Part 9

Sinähän tiedät, että tsaari on ainoa kristitty ruhtinas, jonka edut käyvät yksiin Persian etujen kanssa, koska hän on turkkilaisten vihollinen niinkuin mekin.

Hänen valtakuntansa on suurempi kuin meidän, sillä Moskovasta lasketaan kaksituhatta peninkulmaa hänen hallitusalueittensa äärimmäiseen soppeen Kiinan rajalle.

Hän on alamaistensa hengen ja omaisuuden ehdoton valtias, ja nämä ovatkin kaikki orjia, ottamatta lukuun neljää perhettä. Profeettain sijainen, kuningasten kuningas, jolla on taivas astinlautana, ei käyttele pelottavammin valtaansa.

Kun ottaa huomioon Moskovan hirveän ilmanalan, ei saattaisi uskoa rangaistukseksi sellaisesta maasta karkottamista. Kuitenkin lähetetään Siperiaan jokainen ylimys, joka on joutunut epäsuosioon.

Samoin kuin profeettaimme laki kieltää miestä juomasta viiniä, kieltää myöskin ruhtinaan laki viinin juonnin moskovalaisilta.

He ottavat vieraitaan vastaan tavalla, joka ei vähimmässäkään määrässä muistuta persialaisia tottumuksia. Heti kun vieras astuu taloon, esittelee aviomies hänelle vaimonsa, vieras suutelee tätä, ja moista pidetään aviomiehelle osoitettuna kohteliaisuutena.

Vaikkakin isät tytärtensä aviosopimuksessa asettavat tavallisesti ehdoksi, ettei mies saa piestä heitä, on kuitenkin aivan uskomatonta, kuinka mielellään moskovalaiset naiset ottavat selkäänsä: he eivät saata olla varmoja miehensä sydämen omistamisesta, ellei tämä piekse heitä niinkuin tulee ja pitää. Päinvastainen käyttäytyminen hänen puoleltaan selitetään anteeksiantamattoman kylmyyden merkiksi. Kas tässä kirje, jonka muuan heistä hiljattain kirjoitti äidilleen.

"Rakas Äiti!

"Minä olen maailman onnettomin nainen. En ole jättänyt mitään tekemättä saadakseni mieheni rakastamaan itseäni, mutta vielä en ole siinä onnistunut. Eilenkin odottivat minua tuhannet askareet kotona, mutta poistuin talosta ja viivyin koko päivän ulkona. Palatessani uskoin hänen pieksävän minua oikein olan takaa. Mutta hän ei sanonut minulle sanaakaan. Sisartani kohdellaan aivan toisella tavalla. Hänen miehensä jakelee hänelle iskuja joka päivä. Hän ei voi katsahtaakaan toiseen mieheen ilman ettei hänen aviosiippansa löylytä häntä pahanpäiväisesti. Niinpä rakastavatkin he hellästi toisiaan ja elävät keskenään maailman parhaassa sovussa.

"Hän onkin siitä kovin ylpeä. Mutta minä en enää kauaakaan anna hänelle halveksimisen syytä. Olen päättänyt, että mieheni on rakastettava minua hinnalla millä hyvänsä. Minä saatan hänet sellaiseen raivoon, että hänen täytyy pakostakin osoittaa minulle ystävyyttään. Ei pidä sanottaman, etten minä saa selkääni ja että minä elän omassa talossani kenenkään ottamatta minua huomioon. Heti kun hän vain antaa minulle pienimmänkin nenäpiuvin alan huutaa täyttä kurkkua, niin että hänen uskotaan huimivan minua vallan kamalasti, ja minä uskon, että jos joku naapuri rientäisi apuun, kuristaisin hänet kuoliaaksi. Minä rukoilen Teitä, rakas äiti, pontevasti esittämään miehelleni, kuinka arvottomalla tavalla hän minua kohtelee. Isäni, joka on niin kunnon mies, ei menetellyt siten. Ja muistan pienenä tyttönä ajatelleeni, että hän joskus rakasti Teitä liiaksikin. Syleilen ja suutelen Teitä, rakas äiti."

Moskovalaiset eivät saa poistua valtakunnan rajojen sisäpuolelta, eivät edes matkustellakseen. Kun maan lait eristävät heidät näin muista kansoista, ovat he säilyttäneet vanhat tapansa sitäkin sitkeämmin, kun he uskoivat, ettei ollut mahdollista muunlaisia tapoja noudattaakaan.

Mutta tällä hetkellä hallitseva ruhtinas on tahtonut muuttaa kaikki. Hänellä on ollut heidän kanssaan hurjia kiistoja heidän parrastaan. Yhtä ankarasti ovat papit ja munkit taistelleet tietämättömyytensä puolesta.

Hän tahtoisi nostaa taiteet kukoistukseen, eikä hän jätä koettamatta mitään keinoa levittääkseen Eurooppaan ja Aasiaan kansakuntansa kunniaa, kansakunnan, joka on tähän asti elänyt unohduksissa ja josta on tiennyt jotakin melkein yksinomaan se itse.

Levottomana ja lakkaamatta puuhailevana harhailee hän laajoilla alueillaan, jättäen kaikkialle luontaisen ankaruutensa merkkejä.

Väliin hän taas poistuu maastaan, ikäänkuin hän ei siihen mahtuisi enää, ja lähtee etsimään Euroopasta muita alueita ja uusia valtakuntia.

Syleilen Sinua, rakas Usbek. Lähetä minulle tietoja itsestäsi, minä vannotan Sinua.

Moskovassa, 2 p. Chalval-kuuta v. 1713.

52. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Joku päivä sitten olin seurassa, missä minulla oli aika hauskaa. Siellä oli kaikenikäisiä naisia: yksi 80-vuotias, yksi 60-vuotias, yksi 40-vuotias, jolla taas oli mukanaan noin 20:n tai 22:n ikäinen sisarentytär. Joku vaisto sai minut lähestymään tätä viimeksi mainittua ja hän kuiskasi korvaani: "Mitä sanotte tädistäni, joka tuolla iällä tahtoo vielä pitää rakastajia ja oletella kaunotarta?"

"Hän on väärässä", vastasin minä, "sellainenhan soveltuu vain teille".

Hetkistä myöhemmin osuin tädin pakeille, ja tämä jutteli minulle: "Mitä arvelette tuosta naisesta, jolla on ikää ainakin 60 vuotta, mutta joka on siitä huolimatta tänään pannut yli tunnin ajan pukeutumispuuhiinsa?"

"On suotta tuhlata aikaa", vastasin minä, "pitää olla teidän sulonne voidakseen sellaista ajatella".

Menin puhuttelemaan sitä onnetonta 60-vuotiasta naista ja surkuttelin häntä sydämessäni, kun hän kuiskasi korvaani: "Onko mitään niin naurettavaa? Katsokaahan tuota naista, joka on 80 vuoden vanha, mutta joka sentään käyttää tulipunaisia nauhoja. Hän on olevinaan vielä nuori, ja siinä hän onnistuu: lapsuuttahan hän läheneekin."

"Voi hyvä Jumala!" ajattelin itsekseni, "oivallammeko me siis tosiaankin aina vain toisten naurettavuudet? Se onkin ehkä onni", mietin sitten: "näinhän saamme lohdutusta muiden heikkouksista". Kun olin kuitenkin tullut hauskalle päälle, puhelin edelleen: "Olemme nyt nousseet kyllin ylös. Laskeukaamme alaspäin ja alkakaamme eukosta, joka seisoo huipulla."

"Hyvä rouva, te olette niin toistenne näköisiä, tuo nainen, jonka kanssa juuri äsken puhelin, ja te, että teitä luulisi aivan sisaruksiksi. Enkä minä uskokaan teidän olevan toinen toistanne vanhempia."

"Toden totta, hyvä herra", pakisi hän, "kun toinen kerran kuolee, on toisella syytä pelätä: enpä luule hänen ja minun välilläni olevan edes kahden päivän eroa".

Päästyäni selville tästä raunio-olennosta lähestyin 60-vuotiasta: "Hyvä rouva, Teidän täytyy ratkaista muuan veto, jonka äskettäin löin. Olen väittänyt, että tuo nainen ja te -- näytin hänelle 40-vuotiasta -- olette samanikäisiä."

"Totta totisesti", innostui hän, "enpä luule väliä olevan kuuttakaan kuukautta".

Hyvä. Siinä sitä ollaan. Jatkakaamme. Laskeuduin yhä ja puhuttelin 40-vuotiasta: "Hyvä rouva, suvaitkaahan sanoa minulle, piloillanneko nimitätte tuota neitiä, joka istuu tuolla toisen pöydän ääressä, sisarentyttäreksenne. Tehän olette yhtä nuori kuin hänkin. Onpa hänen kasvoissaan ikäänkuin jonkinlaista lakastuneen tapaista, mitä ei teidän kasvoistanne suinkaan huomaa. Ja entäs tuo heleä väri sitten, joka hehkuu hipiässänne..."

"Kuulkaahan", pakisi hän, "minä olen hänen tätinsä. Mutta hänen äitinsä oli ainakin 25 vuotta minua vanhempi. Me emme olleet samasta aviostakaan. Minä kuulin kerran sisarvainajani sanovan, että hänen tyttärensä ja minä olemme syntyneet samana vuonna."

"Sitäpä minä sanoinkin, hyvä rouva, eikä minun hämmästykseni siis ollut suinkaan aiheeton."

Rakas Usbek: naiset, jotka tuntevat vaipuvansa jo ennakolta olemattomuuteen viehätysvoimansa menetettyään, tahtoisivat kaikin mokomin peräytyä kohti nuoruuttansa. Ja kuinka he eivät yrittäisi pettää muita? Hehän ponnistavat kaikkensa pettääkseen itseään ja päästäkseen pakoon kaikkein masentavimmalta ajatukseltaan.

Pariisissa, 3 p. Chalval-kuuta v. 1713.

53. kirje.

Zelis kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Milloinkaan ei ole intohimo ollut voimakkaampi ja hehkuvampi sitä intohimoa, jota valkoinen eunukki Kosru tuntee orjatartani Zelideä kohtaan. Hän pyytää tätä naista vaimokseen niin kiihkeästi, etten voi sitä häneltä kieltää. Ja miksi vastustelisinkaan, koska hänen äitinsäkään ei vastustele ja koska Zelidekin näyttää tyytyväiseltä tämän petollisen avioliiton ajatukseen ja hänelle tarjottuun tyhjään varjoon?

Mitä hän aikoo tehdä tällä kovan onnen ihmisellä, jolla aviomiehestä tulee olemaan vain mustasukkaisuus, joka tulistuttaa kylmyytensä vain vaipuakseen hyödyttömään epätoivoon, joka muistelee aina sitä, mitä hän on ollut, ja saa näin vaimonsa tuntemaan, mitä hän ei enää ole, joka on aina valmis antautumaan, mutta ei voi koskaan antautua, joka pettyy itse ja pettää toista lakkaamatta ja pakottaa hänet joka hetki tajuamaan asemansa koko onnettomuuden?

Kuinka! Riutua aina vain kuvien ja varjojen keskellä! Elää vain haaveissa! Olla aina nautintojen äärellä, mutta ei milloinkaan nautintojen helmassa! Kaihota onnettoman ihmisen syleilyssä ja vastata hänen valituksiinsa, vaan ei hänen lemmenhuokauksiinsa!

Kuinka syvästi täytyykään halveksia tämäntapaista miestä, joka kykenee vain vartioimaan, mutta ei milloinkaan omistamaan! Minä etsin rakkautta, enkä näe sitä missään.

Minä puhun Sinulle vapaasti, koska Sinä pidät minun välittömyydestäni ja koska Sinä olet paremmin mielistynyt minun teeskentelemättömään olentooni ja nautintoherkkyyteeni kuin toverieni ulkokultaiseen kainouteen.

Olen tuhannet kerrat kuullut Sinun sanovan, että eunukit tuntevat naisia lähentyessään jonkunlaista omituista hekumaa, jota me emme voi kuvitella; että luonto etsii korvausta menetyksistään; että sillä on apukeinoja, jotka huojentavat heidän asemansa epäedullisuutta; että voi hyvin lakata olemasta mies, mutta ei lakata olemasta tunteva olento, ja että tämä tila luo ikäänkuin kolmannen sukupuolen, missä vain niin sanoaksemme nautintojen laatu muuttuu.

Jos näin olisi asian laita, olisi Zelide minusta vähemmän surkuteltava. Onhan tietysti hauskempaa elää ihmisten parissa, jotka eivät ole ihan perinpohjin onnettomia.

Toimita minulle määräyksesi tästä asiasta ja ilmoita, sallitko vihkimisen tapahtua vaimolassa. Hyvästi.

Ispahanin palatsissa, 5 p. Chalval-kuuta v. 1713.

54. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:een.

Tänä aamuna oleskelin huoneessani, jonka, niinkuin tiedät, eroittaa toisista huoneista vain hyvin ohut ja useista kohdin puhkaistu lautaseinä, niin että saattaa kuulla kaikki, mitä viereisessä huoneessa puhutaan. Muuan mies, joka pitkin askelin harppoi lattiata, haasteli toiselle: "En ymmärrä, mikä tässä oikein on, mutta kaikki kääntyy minua vastaan. Kolmeen päivään en ole lausunut mitään, mikä olisi tuottanut minulle kunniaa, ja minä olen syöksynyt suin päin kaikkiin keskusteluihin ilman että minuun on kiinnitetty mitään huomiota ja ilman että minua on edes paria kertaa puhuteltu. Olin varannut valmiiksi muutamia neronleimauksia tehostaakseni esitystäni: minulle ei annettu pienintäkään tilaisuutta niiden välähyttämiseksi. Minulla oli oikein soma kasku kerrottavana, mutta sitä mukaa kuin minä toimittelin sitä lähemmäksi, väistettiin sitä niin taitavasti kuin olisi tehty se aivan tahallaan. Jo neljä päivää ovat muutamat sukkeluudet vanhentuneet kallossani minun voimattani niitä vähimmälläkään tavalla käyttää. Jos tätä jatkuu, tulee minusta lopulta varmaankin höperö. Tähteni näyttää niin määränneen, enkä minä tunnu voivan sitä estää. Eilenkin toivoin saavani loistaa kolmen, neljän vanhan rouvan seurassa. He eivät tehneet minuun juuri juhlallista vaikutusta, mutta kuitenkin olin päättänyt lausua heille maailman kaikkein kauneimpia asioita. Yli neljännestunnin hoitelin keskusteluani. Mutta he eivät puhuneet kahtakaan sanaa samaan suuntaan, vaan leikkasivat turmiotatuottavain Kohtalotarten tavoin kaikkien puheitteni langan. Voit uskoa, että älypään maine on vaikeasti säilytettävissä. En ymmärrä, mitä sinä olet tehnyt siinä onnistuaksesi."

"Pälkähtääpä päähäni muuan aate", jatkoi toinen: "ryhtykäämme yhteistyöhön hankkiaksemme itsellemme älyä ja sukkeluutta. Tehkäämme sitä varten luja liitto. Määrätkäämme kumpainenkin toisillemme joka päivä aihe, mistä meidän tulee puhua, ja avustakaamme toisiamme niin pontevasti, että jos joku aikoo keskeyttää meidät juuri ajatustemme parhaan tulvan aikana, me vedämme hänet omalle tahollemme; ja ellei hän tahdo tulla hyvällä, teemme hänelle väkivaltaa. Edelleen on meidän otollista sopia kohdista, missä on osoitettava hyväksymistä, missä on hymyiltävä ja missä on suorastaan naurettava täyttä kurkkua. Saat nähdä, että me tulemme määräämään kaikkien keskustelujen sävyn ja että tullaan ihailemaan älymme vilkkautta ja sukkeluuksiemme sattuvaisuutta. Me suomme toisillemme suojaa molemminpuolisin päännyökähdyksin. Sinä loistat tänään ja huomenna tulee sinusta minun avustajani. Kun minä astun seurassasi johonkin taloon, huudahdan minä sinua osoittaen: 'Minun täytyy ihan pakolla kertoa teille se erinomaisen huvittava vastaus, minkä tämä herra antoi eräälle miehelle, jonka tapasimme kadulla.' Ja sitten käännyn sinun puoleesi: 'Eipä hän osannut moista odottaakaan: kyllä hän oli ällistyksissään.' Lausun edelleen muutamia säkeitäni ja sinä sanot: 'Olin läsnä silloin kun hän ne sepitti. Istuttiin silloin illallispöydässä, eikä hänen tarvinnut miettiä hetkeäkään.' Joskus teemme toisistamme pientä pilaakin, sinä ja minä, ja ihmiset sanovat silloin: 'Katsokaas, kuinka he hyökkäävät toistensa kimppuun. Katsokaas, kuinka he puolustautuvat. He eivät suinkaan säästä toisiaan. Odotetaanpas, kuinka hän pääsee tuostakin ansasta. Mainiosti! Mikä kekseliäisyys! Sepä vasta on oikeata taistelua.' Mutta mepä emme sanokaan, että olimme harjoitukseksi kahakoineet jo edellisenä iltana. Täytyy ostaa erinäisiä kirjoja, joihin on kerätty sukkeluuksia ja jotka on laadittu sellaisia ihmisiä varten, joilla ei ole henkevyyttä, mutta jotka kuitenkin tahtovat sitä teeskennellä. Kaikki riippuu siitä, osataanko käyttää hyviä malleja. Minun mielestäni meidän täytyy, ennenkuin kuusi kuukautta on kulunut, kyetä hoitelemaan kokonaisen tunnin ajan keskustelua, joka on aivan tupaten täynnä kompasanoja. Mutta siinäkin on oltava varuillaan: täytyy pitää huolta niiden menestyksestä. Ei riitä vain hyvän sukkeluuden lausuminen, vaan täytyy sitä levitellä ja kylvää kaikkialle. Ilman sitä vaivat ovat menneet hukkaan. Ja minä tunnustan sinulle, ettei ole mitään niin masentavaa kuin nähdä lausumansa soman sutkauksen kuolevan jonkun tyhmyrin korvaan. On kyllä totta, että me tässä suhteessa saamme usein pientä korvaustakin, kun osumme puhumaan typeryyksiä, jotka menevät huomaamatta. Se onkin ainoa seikka, joka voi meitä tässä tilassa lohduttaa. Kas siinä, rakas ystävä, keino, johon meidän on ryhdyttävä. Tee niinkuin minä sanon, ja minä lupaan sinulle, ennenkuin puoli vuotta on ummessa, paikan Akatemiassa. Siitä näet, ettei työ tule pitkäksi, sillä heti kun olet sinne päässyt, voit vallan hyvin unohtaa taitosi: Sinä olet kerta kaikkiaan älykäs ja henkevä mies, tahdoitpa tai et. Ranskassahan on tunnettu asia, että niin pian kuin joku joutuu sen tai tämän yhdyskunnan jäseneksi, häneen iskeytyy viipymättä n.s. yhdyskuntahenki. Niin on sinullekin käyvä, enkä minä sinun puolestasi pelkää muuta kuin suosionosoitusten tulvaa."

Pariisissa, 6 p. Zilkadeh-kuuta v. 1714.

55. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Euroopan kansojen keskuudessa tasoittaa avioliiton ensimmäinen neljännestunti kaikki vaikeudet. Äärimmäiset hellyydenosoitukset sattuvat aina samoihin aikoihin kuin vihkitoimituskin. Täkäläiset naiset eivät suinkaan menettele samoin kuin meidän persiattaremme, jotka puolustavat taistelutannerta joskus kokonaisia kuukausia. Ei ole mitään niin helppoa kuin eurooppalaisten naisten valloittaminen: elleivät he mitään menetä, niin johtuu se siitä, ettei heillä ole mitään menetettävääkään. Häpeä sanoa: kaikki ihmiset tietävät heidän tappionsa hetken, ja tähtiä kyselemättä voidaan tarkalleen ennustaa heidän lastensa syntymisen aika.

Ranskalaiset puhuvat tuskin milloinkaan vaimoistaan. Se johtuu siitä, että he pelkäävät puhua heistä ihmisten kuullen, jotka tuntevat heidät paremmin kuin he itse.

Heidän joukossaan on henkilöitä, hyvin onnettomia, joita ei kukaan lohduta: ne ovat mustasukkaisia aviomiehiä. Heidän joukossaan on henkilöitä, joita kaikki vihaavat: ne ovat mustasukkaisia aviomiehiä. Heidän joukossaan on henkilöitä, joita kaikki ihmiset halveksivat: ne ovat yhä mustasukkaisia aviomiehiä.

Niinpä ei olekaan maata, missä niitä olisi niin vähän kuin Ranskassa. Heidän levollisuutensa ei suinkaan perustu siihen luottamukseen, mitä he tuntevat vaimojansa kohtaan, vaan päinvastoin siihen huonoon käsitykseen, mikä heillä näistä on. Kaikki aasialaisten viisaat varovaisuustoimet, hunnut, jotka naisia peittävät, vankilat, joissa näitä säilytetään, eunukkien valpas vartiointi näyttävät heistä sopivammilta tämän sukupuolen yritteliäisyyden kiihottamiseen kuin sen masentamiseen. Täällä taipuvat aviomiehet nurkumatta kohtaloonsa ja pitävät uskottomuutta väistämättömän tähden kolhauksena. Aviomiestä, joka haluaisi yksinään omistaa vaimonsa, pidettäisiin yleisen ilon häiritsijänä ja vähämielisenä, joka tahtoisi nauttia auringonvalosta jättämällä siitä osattomiksi kaikki muut ihmiset.

Täällä on aviomies, joka rakastaa vaimoansa, otus, jolla ei ole kylliksi ansioita kohdistaakseen itseensä jonkun toisen vaimon rakkautta; joka käyttää väärin lain suomaa pakkoa korvatakseen puuttuvaa viehätysvoimaansa; joka turvautuu kaikkiin etuihinsa kokonaisen seurapiirin vahingoksi; joka anastaa itselleen sellaista, mikä on hänelle annettu vain pantiksi, ja joka tekee kaiken voitavansa kumotakseen sen hiljaisen sopimuksen, mikä muodostaa niin yhden kuin toisenkin sukupuolen onnen. Nimitystä "kauniin naisen mies", jota perin huolellisesti salataan Aasiassa, kannetaan täällä täysin tyynesti. Täällähän tietää jokainen saavansa puolestaan tehdä hyökkäyksiä mille suunnalle tahansa. Ruhtinas, joka on menettänyt yhden kaupungin, valloittaa lohdutuksekseen toisen: silloin kun turkkilainen anasti meiltä Bagdadin, emmekö me riistäneet Mogulilta Kandaharin linnoitusta?

Miestä, joka yleensä sietää vaimonsa uskottomuutta, ei suinkaan moitita. Päinvastoin ylistetään hänen maltillisuuttaan. Vain muutamat erikoistapaukset ovat häpeällisiä.

Tätä ei ole kuitenkaan niin käsitettävä, etteikö täällä olisi myös hyveellisiä naisia. Voidaanpa sanoa heitä pidettävän arvossakin. Opastajani näyttikin heidät minulle aina. Mutta he olivat kaikki niin rumia, että täytyy olla pyhimys ollakseen vihaamatta hyvettä.

Kaiken sen jälkeen, mitä olen Sinulle kertonut tämän maan tavoista, on Sinun helppo huomata, etteivät ranskalaiset juuri isosti välitä uskollisuudesta. Heidän nähdäkseen on yhtä naurettavaa vannoa naiselle rakastavansa häntä aina kuin luvata aina voivansa hyvin tai olevansa aina onnellinen. Kun he lupaavat rakastaa jotakin naista aina, edellyttävät he, että tämä nainenkin lupaa puolestaan olla aina rakastettava. Ellei hän täytä lupaustaan, eivät hekään katso olevansa sidottuja sanaansa.

Pariisissa, 7 p. Zilkadeh-kuuta v. 1714.

56. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Euroopassa pelataan paljon, ja pelaaminen onkin muodostunut oikeaksi ammatiksi. Pelaajan nimi korvaa syntyperää, omaisuutta, rehellisyyttä, ja se nostaa jokaisen, jolla se on, kunnon ihmisten joukkoon ilman muuta, vaikka joka ikinen tietääkin varmaan hyvin usein erehtyneensä niin arvostellessaan. Mutta kuin yhteisestä sopimuksesta ovat kaikki siinä suhteessa parantumattomia.

Varsinkin naiset harrastavat täällä peliä. On kyllä totta, että he antautuvat siihen nuoruudessaan etupäässä vain auttaakseen erästä toista heille rakkaampaa intohimoa. Mutta sitä mukaa kuin he vanhenevat, näyttää heidän peli-intonsa elpyvän uuteen eloon, ja sen intohimon asiana onkin sitten täyttää muiden intohimojen jättämä tyhjyys.

Heidän pyrintönään on aviomiesten syökseminen taloudelliseen perikatoon. Ja siinä onnistuakseen heillä on omat keinonsa kaikkina ikäkausinaan, varhaisimmasta nuoruudesta raihnaisimpaan vanhuuteen asti: puvut ja vaunut alkavat sekasorron, keimailu lisää sitä ja peli saattaa sen huippuunsa.

Usein olen nähnyt yhdeksän, kymmenen naista tai oikeammin yhdeksän, kymmenen vuosisataa kokoontuneina pöydän ympärille. Minä olen nähnyt heidän toiveensa, heidän pelkonsa, heidän riemunsa ja varsinkin heidän raivonsa: olisitpa silloin luullut, ettei heillä tulisi olemaan enää rauhoittumisen aikaa, vaan että elämä olisi pakeneva heistä ennen heidän epätoivoaan. Sinä olisit epäillyt, suorittivatko he maksunsa velkojilleen vaiko perillisilleen.

Pyhä Profeettamme näyttää etupäässä pyrkineen pidättämään meitä kaikesta, mikä saattaa hämmentää järkeä. Hän on kieltänyt meiltä viinin juomisen, koska se hautaa järjen sumuihinsa. Hän on erikoisella määräyksellä evännyt meiltä uhkapelit. Ja milloin hänen on ollut mahdotonta poistaa intohimojen syytä, on hän kuitenkin koettanut lieventää niitä. Rakkaus ei meidän keskuudessamme tuota sekasortoa eikä kiihkoa. Se on riutuva intohimo, joka jättää sielumme rauhaan. Vaimojen monilukuisuus pelastaa meidät heidän vallastaan ja vaimentaa halujemme villin voiman.

Pariisissa, 18 p. Zilhageh-kuuta v. 1714.

57. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Täkäläiset irstailijat elättävät suunnatonta ilotyttöjen laumaa ja uskovaiset lukematonta dervishien joukkoa. Nämä dervishit tekevät kolme lupausta: kuuliaisuuden, köyhyyden ja siveyden lupaukset. Ensimmäistä sanotaan heidän parhaiten noudattavan. Mitä toiseen tulee, vakuutan Sinulle, ettei siitä välitetä vähääkään. Kolmannesta annan Sinun itse muodostaa mielipiteesi.

Mutta niin rikkaita kuin nämä dervishit lienevätkin, eivät he milloinkaan luovu köyhän ominaisuudestaan: ennen hylkäisi meidän mainehikas sulttaanimme komeat ja ylevät arvonimensä. He ovat oikeassa, sillä tämä köyhän nimi estää heitä tosiaan olemasta köyhiä.

Lääkärit ja muutamat tällaiset dervishit, joita sanotaan rippi-isiksi, saavat täällä aina osakseen joko liiallista kunnioitusta tai liiallista halveksuntaa. Kuitenkin sanotaan perillisten tulevan paremmin toimeen lääkärien kuin rippi-isien kanssa.

Joku päivä sitten kävin eräässä näiden dervishien luostarissa. Muuan heistä, kunnianarvoisa valkohapsinen vanhus, otti minut hyvin säädyllisesti vastaan. Näytettyään minulle koko talon, vei hän minut puutarhaan, missä aloimme keskustella. "Arvoisa isä", sanoin hänelle, "mikä toimi Teillä on veljeskunnassa?"

"Hyvä herra", vastasi hän, näyttäen olevan hyvin mielissään kysymyksestäni, "minä olen omantunnonasiain ratkaisija."

"Omantunnonasiain ratkaisija!" ihmettelin minä. "Koko sinä aikana, minkä olen Ranskassa viettänyt, en ole kuullut puhuttavan tästä virasta."