Chapter 16

Silloin kun nämät ajatukset tunkeutuivat hänen mieleensä, oli hän jo melkein saapunut matkansa päähän. Laulutyttö yhä vielä riippui kiinni hänen käsikynkässänsä, voimattomana osaksi pelosta, ja näin he viimein tulivat keskipaikoille Wynd-katua, jolla oli kunnia nähdä hänen talonsa rivissänsä ja josta Heikki oli saanut yhden liikanimistänsä, tuolla ajalla, jolloin sukunimet vielä olivat niin vakaantumattomat. Täällä arkipäivinä hänen ahjonsa lekkui ja naapurien korvat tahtoivat mennä lumpeen neljän puolialastoman sällin kalkuttelemisesta vasaroillaan, valkkamillaan. Mutta St. Valentinin päivän tähden olivat nuot teräs-miehet nyt sulkeneet pajan ja ulkona omilla asioillaan, mikä kirkossa, mikä killantuvassa. Pajan viereinen talo oli Heikin oma; se oli kyllä pieni ja kapean raitin varrella; mutta sen takana oli avara puutarha hedelmäpuineen, joten se kuitenkin oli hauskanlainen asunto. Seppä ei kolkuttanut eikä huutanut, sillä se melu olisi saattanut naapurit ikkunoilleen tai ovenkynnyksilleen, vaan hän veti ulos omatekemänsä tasku-avaimen, joka siihen aikaan oli suuri, kadehdittu harvinaisuus. Sillä hän avasi ulko-oven ja astui kumppalinsa kanssa sisään.

He tulivat ensin kyökkiin, jota huonetta meidän sepän säätyläisissä myös tavallisesti käytettiin perhekunnan olotupana, vaikka tosin Simo Hanskurilla sekä parilla muulla porvarilla oli eri huone ruoan syömistä, eri ruoan laittamista varten. Tämän, erittäin huolellisesti puhtaana pidetyn huoneen nurkassa istui vanha vaimo, jota, jos katsoi hänen pukunsa sievyyteen, sekä huolellisuuteen, jolla tulipunainen huivi oli laitettu hänen päähänsä, olisi luullut korkeampisäätyiseksi kuin Ludie Shoolbred'iksi, sepän taloudenhoitajaksi. Semmoinen oli kuitenkin arvonsa, ei mitään sen enempää. Hän ei ollut käynyt messussa aamulla, siksi hän nyt istui tässä hiljaa takan ääressä. Helminauhansa puoleksiluettuna roikkui vasemmalta käsivarrelta; rukouksensa puoleksi lausuttuna värjättelivät kielellä; silmänsä, puoleksi ummessa, tahtoivat uneen vaipua. Näin hän odotteli holhottiansa, kun ei hän voinut arvata mihin aikaan tämä mahdollisesti saattoi tulla kotiin. Kuullessaan että joku tuli, kavahti hän ylös torkuksistaan ja tuijotti sepän kumppaliin, ensin suurimmalla hämmästyksellä, joka kuitenkin vähitellen antoi sijaa suurelle harmille.

"No, pyhät miehet varjelkoot minun silmiäni, Heikki Seppä!" huudahti hän hyvin hartaalla siunauksella.

"Amen, niin suon minäkin koko sydämestäni. -- Mutta laitapas nyt vaan vähän ruokaa, imettäjä-kulta, sillä tää matkalainen, pelkään mä, on vaan laihan päivällisen saanut."

"Ja vielä kerran rukoilen minä, että Pyhä Neitsyt Maaria varjelisi silmiäni saatanan häijyistä lumouksista!"

"Niin tapahtukoon, johan sen sanoin, akka rukka. Mutta mitä apua nyt kaikesta tuosta siunaamisesta ja silmäilemisestä? Etkös kuule niitä sanon? Vai etkö huoli tehdä mitä käskin?"

"Itse hän se on sitten kuitenkin, oli asia miten oli! Mutta voi! enemmän näyttää siltä kuin seisoisi tuossa Paholainen Heikin muotoon puettuna, koska hänellä on mokoma käsikynkässään. -- Voi Heikki Seppä, paljon vähemmistäkin syistä sanottiin sinua ennen aikaan hurjaksi pojaksi! Mutta kukapa sen olisi ikinä uskonut, että Heikki toisi porton tänne tään katoksen alle, jonka suojassa hänen kunnian-arvoinen äitinsä aikoinaan eli, ja missä hänen oma imettäjänsä on kolmekymmentä vuotta asunut!"

"Ole nyt jo vaiti, muori, ja älä hulluttele", virkkoi seppä. "Tämä laulutyttö tässä ei ole minun jalkasiippani, eikä myös kenenkään muunkaan, sen verran kuin minä tiedän. Hän vaan tahtoo huomenna aamulla aluksella mennä Dundeehen, ja meidän pitää antaa maja hänelle."

"Yömajako!" vastasi akka. "Anna sinä yömaja tuommoisille luontokappaleille, jos niin mielesi tekee, Wynd'in Heikki -- mutta sama katos ei voi olla suojana tällä koruvauvalla sekä minulla, ja siitä voit olla ihan varma."

"Teidän äitinne on vihoissaan minulle", sanoi Loviisa, joka talon asukasten keskinäisen välin väärin ymmärsi. "En minä tahdo jäädä tänne, jos se hänelle on kiusallista. Jos täällä on talli tahi navetta, niin on tyhjässä hinkalossa oleva tarpeeksi hyvä sija minulle sekä Charlot-koiralleni."

"Niin oikein, niin oikein, se kortterihan, luulen ma, onkin sinulla ollut tavallisin", sanoi matami Shoolbred.

"Kuules, imettäjä Shoolbred", sanoi seppä. "Sinä tiedät että sua rakastan niin hyvin äitini kuin myös itsesi tähden. Mutta -- St. Dunstan auttakoon, joka pyhämies oli minun ammattiveljeni -- tahdonpa, kun tahdonkin, olla isäntänä omassa talossani. Ja jos sinä nyt lähdet täältä ilman mitään tukevammitta syittä kuin omakeksimäin hulluin luulojesi tähden, niin katso millä lailla palatessas saat tämän talon oven auki; sillä minä en aio siihen olla apuna, sen takaan."

"Olkoon niin sitten, lapsukaiseni, vaan en minä senvuoksi kuitenkaan huoli häväistä kunniallista nimeäni, joka minulla on ollut näinä kuutenakymmenenä vuotena. Ei ollut koskaan tapana sinun äidilläsi seurustella maankuljeksijain, ja silmänkääntäjäin, ja laulutyttöin kanssa, enkä minäkään sitä tapaa ota omakseni. Eikä minun ole niin peräti mahdoton saada toista majaa itselleni, että minun olisi pakko jäädä tänne saman katoksen alle tämän näin maankuljeksija-prinsessan kanssa."

Näin puhuen rupesi uppiniskainen emännöitsijä suurella kiiruulla laittamaan ruudullista päällysviittaansa ylleen ulos-lähtemistä varten, vetäen sen peitoksi valkoiselle liinamyssylle, joka reunoitti hänen rypylliset, mutta yhä vielä tuoreet ja terveet kasvonsa. Sen tehtyään hän otti sauvan, tukevan matkakumppalinsa, ja alkoi kömpiä ovelle päin, mutta seppä astui väliin.

"Odotahan toki edes, muija, siksi kun tilimme on selvillä. Olenhan sinulle velkaa sekä palkkaa että juomarahoja."

"Ja sekin on taas sinun hupsun pääsi keksintöjä. Mitä palkkoja tahi juomarahoja minä muka ottaisin sinun äitisi pojalta, kun se vainaja minua syötti, ja vaatehti ja katoksensa alla suojeli aivan kuin omaa siskoansa?"

"Ja korea kiitos se onkin, imettäjä, kun jätät hänen ainoan poikansa juuri nyt tähän pahaan pulaan."

Tämä lause näkyi sattuneen oikeaan paikkaan akan sydämeen. Hän seisahtui ja katsoi vuoroin isäntäänsä, vuoroin laulutyttöön; vaan sitten hän pudisti päätänsä ja näkyi taas olevan lähtemäisillään ovelle päin.

"Otanhan minä tämän kulkijain-paran katokseni alle ainoasti siksi", intti taas seppä, "että saisin hänet vankeudesta sekä piiskasta suojelluksi."

"Ja mitä varten se olisi niistä suojeltava?" kysyi leppymätön matami Shoolbred. "Onpa hän, uskallan sanoa, varmaan ansainnut kumpaisetkin, yhtä hyvin kuin joku varas hamppuisen kaulaliinansa."

"Ansaitseeko hän niitä vai eikö, siitä vähät tiedän. Mutta ei hän toki varmaankaan ansaitse että hänet piiskataan kuoliaksi tai vankeudessa nälällä surmataan; ja se olisi sen kohtalo, joka on joutunut Mustan Douglas'in vihan alle."

"Ja sinä vai aiot suututtaa Mustaa Douglas'ia mokoman laulutytön tähden? Siitä toki nousee pahin kaikista sinun vihollisuuksistas. -- Voi, moi, Heikki Seppä, onpa sinun päässäs rautaa juuri yhtä paljon kuin sinun alaisimellaskin!"

"Niinhän minä itsekin joskus olen arvellut, matami Shoolbred. Mutta jos minä saan puukonpistoksen tai pari tämän näin uuden asian tähden, kukapa, sitä arvelen, niitä voidellee ja hoidellee, jos sinä nyt minulta karata häpsähdät pois niinkuin säikytetty metsähanhi? Ja paitsi sitä, kukapa ottanee vastaan mun kaunoisen morsiameni, jonka aion näinä päivinä tuoda tänne Wynd-kadulle?"

"Voi, Heikki, Heikki", virkkoi vanha vaimo, pudistellen päätänsä, "eipä tää ole oikea tapa, jolla valmistetaan kunniallisen miehen taloa nuorikkoa varten -- sinun tulisi elää siivosti ja säädyllisesti, eikä irstaisuudessa ja vallattomuudessa."

"Ja minä taas sanon sulle, että tämä tyttö raukka ei minullen ole mitään. Minä vaan tahtoisin, että hän olisi hyvässä turvassa, ja luulenpa että rohkeinkin rajalainen on jättävä minun oveni telkeen koskematta, yhtähyvin kuin jos se olisi Carlislen linnan portti. -- Minä menen nyt Simo Hanskurin luokse -- sinne jään luultavasti yöksi, sillä tuo Vuoriston sudenpenikka on juossut takaisin erämaillensa, pedon sikiöin tavan mukaan, niin että siellä on yksi liika vuode, ja Simo vaari on kyllä sanova minut tervetulleeksi sille lepäämään. Sinä saat jäädä tänne tämän tyttö-paran kanssa, syöttää häntä ja olla hänen suojanansa yön aikana, ja minä tulen ennen päivän koittoa häntä noutamaan. Ja sinä saat sitten, jos tahdot mennä häntä laivalle saattamaan, niin saat yhdessä minun kanssani nähdä hänet viimeistä kertaa."

"Siinä puheessa on toki jotain järkeä", virkkoi matami Shoolbred, "vaikken minä taida käsittää, minkätähden viitsit saattaa hyvän nimen ihmisten kielille mokoman tähden, joka kahden hopeapennin edestä taikka vielä vähemmästä saisi itsellensä yömajan."

"Heitä se minun huolekseni, muija kulta, ja ole sinä vaan hyvä tälle tytölle."

"Kylläpä minä aion olla parempi hänelle kuin mitä hän ansaitsisi, sen lupaan. Ja, totta puhuen, vaikkei tuommoisten luontokappaleitten seura ole minulle kovin hauska, lienee siitä kuitenkin, arvelen ma, minulle vähemmin turmiota pelättävänä kuin sinulle -- jos ei hän vaan liene noita, joka myös olis varsin mahdollista, koska paholainen on hyvin voimallinen kaikessa tuossa maankulkija-joukkiossa."

"Ei hän ole noita enempää kuin minäkään mikään poppamies", vastasi kunnon seppä. "Alakuloinen tyttö-parka hän on, joka, jos lieneekin jotain pahaa tehnyt, on saanut siitä kalliin hinnan maksaa. Ole siis hyvä hänelle. -- Ja kuules nyt sinä, laululintuseni -- huomenna aamusella tulen sinua noutamaan ja vien sun joelle. Kyllä tää vanha muija on kohteleva sinua hyvin, jos vaan et puhu hänelle muuta kuin mitä kunniallisen vaimon korvan sopii kuulla."

Laulutyttö-parka oli tätä heidän keskinäistä puhettansa kuullellut, vaan ei ollut ymmärtänyt siitä muuta paitsi pääjuonta; sillä vaikka hän osasi Englannin kieltä vallan hyvin, oli hän sen taidon itse Englannissa saanut, ja Skotlannin murre oli silloinkin, niinkuin nytkin vielä, leveämpi ja karkeampi. Hän käsitti kuitenkin sen, että hän saisi jäädä vanhan muijan kanssa, jonkatähden hän nöyrästi pani käsivartensa ristiin rinnan päälle ja kumarsi päätänsä. Sitten hän loi seppään hartaan, kiitollisen katseen, jonka perästä hän, kohottaen silmänsä taivaan puoleen, otti Heikin vastustamattoman käden, jonka jänteviä sormia hän näkyi aikovan suudella syvän, sydämellisen kiitollisuuden sa osoitukseksi. Mutta matami Shoolbred ei sallinutkaan vieraan tällä lailla ilmoittaa tunteitansa. Hän riepsahti väliin, työnsi Loviisa paran poikemmaksi ja huudahti: "Ei, ei, en minä tuommoisia kepposia salli. Mene sinä vaan tuonne takanviereiseen nurkkaan, vauvaseni, ja jos mielesi niin palaa käsiä suutelemaan, saat Heikki Sepän lähdettyä suudella minun kämmeniäni vaikka kuinka paljon. -- Ja sinä Heikki, laita nyt itses Simo Hanskurin luokse; sillä jos kaunoinen Katri neito saisi kuulla minkälaisen seurakumppalin sinä olet tuonut kotiisi, eipä hänkään mahtais olla siitä mielissään enempää kuin minä. -- Vaan mitäs nyt? -- Onkos sen pojan pää ihan pyörällä? -- Lähdetkö vai ulos ilman haarniskaasi, nyt kun koko kaupunki on nurinnarin?"

"Oikeassa olet, muija kulta", virkkoi seppä; hän puki haarniskan päälleen leveitten hartioittensa peitoksi, ja läksi sitten ulos, mitään enempää kysymystä odottamatta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Sävelet sotalaulun hurjasti Yön läpi kaikuu, ja kun täyttyvi Ilmasta säkkipilli, sydämet Vuoriston urhoin myöskin paisuvi, Kun mieleen vuotaa muistot muinaiset, Vuos-satain sankarteot veriset.

Byron.

Meidän nyt tulee jättää tarinamme aikaisemmat osat ja lähteä katselemaan tapauksia korkeammissa, arvokkaammissa paikoissa.

Me menemme kerrassaan asesepän matalasta majasta kuninkaan neuvoittelukammariin, ja jatkamme kertomuksen juuri siitä hetkestä, koska vihastuneet herrat, metelin asetuttua, kutsuttiin kuninkaan eteen. He tulivat sisään, äkäisesti tuijotellen toisihinsa, jokaisen mieli niin täpötäynnään hänelle muka tehtyjen vääryyksien muistosta, etteivät he tahtoneet eivätkä edes voineetkaan kuullella mitään selitystä tai vastasyytä. Albanyn herttua yksin, aina kylmäsydäminen ja viekas, näkyi olevan siinä mielentilassa, että saattoi kääntää heidän tyytymättömyyttään omaksi hyödyksensä, ja käyttää jokaisen tapauksen, mikä sattuikin, omain mutkallisten tarkoitustensa edistämiseksi.

Vaikka kuninkaan mielenpehmeys oli melkein pelkuriuden sukua, oli kuitenkin hänen ulkonainen ryhtinsä hänen korkealle arvolleen sopiva. Ainoasti kovassa ahdistuksessa, niinkuin tuossa ennen kerrotussa tilaisuudessa, menetti hän ulkonaisen vakavuutensa. Ylimalkaan voi saada hänet luopumaan päätöksestään, vaan ei arvokkaisuudestaan. Hänen tervehdyksensä Albanyn herttualle, Douglas'in ja March'in kreiveille sekä abotille (hänen kirjavan neuvoskuntansa keskenään sopimattomille jäsenille) oli kohtelias, mutta samassa majesteetillinen, niin että se jokaiselle noista ylpeistä herroista muistutti mieleen, että he seisoivat kuninkaansa edessä, ja pakoitti heidät sopivaan kunnioitukseen.

Otettuaan heidän tervehdyksensä vastaan, käski kuningas heitä istumaan, jota käskyä he juuri tottelivat, koska Rothsayn herttua astui sisään. Miellyttävillä liikunnoilla astui hän isänsä luokse, laskeusi polvilleen hänen tuolinsa eteen ja pyysi siunausta. Kuningas, jonka kasvot huonosti peitettyä rakkautta ja surua ilmoittivat, yritti kuitenkin muodostaa katsantonsa moittivaiseksi, kun hän laski kätensä nuorukaisen päähän ja huo'aten sanoi: "Jumala siunatkoon sinua, huima poikani, ja tehköön sinusta viisaamman miehen tuleviksi ajoiksesi!"

"Amen, isä kultani!" vastasi Rothsayn herttua tunteellisuudella, jommoista hän parempina hetkinänsä joskus osoitti. Hän suuteli kuninkaan kättä lapsen ja alamaisen kunnioituksella; sen jälkeen ei hän istahtanutkaan neuvoittelupöydän ääreen, vaan jäi seisomaan kuninkaan tuolin taakse, missä hän, jos tahtoi, saattoi isänsä korvaan kuiskata.

Kuningas sitten viittasi Dominikolais-abottia käymään sijallensa pöydän ääreen; siinä paikassa nähtiin pöydällä kirjoitusneuvoja, joita tää hengellinen herra yksin kaikista läsnä-olevista, ainoasti Albanyn herttua poisluettuna, osasi käyttää. Sitten kuningas ilmoitti kokouksen tarkoituksen; hän lausui sangen arvokkaasti:

"Tehtävämme, korkeat herrat, koskee noita onnettomia eripuraisuuksia Vuoristossa, jotka -- niin olemme äsken tulleitten sanansaattajain kautta saaneet kuulla -- tuottavat häviötä ja saattavat maata autioksi niinkin likellä kuin muutamien virstojen päässä tästä meidän hovistamme. Mutta vieläkin likempänä kuin se meteli on toinen, jonka meidän kova onnemme sekä häijyin miesten yllytykset ovat nostaneet tässä Perth'issä; riitaa ja kiistaa on nimittäin viritetty toiselta puolen kaupungin porvarien, toiselta teidän niinkuin myös toisten ritarein ja aatelisherrain seuralaisten välillä. Minun täytyy siis ensiksi kääntyä teihin, korkea-arvoiset herrat, ja kysyä, miksikä meidän hovimme rauhaa häiritään tuommoisilla sopimattomilla eripuraisuuksilla, ja millä keinoilla ne voitaisiin saada kukistetuiksi? -- Veli Albanyn herttua, lausu sinä ensiksi mielipiteesi tästä asiasta."

"Korkea herra, kuninkaallinen hallitsijani ja veljeni", vastasi herttua, minä olin palveluksessa teidän luonanne, koska tuo meteli nousi, enkä siis voi tietää sen syntyä."

"Ja mitä minuun tulee", sanoi prinssi, "en kuullut sen pahempaa sotakarjuntaa kuin laulutytön laulun, enkä nähnyt sen vaarallisempia nuolia lentämässä kuin pähkinöitä".

"Ja minä", virkkoi March'in kreivi, "näin vaan, että Perth'in uljaat porvarit ajelivat muutamia lurjuksia, jotka olivat ilman oikeudettaan pistäneet Verisen Sydämen vaakunan kiinni olkapäähänsä. Sillä he pötkivät pakoon kovin nopsaasti, että luulisi heidän todella olleen Douglas'in kreivin miehiä."

Douglas ymmärsi pistoksen, mutta vastasi ainoasti yhdellä noista vertä hyydyttävistä silmänluonneistansa, joilla hänellä oli tapana ilmoittaa verivihollisuuttansa. Hän puhui kuitenkin ylpeällä kylmäkiskoisuudella.

"Herrani ja kuninkaani", sanoi hän, "tietysti jo arvasi, että Douglas'in tulee vastata tästä ankarasta syytöksestä; sillä milloinka täällä Skotlannissa jotain kahakkaa tahi verenvuodatusta tapahtuu, jolloin ei kohta ilkeät kielikontit soimaa Douglas'ia tahi jotakuta Douglas'in miestä siihen syypääksi? Meillä on täällä kunnon vieraitamiehiä. En puhukaan Albanyn herttuasta, joka ainoasti sanoi olleensa, niinkuin hänen tuleekin, teidän seurassanne, armollinen herra kuningas. En puhu myös Rothsayn herttuasta, joka, niinkuin hänen säädylleen, hänen ijälleen ja hänen älylleen sopii, pureskeli pähkinöitä kilpaa kuljeksivan soittoniekan kanssa. -- Hän hymyilee. -- Tässä paikassa hän puhukoon mitä tahtoo -- en minä unhota sidettä meidän välillämme, joka hänen muistostaan näkyy haihtuneen. Mutta tässä seisoo tää herra March'in kreivi, joka näki minun seuralaisteni pötkivän pakoon Perth'in poroporvarein edestä! Voinpa selittää tälle kreiville, että ne, joilla on Verinen Sydän olkapäässään, ryntäävät päälle ja peräytyvät, sen mukaan kuin heidän päällikkönsä käskee ja kuin Skotlannin etu vaatii."

"Ja siihen minä voin vastata", huudahti yhtä ylpeä March'in kreivi, jolle veret lensivät poskihin; mutta kuningas kävi väliin.

"Hiljaa, te närkkäät herrat!" käski hän, "ja muistakaa kenenkä edessä te seisotte! -- Ja te, herra kreivi Douglas, selittäkää meille, jos voitte, syy siihen kahakkaan, ja miksikä teidän väkenne, jonka hyvästä avusta ylimalkaan me kyllä olemme kiitolliset, nyt olivat yksityiseen riitaan ruvenneet?"

"Minä tottelen teidän käskyjänne, kuninkaallinen herrani", vastasi Douglas, hiukkaa kumartaen päätänsä, joka harvoin taipui. "Olin matkalla tänne majapaikastani, Karthausilais-luostarista ja kuljin Perth'in pääkatua muutamien ainaisten seuralaisteni kanssa; silloin näin muutamien alhaisempien porvarien tungeksivan hirsipuun ympärillä, johon oli naulattu tää julistus sekä kalu."

Hän otti lakkarista, nahkakylterinsä povesta pärmä-liuskan sekä ihmiskäden. Kuningasta inhotti ja hänen mielensä tuli levottomaksi.

"Lukekaa", käski hän, "hyvä isä abotti, ja vietäköön tuo julma kappale pois."

Abotti luki näin kuuluvan julistuksen:

"Koska viime yönä, St. Valentinin pyhän aatto-yönä, vallattomat yöjalkalaiset, kuuluvat jonkun par'-aikaa tässä kaupungissa majailevan vieraan herran seuralaisiin, väkivallalla pyrkivät erään Perth'in porvarin huoneesen -- ja koska siitä nousseessa kahakassa tämä käsi hakattiin poikki yhdeltä noista omavaltaisista peuhaajoista -- siksi on ylituomari sekä kaupungin majistraatti käskeneet, että tämä käsi naulattaisiin tähän hirsipuuhun kiusaksi ja häväistykseksi niille, jotka sen metelin ovat nostaneet. Ja jos joku ritarisäätyyn kuuluva väittää tätä meidän tekoamme vääräksi, niin minä, Patrik Charteris, Kinfauns'in herra ja ritari, tahdon puolustaa sitä ritarillisilla aseilla aidatulla tanterella. Taikka jos joku halvempisäätyinen ajaa näitä sanoja valheeksi, niin lähetetään häntä vastaan joku tämän kauniin Perth'in kaupungin porvari, hänen sääty-arvonsa mukaan. Ja suojelkoon Herra Jumala sekä Pyhä Johannes meidän kaunista kaupunkiamme!"

"Totta ette nyt enää kummeksine, kuninkaallinen herra", jatkoi Douglas, "että minä, niin pian kuin kotikappalaiseni oli minulle tämän hävyttömän liuskan sisällyksen lukenut, käskin yhden knaappini repiä alas voitonmerkin, joka on niin häpäiseväinen Skotlannin ritaristolle ja aatelistolle. Tuosta uskalsivat muutamat noista uhkarohkeista porvareista ruveta haukkumaan ja soimaamaan minun joukkoni ta'immaisia miehiä, jotka pyörähdyttivät hevosensa ympäri ja olisivat kuitanneet velan, jos eivät olisi saaneet minun nimen-omaista käskyäni, että seuraisivat minua niin rauhallisesti kuin suinkin noilta halvoilta lurjuksilta voisivat. Ja näin tapahtui, että he tulivat tänne pakolaisten kaltaisina, vaikka, jos minä vaan olisin käskenyt heidän panna kovaa kovaa vastaan, he olisivat voineet virittää valkeaa kaikkiin tämän hökkelikylän nurkkiin, ja tukehduttaa nuot hävyttömät tolvanat, niinkuin pahan-ilkinen ketunpoikue savustetaan kuolijaksi sytytetyllä kanervakasalla."

Kaikki olivat ääneti tämän Douglas'in puheen jälkeen, siksi kun Rothsayn herttua siihen vastasi, isänsä puoleen kääntyen:

"Koska Douglas'in kreivillä näkyy olevan valta polttaa tämä teidän asumanne kaupunki, kuninkaallinen majesteetti, niin pian kuin hänellä ja kaupungin ylituomarilla sattuu olemaan eri mieli jostain yöllisestä metelistä tahi jonkun kahdentaistelu-vaatimuksen sanoista, niin tulee meidän, arvaan ma, olla hänelle hyvinkin kiitolliset siitä, että hän ei niin tee."

"Rothsayn herttualla", sanoi Douglas, joka näkyi päättäneen hillitä vihansa, "olisi syytä kiittää Jumalaansa siitä, että Douglas on yhtä uskollinen kuin mahtava. Tää nykyinen aika on semmoinen, jolloin alamaiset kaikissa maissa nousevat lakia vastaan. Olemmehan me kuulleet Jacquerie-kapinasta Franskan maalla;[23] ja Jaakko Straw'sta ja Hob Miller'istä, ja Parson Ball'ista Eteläläisten[24] kesken; ja voimmepa olla varmat, että meilläkin olisi kuivaa kuloa kyllin, jos se tuli singahtaisi meidän rajamme yli. Kun näen maanmoukkien vaativan ritareita taisteluun sekä naulaavan aatelismiesten käsiä kaupungin hirsipuuhun, niin en tahdo sanoa pelkääväni kapinaa -- sillä se ei olisi totta -- vaan minä näen sen olevan tulossa ja olen varusteilla sitä vastaan ottamaan."

"Ja milläpä oikeudella Douglas'in kreivi voi sanoa", kysyi March'in kreivi, "että tämä vaatimus taisteluun on maanmoukista lähtenyt? Näen minä ritari Patrik Charteris'in nimen tässä sen alla, eikä hän, minun luullakseni, ole maanmoukan sukua. Kelpaisipa itse Douglas'in kreivinkin, koska hän tästä on niin kiivastunut, nostaa ritari Patrik'in hansikka maasta, kunniaansa tahraamatta."

"March'in kreivin", vastasi Douglas, "ei pitäisi puhua muuta kuin mitä hän ymmärtää. En minä vääryyttä tee Punaisen Rosvon jälkeiselle, kun sanon hänen olevan liian köykäisen yhdessä vaa'assa Douglas'in kanssa punnittavaksi. Tuomas Randolf'in perillisellä olisi parempi oikeus minun vastaukseeni."

"Ja, sen vannon kunniani kautta, se ei saa suinkaan tulla laiminlyödyksi, sen kautta että minä en pyytäisi teitä niin hyvä olemaan" -- sanoi March'in kreivi, tempaisten kintaan kädestänsä.

"Hiljaa, kreivi", käski kuningas. "Älkää toki minulle niin törkeää loukkausta tehkö, sillä että te annatte vihanne tässä paikassa puhjeta surmatöihin. Parempi on että ojennatte kintaattoman kätenne hyvässä ystävyydessä tälle jalolle kreiville ja halaatte häntä merkiksi, että te molemmat olette uskollisuutta velkapäät Skotlannin kruunulle."

"Ei kuninkaallinen herrani", vastasi March'in kreivi; "teidän käskystänne voin taas vetää kintaan käteeni, sillä se niinkuin koko rautavarukseni, johon se kuuluu, on teidän käskyinne alainen, niin kauan kuin hallitsen kreivikuntaani Skotlannin kruunun vallan alla -- mutta jos minun tulee sulkea käsivarteni Douglas'in ympäri, niin ei se ole tapahtuva muuten kuin rautakintaat kädessä. Hyvästi, herrani ja kuninkaani! Minun neuvoistani ei ole täällä apua; päinvastoin ovat ne niin vastenmieliset, että kenties pitempi viipyminen täällä ei olisi minun turvallisuudelleni edullinen. Jumala varjelkoon teitä, kuninkaallinen majesteetti, julkivihollisista sekä myös petollisista ystävistä! -- Minä lähden Dunbar-linnahani, josta te luultavasti pian saatte sanomia. Hyvästi myös teille, Albanyn ja Douglas'in herrat -- te pelaatte kallista peliä, katsokaa vaan, että te sitä rehellisesti pelaatte. -- Ja hyvästi teille, ajattelematon prinssi parka, joka leikittelette niinkuin gazellin-vasikka likellä päällehyppäämäisillään olevaa tiikeriä! -- Hyvästi kaikki -- Dunbar'in Yrjö jo näkee kaiken tulevan pahan, vaikkei sitä voi auttaa. Hyvästi vaan kaikki!"