Chapter 14

"Douglas'in St. Brigitta auttakoon!" tiuskasi kreivi, tunkeutuen prinssiä likemmäksi; "tää on liikaa, sinä säädytön poika, joka olet yhtä paljon vailla järkeä kuin kunniantuntoakin! Sinä tiedät mitkä siteet pidättävät Douglas'in kättä, muuten et olisi uskaltanut -- --"

"Osaatteko te pilppusilla olla, korkea herra?" kysyi prinssi, asettaen pähkinän etusormesta toiselle nivelelle ja lennättäen sitä sukkelalla peukalon lipsahduksella. Pähkinä sattui Douglas'in leveään rintaan, ja kreivin suusta kuului peloittava vimman ääni, sanaton, vaan leijonan karjahduksen kaltainen syvyytensä sekä vihaisuutensa suhteen. "Voi, suokaa toki anteeksi, mahtava herra", jatkoi Rothsayn herttua ylenkatseellisesti, vaikka kaikki muut vapisivat, "enpä voinut arvata että pikku kuulaseni voisi haavoittaa tuon härännahkaisen kylterinne läpi. Eipä se toki vaan ole mahtanut sattua teidän silmähänne?"

Abotti, jonka kuningas, niinkuin viime luvussa näimme, oli lähettänyt, pääsi juuri tällä hetkellä perille kansantunkeen läpi ja tarttui Douglas'in hevosen suitsiin, niin että tämän oli mahdoton päästä eteenpäin; samassa arvokas isä muistutti kreiville, että prinssi oli hänen kuninkaansa poika sekä hänen tyttärensä puoliso.

"Älkää pelätkö, herra abotti", vastasi Douglas. "Minä liian halveksin tuota lapsimaista poikaa, että häntä vastaan sormeakaan nostaisin. Mutta tahdonpa häväistykseen vastata häväistyksellä. -- Kuulkaas kaikki, jotka Douglas'eja rakastatte -- potkikaapas tuo naikkonen ulos tään luostarin portista -- ja löylyttäkää häntä sillä tavalla, että hän viimeiseen elinpäivähänsä saakka katkerasti on muistava, tulleensa välikappaleeksi, jonka avulla hävytön poika häpäisi Douglas'ia!"

Neljä, viis hänen miehistään kohta karkasi esiin, täyttääksensä tämän miehen käskyä, joka harvoin turhaan käski, ja kovan rangaistuksen olisi Loviisa parka saanut loukkauksesta, jonka viattomana, tietämättömänä, vastahakoisenakin välikappaleena hän oli ollut -- mutta Rothsayn herttua kävi väliin.

"Vai potkiako käsket tätä laulutyttöparkaa!" tiuskaisi hän tulisella vihastuksella, "vai piiskatako käsket häntä, senvuoksi kun hän minun käskyäni totteli! -- Potki sinä omia sorretuita alustalaisiasi, raaka kreivi -- piiskaa sinä omia uppiniskaisia koiriasi! -- Mutta kavahda itseäs, jos koiraankaan kosket, jonka päätä Rothsayn herttua on taputellut, saatikka sitten tyttöä, jonka huulille hän on suunsa painanut!"

Ennenkuin Douglas kerkesi vastata uhkauksella, niinkuin epäilemättä olisi tehnyt, nousi tuo suuri melu luostarin ulkoportin suussa, josta jo on ollut puhe. Ratsumiehiä sekä jalkamiehiä rupesi huimasti sisään tunkemaan, jotka, vaikkeivät juuri julki tapelleetkaan keskenään, eivät kuitenkaan myös suinkaan pitäneet rauhaa välillänsä.

Toiset taistelijoista silminnähtävästi olivat Douglas'in väkeä, niinkuin Verisen Sydämen tunnusmerkistä näkyi; toiset olivat Perth'in kaupungin porvareita. Näytti siltä kuin olisi aika kahakka ollut heidän välillänsä portin ulkopuolella, vaikka he nyt, pihaan tultuansa, käänsivät aseensa maahan päin, kunnioittaen tätä pyhää paikkaa, niin että heidän taistelunsa nyt muuttui sana- ja soimaus-sodaksi.

Tästä metelistä oli se hyvä vaikutus, että se väenpoljouden tungoksella ja painolla työnsi prinssin sekä Douglas'in kreivin poikemmaksi toisistansa, juuri sillä silmänräpäyksellä, jolloin toisen kevytmielisyys, toisen ylpeys oli molemmat hurjimpaan huimuuteen yllyttänyt. Samassa myös rauhansovittajia tunkeutui väliin kaikilta haaroilta. Abotti ja hänen munkkinsa sekaantuivat väkijoukkoon, käskien rauhaa Jumalan nimessä sekä kunnioitusta näitä pyhiä seiniä kohtaan, kirkonkirouksen uhalla; eikä ollut heidän sanansa turhat. Albanyn herttua, jota hänen kuninkaallinen veljensä jo kohta metelin alussa oli uloslähettänyt, oli vasta nyt päässyt perille kiistatanterelle. Hän kohta kääntyi Douglas'in puoleen ja kuiskasi hänen korvahansa, kehoittaen häntä vihaansa hillitsemään.

"Douglas'in Pyhä Brigitta auttakoon, -- kostoa minun pitää saada", sanoi kreivi. "Ei kukaan mies ole saava hengehtiä tään maailman ilmaa, sen perästä kun on Douglas'ia häväissyt."

"Kostoa te voittekin saada sopivalla hetkellä", virkkoi Albanyn herttua; "mutta älkööt saako ihmiset syytä sanoa, että jalo Douglas, närkkään akan lailla, ei malttanut valita oikeaa aikaa eikä paikkaa kostollensa. Kavahtakaa -- kaikki meidän työmme voi nyt helposti sattuman kautta mennä tyhjäksi. Dunbar'in Yrjön on onnistunut päästä vanhan miehen puheille; ja vaikkei hän ollut kuninkaan luona pitempää aikaa kuin viisi minuuttia, pelkään minä että sen seurauksesta teidän tyttärenne avioliitto voi tulla jälleen rikotuksi, jonka me niin suurella vaivalla saimme solmeen. Lupa Romasta ei ole vielä saatu."

"Joutavia!" vastasi Douglas ylpeästi -- "he eivät uskalla!"

"Ei suinkaan, niin kauan kun Douglas on vapaudessa ja täydessä mahtavuudessaan", vastasi Albanyn herttua. "Mutta, jalo kreivi, tulkaa kanssani, niin näette kuinka heikolla pohjalla teidän voimanne täällä onpi."

Douglas hyppäsi alas hevosensa selästä ja seurasi monijuonista liittoveljeänsä ääneti. Eräässä salissa alikerrassa näkivät he Brandanein seisovan sotarinnassa, täysissä aseissa, teräskypäri päässä, rengaspantsari ryntäillä. Heidän päällikkönsä kumarsi Albanyn herttualle ja näkyi tahtovan puhutella häntä.

"Mitä tahdot, Mac-Lewis?" kysyi herttua.

"Me olemme kuulleet, että Rothsayn herttuaa on loukattu, ja minä töin tuskin vaan saan nämät Brandanet tässä sisässä pysymään."

"Urhokas Mac-Lewis", vastasi Albanyn herttua, "ja te kaikki uskolliset Brandanemme -- minun kuninkaallinen veljenpoikani, Rothsayn herttua, voi niin hyvin kuin hyvätoivoinen nuori herra suinkin saattaa voida. Joku meteli siellä kyllä oli, mutta kaikki on jo asetettu." Hän talutti taas Douglas'in kreiviä edemmäksi. "Näettekös te, korkea herra", kuiskasi hän, "että jos vaan käsky: 'Ottakaa kiinni!' sattuisi tulemaan lausutuksi, se kohta paikalla myös tulisi täytetyksi; ja huomaattehan te, teidän seuralaisianne olevan liian vähän, että voisivat vastarintaa tehdä."

Douglas näkyi suostuvan siihen, että nyt tällä hetkellä oli pakko olla kärsivällinen. "Vaikka hampaani", virkkoi hän, "purisivatkin huuleni rikki, olen vaiti, siksi kuin puhumisen hetki on tullut."

March'in kreivillä sillä välin, jonka tuli prinssiä lepyttää, oli ollut helpompi tehtävä. "Herra Rothsayn herttua", sanoi hän, lähestyen prinssiä ykstotisella juhlallisuudella, "minun ei tarvitse sanoakaan, että te olette velkaa minulle jonkunlaista hyvitystä minulle tehdystä häväistyksestä, vaikken juuri tosin moiti teitä personallisesti siitä sananrikkomisesta, joka on karkoittanut rauhan minun perheestäni. Sallikaa minun hartaimmasti rukoilla, että te, jos tahdotte loukatun miehen mieltä hyvittää, tätä nykyä jättäisitte sikseen tämän sopimattoman riidan."

"Korkea herra, minä olen teille paljon hyvitystä velkapää", vastasi Rothsayn herttua; "mutta tuo röyhkeä ja kaikkia käskevä kreivi on minun kunniaani häväissyt."

"Korkea herra, minulla on vaan se lisättävä, että teidän isänne voi pahoin -- että hän pyörtyi pelosta, että teitä vaara uhkaisi."

"Hän voi pahoin!" vastasi prinssi -- "se hyvä, lempeä vanha mies -- hän on pyörryksissä, sanoitte te, March'in kreivi? -- minä lähden hänen tykönsä kohta paikalla."

Rothsayn herttua hyppäsi hevosen selästä maahan ja olisi nopeana kuin hurttakoira juossut kuninkaan asuntoon ylös, jos ei heikko käsi olisi tarttunut hänen viittahansa ja polvilleen langenneen naisen hento ääni rukoillut:

"Suojelkaa mua, jalo prinssi! Suojelkaa turvatonta muukalaista!"

"Kädet pois, sä maankuljeksija!" tuiskasi March'in kreivi, rukoilevaa laulutyttöä pois-sysäten.

Mutta prinssi oli hellempisydäminen ja esti häntä. "Se on totta", virkkoi hän. "Olenhan minä saattanut tämän turvattoman raukan leppymättömän perkeleen kostolle alttiiksi. Voi, Herrani, Jumalani, minkälainen tää mun elämäni on, turmiollinen kaikille, jotka minua lähelle sattuvat! -- Vaan mikäs nyt neuvoksi yht'äkkiä? -- Ei tää tyttö saa mennä minun huoneeseni -- ja kaikki minun mieheni ovat mokomia jumalattomia junkkareita. -- Haa, tässähän sinä seisot vieressäni, kunnon Heikki Seppä! Mitäs sinä täällä teet?"

"Tääll'on ollut jotain kahakan tapaista, onnellinen herra", vastasi vanha tuttavamme seppä, "meidän porvarein sekä noiden Etelämaan lurjusten välillä, jotka ratsastavat Douglas'in lipun perässä; ja me olemme heitä lennättäneet aina tänne Abotin kadulle saakka."

"Kas se oli hyvä -- se oli hyvä! Ja te annoitte noille konnille kelpo lailla selkään?"

"Kelpo-lailla, sitäkö te, korkea herra, kysytte?" vastasi Heikki. "No niin! Meitä oli suurempi joukko, se on varma; mutta eipä löydy paremmin varustettuja huoveja, kuin ne, jotka Verisen Sydämen vaakunan perässä ratsastavat. Ja siis me kyllä tavallansa annoimme heille kelpo lailla selkään; vaan, niinkuin te, korkea herra, hyvin tiedätte, huovi se on kokonaan sepän käsi-alaa, ja hyväaseiset miehet pitävät suurellekin ylivoimalle."

Heidän näin puhellessaan, March'in kreivi, joka oli käynyt joltakulta palatsin oven luona seisovalta jotain kysymässä, tuli taas joutuisaan takaisin.

"Herra herttua! -- Herra herttua! -- Teidän isänne on jälleen tointunut, ja jos ette te tee joutua, niin pääsevät Albanyn sekä Douglas'in herrat taas sulkemaan hänen korvansa kaikilta muilta."

"Ja jos minun kuninkaallinen isäni jälleen on tointunut", virkkoi ajattelematon prinssi, "ja pitämässä tai rupeemaisillaan pitämään neuvoittelua armollisen setäni sekä Douglas'in kreivin kanssa, niin ei sovi teidän, korkea herra, eikä minunkaan mennä heitä häiritsemään, ennen kuin meitä sinne käsketään. Minulla on siis hyvin aikaa puhella pienestä asiastani tämän näin kunnon aseseppäni kanssa."

"Siltä kannaltako te, kuninkaallinen korkeus, sitä katsotte?" sanoi kreivi, jonka korkealentoiset toivot suosionmuutoksesta hovissa olivat olleet liian kerkeät nousemaan, ja nyt yhtä joutuisaan masentuivat. -- "No olkoon menneeksi sitten myös Dunbar'in Yrjön puolesta."

Hän läksi hiljaa pois synkällä, tyytymättömällä näöllä. Näin oli tuo ajattelematon poika tehnyt itselleen vihollisia Skotlannin molemmista kaikkein mahtavimmista aatelisherroista -- ja sillä aikakaudella ylimysvalta suuresti rajoitteli kuninkaan valtaa. Toisen hän oli sysännyt pois luotansa ylenkatseellisella härnäämisellä, toisen huolimattomalla yhtäpitäväisyydellä. Hän ei itse muuten paljon huomannutkaan kreivin lähtöä, taikka, pikemmin sanoen, hänen tuntui huokeammalta, kun hän pääsi kreivin lakkaamattomista muistutuksista.

Prinssi jatkoi vaan, mistään lukua pitämättä, puhettansa asesepän kanssa, joka taitonsa kautta oli tullut personalliseen tuttavuuteen monien hovin suurten herrain kanssa.

"Olisi minulla ollut vähän sanomista sinulle, seppä -- voitko kiinnittää yhtä minun milanolaisesta haarniskastani poiskarissutta rengasta?"

"Yhtä hyvin, älkää pahaksi panko, korkea herra, kuin minun äitini osasi parsia silmukan kutomissansa verkoissa. -- Milanolaisen tullee vaikeaksi eroittaa minun työtäni omastansa."

"Hyvä on, vaan enpä sinua juuri nyt siihen työhön tarvinnutkaan kuitenkaan", jatkoi prinssi, muistaen asiansa. "Kuules, kunnon seppä, tämä laulutyttönen tässä pitää saattaa hyvään turvapaikkaan. Sinussa on miestä vaikka kenenkin vaimon suojelijaksi, ja sinun tulee nyt viedä hänet johonkin paikkaan, missä hän on suojassa."

Heikki Seppä, niinkuin olemme nähneet, oli kyllä hätäinen ja uhkarohkea, kun sota-aseista oli puhe; mutta hänellä oli myös kunniallisen porvarin ylpeys, eikä hän mielellään tahtonut joutua seikkoihin, jotka vakavampain kaupunkilaisten mielestä kenties olivat niin ja näin.

"Älkää pahaksi panko, korkea herra", vastasi hän siis, "minä kyllä vaan olen halpa käsityöläinen. Mutta vaikka minun kourani ja kalpani aina ovat valmiit palvelukseen, milloin kuningas tahi tekin, korkea herra, niitä tarvitsette, niin ei minusta, olkoon se täydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu, ole naisten taluttelijaksi. Kylläpä te, kuninkaallinen armo, omista seuralaisistanne löytänette tarpeeksi ritareita ja herroja, jotka aivan mielellään tämmöiseen ritari Pandarus Troijalaisen virkaan rupeavat -- mutta halvalle Wynd'in Heikille se on liian ritarillinen tehtävä."

"Hum -- haa!" pani prinssi. "Annas kukkaroni tänne, Edgar" -- hänen kammaripalvelijansa tuosta kuiskasi hänelle jotain korvaan -- "niin oikein, niin oikein, johan sen annoin pois tälle tyttöparalle. -- Kyllähän minulla, mestari seppä, on tarpeeksi kokemusta teidän ammatistanne ja käsityöläisistä ylimalkaan, tietääkseni, ettei haukkaa saa tyhjin käsin luokseen tulemaan. Mutta tottahan minun lupauksessani lienee kyllin takausta kelpo rautavarusten hinnasta, ja sen summan saat minulta, ynnä vielä kiitoksia kaupanpäälliseksi, tästä pienestä avusta."

"Teillä mahtaa, kuninkaallinen armo, olla tarpeeksi kokemusta toisista kasityöläisistä", vastasi seppä, "vaan ettepä te, älkää pahaksi panko, tunnekaan Heikki Seppää. Hän on valmis tottelemaan teitä, jos tulee puheeksi sota-aseen takominen taikkapa myös sota-aseella hakkaaminen; mutta hän ei ymmärrä mitään tämmöisestä hame-palveluksesta."

"Mutta kuules toki, sinä Perth'in pässinpää", jatkoi prinssi, puhuessaan hymyillen kunnon porvarin itsepäisestä kunnian-arkuudesta -- "enhän minä tuosta tytöstä huoli enempää kuin sinäkään. Mutta vallattomana hetkenä, niinkuin näiltä ympärilläs seisovilta voit saada kuulla, jos et ollut sitä omin silmin näkemässä, soin minä hänelle hetken-aikuisen suosion-osoituksen, jonka tyttö raukka nyt kenties saa maksaa hengellään! Täällä ei ole ketään, jolle voin antaa hänet suojeltavaksi nahkavöitä sekä joutsen-jänteitä vastaan, millä nuot rajalais-roistot, Douglas'in seuralaiset varmaankin piiskaavat tytön kuoliaksi, niinkuin kreivi on käskenyt."

"Jos niin on laita, kuninkaallinen herrani, niin on tytöllä täysi oikeus vaatia suojelusta jokaiselta rehelliseltä mieheltä. Ja koska hän kuuluu hameväkeen -- soisinpa vaan että hänen hameensa olisi hiukkaa pitempi ja vähemmin outoa näköä -- niin lupaan olla hänelle turvana, niin hyvin kuin yksi mies saattaa olla. Mutta minnekkä minä hänet vien talteen?"

"Henk'-risti! enpä sitä itsekään tiedä sanoa", vastasi prinssi. "Vie hänet vaikka ritari Juhana Ramornyn kortteriin -- vaan ei -- ei -- hän ei voi hyvin ja paitsi sitä on muitakin estäviä syitä -- vie hänet mihin helvettiin tahdot, mutta saata tyttö turvapaikkaan ja tee Rothsayn Taavetille mieliksi."

"Jalo prinssi", sanoi seppä, "minun mielestäni -- olkoon se taas täydellä kunnioituksella teitä kohtaan sanottu -- voisi tämmöisen turvattoman vaimo-ihmiseni pikemmin uskoa helvetin haltuun kuin ritari Ramornyn käsihin. Mutta vaikka Paholainen onkin tulentupruttaja niinkuin minä itsekin, enpä kuitenkaan tiedä sen virkaveljeni asuinpaikkaa, ja toivonkin Pyhän Äidin Kirkon avulla saavani hänet pysymään poikempana minusta. Ja paitsi sitä, mitenkä minä tään tyttösen saisin saatetuksi ulos tästä väentungoksesta ja sitten katuja pitkin tämmöisessä maskeraattipuvussa, se olis kanssa arveltava asia."

"Mitä tulee pääsemiseen ulos tästä luostarista", virkkoi prinssi, "niin tää hyvä munkki tässä" -- hän tarttui lähimpään munkkiin päähineestä -- "tää veli Nikolaus tahi Bonifacius -- --"

"Halpa veli Cyprianus, jos te, kuninkaallinen armo, minun apuani tarvitsette", vastasi munkki.

"No niin, niin oikein, veli Cyprianus", jatkoi prinssi; "tää veli Cyprianus kyllä päästää teidät ulos jostain hänelle tietystä sala-ovesta, ja sitten hänen pitää tulla luokseni prinssin kiitoksia saamaan."

Munkki kumarruksella ilmoitti suostumuksensa, ja Loviisa parka, joka tämän keskustelun aikana oli katsahdellut milloin yhteen, milloin toiseen puhujista, kiireesti sanoi: "Ei tämän hyvän miehen tulekaan tarvis hävetä minun hupsumaista pukuani -- minulla on päällysviitta, jota tavallisesti käytän."

"No kas niin, seppä, nythän sulla on luostariveljen kaapu sekä naisen päällysviitta peitteeksesi. Soisinpa että minun syntisen heikkouteni olisivat kaikki yhtä hyvän peitteen alla! -- Hyvästi nyt vaan, kunnon veikkoseni -- toisten saat minulta kiitokseni."

Samassa hän, ikään kuin peläten, että seppä vielä edelleen rupeaisi esteitä esiin tuomaan, riensi pois palatsiin.

Seppä jäi paikalleen seisomaan, hämmästyneenä siitä, mikä oli tapahtunut, sekä tuosta tehtävästä, johon hän oli kietoutunut. Tästä asiasta voi tulla hänelle yhtä paljon vaaraa hengen kuin myös hyvän maineensa suhteen, sen hän näki, ja jos siihen vielä lisäsi, että hän tavallisella uhka-uljuudellaan taas oli ollut päämiehiä äsköisessä kahakassa, niin se kaikki, sen hän kyllä ymmärsi, voi olla hänelle sangen suureksi haitaksi kosimisessaan, joka hänelle oli niin kipeä sydämen-asia. Toiselta puolen ei hän myös voinut jättää tätä turvatonta tyttöä tänne Galwayn raakalaisten sekä Douglas'in vallattomain seuralaisten väkivallalle alttiiksi -- se oli ajatus, joka ei silmänräpäykseksikään saanut sijaa hänen miehuullisessa sydämessään.

Tästä miettimisestään herätti hänet munkki, joka käski heitä seuraamaan itseään, lausuen sanansa hiljaa, sillä huolimattomuudella maallisista asioista, mikä asui tai kumminkin oli asuvinaan noiden pyhäin hengellisten isäin sydämessä. Seppä läksi liikkeelle huokauksella, joka hyvin oli ohkauksen sukua, ja seurasi munkin jäljestä sillä lailla, ettei juuri ollut välttämätön päättää heidän kuuluvan yhteen joukkoon. Näin menivät he lukitun käytävän kautta sekä ulos takaovesta, jonka munkki, vielä kerran katsahdettuaan taaksensa, jätti raolle. Heidän perästänsä asteli Loviisa, joka joutuisaan oli ottanut pienen myttynsä maasta ja, kutsuttuaan pientä nelijalkaista kumppaliansa, kiireesti oli lähtenyt tälle tielle, joka hänelle soi pelastusta äsköisestä suuresta, väistämättömältä näyttävästä vaarasta.

KAHDESTOISTA LUKU.

Jo nousi ämmä, tiuskaisten Nää sanat vimmatut: Jos isäsi ois tehnyt sen, Sit' ois hän katunut.

Munkki vei seuralaisensa sala-oven kautta kirkkoon, jonka pää-ovet, vaikka tavallisesti auki, olivat tulleet suljetuiksi äsköisen kahakan tähden; sillä molemminpuoliset meluajat olivat koettaneet tunkeutua sisään, ihan toiset mietteet kuin rukoilemisen halu mielessänsä. He astuivat kirkon synkkäin holvikaarien alitse, jotka kajahtelivat sepän raskaista askelista, kun sitä vastaan munkin virsut sekä Loviisan kepeät kengät eivät niistä nostaneet mitään vastausta. Tyttö parka vapisi koko ajan, yhtä paljon vilusta kuin myös pelosta; sillä hän näki että hänen hengellinen ja maallikoinen saattomiehensä eivät kumpikaan kohdelleet häntä lempeydellä. Edellinen oli ankara mies, joka näkyi yhtä paljon inhoovan kuin myös halveksivan sitä onnetonta maankulkijaa. Ja jälkimmäinenkin, vaikka, niinkuin olemme nähneet, paras-sydämisiä ihmisiä mitä voi olla, oli nyt jörömäisen, miltei tylyn näköinen; sillä hän oli kovasti tyytymätön tähän toimeen, johon hänet oli pakoitettu, ja josta, sitä hän ei voinut olla tuntematta, hänen oli ollut mahdoton pois kieltäytyä.

Tänä vastahakoisuus itse toimeen myös ylettyi hänen viattomaan suojeltavaansa, ja hän arveli itsekseen, ylenkatseella katsellessaan tyttöä -- "Hyvin sopiva tosiaan on kunniallisen porvarin kuin minun kävellä Perth'in katuja pitkin tuommoisen kerjäläis-kuningattaren kanssa! Tuolla kirjavalla harakalla mahtaa olla yhtä paikattu maine kuin muillakin hänen sisarillaan, ja minä joudun koreasti pihteihin, jos tää minun ritarillinen apuni tulee Katrin korviin. Parempi minun sitten olisi tappaa vaikka paraskin mies Perth'issä -- ja, sen vannon vasarojeni sekä naulojeni kautta, että mielummin soisinkin tehneeni semmoista, vaikkapa olisin ollut riidan alkaja, kuin lähden saattelemaan mokomaa pitkin kaupunkia."

Kenties Loviisa arvasi suojelijansa huolen, sillä hän virkkoi ujosti ja joskus katkeavalla puheella: "Arvoisa mestari, eikös olisi parempi, että minä hetkeksi aikaa poikkeisin tuohon noin kappeliin ja panisin päällysviitan päälleni?"

"Hum, tyttönen, se ei ollut hullu tuuma", vastasi seppä. Mutta munkki sen esti, kohottaen sormensa kiellon merkiksi.

"Pyhän Madox'in kappeli ei ole mikään vaatehdus-kammari, missä kometjantit ja maankuljeksijat saisivat muutella korujansa. Näytänpä sulle kohta vaatekammarin, joka on enemmän sinun tilasi kaltainen."

Nuoren tyttö-paran pää vaipui nöyrästi kallelleen, ja hän kääntyi pois kappelin ovesta syvällä häväistyksensä tunnolla. Pikku koirakin näkyi omistajansa silmistä sekä käytöksestä arvanneen, että he tässä pyhässä paikassa eivät olleet suotuja, luvallisia vieraita; korvat lupassa, häntä laahaavana permantoa myöten, hiiviskeli se hitain askelin, aivan kiinni Loviisan kantapäissä.

Munkki astui yhä eteenpäin pysähtymättä. He menivät nyt alas leveitä portaita myöten ja kulkivat sikisoki käyviä maan-alaisia käytäviä pitkin, missä valo oli varsin hämärä. Tultuansa viimein matalalle ovelle, munkki seisahtui ja virkkoi Loviisalle yhä vielä samalla tylyllä äänellä: "Kas tässä, sinä turhuuden tytär, on vaatekammari, mihin ennen sinuakin moni jo on riisunut vaattehensa!"

Totellen pienintäkin käskyä hetaalla, pelkääväisellä kuuliaisuudella, tempasi Loviisa oven auki, mutta peräytyi kohta säikähdyksellä. Se oli luuhuone, puolillaan kuivettuneita kalloja sekä luita.

"Minua peloittaa ruveta tässä muuttamaan vaatteitani -- ihan yksinäni. -- Mutta, jos te, arvoisa isä, niin käskette, tapahtukoon teidän tahtonne!"

"Mitä, sinä turhuuden lapsi, eihän nuot jäännökset tuossa olekaan muuta, kuin semmoisten ihmisten maallinen vaatteus, jotka aikanansa myös olivat johtajina tahi seuraajina ajamisessa tämän maailman huvitusten perään. Ja samallaiseksi sinäkin kerran tulet, vaikka kuinka täällä tepastelisit ja keikkailisit, visertäisit ja viuluas vinguttaisit. Sinun ja kaikkein muittenkin turhamaisen, maallisen huvituksen harjoittajain täytyy viimein tulla noiden rumain luitten kaltaisiksi, joita nyt narrimainen hempuisuutesi pelkää ja kammoo nähdä."

"Älkää moittiko minua narrimaisesta hempuisuudesta, arvoisa isä", vastasi laulutyttö; "Jumala sen tietää, kuinka minä kadehdin noiden valjenneitten luitten lepoa. Ja jos, ruumiini niiden päälle laskemalla, voisin ilman synnittä muuttua niiden kaltaiseksi, niin valitsisin tämän luukasan tässä leposijakseni mielummin kuin koreimman, pehmeimmän sängyn koko Skotlannissa."

"Ole kärsivällinen ja lähtään edemmäksi", virkkoi munkki lempeämmällä äänellä. "Elonleikkaajan ei ole lupa jättää elon korjuuta, ennen kuin päivän laskeminen näyttää että päivätyö on lopussa."

He astuivat taas eteenpäin. Pitkän käytävän päähän päästyä, avasi veli Cyprianus taas oven; siinä näkyi pieni kammari, tahi kenties kappeli, sillä se oli koristettu ristiin-naulitun kuvalla, jonka edessä neljä lamppua oli palamassa. Kaikki kumarsivat päätänsä ja ristivät silmiänsä; ja munkki kysyi tytöltä, viitaten ristiin-naulitun kuvaa: "Mitä tämä kuva tässä merkitsee?"

"Että Hän kutsuu luoksensa syntistäkin yhtä hyvin kuin hurskasta."

"Niin, jos syntinen luopuu synnistänsä", lausui munkki, jonka ääni nyt oli paljon lempeämpi. "Laita itses siinä valmiiksi matkahasi."

Loviisa viipyi hetkisen aikaa kappelissa ja tuli pian jälleen ulos, päällysviitassa karkeasta, harmaasta sarasta; hän oli käärinyt sen tarkasti ympärilleen ja pannut osan kirjavista vaatteistansa, niin paljon kuin hän oli kerjinnyt riisua, samaan pieneen vasuun, missä hänellä tähän asti oli ollut jokapäiväinen pukunsa.

Munkki pian sen perästä avasi oven, josta päästiin ulos taivas-alle. He olivat nyt puutarhassa, joka kävi Dominikolais-luostarin ympäri. "Eteläportti on vaan telkeellä suljettu; sen kautta te voitte päästä ulos kenenkään huomaamatta", virkkoi munkki. "Jumala siunatkoon sinua, poikani! Ja Jumala siunatkoon myös sinua, tyttö parka! Muista missä paikassa riisuit joutavat koristeesi, ja varo millä tarkoituksella ne jälleen puet päälles."

"Voi, arvoisa isä!" vastasi Loviisa. "Jos tää muukalaisraukka voisi jollakin muulla kunniallisemmalla ammatilla hankkia itselleen leipäpalansa, niin ei hänellä suinkaan olisi suurta halua turhan taitonsa harjoittelemiseen. Mutta -- --"