu kuin kuuden viikon porsas".
"Entäs tuo sen toinen, rautakahvainen, nahkatuppinen kumppali?" kysyi hanskuri, "onko se ollut jouten koko tään ajan? -- Kuule, iloinen seppä, tunnustapa nyt vaan totinen tosi -- kuinka monessa käsikähmässä olet ollut sen perästä kun Tay-virran poikki menit?"
"Voi, älkää toki minulle vääryyttä tehkö tuommoisella kysymyksellä" -- hän vilkaisi Katriin -- "erittäin tämän neidon läsnä-ollessa", vastasi aseseppä. "Minä tosin miekkoja taon, vaan niiden käyttämisen, sen jätän toisille. -- Ei, ei, harvoin on minulla paljas miekka kädessä, paitsi kun sitä alaisimella tai tahkokiven päällä pitelen; ja ne vallan soimauksia puhuivat minusta Katri tyttärellenne, jotka ovat saattaneet hänet luulemaan rauhallisinta Perth'in porvareista tappelijaksi. Tahtoisinpa kuulla vaikka paraankin heistä päästävän semmoisen sanan suustansa Kinnoul'in mäellä, niin ettei olisi läsnä ketään muuta kuin se puhuja ja minä!"
"Hohhoh", sanoi hanskuri nauraen, "sitten me kai saisimme nähdä esimerkin maltillisesta kärsivällisyydestäs. -- Hyi häpeää, Heikki, että näin kuin veijari viekastelet miehelle, joka sinut perinpohjin tuntee. Ja sitten noin tuijottelet Katriin, ikään kuin hän ei tietäisi, että tässä maassa jokaisen miehen on kädellään suojeleminen päätänsä, jos tahtoo ma'ata jonkinlaisesta turvassa. -- Hohhoh, koira vieköön, jos et vaan liene rikkonut yhtä monta rintahaarniskaa kuin olet takonutkin".
"No, huonohan se olisi aseseppä, Simo isä, joka ei oman kouransa sivaltamalla osaisi koettaa omaa käsi-alaansa. Jos en minä joskus halkaisisi jotain kypäriä tai pistäisi miekankärkeä rintapaidan läpi, enpä tietäisikään, kuinka vahvoiksi ne tulee takoa. Sittenhän minä vaan kyhätä kilkuttaisin kokoon tuommoisia paperikaluja, joita Edinburg'in seppiä ei hävetä laskea käsistään".
"Ahah, nytpä jo voisin panna vetoon kultaisen kruunukolikon, että sinulla on ollut riita jonkun Edinburg'in Tuulen-kärventäjän[5] kanssa siitä syystä?"
"Riitaako! -- eipä toki, hyvä isä", vastasi perthiläinen aseseppä, "vaan miekanmittely on mulla tosin ollut semmoisen kanssa St. Leonard'in vuorella, kunnon kaupunkini kunnian puolustamiseksi, sen tunnustan. Ettehän toki voine uskoa, että rupeaisin riitaan ammattiveljen kanssa?"
"No, no, enhän suinkaan, enkä. Mutta kuinkas sitten se sinun ammattiveljesi suoriutui siitä?"
"Suoriutuipa, kun suoriutuikin, niin kuin se, joka menisi peitsenkärkeä vastaan, paperi-arkki rinnan suojuksena. Pikemmin sanoen, hän ei suoriutunut ollenkaan, sillä kun hänestä erosin, hän makasi Erakon mökissä, joka hetki odotellen kuolemaansa, johon hän, Gervasius-erakon sanojen mukaan, olikin itsensä hyvin jumalisesti valmistanut".
"No -- tapahtuiko sitten vielä mitään muuta miekanmittelyä?" kysyi taas hanskuri.
"Niin, tosiaan, miekastelinhan minä paitsi sitä vielä erään Englantilaisenkin kanssa Berwick'issä -- syynä oli tuo vanha riita heidän muka vallastansa meidän ylitsemme -- olenpa varma ettette te olisi suoneet minun antaneen myöten siinä vai kuinka? -- ja kävi minulta niin onnellisesti, että sain häntä vasempaan polveen pistetyksi".
"Hyvin tehty, Pyhä Anterus auttakoon! -- Vaan palatkaamme asiaan -- Kenenkä vuoro sitten tuli?" kysyi Simo, naureskellen muka rauhaisan ystävänsä urhotöitä.
"Minä taistelin yhtä Skotlantilaista vastaan Torwood'issa", kertoi Heikki Seppä, "siitä syystä ettei tiedetty, kumpi meistä oli parempi miekkamies, jota seikkaa, niinkuin hyvin ymmärrätte, ei voitu saada tietyksi eikä ratkaistuksi ilman koetuksetta. Siltä mies-paralta kirposi kaksi sormea".
"Vallan hyvin tehty Perth'in rauhallisimman pojan teoksi, joka ei ole koskaan pidellyt miekkaa muuten kuin seppä-ammatissaan! No, eikös ole sitten mitään sen enempää kerrottavaa?"
"Eipä juuri sanottavaa -- sillä yhden Vuorelaisen löylyttäminen ei juuri paljon maksa puhumisen vaivaa".
"Minkätähden sitten häntä löylytit, sinä rauhan mies?"
"Eipä tainnut olla mitään syytä, sen verran kuin muistan", vastasi seppä, "paitsi että hän seisoi eteläpuolella Stirling'in siltaa".
"Kas niin, saas tästä nyt -- terve tultua tänne luokseni kaikkein noiden sankaritöittes jälkeen. -- Conachar, joudu! kanna kannua ympäri niin että kilisee, sitten saat siemauksen pähkinänkarvaista olutta omaankin suuhusi, poikaseni"
Conachar kaasi mainittua hyvää juomaa mestarilleen sekä Katrille sopivalla kuuliaisuudella. Mutta, sen tehtyään, hän asetti kannun takaisin pöydälle ja istahti paikalleen.
"Hohhoh, mitä se merkitsee! -- Mitä tapoja ne on? -- Kaada myös vieraalleni, kunnioitettavalle mestari Henrik Sepälle".
"Mestari Seppä kaatakoon itselleen itse, jos juoda haluttaa", vastasi nuori Vuorelainen. "Minun isäni poika on jo alentanut itsensä kyllin täksi illaksi".
"Sepä oli sievä kiekahdus näin laikkuiselta kananpojalta", virkkoi Heikki. "Mutta sen verran oletkin aivan oikeassa, poikaseni, että se mies ansaitsee kuolla janoon, joka ei viitsi juoda ilman juomanlaskijaa".
Mutta talon isäntä ei ollut yhtä kärsivällinen sallimaan nuoren oppipoikansa uppiniskaisuutta. -- "No, niin totta kuin minun sanani aina on rehellistä puhetta ja minun neulomani kintaat kelvollista kalua", lausui Simo, "täytyypä sun nyt, kun täytyykin, kaataa vieraalleni olutta tuosta kannusta, jos tahdot kauemmin olla ja elää minun kanssani yhden katoksen alla".
Conachar, sen uhkauksen kuultuaan, nousi yrmeänä. Hän lähestyi seppää, joka jo oli tarttunut kannuun ja par'-aikaa kohotti sitä huulilleen, mutta samassa oli nuori passari kompastuvinaan ja tyrkkäsi seppää niin kömpelösti, että vaahtoova olut ryöpsähti vieraan silmille sekä vaatteille. Erin-omaisesti hyvänluontoinen oli tosin seppä, vaikka miekasteluihin kärkäs; mutta tätä tämmöistä häväistystä ei toki kestänyt hänen kärsivällisyytensä. Hän tarttui poikaa kurkkuun, joka ruumiin osa ensiksi sattui hänen kourahansa, kun Conachar teeskellystä kompastuksestaan oli nousemassa, kuristi häntä aika lailla ja sitten viskasi vastustajansa poikemmaksi, huutaen: "Jos tämä olisi tapahtunut toisessa paikassa, sinä nuori hirtehinen, olisinpa repäissyt korvat pois päästäsi, niinkuin ennenkin olen tehnyt muutamalle heimolaiselles!"
Nopsaana kuin tiikeri kavahti Conachar jälleen jaloilleen. Hän huusi: "Sitä kerskausta et saa toista kertaa elävänä päästää suustasi!" -- ja samassa tempaisi povestaan lyhyen, terävän puukon, jolla hän, päälle karaten, yritti pistää Heikkiä. Pistos oli tähdätty vähää alemmaksi olkaluuta ja olisi henkipaikkaan sattunut. Mutta uhattu mies niin äkkineuvoisesti sai itsensä suojatuksi, päällekarkaajan kättä ylöspäin lyömällä, että puukko ainoasti raappaisi, eikä sanottavasti vertäkään iskenyt. Puukon poisvääntäminen kädestä ja itse pojan kiinnikopristaminen niinkuin rautapihteihin, se oli sepälle vaan silmänräpäyksen työ. Conachar tunsi nyt olevansa kokonaan sen peloittavan vastustajan vallassa, jota hän oli vihastuttanut. Hän vaaleni yht'-äkkiä kalmankalvakaksi, vaikka silmänräpäystä ennen vielä oli ollut tulipunaisena, ja seisoi siinä mykkänä häpeästä ja pelosta, siksi kun seppä hänet jälleen hellitti lujasta kourastansa, tyynesti sanoen: "Kiitä onneas ettei sinun kaltaisesi voi minua suututtaa -- sinä vaan olet lapsi, ja minun, aikamiehen, ei olisi pitänyt aloittaa riitaa sun kanssas. Mutta olkoon tämä kuitenkin varoitukseksi."
Conachar hetkisen aikaa seisoi, ikään kuin olisi aikonut vastata; sitten hän läksi ulos, ennen kuin Simo oli hämmästyksistään niin tointunut, että sai sanan suustansa. Dorothea hääri sinne tänne, hakien rohtoja ja voiteita, Katri, nähtyään ulos tilkahtavat veret, oli pyörtynyt.
"Sallikaa mun lähteä tieheni, Simo isä", virkkoi Heikki surullisesti. "Olisinhan sen voinut ennaltakin arvata, että minua ainainen kohtaloni tännekin seuraisi, ja että minä toisin sivalluksia sekä verenvuodatusta kanssani huoneesen, johon en olisi tahtonut tuoda muuta kuin rauhaa ja onnea. Älkää minusta lukua pitäkö -- katsokaa vaan Katri parkaa -- pelästys tästä metelistä on hänet tappanut, ja se on kaikki minun syytäni."
"Sinunko syytäs, minun poikani! -- tuon Vuorelais-rosvon syytähän se oli, jonka pitää olla tässä minulla kirouksena ja vastuksena. Mutta saapa hän nyt, kun saakin, kohta huomispäivänä pötkiä takaisin kotilaaksoillensa tai maistaa meidän kaupungin vankihuoneen leipää. -- Yrittihän tuo mokoma tappaa mestarinsa vierasta mestarin omassa talossa! -- Se purkaa kaikki siteet välillämme. -- Mutta annas kun katson haavaasi."
"Katria!" sanoi taas aseseppä; "katsokaa vaan Katria!"
"Kyllähän Dorothea häntä katsoo", vastasi Simo; "ei hämmästys ja säikähdys tapa ihmistä -- mutta väkipuukot ja tikarit niin tekevät. Eikä ole hän, vaikka lihani ja vereni sikiö, minulle rakkaampi kuin sinä, Henrik kulta, joka olet minun poikani rakkauden kautta. _Skene-occle_ [tikari] on ilkeä ase Vuorelaisen kädessä."
"En ole siitä millänikään sen enempää kuin jos metsäkissan kynsi olisi raappaissut", sanoi aseseppä; "ja nyt kun puna jälleen palautuu Katrin poskiin, saatte nähdä että minä silmänräpäyksen kuluttua jälleen olen ihan tuttu ja tuore mies." Hän kääntyi pieneen, nurkassa riippuvaan peiliin päin ja otti kukkarostaan hiukan liinavaatteen kaappeita, pienen haavansa päälle pantaviksi, Kun hän niskaltaan ja hartioiltaan työnsi pois nahkatakkinsa, olisi ollut syytä ihmetellä näiden ruumiin-osien vahvuutta, jäntevyyttä ja vielä enemmän ihon valkeutta kaikissa paikoin, missä ei se, niinkuin käsissä ja kasvoissa, olisi kolkkojen ilmojen ja vaivaloisen sepän-ammatin vaikutuksesta ruskeentunut. Nopeasti sai hän veren tuketuksi liinakaappeillaan, ja muutama tilkka vettä pian poisti kaikki muut jäljet kahakasta. Sitten hän kääntyi jälleen pöytään päin, jonka ääressä Katri istui, yhä vielä kelmeänä ja vapisevana, vaikka kuitenkin jo pyörtymyksestään tointuneena.
"Voitko antaa minulle anteeksi, että olen mieltäsi pahoittanut kohta ensihetkenä, kun juuri olin tullut takaisin? Tuo poika oli hullu, kun minua vihaan härsytti, ja minä olin vielä hullumpi, kun tuommoiseen suutuin. Sinun isäsi ei minua moiti, Katri; etkö siis voi antaa anteeksi?"
"Miten minulla", vastasi Katri, "olisi valtaa anteeksi antaa, mistä minulla ei ole oikeutta vihastua. Jos minun isäni katsoo soveliaaksi sallia huoneessansa yöllisiä kahakoita, minun täytyy kai niissä olla läsnä -- en sitä voi auttaa. Kukaties tein väärin siinä, kun pyörryin ja sen kautta mahdollisesti keskeytin kauniin tappelun. Minun puolustuksenani olkoon, ettei luontoni siedä veren näkyä."
"Vai nekö", virkkoi isä, "ovat sinun terveisesi minun ystävälleni, joka pitkältä matkalta on tullut kotiin? Ystävälleni -- niinkö sanoin? -- ei -- omalle pojalleni. Hän on juuri pelastunut tuon mokoman konnan murhakynsistä, jonka huomenna aion potkaista ulos talostani -- ja sinä kohtelet Heikkiä, ikään kuin hän olisi tehnyt väärin, koska hän viskasi poikemmaksi käärmeen, joka häntä oli pistämäisillään!"
"Ei ole minun asiani, isä kulta", vastasi Perth'in Kaunotar, "päättää kumpi oli oikeassa, kumpi väärässä tässä tääniltaisessa kahakassa; enkä myös tarpeeksi selvään nähnyt mitä tapahtui, voidakseni sanoa, kumpi päälle karkasi, kumpi vaan itseänsä puolusti. Mutta varmaankaan ei meidän ystävämme Heikki voine kieltää, että hänen elämänsä tie käy alin-omaisten riitojen, tappelujen ja verenvuodatusten kautta. Ei hän voi kuulla yhdestäkään miekkamiehestä, kadehtimatta sen mainetta, eikä voi olla koettamatta sen urhoutta. Hän ei voi nähdä mitään tappelua, itsekin hyökkäämättä keskelle käsikähmää. Jos hän kohtaa ystävää, niin hän sen kanssa tappelee rakkaudesta tai kunniasta; jos kohtaa vihollista, niin tappelee vihan ja koston tähden. Ja niiden miesten kimppuun, jotka eivät ole hänen ystäviään eikä vihollisiaan, hän käypi, siitä syystä että he ovat tällä tai tuolla puolella jokea. Jokainen hänen päivänsä on tappelupäivä, ja epäilemättä hän vielä unissaankin jatkaa tappelujaan."
"Tyttäreni", moitti Simo, "sinun kielesi liikkuu liian liukkaasti. Tappelut ja taistelut ovat miesten asia, ei naisten, eikä sovi tytön niitä pitää mielessään tai kielellään."