Part 8

Eikö tosiaankin uskonnollisen ihmisen ensimmäisenä velvollisuutena tule olla sen jumalan miellyttäminen, joka on hänen tunnustamansa uskonnon perustanut? Mutta tämä päämäärä on epäilemättä varmimmin saavutettavissa noudattamalla yhteiskunnan lakeja ja ihmisyyden vaatimuksia. Sillä mitä uskontoa tunnustettaneenkin, heti kun jokin uskonto edellytetään, täytyy myöskin edellyttää, että Jumala rakastaa ihmisiä, koska hän on perustanut uskonnon, tehdäkseen heidät onnellisiksi, että jos hän rakastaa ihmisiä, voi olla varma hänen mielisuosionsa saavuttamisesta rakastamalla heitä myöskin, s.o. harjoittamalla heidän hyväkseen kaikkia lähimmäisenrakkauden ja ihmisyyden velvollisuuksia ja välttämällä niiden lakien loukkaamista, joiden alaisina he elävät.

Tällä tavalla saattaa uskoa paljon varmemmin miellyttävänsä Jumalaa kuin noudattamalla niitä tai näitä ulkonaisia menoja, sillä ulkonaisiin menoihin ei itsessään sisälly minkäänlaista ansiota. Ne ovat varteenotettavia vain siinä määrässä ja siinä mielessä, että ne ovat Jumalan säätämiä. Mutta sepä onkin antanut aihetta valtaviin kiistelyihin, ja asiasta voikin helposti erehtyä, koska on valittava yhden uskonnon määräämät ulkonaiset menot kahdentuhannen muun uskonnon määräämistä.

Muuan mies rukoili joka päivä Jumalaa näin: "Herra, minä en ymmärrä mitään niistä kiistoista, joita Sinusta lakkaamatta käydään. Minä tahtoisin palvella Sinua Sinun tahtosi mukaan. Mutta jokainen ihminen, jolta minä kysyn neuvoa, käskee minua palvelemaan Sinua hänen tahtonsa mukaan. Kun haluan Sinua rukoilla, en tiedä, millä kielellä minun olisi Sinua puhuteltava. En myöskään tiedä, missä asennossa minun tulisi Sinun puoleesi kääntyä: yksi sanoo, että minun tulee rukoilla Sinua seisaaltani, toinen vaatii minua istumaan, kolmas käskee minua laskeutumaan polvilleni. Eikä siinä kyllin. Onpa sellaisiakin, jotka väittävät minun pitävän peseytyä joka aamu kylmällä vedellä. Toiset taas ovat sitä mieltä, että Sinä katselet minua inhoten, ellen minä leikkuuta pientä palaa ihostani. Eräänä päivänä satuin syömään kaniinia muutamassa karavaanimajalassa. Kolme lähelleni osunutta miestä sai minut vapisemaan. He väittivät kaikki kolme että minä olin Sinua syvästi loukannut: yksi, koska tämä eläin oli saastainen, toinen, koska se oli tapettu kuristamalla, ja kolmas, koska se ei ollut kala. Muuan bramaani, joka osui kulkemaan siitä ohi ja jonka otin tuomariksemme, sanoi minulle: 'He ovat kaikki väärässä, sillä kaikesta päättäen te ette itse tappanut tätä eläintä.'"

"Kyllä minä tapoin", vastasin minä.

"Ah, te olette tehnyt kauhistuttavan teon, jota Jumala ei ole teille milloinkaan antava anteeksi", sanoi hän minulle ankaralla äänellä. "Mistä tiedätte, vaikka isänne sielu olisi siirtynyt tähän luontokappaleeseen?"

"Kaikki nämä seikat, Herra, syöksevät minut kuvailemattoman hämmennyksen valtaan: minä en voi päätänikään liikuttaa, joutumatta vaaraan loukata Sinua. Kuitenkin tahtoisin saavuttaa mielisuosiosi ja käyttää siihen sen elämän, jonka olen Sinulta saanut. En tiedä, erehdynkö, mutta minä luulen parhaiten saavuttavani tämän päämäärän elämällä kunnon kansalaisena yhteiskunnassa, mihin olet antanut minun syntyä, ja hyvänä isänä perheessä, jonka olet minulle lahjoittanut."

Pariisissa, 8 p. Chahban-kuuta v. 1713.

47. kirje.

Zachi kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Minulla on Sinulle suuri uutinen ilmoitettavana: minä olen tehnyt sovinnon Zephiksen kanssa, ja vaimola, joka oli meidän takiamme jakautunut kahteen puolueeseen, on taas yhtynyt sulaan sopuun. Vain Sinua puuttuu tästä paikasta, missä rauha vallitsee. Tule, rakas Usbekini, tule viemään siinä rakkaus voittoon.

Minä pidin Zephikselle komeat pidot, joihin Sinun äitisi, vaimosi ja arvokkaimmat jalkavaimosi olivat kutsutut. Tätisi ja useat naisserkkusi olivat siellä myöskin. He olivat tulleet ratsain, peitettyinä huntujensa ja vaatteittensa pimeään pilveen.

Seuraavana päivänä lähdimme maalle, missä toivoimme saavamme enemmän vapautta. Me nousimme kameliemme selkään ja meitä asettui neljä kuhunkin telttakoriin. Koska retkelle oli lähdetty äkkipäätä, ei meillä ollut aikaa toimittaa vahteja edellemme huutamaan "kurukia". Mutta aina kekseliäs ylieunukki käytti toista varovaisuuskeinoa: hän lisäsi kankaaseen, joka esti meitä näkymästä, niin paksun verhon; että me emme ehdolla emmekä millään voineet nähdä ketään.

Kun olimme saapuneet sille virralle, jonka yli on kuljettava, asettui meistä kukin tavanmukaisesti laatikkoon ja meidät kannettiin näin veneeseen, sillä meille sanottiin virran olevan täynnä ihmisiä. Muuan utelias mies, joka lähestyi liiaksi sitä paikkaa, missä me olimme piilossamme, sai kuolettavan iskun, joka riisti häneltä ikiajoiksi päivän valon. Muuan toinen, joka keksittiin kylpemästä aivan alastomana rannalla, sai saman kohtalon. Sinun uskolliset eunukkisi uhrasivat näin Sinun kunniallesi ja meidän kunniallemme nämä kaksi onnetonta olentoa.

Mutta kuulehan muita seikkailujamme. Kun olimme päässeet virran keskelle, nousi niin ankara tuuli ja niin kauhistava pilvi peitti taivaan, että venemiehemme alkoivat joutua epätoivoon. Tämän vaaran pelästyttäminä pyörryimme melkein kaikki. Minä muistan kuulleeni eunukkiemme kiistelevät äänet, heistä kun toiset vaativat meille ilmoitettavaksi vaarasta ja pelastettavaksi meidät vankilastamme. Mutta heidän päällikkönsä väitti lakkaamatta kuolevansa ennemmin kuin sallivansa isäntäänsä niin häväistä, ja hän uhkasi iskeä tikarin sen rintaan, joka tekisi niin rohkeita esityksiä. Muuan orjattareni ryntäsi aivan suunniltaan luokseni, heikosti puettuna, auttaakseen minua. Mutta eräs musta eunukki kävi häneen säälimättä käsiksi ja pakotti hänet palaamaan sinne mistä hän oli tullutkin. Silloin minä pyörryin ja tulin tuntoihini vasta sitten kun vaara jo oli ohi.

Kuinka hankalaa onkaan naisten matkustaa! Miehiä uhkaavat vain sellaiset vaarat, joissa heidän henkensä on kysymyksessä, mutta me pelkäämme joka hetki menettävämme sekä henkemme että hyveemme. Hyvästi, rakas Usbekini. Minä jumaloin Sinua ikuisesti.

Fatmen palatsissa, 2 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.

48 kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Ne, jotka harrastavat tietojensa kartuttamista, eivät ole milloinkaan joutilaina. Vaikka minulla ei olekaan mitään tärkeitä asioita suoritettavana, olen sentään lakkaamattomassa toimessa. Kulutan elämäni tutkistelemiseen. Minä kirjoitan illalla muistiin, mitä olen havainnut, mitä olen nähnyt, mitä olen kuullut päivällä. Kaikki kiinnittää mieltäni, kaikki hämmästyttää minua. Olen kuin lapsi, jonka herkkiin aisteihin pienimmätkin seikat voimakkaasti vaikuttavat.

Sinä et sitä ehkä usko, mutta kaikki seurat ja piirit ovat ottaneet meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Minä luulen Rican nopsan älyn ja luontaisen hilpeyden olleen tässä suurena apuna, hän kun etsii kaikkien ihmisten tuttavuutta, ja nämä kun taas etsivät hänen tuttavuuttaan. Meidän muukalainen muotomme ei enää loukkaa ketään, ja me suorastaan nautimme siitä hämmästyksestä, mikä ihmiset valtaa heidän huomatessaan meidän osaavan käyttäytyä jotakuinkin säädyllisesti, sillä ranskalaiset eivät jaksa ymmärtää meidänkin maassamme syntyvän ihmisiä. Täytyy kuitenkin myöntää, että maksaa vaivan päästää heidät erehdyksestään.

Olen viettänyt muutamia päiviä eräässä maalaiskartanossa Pariisiin lähellä erään arvossapidetyn miehen vieraana, hän kun on erinomaisen mielissään saadessaan seuraa. Hänellä on sangen rakastettava vaimo, jossa syvään vaatimattomuuteen yhtyy iloisuus, minkä sulkeutunut elämä aina riistää persialaisilta naisiltamme.

Muukalaisena ei minulla ollut parempaa tehtävää kuin tapani mukaisesti tutkia sitä ihmisten paljoutta, jota sinne lakkaamatta virtaili ja jonka luonteet tarjosivat minulle aina jotakin uutta. Pian huomasinkin erään miehen, jonka teeskentelemätön olemus minua heti miellytti. Minä kiinnyin häneen, hän kiintyi minuun, niin että oleskelimme aina toistemme lähettyvillä.

Kun me päivänä muuanna puhelimme keskenämme jättäen suuren seuran yleiset keskustelut oman onnensa nojaan, sanoin hänelle: "Katsonette minun varmaankin noudattavan enemmän uteliaisuuttani kuin kohteliaisuuden sääntöjä, mutta pyytäisin teitä hyväntahtoisesti vastaamaan erinäisiin kysymyksiin, joita tahtoisin teille tehdä. Sillä minusta tuntuu ikävältä, kun en tiedä mitään ja kun elän ihmisten keskuudessa, joita en osaa toisistaan eroittaa. Älyni on ollut toimessa jo kaksi päivää, ja jok'ainoa näistä henkilöistä on tuottanut minulle suunnatonta vaivaa ainakin pariin sataan toviin, enkä minä kuitenkaan pääsisi heistä selville tuhanteen vuoteen: he ovat minulta syvemmin salassa kuin suuren hallitsijamme vaimot."

"Kysykää vain", virkkoi hän, "minä kyllä selvitän teille kaikki, mitä haluatte, sitäkin mieluummin, kun uskon teidät vaiteliaaksi mieheksi, joka ei käytä luottamustani väärin".

"Ken on tuo mies", alotin siis, "joka on meille pitänyt pitkät puheet mahtimiehille antamistaan päivällisistä, joka kohtelee tuttavallisesti herttuoitanne ja joka usein keskustelee ministerienne kanssa, vaikka minulle on sanottu olevan erikoisen vaikeata päästä näiden pakeille? Hän on pakostakin jalosukuinen mies. Mutta samalla hän näyttää niin karkealta ja raakamaiselta, että hän tuskin tuottaa kunniaa jalosukuisille miehille. Muutoin en keksikään hänessä minkäänlaisen kasvatuksen jälkiä. Minä olen muukalainen, mutta minusta tuntuu, että on yleensä olemassa jonkunlainen kaikille kansoille yhteinen tapojen sievistys. Hänessä en huomaa mitään sensuuntaista: ovatko jalosukuiset miehenne sivistymättömämpiä kuin muut?"

"Tämä mies", vastasi hän minulle nauraen, "on verojen vuokraaja. Hän on yhtä paljon muiden yläpuolella rikkauksiltaan kuin hän on kaikkien alapuolella syntyperältään. Hänellä olisi Pariisin paras pöytä, jos hän voisi täydelleen lakata syömästä kotonaan. Hän on hyvin hävytön, niinkuin näette, mutta hän loistaa kokkinsa kustannuksella: niinpä ei hän olekaan kiittämätön tätä kohtaan, sillä olettehan kuullut hänen kehuvan miestä koko päivän."

"Entä tuo mustiin puettu pyylevä mies", jatkoin minä, "jonka tuo nainen on istuttanut viereensä, miksi hän pitää synkkää pukua, vaikka hän näyttää iloiselta ja vaikka hänellä on hyvin kukoistava hipiä? Hän hymyilee suloisesti heti kun vain joku häntä puhuttelee. Hänen ulkoasunsa on vaatimattomampi, mutta laitellumpi kuin teidän naistenne."

"Hän on", vastattiin minulle, "saarnamies ja, mikä pahempaa, rippi-isä. Sellaisena kuin hänet näette, hän tietää yhtä ja toista enemmän kuin aviomiehet. Hän tuntee naisten heikot puolet, ja nämä tietävät myös, että hänelläkin on oma heikkoutensa."

"Kuinka!" virkoin minä, "hänhän puhuu lakkaamatta eräästä asiasta, jota hän nimittää armoksi".

"Ei aina", sain vastaukseksi. "Sievän naisen korvaan hän puhuu vielä mieluisammin hänen lankeemuksestaan. Hän iskee salamalla julkisesti, mutta yksityisesti hän on lempeä kuin karitsa."

"Minusta näyttää", sanoin minä silloin, "että hänelle osoitetaan hyvin suurta kunnioitusta ja että häntä kohdellaan erikoisen arvokkaasti".

"Kuinka! Ettäkö häntä kohdellaan kunnioittavasti! Hän on tarpeellinen mies. Hän sulostuttaa yksinäisen kammion elämää. Hän jakelee pieniä neuvoja, hän tekee hyväntahtoisia palveluksia, hän suorittaa merkitseviä käyntejä. Hän poistaa päänsäryn paremmin kuin mikään maailmanmies. Hän on tosiaankin mainio olento."

"Mutta ellen teitä rasita, sanokaahan minulle, kuka on tuo, joka istuu meitä vastapäätä, joka on niin kehnosti puettu, joka tuon tuostakin vääntelee naamaansa, joka käyttää erilaista kieltä kuin muut ja jolla ei ole kylliksi henkevyyttä puhuakseen, mutta joka puhuu näyttääkseen henkevältä?"

"Hän on runoilija", kuului vastaus, "sitä ihmissuvun hullunkurisinta lajia. Nämä ihmiset sanovat olevansa syntyneitä siksi mitä he ovat. Se on totta: he ovat myöskin syntyneitä siksi, minä he tulevat koko ikänsä pysymään, s.o. melkein aina kaikista ihmisistä naurettavimpina. Niinpä ei heitä säästetäkään. Heihin syydetään ylenkatsetta täysin käsin. Nälkä on tuonut tämän olennon tähän taloon, ja häntä kohtelevat siinä hyvin sekä isäntä että emäntä, joiden ystävällisyys ja kohteliaisuus eivät muutu, olipa kysymyksessä kuka tahansa. Hän sepitti heidän häärunonsa silloin kun he menivät naimisiin: se onkin parasta, mitä hän on saanut aikaan eläissään, sillä tämä avioliitto on osoittautunut yhtä onnelliseksi kuin hän ennusti."

"Te ette ehkä usko", lisäsi hän, "piintynyt kun olette itämaalaisiin ennakkoluuloihinne, meidänkin keskuudessamme olevan onnellisia avioliittoja ja vaimoja, joiden hyve on ankara vartija. Henkilöt, joista nyt puhumme, nauttivat keskenään rauhaa, jota ei mikään voi häiritä. Kaikki ihmiset rakastavat ja kunnioittavat heitä. On olemassa vain yksi epäkohta, nimittäin se, että heidän luontainen hyvyytensä saa heidät ottamaan vastaan kaikenlaista väkeä, mistä johtuu, että he oleskelevat joskus huonossa seurassa. Minä en suinkaan heitä siitä moiti: täytyyhän ottaa ihmiset sellaisina kuin he ovat. Niin sanottuun ylhäiseen seurapiiriin kuuluvat ihmiset ovat usein vain ihmisiä, joiden paheet ovat hienostuneempia kuin muiden. Ja ehkäpä heidän laitansa on sama kuin myrkkyjen, joista hienoimmat ovat myöskin vaarallisimpia."

"Entä tuo vanhus", kysyin häneltä kuiskaten, "joka näyttää noin kärtyiseltä? Pidin häntä ensin muukalaisena, sillä paitsi sitä, että hän on puettu toisin kuin muut, hän arvostelee ankarasti kaikkea, mitä Ranskassa tapahtuu, eikä hyväksy teidän hallitustanne."

"Hän on vanha sotakarhu", sanoi hän, "joka pakottaa kaikki kuulijansa muistelemaan hänen urotöittensä pitkää sarjaa. Hän ei voi sietää, että Ranska olisi voittanut taisteluja, missä hän ei ole ollut mukana, tai että ylistellään piiritystä, missä hän ei ole hyökännyt muurin aukkoon. Hän luulee olevansa niin välttämätön historiallemme, että hän kuvittelee sen loppuvan siihen, mihin hänkin on lopettanut. Hän pitää niitä muutamia haavoja, mitkä hän on saanut, yhtä tärkeinä kuin kokonaisen valtakunnan hajoamista. Ja päinvastoin kuin ne filosofit, jotka vaativat meitä nauttimaan vain nykyhetkestä ja jotka selittävät, ettei menneisyys merkitse mitään, nauttii hän yksinomaan menneisyydestä ja elää vain niissä sotaretkissä, joihin hän on ottanut osaa. Hän ikävöi niitä aikoja, jotka ovat jo kuluneet, niinkuin sankarien on elettävä ajoissa, jotka tulevat heidän jälkeensä."

"Mutta miksi on hän jättänyt palveluksen?" utelin minä.

"Hän ei ole sitä suinkaan jättänyt", vastattiin minulle, "vaan palvelus on jättänyt hänet! Hänelle on annettu toimi eräässä pienessä linnoituksessa, missä hän saa kertoella seikkailujaan lopun ikänsä. Edemmäs hän ei milloinkaan pääse: kunniavirkojen tie on häneltä ikiajoiksi suljettu."

"Ja miksikä niin?" virkoin minä.

"Me noudatamme täällä Ranskassa omaa toimintaohjettamme", vastasi hän, "nimittäin sitä, ettemme milloinkaan vie eteenpäin upseereja, joiden kärsivällisyys on saanut kitua alhaisissa toimissa. Me pidämme heitä ihmisinä, joiden henki on ikäänkuin kutistunut pikkuseikkain piirissä askarrellessaan ja jotka siis pieniin tehtäviin tottuneina ovat käyneet kykenemättömiksi hoitamaan suurempia. Me uskomme, ettei mies, jolla ei kolmenkymmenen iässä ole sotapäällikön ominaisuuksia, saavuta niitä milloinkaan, ettei mies, jolla ei ole sitä valtavaa katsetta, mikä yhdellä silmäyksellä näkee useampien peninkulmien alueen kaikkine erilaisine tilanteineen, jolla ei ole sitä mielenmalttia, mikä voiton hetkellä osaa käyttää kaikkia sen tarjoamia etuja ja tappion hetkellä kaikkia mahdollisia apuneuvoja, tavoita näitä kykyjä milloinkaan. Senpätähden onkin meillä loistavia virkoja noille suurille, yleville miehille, joille taivas on suonut sankarin sydämen yhtä hyvin kuin sankarin neron, ja alhaisempia toimia niille, joiden kyvytkin ovat alhaisempia. Näiden joukkoon kuuluvat nekin miehet, jotka ovat vanhentuneet maineettomassa sodassa. Korkeintaan he kykenevät tekemään sitä, mitä ovat tehneet koko ikänsä, eikä ole suinkaan paikallaan sälyttää heidän hartioilleen suurempaa kuormaa juuri silloin kun he alkavat heikontua."

Hetken kuluttua valtasi uteliaisuus minut uudelleen ja minä sanoin: "Lupaan, etten tee teille enää ainoatakaan kysymystä, jos vain sallitte minun vielä tiedustella, kuka on tuo kookas nuori mies, jolla on pitkä tukka, vähän älyä ja runsaasti julkeutta? Minkätähden hän puhuu äänekkäämmin kuin muut ja minkätähden hän on noin erikoisen tyytyväinen olemassaoloonsa?"

"Hän on naissankari", vastasi hän. Kun hän oli lausunut nämä sanat, saapui uusia vieraita, toisia lähti pois, noustiin, joku tuli puhuttelemaan aatelismiestäni ja minä jäin yhtä viisaaksi kuin ennenkin. Mutta hetkistä myöhemmin osui tuo nuori mies ties minkä sattuman kautta läheisyyteeni. Hän kääntyi puoleeni ja virkkoi: "On kaunis ilma. Ettekö haluaisi, hyvä herra, tulla hiukan kävelemään puutarhaan?" Vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin osasin, ja me lähdimme yhdessä. "Tulin tänne maalle", puheli hän, "tehdäkseni mieliksi talon emännälle, jonka kanssa en ole niinkään huonoissa väleissä. On kyllä jossakin olemassa muuan nainen, joka tästä noituu hiukan, mutta minkä sille mahtaa? Minä seurustelen Pariisin kauneimpien naisten kanssa, mutta en kiinny heistä ainoaankaan, vaan pimitän uljaasti heidän silmiään, niin yhden kuin toisenkin -- sillä meidän kesken sanoen: minä en juuri ole niitä kaikkein luotettavimpia miehiä."

"Ilmeisestikin, hyvä herra", sanoin minä, "teillä on joku virka tai toimi, joka estää teitä hartaammin seurustelemasta heidän kanssaan?"

"Ei suinkaan, hyvä herra! Minulla ei ole muuta tointa kuin aviomiesten raivostuttaminen ja isien saattaminen epätoivoon. Hyvin kernaasti pelästytän naisen, joka luulee saaneensa minut omakseen, ja vien hänet aivan hänen perikatonsa partaalle. Meitä on muutamia sellaisia nuoria miehiä, jotka olemme näin jakaneet koko Pariisin ja saaneet sen innokkaasti seuraamaan pienimpiäkin tekojamme."

"Jos oikein ymmärrän", virkoin minä puolestani, "pidätte itsestänne suurempaa melua kuin urhoollisinkaan soturi ja teille osoitetaan suurempaa kunnioitusta kuin vakavalle hallitusmiehelle. Jos olisitte Persiassa, ette varmastikaan saisi nauttia näitä etuja: teidät tehtäisiin sopivammiksi vartioitsemaan kuin miellyttämään naisiamme." Kasvoni tulistuivat, ja minä luulen, että jos olisin vielä sanankin sanonut, en olisi voinut olla kuumentamatta hänen korviaan.

"Mitä sanot maasta, missä siedetään moisia olentoja ja missä annetaan elää miehen, jolla on sellainen ammatti? Missä uskottomuus, petos, ryöstö, epärehellisyys ja vääryys vievät kunniaan. Missä annetaan miehelle arvoa siksi, että hän riistää tyttären isältä, vaimon puolisolta ja hämmentää hellimmät ja pyhimmät suhteet. Onnellisia ovat Alin lapset, jotka varjelevat perheitänsä häväistykseltä ja viettelykseltä. Päivän valo ei ole puhtaampi tulta, joka palaa naistemme sydämessä. Tyttäremme ajattelevat vain vapisten hetkeä, joka on ryöstävä heiltä hyveen, mikä tekee heidät enkelten ja ruumiittomien henkivoimien kaltaisiksi. Rakas syntymäseutu, johon aurinko luo ensimmäiset katseensa, sinua eivät saastuta ne kauhistuttavat rikokset, jotka pakottavat tähden kätkeytymään heti kun se saapuu pimeään Länteen!"

Pariisissa, 5 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.

49. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:n.

Oleskelin pari päivää sitten huoneessani, kun näin kummallisesti puetun dervishin astuvan sisään. Hänen partansa ulottui aina hänen köysivyöhönsä asti. Hänen jalkansa olivat paljaat. Hänen vaatetuksensa oli harmaa, karkea ja muutamista kohdista suippokärkinen. Koko ilmestys näytti minusta niin hullunkuriselta, että ensi hetkessä ajattelin lähettää hakemaan maalaria, jotta hän olisi saanut siitä sopivan sommitteluaiheen.

Aluksi hän piti minulle mahtavan tervehdyspuheen, jossa hän ilmoitti olevansa ansiokas mies ja lisäksi kapusiinimunkki. "Minulle on sanottu", lisäsi hän, "hyvä herra, teidän palaavan piakkoin Persian hoviin, missä teillä on erittäin arvokas asema. Minä tulin pyytämään teidän suojelustanne ja samalla anomaan, että kuningas teidän suosituksestanne luovuttaisi pienen asuinpaikan Kasbinin läheltä parille kolmelle munkille."

"Arvoisa isä", virkoin minä, "aiotte siis lähteä Persiaan?"

"Minäkö, hyvä herra?" sanoi hän. "Sitä varon kyllä tekemästä. Minä olen täällä pääluostarin esimiehenä, enkä vaihtaisi asemaani kaikkien maailman kapusiinien asemaan."

"Ja mitä hittoa sitten minulta pyydätte?"

"Asia on niin", vastasi hän, "että jos saamme tämän turvapaikan, lähettävät italialaiset isämme sinne pari kolme omaa munkkiaan".

"Tietystikin tunnette ne munkit?"

"En, hyvä herra, en minä tunne heitä."

"Hiisi vieköön! Mitä te siis siitä välitätte, menevätkö he Persiaan vai eivät? On siinäkin kaunis suunnitelma, kun lähetetään kaksi kapusiinia hengittämään Kasbinin ilmaa! Siitä lähtee varmaankin paljon hyötyä Euroopalle ja Aasialle! On aivan välttämätöntä kiinnittää hallitsijainkin huomiota asiaan! Syntyy siitäkin kauniita siirtokuntia! Menkää! Te ja teidän kaltaisenne eivät sovellu siirrettäväksi, ja teidän on parasta edelleenkin luikerrella seuduissa, joihin teitä on päässyt sikiämään."

Pariisissa, 15 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.

50. kirje.

Rica kirjoittaa ------:lle.

Olen tavannut ihmisiä, joissa hyve oli jotakin niin luontaista, etteivät he olleet siitä edes tietoisia. He eivät suinkaan ylistelleet puheissaan ihmeellisiä ominaisuuksiaan, vaan päinvastoin näytti siltä, etteivät he itse edes olleet selvillä niiden ihmeellisyydestä. Kas sellaisia ihmisiä minä rakastan enkä noita hyveihmisiä, jotka näyttävät hämmästelevän hyveellisyyttään ja jotka pitävät jokaista kunnon tekoa ihmeenä, minkä kertominen on omiansa ällistyttämään.

Jos vaatimattomuus on tarpeellinen hyve niille, joille taivas on suonut suuria kykyjä, niin mitä on silloin sanottava noista maan matosista, jotka rohkenevat näytellä sellaista ylpeyttä, että se olisi häpeäksi kaikkein suurimmillekin miehille?

Joka taholla näen ihmisiä, jotka puhuvat lakkaamatta itsestään. Heidän keskustelunsa on ikäänkuin kuvastin, joka heijastelee aina vain heidän julkeata naamaansa. He puhuvat teille vähäpätöisimmistäkin asioista, joita heille on sattunut, ja he toivovat mielenkiinnon, jota he itse tuntevat niitä kohtaan, suurentavan ne teidän silmissänne. He ovat kaikki tehneet, kaikki nähneet, kaikki sanoneet, kaikki ajatelleet. He ovat yleismaailmallinen malli, tyhjentymätön vertauksien aihe, ehtymätön esimerkkien lähde. Oh! Kuinka onkaan ylistys äitelä silloin kun se kohdistuu paikkaan, mistä se on lähtenyt!

Muutamia päiviä sitten ahdisti eräs tämäntapainen henkilö meitä kahden tunnin ajan itsellään, ansioillaan ja kyvyillään. Mutta kun maailmassa ei ole lakkaamatonta liikuntoa, herkesi hänkin vihdoin puhumasta. Keskustelu joutui siis meidän haltuumme ja me kävimmekin siihen käsiksi.

Muuan mies, joka näytti varsin äreältä, alkoi valittaa keskustelujen ikävyyttä. "Mitä! Aina vain pölkkypäitä, jotka kuvailevat itseänsä ja vetävät kaikki omaan piiriinsä."

"Olette oikeassa", puuttui äkkiä puheeseen kielipalkomme. "Pitää vain menetellä niinkuin minä: minä en kehu itseäni koskaan. Minulla on omaisuutta, minulla on sukua, minä elän komeasti, ystäväni sanovat, ettei minulta puutu älyäkään. Mutta minä en puhu milloinkaan kaikesta siitä. Jos minulla onkin muutamia hyviä ominaisuuksia, niin suurimman arvon annan sentään vaatimattomuudelleni."

Minä ihmettelin tätä julkimusta. Ja hänen puhua mäikyttäessään virkoin itsekseni: "Onnellinen se, kenellä on kylliksi ylpeyttä ollakseen milloinkaan puhumatta hyvää itsestään, joka pelkää kuuntelijoitaan ja joka ei saata ansioitansa vaaraan ärsyttämällä muiden omahyväisyyttä!"

Pariisissa, 20 p. Rhamazan-kuuta v. 1713.

51. kirje.

Nargum, Persian moskovalainen lähettiläs, kirjoittaa Usbekille Pariisiin.

Minulle on kirjoitettu Ispahanista, että Sinä olet jättänyt Persian ja että Sinä oleskelet nykyään Pariisissa. Miksi pitääkään minun saada Sinusta uutisia muiden kuin Sinun itsesi välityksellä?

Kuningasten kuninkaan käsky on pidättänyt minua jo viisi vuotta tässä maassa, missä olen saattanut päätökseen useita tärkeitä neuvotteluja.