Part 7

Kahvia käytetään hyvin paljon Pariisissa: täällä on lukuisia taloja, missä sitä tarjoillaan. Muutamissa tällaisissa taloissa kerrotaan uutisia, toisissa pelataan shakkia. Onpa muuan talo, missä kahvi valmistetaan sillä tavalla, että se lisää niiden älyä, jotka sitä juovat: ainakin luulee jokainen niistä, jotka siitä talosta lähtevät, olevansa neljä kertaa älykkäämpiä kuin siihen tullessaan.

Mutta minua loukkaa näissä kaunosieluissa se seikka, etteivät he ole millään tavalla hyödyksi isänmaalleen ja että he huvikseen tuhlailevat kykyjään lapsellisiin askareihin. Niinpä tapasin Pariisiin saapuessani heidät kiihkeästi väittelemästä kaikkein mitättömimmästä kysymyksestä, mitä ajatella saattaa: oli puhe erään vanhan kreikkalaisen runoilijan maineesta, runoilijan, jonka isänmaasta ei ole kahteentuhanteen vuoteen saatu selkoa, yhtä vähän kuin hänen kuolinajastaankaan. Molemmat puolueet myönsivät hänet mainioksi runoilijaksi: oli vain kysymys hänelle omaksuttavasta suuremmasta tai pienemmästä ansiokkuudesta. Kukin tahtoi määrätä tämän ansiokkuuden taksan. Mutta näiden maineen jakajain keskuudessa käyttivät yhdet keveämpiä painoja kuin toiset: siitä kiista. Tämä kiista oli varsin tuima, sillä puolelta jos toiseltakin lingottiin oikein sydämen halusta niin karkeita solvauksia, paiskottiin niin pistäviä sukkeluuksia, että minä ihmettelin yhtä paljon väittelytapaa kuin väittelyn aihetta. Jos joku, puhelin itsekseni, olisi kyllin malttamaton mennäkseen näiden kreikkalaisen runoilijan puolustajain kuullen mustaamaan jonkun kunnon kansalaisen mainetta, saisi hän varmasti tuikeat nuhteet. Ja minä uskon tämän kuolleiden maineeseen niin herkkänä kohdistuvan puolustusinnon syttyvän vasta oikeaan paloonsa elävien hyvää nimeä varjellakseen! Mutta kuinka tämän asian laita liekin, jatkoin puhettani, Jumala varjelkoon minua milloinkaan suututtamasta tämän runoilijan morkkaajia, koska ei kahdenkaan tuhannen vuoden oleskelu haudassa ole voinut vapauttaa häntä niin leppymättömästä vihasta! He huitovat nyt kylläkin ilmaa, mutta kuinka olisivatkaan asiat, jos heidän raivoansa kiihottaisi vihollisen näkeminen?

Ihmiset, joista olen Sinulle tässä puhunut, väittelevät rahvaan kielellä. Mutta heidät on eroitettava toisenlaisista kiistelijöistä, jotka käyttävät muuatta raakalaiskieltä, mistä taistelijani kiihko ja itsepäisyys tuntuu ikäänkuin yltyvän. On kokonaisia kaupunginosia, missä tämäntapaisia ihmisiä näkee yhtenä paksuna mustana kuhinana. He elävät hiuksenhalkomisesta ja käyttävät ravintonaan hämäriä järkeilyjä ja vääriä johtopäätöksiä. Tämä ammatti, jonka luulisi tappavan miehensä nälkään, on kuitenkin varsin tuottoisa. Onhan nähty kokonaisen maastaan karkoitetun kansakunnan kulkevan poikki merien ja asettuvan Ranskaan, tuomatta mukanaan elämän tarpeiden hankkimiseen muuta kuin pelottavan väittelytaitonsa. Hyvästi.

Pariisissa, Zilhageh-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.

37. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Ranskan kuningas on vanha mies. Meidän aikakirjoissamme ei ole mainittuna ainoatakaan ruhtinasta, joka olisi hallinnut niin kauan. Hänellä sanotaan olevan aivan erinomainen kyky saada ihmiset tottelemaan: hän hallitsee yhtä nerokkaasti perhettään, hoviaan, valtakuntaansa. Hänen on kuultu usein sanovan, että kaikista maailman hallituksista miellyttää häntä eniten turkkilaisten tai meidän korkean sulttaanimme hallitus, niin suuren arvon antaa hän itämaiselle valtiotaidolle.

Olen tutkinut hänen luonnettaan ja olen löytänyt siitä ristiriitaisuuksia, joita minun on mahdoton sovittaa. Niinpä hänellä on ministeri, joka on vain 18-vuotias, ja rakastajatar, jolla on ikää 80 vuotta. Hän pitää uskonnostaan, eikä hän kuitenkaan voi sietää niitä, jotka vaativat sitä tarkoin noudatettavaksi. Vaikka hän pakenee kaupunkien melua ja vaikka häntä nähdäänkin harvoin, ei hän tee aamusta iltaan muuta kuin hankkii ihmisille puheenaihetta. Hän rakastaa voittoja ja voitonmerkkejä, mutta hän pelkää yhtä paljon nähdä hyvää kenraalia sotajoukkojensa etunenässä kuin hänellä olisi syytä pelätä sellaista kenraalia vihollisarmeijan etunenässä. Luullakseni on hänen vain käynyt niin, että hänellä on enemmän rikkauksia kuin mikään ruhtinas saattaa toivoa, samalla kun häntä rasittaa niin ankara köyhyys, ettei kukaan yksityishenkilö voisi sellaista kestää.

Mielellään hän palkitsee niitä, jotka häntä palvelevat. Mutta hän maksaa yhtä anteliaasti hoviväkensä liehittelyn tai oikeammin toimettomuuden kuin sotapäällikköjensä vaivalloiset retket. Useinkin antaa hän etusijan miehelle, joka riisuu hänen vaatteensa tai joka ojentaa hänelle ruokaliinan hänen pöytään käydessään, unohtaa miehen, joka valloittaa hänelle kaupunkeja tai voittaa hänelle taisteluja: hän ei usko minkään saavan häiritä kaikkivaltiasta suuruutta armonosoitusten jakelussa. Ja ottamatta selkoa, onko henkilö, jolle hän tuhlailee suosiotaan, tosiaankin ansiokas mies, luulee hän hänen oman vaalinsa tekevän hänet sellaiseksi. Niinpä onkin hänen nähty antavan pienen eläkkeen miehelle, joka oli paennut vihollista kaksi peninkulmaa, ja sievän maaherranviran toiselle, joka oli paennut neljä.

Hän harrastaa komeutta varsinkin rakennuksissaan: hänen palatsinsa puutarhoissa on enemmän kuvapatsaita kuin on asukkaita jossakin suuressa kaupungissa. Hänen henkivartiostonsa on yhtä suuri kuin sen ruhtinaan, jonka edessä kaikki valtaistuimet luhistuvat, ja hänen sotajoukkonsa ovat yhtä lukuisat, hänen apulähteensä yhtä mahtavat, hänen rahavaransa yhtä ehtymättömät kuin tämän.

Pariisissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713.

38. kirje.

Rica kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Miesten kesken pohditaan hyvinkin tärkeänä kysymystä, onko edullisempaa riistää naisilta vapaus kuin jättää se heille. Minusta näyttää olevan paljon syitä sekä myötä että vastaan. Jos eurooppalaiset sanovat, ettei ole suinkaan jalomielistä tehdä onnettomiksi olentoja, joita rakastamme, vastaavat aasialaisemme, että miesten on alentavaa luopua vallasta, jonka luonto on antanut heille naisiin nähden. Jos heille huomautetaan, että suuri vaimolaan suljettujen naisten joukko saattaa tuottaa harmia, vastaavat he, että kymmenen vaimoa, jotka tottelevat, tuottavat vähemmän harmia kuin yksi, joka ei tottele. Jos he taas puolestaan väittävät, etteivät eurooppalaiset voi olla onnellisia sellaisiin naisiin liitettyinä, jotka eivät ole heille uskollisia, vastataan heille, ettei uskollisuus, josta he niin kerskuvat, saata estää kyllääntymystä, joka seuraa aina tyydytettyjä intohimoja, että naisemme ovat liiaksi meidän vallassamme, ettei niin rauhallinen omistus jätä meille mitään toivottavaksi eikä pelättäväksi, että hiukkanen keimailua on kuin suola, joka kiihottaa ja ehkäisee mädäntymisen. Ehkäpä olisi minua viisaammankin miehen vaikeata ratkaista tätä kysymystä, sillä jos aasialaiset menettelevät aivan oikein etsiessään keinoja rauhattomuutensa tyynnyttämiseksi, menettelevät myös eurooppalaiset puolestaan aivan oikein kun eivät lainkaan antaudu moiseen rauhattomuuteen.

Loppujen lopuksi, sanovat he, vaikka me olisimmekin onnettomia aviomiehinä, keksisimme me kyllä aina keinoja hankkiaksemme korvausta rakastajina. Jotta mies saattaisi tosiaankin syystä valittaa vaimonsa uskottomuutta, pitäisi maailmassa olla vain kolme henkeä: heti kun niitä on neljä, käy miesten peli aina tasan.

Toinen kysymys on, määrääkö luonnon laki naiset miesten alamaisiksi. "Ei", sanoi minulle päivänä muuanna eräs hyvin kohtelias filosofi, "luonto ei ole milloinkaan säätänyt sellaista lakia. Valta, jota me heihin nähden harjoitamme, on todellista hirmuvaltaa: he ovat sallineet meidän anastaa sen vain siksi, että he ovat lempeämpiä kuin me ja että heissä on siis enemmän inhimillisyyttä ja järkeä. Nämä edut, joiden olisi epäilemättä pitänyt hankkia heille ylemmyys, jos meissä olisi ollut järkeä, ovat riistäneet sen heiltä, koska meissä ei sitä ole."

Mutta jos on totta, että me harjoitamme naisiin nähden vain tyrannivaltaa, on yhtä totta, että he hallitsevat meitä luonnollisella voimallaan, kauneuden voimalla, jota ei mikään voi vastustaa. Meidän valtamme ei ole ehdoton kaikissa maissa, mutta kauneuden valta on yleismaailmallinen. Miksi olisi meillä siis etuoikeuksia? Siksikö, että me olemme vahvempia? Mutta sehän on ilmeistä vääryyttä. Me käytämme kaikenlaisia keinoja heidän rohkeutensa masentamiseksi. Voimat olisivat yhtäläiset, jos kasvatuskin olisi yhtäläinen. Koetelkaamme sellaisia heidän kykyjään, joita kasvatus ei ole heikontanut, ja me saamme nähdä, olemmeko me niin vahvoja.

Täytyy myöntää, vaikka se sitten loukkaisikin käsitystapojamme, että kaikkein sivistyneimpien kansojen keskuudessa ovat aviovaimot aina enemmän tai vähemmän vaikuttaneet miehiinsä. Tämä vaikutusvalta säädettiin laiksikin Isiksen kunniaksi egyptiläisten ja Semiramiin kunniaksi babylonialaisten keskuudessa. Roomalaisten sanottiin käskevän kaikkia kansakuntia, mutta tottelevan vaimojaan. Minä en puhu mitään sauromaateista, jotka elivät tämän sukupuolen todellisessa orjuudessa; sillä he olivat liiaksi raakalaisia, jotta heidän esimerkkiinsä voitaisiin tässä viitata.

Sinä näet, rakas Ibben, että minä olen omaksunut tämän maan tavat, täällä kun hyvin kernaasti puolustetaan mitä kummallisimpia mielipiteitä ja kärjistetään kaikki yllätysväitteeksi. Profeettahan on jo ratkaissut tämän kysymyksen ja määrännyt kummankin sukupuolen oikeudet. "Vaimojen", sanoo hän, "tulee kunnioittaa miehiänsä, ja miesten tulee kunnioittaa vaimojansa. Mutta miehet ovat yhtä askelta vaimoja ylempänä."

Pariisissa, 26 p. toista Gemmadi-kuuta v. 1713.

39. kirje.

Pyhiinvaeltaja Ibbi kirjoittaa muhametinuskoon kääntyneelle juutalaiselle Ben Joosualle Smyrnaan.

Minusta näyttää, Ben Joosua, aina ilmestyvän ihmeellisiä merkkejä ennustamaan erinomaisten miesten syntymää, ikäänkuin olisi luonnolla silloin kestettävänään kovia kärsimyksiä ja ikäänkuin kykenisi taivaallinen kaikkivalta luomaan vain vaivaa näkemällä.

Ei ole mitään niin ihmeellistä kuin Muhammedin syntymä. Jumala, joka kaitselmuksensa säädöksissä oli jo aikojen alussa päättänyt lähettää ihmisille tämän suuren profeetan Saatanaa kahlitsemaan, loi kaksituhatta vuotta ennen Aatamia valon, joka kulkien valitusta valittuun, Muhammedin esi-isästä toiseen esi-isään, saapui vihdoin häneen, täydelliseksi todistukseksi siitä, että hän oli patriarkkain jälkeläinen.

Tämän saman profeetan tähden päätti Jumala myöskin, ettei ainoatakaan lasta siitetä muutoin kuin niin, että naisen kohtu on lakannut olemasta saastainen ja että miehen häpy on annettu ympärileikattavaksi.

Hän tuli maailmaan ympärileikattuna, ja ilo ilmeni hänen kasvoillaan aina syntymästä asti. Maa vapisi kolme kertaa, ikäänkuin se itse olisi saanut lapsia. Kaikki epäjumalankuvat lankesivat maahan ja kuningasten valtaistuimet kaatuivat kumoon. Lucifer syöstiin meren pohjaan ja vasta uituansa neljäkymmentä päivää pääsi syvyydestä ja pakeni Kabesvuorelle, mistä hän kauhistavalla äänellä huusi luokseen enkelejä.

Sinä yönä Jumala pani juovan miehen ja naisen välille, niin ettei kukaan voinut sen yli käydä. Noitien ja velhojen taito osoittautui tyhjäksi. Taivaasta kuultiin äänen lausuvan nämä sanat: "Minä lähetin maailmaan uskollisen ystäväni."

Arabialaisen historioitsijan Isben Abenin todistuksen mukaan kokoontuivat lintujen, pilvien ja tuulien sukukunnat ynnä enkelien sotajoukot kasvattamaan tätä lasta, ja he kiistelivät keskenään tästä kunniasta. Linnut ilmoittivat viserrellen, että oli mukavinta antaa lapsi heidän kasvatettavakseen, koska heidän oli helpointa koota kaikenlaisia hedelmiä eri seuduilta. Tuulet väittivät suhisten: "Meidänpä se on tehtävämme, koska me osaamme tuoda hänelle kaikilta tahoilta ihanimmat tuoksut."

"Ei, ei", virkkoivat pilvet, "ei. Meidän huollettavaksemme hänet on uskottava, koska me kuljetamme hänelle joka hetki vesien vilppautta."

Siihen huusivat enkelit vihastuneina: "Mitä jää sitten meidän tehtäväksemme?"

Mutta taivaasta kuului ääni, joka lopetti kaikki kiistelyt: "Häntä ei suinkaan riistetä kuolevaisten käsistä, sillä onnelliset ovat ne nisät, jotka häntä imettävät, ja ne kädet, jotka häntä kantavat, ja talo, jossa hän asuu, ja vuode, jossa hän lepää!"

Näin loistavien todistusten jälkeen täytyy tosiaankin, rakas Joosua, olla sydän raudasta, jos mieli olla uskomatta hänen pyhään lakiinsa. Mitä saattoi enempää taivas tehdä julistaakseen hänen jumalallista lähetystointaan, ellei se tahtonut syöstä luontoa sekasortoon ja tuhota juuri niitä ihmisiä, joiden mielet se halusi voittaa?

Pariisissa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.

40. kirje.

Usbek kirjoittaa Ibbenille Smyrnaan.

Heti kun joku suurmies on kuollut, kokoonnutaan moskeijaan ja lausutaan hänen hautapuheensa, joka on jonkunlainen häntä ylistelevä esitelmä, mutta jonka pohjalla olisi hyvin vaikeata saada täyttä selkoa vainajan todellisista ansioista.

Minä tahtoisin tuomita pannaan kaikki hautajaismenot. Ihmisiä on itkettävä heidän syntyessään, eikä suinkaan heidän kuollessansa. Mitä hyödyttäisivät nuo juhlamenot ja kaikki synkeät laitokset, joita näytellään kuolevalle hänen viimeisinä hetkinään, mitä hyödyttävät hänen perheensä kyyneleetkään ja hänen ystäväinsä murhe: nehän vain liioittelevat tappiota, jonka hän on kohta kärsivä?

Me olemme niin sokeita, ettemme tiedä, milloin meidän on oltava murheissamme ja milloin riemuissamme: useimmiten ovat surumme vääriä tai ilomme aiheettomia.

Kun minä näen Mogulin joka vuosi asettuvan typeryyksissään vaakaan ja punnituttavan itseään kuin härkää, kun minä näen kansojen riemuitsevan siitä, että tämä ruhtinas on tullut aineellisemmaksi, s.o. kykenemättömämmäksi niitä hallitsemaan, en voi, rakas Ibben, olla säälimättä ihmisen hulluutta.

Pariisissa, 20 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.

41. kirje.

Musta ylieunukki kirjoittaa Usbekille.

Musta eunukkisi Ismael on äskettäin kuollut, mahtava herra, enkä minä voi olla hankkimatta toista hänen tilalleen. Kun eunukit ovat tavattoman harvinaisia nykyaikaan, olin ajatellut käyttää erästä mustaa orjaa, joka asustaa maatalossasi, mutta en ole tähän asti saanut häntä suostumaan tähän toimeen. Kun se minun ymmärtääkseni koituu lopultakin hänen edukseen, halusin joku päivä sitten käydä häneen käsiksi kovanpuoleisin kourin, ja toimien yhdessä puutarhojesi päällysmiehen kanssa, määräsin hänet saatettavaksi vastoin hänen tahtoaan siihen tilaan, että hän kykenee tekemään Sinulle niitä palveluksia, jotka ovat sydäntäsi lähinnä, ja elämään minun tavallani näissä pelottavissa paikoissa, joihin hän ei uskalla edes katsahtaa. Mutta hän alkoi ulvoa niinkuin olisi tahdottu nylkeä hänet elävältä ja kiemurteli ja koukerteli niin että hän pääsi käsistämme ja väisti kohtalokkaan veitsen. Olen kuullut hänen aikovan kirjoittaa Sinulle pyytääkseen armoa, väittämällä minun ryhtyneen tähän tuumaan vain leppymättömässä kostonhimossani, maksaakseni hänelle ne erinäiset purevat sukkeluudet, joita hän sanoo minusta lasketelleensa. Kuitenkin vannon Sinulle sadantuhannen profeetan kautta, että minä olen toiminut vain pitämällä Sinun parastasi silmällä, koska se on ainoa asia, joka on minulle kallisarvoinen ja jota paitsi minä en välitä mistään. Minä heittäydyn kasvoilleni jalkojesi juureen.

Fatmen palatsissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713

42. kirje.

Pharan kirjoittaa kaikkivaltiaalle herralleen Usbekille.

Jos olisit täällä, mahtava herra, ilmestyisin näkyviisi kokonaan valkoisen paperin peittämänä, eikä sitä olisi vieläkään tarpeeksi minun voidakseni kirjoittaa siihen kaikki ne solvaukset, joilla Sinun musta ylieunukkisi, ilkein kaikista ihmisistä, on minua Sinun lähdettyäsi loukannut.

Pannen tekosyyksi eräät ivalliset sukkeluudet, joita hän väittää minun lausuneen hänen onnettomasta tilastaan, valaa hän ylitseni ehtymätöntä kostoaan. Hän on yllyttänyt minua vastaan puutarhojesi julman päällysmiehen, joka Sinun lähdettyäsi on pakottanut minut aivan ylivoimaisiin töihin, niin että minä olen jo tuhannet kerrat ollut menettämäisilläni henkeni, kuitenkaan koskaan menettämättä intoani palvella Sinua. Kuinka monasti olenkaan puhellut itsekseni: "Minulla on lempeä isäntä ja kuitenkin olen minä onnettomin orja maan päällä!"

Minä tunnustan Sinulle, mahtava herra, etten luullut enää suuremman kurjuuden joutuvan osakseni. Mutta se eunukki-petturi onkin nyt tahtonut kruunata ilkeytensä. Muutamia päiviä sitten määräsi hän minut omalla yksityisellä vallallaan pyhien vaimojesi vartijaksi, ja siis myös alistumaan käsittelyyn, joka olisi minusta tuhat kertaa julmempi kuin kuolema. Ne, joita jo heidän syntyessään julmat vanhemmat on heidän onnettomuudekseen sillä tavalla käsitelleet, etsivät ehkä lohdutusta siitä tosiasiasta, etteivät he ole milloinkaan muuta tilaa tunteneetkaan. Mutta jos minut pakotetaan alentumaan ihmisarvostani ja jos se minulta riistetään, kuolen minä tuskasta, ellen minä kuole siitä raakalaisteosta.

Syleilen jalkojasi syvässä nöyryydessä, ylevä herra. Toimita niin, että minä saan kokea tämän niin suuresti kunnioitetun hyveen seurauksia ja ettei voida sanoa yhden onnettoman lisää ilmestyneen Sinun käskystäsi maan päälle.

Fatmen puutarhoissa, 7 p. Maharram-kuuta v. 1713.

43. kirje.

Usbek kirjoittaa Pharanille Fatmen puutarhoihin.

Päästäkää ilo sydämeenne, tuntekaa nämä pyhät rivit ja antakaa ne suureunukin ja puutarhojeni päällysmiehen suudeltaviksi. Minä kiellän heitä satuttamasta kättänsä teihin minun tulooni asti. Käskekää heitä ostamaan puuttuva eunukki. Suorittakaa velvollisuutenne aivan niinkuin minä olisin lakkaamatta silmienne edessä. Sillä tietäkää, että mitä suurempi on minun hyvyyteni, sitä ankaramman rangaistuksen saatte, jos käytätte sitä väärin.

Pariisissa, 25 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.

44. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Ranskassa on kolme säätyä: kirkonmiesten, miekanmiesten ja virkamiesten sääty. Kukin halveksii perinpohjaisesti toisia. Niinpä voidaan useinkin halveksia miestä vain siksi että hän on tuomari, vaikka häntä oikeastaan pitäisi halveksia siksi, että hän on pölkkypää.

Kaikkein halvimmatkin ammatinharjoittajat kiistelevät valitsemansa ammatin erinomaisuudesta. Kukin kohottautuu toista elinkeinoa harjoittavan yläpuolelle siinä määrin kuinka korkea käsitys hänellä on oman toimensa ylevämmyydestä.

Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän sen Erivanin maakunnassa eläneen eukon kaltaisia, joka eräältä hallitsijaltamme jonkun armonosoituksen saatuaan toivotteli tälle siunauksissaan tuhannet kerrat, että taivas tekisi hänestä Erivanin kuvernöörin.

Eräästä matkakuvauksesta olen lukenut, kuinka muuan ranskalainen laiva pysähtyi Guinean rannikolle ja kuinka siitä lähti muutamia miehiä maihin lampaita ostamaan. Heidät vietiin kuninkaan luo, joka parhaillaan jakoi oikeutta alamaisilleen puun alla. Hän istui valtaistuimellaan, s.o. puupölkyllä yhtä ylpeänä kuin jos hän olisi upeillut Suur-Mogulin istuimella. Hänen ympärillään seisoi kolme, neljä henkivartijaa puukeihäät kädessä. Kunniakatoksen kaltainen verho suojeli häntä auringon polttavilta säteiltä. Hänen ja hänen vaimonsa, kuningattaren, ainoina koristuksina olivat heidän musta nahkansa ja muutamat sormukset. Tämä vielä turhamaisempi kuin kurja ruhtinas kysyi muukalaisilta, puhuttiinko hänestä paljon Ranskassa. Hän uskoi nimensä kaiun kuuluvan navalta navalle, ja päinvastoin kuin se valloittaja, jonka on sanottu saaneen koko maailman vaikenemaan, luuli hän puolestaan velvollisuudekseen pakottaa koko maailman puhumaan.

Kun Tartarian kaani on päättänyt ateriansa, julistaa airut, että maailman ruhtinaat voivat nyt käydä ruokailemaan, jos hyväksi näkevät. Ja tämä raakalainen, jonka ainoana ravintona on maito, jolla ei ole edes taloa, joka elää yksinomaan rosvouksesta, pitää kaikkia maailman kuninkaita orjinaan ja herjaa heitä säännöllisesti kaksi kertaa päivässä.

Pariisissa, 28 p. Rhegeb-kuuta v. 1713.

45. kirje.

Rica kirjoittaa Usbekille ------:n

Eilen aamulla, ollessani vielä vuoteessa, kuulin ankarasti kolkutettavan ovelleni, minkä äkkiä avasikin, tai paremmin sanoen survaisi tieltään muuan mies, johon olin hiukan tutustunut ja joka minusta näytti olevan aivan suunniltaan.

Hänen pukunsa oli enemmän kuin vaatimaton. Hänen vinossa istuvaa irtotukkaansa ei oltu edes kammattu. Hänellä ei ollut ollut aikaa neulotuttaa mustaa nuttuansa ja hän oli tänään jättänyt suorittamatta kaikki ne ovelat varovaisuustoimet, joilla hänen oli tapana peitellä ulkonaisen asunsa rappeutumista.

"Nouskaa, nouskaa", sanoi hän minulle. "Minä tarvitsen teitä koko päivän. Minulla on tuhansia ostoksia tehtävänä ja olisin hyvin mielissäni, jos saisin ne suorittaa teidän seurassanne. Ensinnäkin meidän täytyy mennä Saint-Honorén kadulle puhuttelemaan erästä notaaria, jolla on viisisataatuhatta livreä maksava tilus myytävänä: haluaisin kernaasti päästä etusijalle kaupanteossa. Tänne tullessani poikkesin hetkiseksi Saint-Germainin etukaupunkiin ja vuokrasin sieltä asunnon kahdellatuhannella kultarahalla: toivon saavani sopimuksen valmiiksi tänään."

Heti kun olin saanut pukeutuneeksi tai sinne päin, lennätti mieheni minut päätä pahkaa kadulle: "Menkäämme aluksi ostamaan vaunut ja pitäkäämme sitten huolta hevosista ja palvelijoista." Ja tosiaan ostimmekin me, ei ainoastaan vaunut, vaan myös sadallatuhannella frangilla kaikenlaista tavaraa, vähemmässä kuin tunnin ajassa. Kaikki tämä kävi hyvin nopeasti, koska se miekkonen ei tinkinyt vähintäkään eikä laskenut koskaan: niinpä hän ei liikuttanutkaan mitään paikaltaan. Minä ihmettelin kaikkea tätä, ja miestä lähemmin tarkastellessani havaitsin hänessä niin kummallisen rikkauden ja köyhyyden sekoituksen, etten tiennyt mitä uskoa. Mutta vihdoin katkaisin äänettömyyden, vein hänet hiukan syrjään ja kysyin häneltä: "Hyvä herra, kuka tämän kaiken maksaa?"

"Minä", sanoi hän. "Tulkaa huoneeseeni ja minä näytän teille suunnattomia aarteita ja rikkauksia, joita mahtavimmatkin hallitsijat kadehtisivat, mutta joita teidän ei tarvitse kadehtia, koska saatte nauttia niistä aina minun kanssani."

Minä seuraan häntä. Kiipeämme hänen viidenteen kerrokseensa ja tikapuita avuksemme käyttämällä hilaudumme kuudenteen, jonka muodosti taivaan tuulille avonainen koppi, missä näkyi ainoastaan pari kolme tusinaa erilaisilla nesteillä täytettyä savikulhoa.

"Nousin tänään hyvin varhain", kertoi hän minulle, "ja tein ensiksi saman, mitä olen tehnyt jo kaksikymmentäviisi vuotta: tarkastelin työtäni. Silloin näin tulleeksi sen suuren päivän, joka oli tekevä minusta rikkaimman miehen maan päällä. Huomaatteko tätä punertavaa nestettä? Sillä on nyt kaikki ne ominaisuudet, joita filosofit vaativat metallien muuttamiseen. Minä olen siitä saanut nämä rakeet, jotka tässä näette ja jotka ovat oikeata kultaa väriltään, vaikka vielä hiukan epätäydellisiä painoltaan. Se salaisuus, jonka Nicolas Flamel keksi ja jota Raimundus Lullus ja miljoonat muut ovat lakkaamatta etsineet, on nyt joutunut minun haltuuni ja minä olen tänään onnellinen adepti. Suokoon taivas minun käyttävän niin suuria aarteita, mitkä se on minulle lahjoittanut, vain sen kunniaksi!"

Minä lähdin ja laskeuduin tai oikeammin syöksyin alas portaita vihan vimmassa, ja jätin tämän rikkaan miehen hulluinhuoneeseensa. Hyvästi, rakas Usbek. Käyn Sinua tervehtimässä huomenna ja jos tahdot, palaamme yhdessä Pariisiin.

Pariisissa, Rhegeb-kuun viimeisenä päivänä v. 1713.

46. kirje.

Usbek kirjoittaa Rhedille Venetsiaan.

Minä näen täällä ihmisiä, jotka kiistelevät loppumattomasti uskonnosta. Mutta minusta näyttävät he samalla kiistelevän siitä, kuka noudattaisi sitä vähimmin.

He eivät tule siitä paremmiksi kristityiksi eivätkä edes paremmiksi kansalaisiksi. Ja juuri se seikka minua ihmetyttää, sillä mitä uskontoa tunnustettaneenkin, ovat lakien noudattaminen, lähimmäisen rakastaminen, vanhempien kunnioittaminen aina ensimmäisiä uskonnollisen vakaumuksen merkkejä.