Chapter 18
"Olispahan toki noita paimenia yltäkyllin tarhan suojelemiseksi", vastasi Rothsayn herttua. "Onhan täällä tään mitättömän Perth'in kylän seudulla jo yksistään neljä säännöllistä munkkiluostaria, kaikkea maallis-papistoa lukemattakaan. Minun luullakseni linnan, missä on niin yltäkyllin puolustusväkeä, pitäisi kyetä vihollista poistorjumaan".
"Yksikin kavaltaja linnaväen seassa, korkea herra", vastasi abotti, "voi jo suuresti haitata linnan turvallisuutta, vaikka sitä olisi useammat legionat puolustamassa. Ja jos ne, joiden tulisi olla kiivaimpia semmoista kavaltajaa linnasta ulos-ajamaan, päinvastoin häntä kevytmielisyydestä, mieltymyksestä uusiin muoteihin tahi ties häntä mistä syystä, suojelevat ja hoitavat, niin hänen tilaisuutensa pahan aikaansaamiseen tulee vielä arvaamattomin määrin suuremmaksi".
"Teidän sananne näkyvät tarkoittavan jotakuta meistä läsnä-olevista, isä abotti", sanoi Douglas; "vaan jos ne minua tähtäävät, niin ne häijysti tekevät minulle vääryyttä. Kyllä mar' tiedän Aberbrothock'in abotin tuoneen esiin typerät valituksensa siitä, etten ole sallinut hänen härkiensä sijitä siksi kunnes ne eivät olisi enää mahtuneet hänen laitumilleen, enkä myös hänen viljansa karttua, siksi kunnes se painaisi luostarin hinkalot rikki, sillä aikaa kun minun väkeni olisi ollut häränlihan ja heidän hevosensa ohrien nälässä. Mutta muistakaa, että laitumet sekä ohrapellot, joista ne runsaat varat saadaan, ovat kaikkityyni tulleet Aberbrothock'in luostarille lahjaksi minun esivanhempieni kädestä, eikä ollut suinkaan niitä antaessa tarkoitus, että heidän jälkeisensä piti keskellä sitä yltäkylläisyyttä nälkää nähdä eikä hän otakaan nälkää nähdäksensä, St. Priitta auttakoon! Mutta mitä väärään uskoon ja väärään oppiin tulee", lisäsi hän, lyöden suuren nyrkkinsä raskaasti pöytään, "kuka uskaltaa semmoisesta syyttää Douglas'ia? En juuri mielelläni näkisi ihmisraukkoja poltettavan jonkun hullun ajatuksen tähden; vaan käteni ja miekkani ovat aina valmiit kristin-uskoa puolustamaan".
"Herra kreivi, sitä en epäilekään", sanoi abotti; "niinhän on kaikkina aikoina ollut teidän jalon sukunne tapa. Mitä Aberbrothock'in abotin valituksiin tulee, ne nyt jääkööt toiseksi kerraksi. Mutta nykyinen pyyntöni olisi, että jollekulle korkeasukuiselle maallikkoherralle annettaisiin valta, yhdessä muutamain Pyhän Kirkkomme palvelijain kanssa, miekan voimalla, jos tarvis tulisi, auttaa niitä tutkistelemisia, joihin kunnian-arvoinen ingvisitionituomari yhdessä muutamain toisten arvokkaitten kirkon-ylimysten kanssa -- minäkin arvoton niihin kuulun -- aikoo ryhtyä noiden uusien oppien johdosta, mitkä par'-aikaa houkuttelevat yksinkertaista kansaa sekä turmelevat Pyhän Isän Paavin hyväksymää puhdasta ja kallista oppia".
"Annettakoon Douglas'in kreiville kuninkaallinen valtakirja tätä varten", virkkoi Albanyn herttua; "ja älköön olko kukaan vapaa hänen tuomiovaltansa alta, paitsi itse kuninkaan persona. Mitä minuun tulee, kyllä tiedän, etten ole teollani enkä ajatuksillanikaan hyväksynyt tai suosinut mitään oppia, jota Pyhä Kirkko ei ole luvalliseksi päättänyt. Vaan kuitenkin hävettäisi minua kuninkaallisen vereni perustuksella vaatia itselleni vapautusta, ettei näyttäisi ikään kuin hakisin suojaa tuota hirmuista syytöstä vastaan".
"Minä en huoli puuttua koko siihen asiaan", sanoi Douglas. "Minä lähden marssille Englantilaisia sekä tuota rajalais-kavaltajaa, March'in kreiviä vastaan, siinä on työtä kyllin minulle. Paitsi sitä olen oikea Skotlantilainen, enkä huoli sallia mitään, mikä voisi vielä lujemmin kiinnittää Roman ikeen Skotlannin kirkon niskoille tai saattaa vapaaherran kruunun alaiseksi hiipan ja munkinpäähineen vallalle. Pankaa siis te, jalo Albanyn herttua, oma nimenne siihen valtuukirjaan, ja hillitkää, olkaa niin hyvä, armollinen herra, noiden teille avuksi määrättyin Pyhän Kirkon miesten intoa, niin ettei tulisi mitään liikaa kiivautta. Sillä kaiku roviotulesta Tay-virran rannalla tuottaisi kohta Douglas'in takaisin vaikkapa York'in muurien edustalta".
Herttua hartaasti vakuutti kreiville, että tämä asia tulisi toimeenpantavaksi lempeydellä ja kohtuudella.
"Ilman epäilemättä", virkkoi Robert kuningas, "pitää sille tutkijakunnalle annettaman laaja valtuus; ja jos kruununi arvo sen sallisi, me emme itsekään pyrkisi vapaiksi sen tuomiovallan alta. Mutta kuitenkin luotan siihen, että, samassa kun Kirkon ukkosen-nuolet välähdytetään noiden inhottavien väärien oppien ilkeäin alkuunpanijain tuomioksi, laupeus ja armahtavaisuus tulee osoitettavaksi heidän petostensa viattomille uhreille".
"Niinhän aina onkin Pyhän Kirkon menetystapa, herra kuningas", virkkoi Dominikolais-abotti.
"No, kirjoitettakoon sitten semmoinen valtuuskirja asianmukaisella huolella meidän veljemme, Albanyn herttuan nimelle, ja lisättäköön tutkijakuntaan muitakin jäseniä, semmoisia, jotka sopiviksi havaitaan", päätti kuningas. -- "Ja nyt me voimme lopettaa tämän neuvoittelumme -- Rothsay, tule sinä kanssani ja taluta minua -- minulla olisi sinulle jotakin kahdenkesken puhuttavaa".
"Prruu, prruu!" huusi prinssi, niinkuin olisi puhutellut opetettua ratsuhevostansa.
"Mitä tää sivistymätön käytös merkitsee, poika?" torui kuningas; "etkös koskaan opi järkeviin ihmis-tapoihin?"
"Älkää luulko minun tarkoittaneen mitään pahennusta, herrani ja kuninkaani", vastasi prinssi. "Mutta me olemme eroamaisillamme, päättämättä mikä tulee tehtäväksi tuon erin-omaisesti hullunkurisen jutun, tuon poishakatun käden suhteen, jonka Douglas'in kreivi niin ritarillisesti korjasi talteensa. Meidän olomme täällä Perth'issä on oleva sangen ikävä, jos olemme eripuraisuudessa kaupunkilaisten kanssa".
"Jättäkää se asia minun haltuuni", virkkoi Albanyn herttua. "Jollakin pienellä maatilus- ja rahalahjalla sekä runsailla koreitten sanojen määrällä saanemme porvarit kyllä asettumaan tällä kerralla. Mutta hyvä olisi, jos hovissa oleskelevat vapaaherrat seuralaisineen saisivat varoituksen, että he eivät saa kaupungin rauhaa häiritä".
"Tietysti, niin on meidän tahtomme", lausui kuningas; "julistettakoon siitä kohta ankara käskymme".
"Se on aivan liika suosion-osoitus noille poroporvareille", virkkoi Douglas, "mutta tapahtukoon teidän korkea tahtonne, herra kuningas. Minä nyt vaan pyydän saada lupaa lähteä".
"Sitä ette saa ennenkuin olette hiukan Gascognen viiniä maistaneet, korkea herra", vastusti kuningas.
"Älkää pahaksi panko," vastasi kreivi, "mutta ei minua janota; enkä minä tosiaan juo paljaan tavan vuoksi, vaan ainoasti tarpeen tahi ystävyyden tähden". Näin puhuen hän läksi pois.
Kuningas, jolle hänen lähtönsä tuntui olevan ikään kuin helpoitukseksi, virkkoi sitten: "Ja nyt, veljeni, meidän oikeastaan olisi asia ruveta torumaan tätä meidän huliviliämme, Rothsaytä. Vaan onpa hänestä ollut meille neuvoittelussamme niin hyvä apu, että tulisi ottaa se ansio johonkin määrään lukuun hänen hullutustensa suorituksena".
"Hyvin iloinen olen siitä tiedosta", vastasi Albanyn herttua, jonka katsanto surkuttelevaisuutta ja uskomattomuutta ilmoitti, ikään kuin ei hän olisi tuosta huhutusta avusta mitään tietänyt.
"No, veikkonen, nyt oletkin oikein hidas ymmärtämään", sanoi kuningas, "sillä ethän toki vaan liene kateellinen. Etkö muista, että Rothsay kaikkein ensiksi keksi tuon neuvon Vuoriston rauhoittamiseksi, jonka sinä, kokenut mies, tosin laitoit soveliaampaan muotoon, ja johon sitten kaikki suostuivat. -- Ja nytkin taas me olisimme eronneet, yhtä tärkeää asiaa miettimättä, jos ei hän olisi meille muistuttanut mieleen tuota kahakkaa porvarein kanssa".
"En epäile ollenkaan", virkkoi Albanyn herttua, antaen myönnytyksensä, jota hän näki kuninkaan odottavan, "että minun kuninkaallinen veljenpoikani pian on varttuva isänsä vertaiseksi viisaudessa".
"Taikkapa myös", sanoi Rothsayn herttua, "kenties katsoen helpommaksi toiselta sukuni jäseneltä lainata tuon kauniin, mukavan ulkokultaisuuden kaavun, joka kaiken pahuuden peittää, ja silloin siitä on vähän lukua, onko se pahuus olemassa vai ei".
"Herra abotti", virkkoi Albanyn herttua, kääntyen Dominikolaisen puoleen; "me pyydämme että te hetkiseksi menisitte täältä pois. Kuninkaalla ja minulla olisi puhuttavana prinssille semmoista, mikä ei saa tulla kenenkään vieraan kuultavaksi, ei teidänkään korvihinne".
Dominikolais-munkki kumarsi läksi.
Koska näin molemmat kuninkaalliset veljekset ja prinssi olivat jääneet kahden kesken, näytti kuningas olevan kovasti hämillä ja tuskassa; Albanyn herttua oli mietteisinsä vaipunut ja synkällä mielellä; Rothsay, vaikka hänellä sydämessään oli pelkoa, koki peitellä sitä tavallisella kevytmielisyydellänsä. Hetkisen aikaa olivat kaikki vaiti. Vihdoin Albanyn herttua puhkesi sanoihin.
"Kuninkaallinen veljeni", sanoi hän, "veljenpoikani prinssi katselee niin suurella epäluulolla kaikkia minun suustani tulevia varoituksia, että minun täytyy pyytää teitä itse näkemään sitä vaivaa ja selittämään hänelle, mitä hänen on hyvin tarpeellista saada kuulla".
"Se mahtaa olla hyvinkin ikävä sanoma sitten", virkkoi prinssi, "koska ei Albanyn herttua osaa sitä mesisanoihin kääriä".
"Heitä jo hävyttömyytesi viimeinkin, poika", vastasi kuningas suuttuneena. "Sinä tiedustelit juuri ikään sitä kahakkaa porvarien kanssa -- vaan kukas siihen kahakkaan on alkusyy, Taavetti? -- Mitä miehiä ne olivat, jotka kapusivat ylös rauhallisen porvarin ja alamaisen ikkunoille, häiritsivät yörauhaa tulisoihduillaan sekä huudoillaan, ja saattivat meidän kansaamme vaaraan ja pelkoon?"
"Suurempaan pelkoon kuin vaaraan", vastasi prinssi; "mutta kuinka voin juuri minä kaikista ihmisistä yksin tehdä selvää, kutka ne yörauhan-rikkojat olivat?"
"Siinä oli yksi sinun seuralaisistas joukossa", jatkoi kuningas; "tuommoinen Belial'in mies, jonka minä aion saattaa asianmukaiseen rangaistukseen".
"Ei minulla ole yhtään seuralaista, minun tietääkseni", vastasi prinssi, "joka teidän mielipahaanne ansaitsisi, kuninkaallinen majesteetti".
"Ei mitään verukkeita, poika -- Missäs sinä olit St. Valentin'in aatto-iltana?"
"Toivottavasti sitä hyvää pyhäämiestä palvelemassa, niinkuin tomun lapsen sopii", vastasi nuorukainen huolettomasti.
"Jospa minun kuninkaallinen veljenpoikani olisi hyvä ja kertoisi meille minkälaisilla asioilla hänen tallimestarinsa kävi sinä pyhän-aattona", kysyi Albanyn herttua.
"Puhu, Taavetti -- minä käsken sinua puhumaan", sanoi kuningas.
"Ramorny oli _minun_ palveluksessani -- se vastaus, toivon mä, riittänee minun sedälleni".
"Vaan se ei riitä _minulle_", jatkoi suuttunut isä. "Jumala sen tietää, etten ole koskaan himonnut kenenkään miehen verta -- mutta tuon Ramornyn pään minä tahdon saada poikki, jos suinkin vaan laki sen voi sallia. Hän on ollut yllyttäjänä sekä osan-ottajana kaikkiin sinun irstaisuuksiisi ja hullutuksiisi. Mutta kyllä pidän huolta, ettei niin enää tapahdu. -- Kutsu Mac-Lewis sekä muutamia vahtimiehiä!"
"Älkää tehkö pahaa viattomalle miehelle", virkkoi prinssi, joka tahtoi millä hinnalla hyvänsä pelastaa suosituistansa tuosta uhkaavasta vaarasta. "Minä panen kunniasanani pantiksi, että Ramorny oli minun asioillani, eikä siis voinut olla tuohon yömeteliin osallinen".
"Kavala valehtelija!" sanoi kuningas, näyttäen prinssille erästä sormusta, "tässä näet Ramornyn sinetti-sormuksen, joka häneltä siihen häpeälliseen kahakkaan katosi! Se oli joutunut yhden Douglas'in seuralaisen käsiin, ja kreivi sen on antanut veljelleni. Älä puhu mitään Ramornyn puolesta, sillä hänen tulee kuolla. Ja mene sinä pois minun silmieni edestä, katumaan hänen turmiollisia neuvojansa, jotka tekevät että sinä nyt tässä seisot edessäni, valhe kielelläsi! -- Hyi häpeä, Taavetti, häpeä! Sinä, minun poikani, olet valehdellut isällesi; sinä ritari, olet valehdellut ritaristosi päällikölle!"
Prinssi seisoi ääneti, sillä hänen omatuntonsa oli herätetty, ja hänen petoksensa ilmi todistettu. Sitten hän antoi valtaa kunniantunnolle, joka hänellä kuitenkin oli sydämensä pohjassa, ja heitti itsensä isänsä jalkojen juureen.
"Tää petollinen ritari", sanoi hän, "menettäköön arvonsa, valheellinen alamainen rangaistakoon kuolemalla! Mutta voi! -- sallikaa pojan pyytää isältään anteeksi-antoa palvelijalle, joka ei minua ole tähän pahantekoon yllyttänyt, vaan vastahakoisesti ryhtyi siihen minun käskystäni! Antakaa minun saada kantaa rangaistuksen koko kovuus hullutuksestani, vaan säästäkää ne, jotka ovat enemmän vaan olleet minun välikappaleinani kuin minun rikoskumppaleinani! Muistakaa, että minun autuas äitini itse on valinnut Ramornyn minun seuralaisekseni".
"Älä häntä mainitse, Taavetti, sen kiellän!" sanoi kuningas. "Häntä voi onnelliseksi sanoa, kuin ei hänen tarvinnut nähdä rakasta lastansa edessään kaksinaisella tavalla häväistynä, häpeällisen teon ja häpeällisen valheen kautta!"
"Minä tosin olen mahdoton hänen nimeänsä mainitsemaan", sanoi prinssi, "vaan kuitenkin, isä kulta, minun täytyy hänen nimeensä rukoilla Ramornylle armoa".
"Jos saisin neuvoa antaa", virkkoi Albanyn herttua, joka näki, että isän ja pojan välillä pian taas sovinto tulisi toimeen, "niin kehoittaisin erottamaan Ramornyta prinssin palveluksesta ja seurasta sekä määräämään hänelle vielä lisäksi sakkoja, sen verran kuin hänen varomaton tekonsa, näkyy ansaitsevan. Tähän luovuttamiseen suosiosta on kansa tyytyvä, ja koko asia saadaan sitten helposti sovitetuksi ja unohdetuksi, jos vaan ei prinssi koettane suojella palvelijaansa".
"Tahdotko minun tähteni, Taavetti", virkkoi kuningas kyynelsilmin ja vapisevin äänin, "luovuttaa palveluksestasi tuon vaarallisen miehen? Rakkaudesta minuun, joka en hennoisi kieltää, vaikka tahtoisit sydäntäni ulos rinnastani?"
"Sen teen, isä kulta -- sen teen kohta", vastasi prinssi. "Soisinpa että voisin yhtä helposti tehdä teille mieliksi kaikissa asioissa, kuninkaallinen isäni", lisäsi hän, heittäen itsensä uudelleen isänsä jalkain juureen. Tämä kuitenkin nosti hänet kohta ylös ja halasi lempeästi.
Albanyn herttua katseli tätä karsain silmin, mutta oli vaiti; vasta minuutin tai parin kuluttua hän virkkoi: "Nyt kun tämä asia on saanut näin hauskan lopun, kysyisin, suvaitsetteko te, kuninkaallinen majesteetti, mennä kappelikirkkoon iltamessuun?"
"Se on tietty", vastasi kuningas. "Eikö minun tulisi kiittää Jumalaa, joka minun perhekuntahani on sovinnon takaisin tuonut. Tuletko sinäkin kanssamme, veli?"
"Jos te, kuninkaallinen majesteetti, sallitte mun olla poissa -- en", vastasi herttua. "Minun pitää Douglas'in sekä parin muun herran kanssa neuvoitella, millä keinoin saisimme nuot Vuoriston korppikotkat satimeemme houkutetuiksi".
Albanyn herttua näin läksi omia kunnianhimoisia tuumiansa miettimään; kuninkaallinen isä ja poika puolestaan rukoilivat kirkossa, kiittäen Jumalaa että heidän välinsä niin onnellisesti oli jälleen eheäksi tullut.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay, Lähde vuorille nyt kerallein! Lähdepäs vuorille, Liisu Lyndelay, Mulle kullaks ja morsiameksein.
Vanha laulu.
Yksi edellisistä luvuista saattoi meidät kuulemaan kuninkaan salarippiä; nyt meille on taas samanlainen tapaus tarjona, vaikka paikka ja tapauksessa osalliset ovat ihan toisia. Ei nyt olla götiläistyylisessä, hämärässä luostarihuoneessa; nyt seisotaan Kinnoul'in vuorella, yksi Skotlannin ihanimpia näkö-aloja silmien edessä, erään kallion juurella, josta sopii katsella kauas kaikille haaroille. Siellä istui Perth'in kaupungin Kaunotar, hartaalla tarkkuudella kuullellen valkeaan kaapuun ja päähineesen puetun Karthausilais-munkin neuvoja. Tämä lopetti viimein puheensa rukouksella, johon myös hänen rippilapsensa hartaasti otti osaa.
Kun rukous oli luettu, istui pappi jonkun aikaa, katsellen tuota ihanaa näkö-alaa, jonka kauneutta ei edes nyt talven kolkkous voinut peittää, ja hetkinen kului näin, ennen kuin hän taas kääntyi surumielisen kumppalinsa puoleen.
"Katsellessani", virkkoi hän viimein, "tätä rikasta, näössään niin vaihettelevaista maata, noita linnoja, kirkkoja, luostareita ja komeita palatseja, noita viljavia peltoja ja avaroita metsiä, sekä tuota jaloa jokea, en tiedä, tyttäreni, kumpaa minun tulisi enemmän ihmetellä, Jumalan hyvyyttäkö vai ihmisten kiittämättömyyttä. Hän on suonut meille tämän ihanan ja viljavan maan, vaan me olemme tästä hänen armolahjastaan tehneet tappelutantereen sekä luukammion. Hän on suonut meille vallan elementtien yli sekä taidon rakentaa huoneita suojaksemme ja hauskuudeksemme, vaan me olemme ne tehneet rosvoin sekä ryövärein pesäksi,
"Mutta, hyvä isä", vastasi Katri, "onpa kuitenkin myös lohduttavaa tuossa näkö-alassa edessämme. Tuolla noin näemme neljä kaunista luostaria kirkkoineen, torneineen, jotka vasken helisemisellä kehoittavat kaupunkilaisia velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan täyttämään -- näiden luostarein asukkaat, jotka ovat luopuneet maailmasta, sen harrastuksista ja huvituksista; pyhittääkseen koko elämänsä taivaallisiin toimiin -- eikö ne kaikki ole todisteina, että jos Skotlanti onkin syntinen ja verinen maa, se kuitenkin vielä tuntee ja pitää arvossa uskonnon vaatimukset ihmiskunnalta?"
"Aivan niin, mun tyttäreni", sanoi munkki; "sanoissasi näyttäisi olevan perää. Vaan likempää katsoen, suuri osa tuosta lohdutuksesta, jota sinä viittaat, ilmautuu petokseksi. Semmoinen aikakausi on kyllä, se on totta, ollut kristikunnan historiassa, jolloin hyviä ihmisiä, jotka elättivät itseänsä omain käsiensä työllä, kokoontui yhteen -- ei siksi että saisivat elää helppoa elämää, ja nukkua rauhassa, vaan siksi että voisivat valmistaa toinen toisensa kristillistä uskoa ja oppia sanansaarnaajoiksi kansalle. Epäilemättä voisi nytkin löytyä semmoisia miehiä noista pyhistä huoneista tuolla silmiemme edessä. Mutta suuresti pelkään, että hyvin monen rakkaus on kylmennyt. Meidän hengelliset miehemme ovat tulleet rikkaiksi, yhtäpaljon jumalisten ihmisten lahjain, kuin niiden lahjusten kautta, joita häijyt ihmiset tietämättömyydessään ovat antaneet, siinä luulossa, että he kirkon omia tulevien antimien kautta voivat ostaa itselleen anteeksi-antoa, jota Jumala ainoasti totisille katuvaisille lupaa. Ja näin on, valitettavasti kyllä, kirkon rikastuessa, kirkon oppi tullut hämäräksi ja sekavaksi, samoin kuin kynttilänkin valo, jos se kultaiseen astiaan asetetaan, on vähemmin kirkas, kuin koska se valaisee lasikuvun läpi. Jumala sen tietää, etten minä näitä seikkoja huomaa mistään erin-omaisuuden halusta enkä pyrinnöistä päästä opettajaksi Israel'issa; vaan tuli hehkuu minun sydämessäni eikä salli mun olla vaiti. Kyllä mä noudatan munkistoni sääntöjä, enkä vetäy pois sen ankarien käskyjen alta. Olkoon ne välttämättömät meidän autuudellemme tahi pelkkiä ulkomenoja, keksittyjä korvaukseksi totisen jumalisuuden ja oikean katumuksen puutteelle, niin olen luvannut, jopa vannonutkin niitä totella. Ja minä aion totella niitä sitä tarkemmin siitä syystä, koska muuten voitaisiin sanoa minun pitävän huolta ruumiini mukavuudesta, vaikka Jumala voisi todistaa kuinka vähän pitäisin lukua kaikista vaivoista ja piinoista, jotka siinä minulle voisivat tulla osaksi, jos vaan kirkon puhtaus saataisiin entiselleen ja papiston tavat takaisin muinaiseen yksinkertaisuuteensa".
"Mutta, hyvä isä", virkkoi Katri, "juuri näitten ajatustenne tähdenhän ihmiset haukkuvatkin teitä Lollard'iksi ja Wiclefiläiseksi, sanoen teidän tahtovan hävittää kirkot sekä luostarit ja palauttaa pakanan-uskoa".
"Juuri senvuoksi, minun tyttäreni, on minun pakko hakea turvaa keskellä kallioitten sekä vuorien, ja paeta sivistymättömäin Vuorelaisten luokse, jotka siinä suhteessa voi sanoa edistyneemmiksi armon tiellä, että heidän rikoksensa lähtevät oppimattomuudesta, ei röyhkeydestä. En tahdo, säilyäkseni heidän julmuudeltaan, laiminlyödä niitä keinoja, jotka Jumala minulle neuvonee; sillä, niin kauan kun semmoisia ilmauntuu, olen katsova sitä merkiksi, että minulle vielä on joku tehtävä aiottu maan päällä. Mutta jos niin olisi minun taivaallisen Herrani tahto, niin Hän tietää, kuinka mielellään Klemetti Blair on riisuva tämän turmeltuneen maallisen elon, siinä nöyrässä toivossa, että hän tuolla saapi autuaan elämän sen sijaan. -- Mutta miksi näin tuskallisesti katselet lapseni? -- Sinun nuoret silmäsi ovat terävämmät minun näkimiäni -- näetkö jonkun tulevan?"
"Minä katselen, hyvä isä, eikö tuo Vuorelais-poika, Conachar jo tule, joka on saattava teidät Vuoristoon, missä hänen isänsä voi suoda teille turvallisen, joskin kyllä epämukavan, pakopaikan. Sen hän usein lupasi, kun me puhelimme teistä ja teidän opetuksestanne -- pelkäänpä hänen nyt olevan semmoisessa seurassa, missä hän sen opetuksen pian unohtanee?"
"Siinä pojassa on armon kipenöitä", lausui isä Klemetti, "vaikka se kansa tavallisesti on kovin kiintynyt omiin hurjiin, raakoihin tapoihinsa, täydellä maltilla kärsiäkseen uskonnon tahi ihmislain suitsia. -- Etpä ole koskaan kertonut minulle, tyttäreni, millä lailla se nuorukainen, vastoin sekä kaupungin että Vuoriston tapoja, tuli asumaan sinun isäsi taloon?"
"Kaikki mitä minä siitä asiasta tiedän," sanoi Katri, "on se, että hänen isänsä on suuren-arvoinen mies noissa Vuorelaisissa, ja että hän rukoilemalla rukoili isääni, joka hänen kanssaan on ollut tekimisissä kaupan tähden, tätä poikaa joku aika luonansa pitämään. Vasta kaksi päivää sitten tuli heille ero, siten että poika palasi vuorillensa".
"Ja miksikä sinä, tyttäreni" kysyi munkki vielä, "olet edelleen pitänyt semmoista yhteyttä sen Vuorelais-pojan kanssa, että tiesit miten hänelle saattaa sanaa, nyt kun hänen apuansa tuli tarvis minun hyväkseni? Se on tosiaan sangen paljon, että nuorella neidolla on niin suuri valta semmoisen hurjan varsan yli kuin tuo Vuorelais-poika on."
Katri punastui ja vastasi viivytellen: "Jos minulla lienee joku valta Conachar'in yli, niin olen sitä -- sen Jumala todistakoon! -- käyttänyt ainoasti hänen tulisen luonteensa taivuttamiseksi sivistyneen elämän säännöille kuuliaiseksi. Totta on myös, että jo kauan olen pelännyt teille, hyvä isä, tulevan pakon paeta, ja siksi olin hänen kanssansa tehnyt semmoisen sovinnon, että hän tulisi tähän paikkaan minun puheilleni, niin pian kun hän saisi minun sanani sen merkin kanssa, minkä hänelle eilen lähetin. Sanansaattajana oli nopsajalkainen poika hänen omasta clan'istansa, jota hänellä oli ennenkin tapana joskus lähettää Vuoristoon asioilleen".
"Ja pitääkö minun siis uskoa, tyttäreni, että tuo nuorukainen, niin viehättävä silmälle, ei ollut sinulle muulla lailla rakas, paitsi että sinun oli halu valistaa hänen mieltänsä ja sivistää hänen tapojansa?"
"Semmoinen on asian laita, hyvä isä, eikä mitään muuta", vastasi Katri; "vaan kenties ei ollut hyvä, että minä viljelin niin likeistä ystävyyttä hänen kanssaan edes opettamisen ja parantamisenkaan vuoksi. Mutta sen rajan yli eivät minun sanani koskaan menneet".
"Sittenpä minun silmäni on pettänyt, tyttäreni; sillä minä olin sinussa näinä viime-aikoina havaitsevinani mielenmuutoksen, muutamia ikävöiviä katsahduksia takaisin tämän maailman puoleen, josta sinä jo yhteen aikaan olit päättänyt luopua".
Katrin pää vaipui alas ja hänen poskiinsa lensi vielä tulisempi puna, kun hän vastasi: "Itsehän te, arvoisa isä, aina vastustelitte minun menemistäni luostariin".
"Enkä siihen kehoita nytkään, lapsukaiseni", sanoi munkki. "Avioliitto on kunniallinen sääty, jonka Jumala on säätänyt, siksi että ihmiskunta säännöllisellä tavalla tulisi jatketuksi; enkä minä voi Raamatusta löytää, mitä ihmisviisaus sitten on ollut keksivinään, että muka avioton elämä on parempi. Mutta minä olen huolissani, minun tyttäreni, sinun puolestas, niinkuin isä ainoan lapsensa suhteen, ettet hukkaisi itseäs jonkun sinua ansaitsemattoman omaksi. Sinun isäsi, joka ei ole vaativainen vaalissaan, auttelee, sen tiedän, tuon Wynd'in Heikiksi nimitetyn hurjapäisen riitakukon ja viinaveikon kosimisia. Hän on rikas mies, olkoon niin, vaan hän seurustelee irstaisten tyhjäntoimittajain kanssa -- hän on tavallinen kilpatappelija, joka on vuodattanut verta niinkuin mettä. Voipiko semmoinen olla sopiva aviokumppali Hanskurin Katrille? -- Ja kuitenkin käy huhu semmoinen, että heistä muka pian tulee pariskunta".